Part 6

Ja kuitenkin elän herjaamatta.

Olenko voinut alituisten loukkausten keskellä säilyttää nuoruuden uskon, innostuksen ja siveellisen tuoreuden? En, sen te hyvin tiedätte. Olen luopunut ikäni huvituksista, jotka minusta ovat menettäneet viehätyksensä, olen menettänyt nuorukaisen ulkonäön ja liikuntatavan, ja elän edelleen määrättä ja toiveitta... Tarkoittaisiko se, että olisin joutunut samalle kannalle kuin te, inhoamaan kaikkea, kieltämään kaiken hyvän, kieltämään hyveen, kieltämään ystävyyden, kieltämään kaiken sen, mikä koroittaa meidät eläintä korkeammalle? Olemmehan yhtä mieltä, ystäväni, että ajattelen näistä asioista aivan toisin kuin te. Tunnustan, että huolimatta kaikista kokemuksistani tämän maailman asioihin nähden -- jospa ne jäisivät teiltä hankkimatta, sillä ne tulevat liian kalloiksi! -- uskon vieläkin kaikkeen tuohon ja vieläpä paljon muuhunkin.

Lontoossa antoi Georges minun lukea teiltä saamansa kirjeen.

Aloitatte sen sievästi kertomalla yksityiskohtaisesti ja koristellen pienestä turkkilaisesta rakkausseikkailustanne. Georges ja minä kuljemme mukananne noilla turkkilaisen muurahaispesän merkillisillä mutkapoluilla. Jäämme suu avoinna töllistelemään tauluja, joita meille piirtelette. Ajattelen kolmea tikarianne, kuten muistan Homeroksen _pikkuseikkoja myöten_ kuvaileman Akilleen kilven. Ja sitten lopuksi, ehkäpä siksi, että olette saanut tomuhiukkasen silmäänne, tai lamppunne on ruvennut savuamaan, tai vieläkin pienemmästä syystä paiskaatte te meille lopettaessanne kirjettä, viime vuosisadalla keksityitä puheenparsia! Luulen tosin, että ignoranttiveljesten tunnuslauseet pitivät paikkansa paremmin kuin materialismin, koska sen tuloksena olisi kaiken elävän tuhoutuminen. Nuo materialistiset aatteet hyväksyttiin kyllä 1700-luvulla. Jumala oli ennakkoluulo, moraali oli selvä omaetu ja yhteiskunta taitavan miehen siirtokenttä. Tuo kaikki viehätti nuoria ihmisiä uutuudellaan, ja siksi, että se pyhitti kaikkein epäsiveellisimmätkin teot. Onnellinen aika, jolloin ei mikään pidättänyt ihmistä, jolloin saattoi tehdä kaikkea. Saattoi nauraa kaikelle, kaikkein vähimmän hullunkurisille seikoillekin, kunnes tuhansia päitä putosi vallankumouksen kirveen iskuista, jolloin ne, jotka olivat saaneet pitää omansa, alkoivat tarkemmin ajatella asioita.

Sitten seurasi ylimenokausi, jolloin esiintyi moralista verenvähyyttä sairastava, luontaista herkkätunteisuutta poteva suku, joka kirosi nykyisyyttä, jota se ei tuntenut, ja epäili tulevaisuutta, jonka laatua se ei aavistanut. Romanttinen sukukunta, tuo vaatimattomien nuorten miesten polvi, vietti elämänsä nauraen, itkien, rukoillen, herjaten ja suurennellen kaikissa äänilajeissa tyhmää valitustaan ampuakseen lopuksi jonakin päivänä luodin kalloonsa.

Nykyään, hyvä ystävä, ollaan paljon järkevämpiä, paljon käytännöllisempiä. Nyt kiiruhdamme jo ennenkuin olemme miehiksi varttuneetkaan tulemaan _jonkunlaisiksi_ ihmisiksi, tai eläimiksi, jos niin haluatte sanoa. Laadimme joka asiasta mielipiteitä tai ennakkokäsitteitä asemamme mukaan. Mihin yhteiskuntapiiriin joudumme, niin sen ajatukset me omistamme. Siten saavutamme määrätynlaisen ajatussuunnan, tai, jos mieluummin haluatte sanoa, eräänlaista tyhmyyttä, joka sopeutuu hyvin siihen piiriin, jossa elämme. Meitä ymmärretään, ja me ymmärrämme toisia, joudumme siten läheisiin suhteisiin heidän kanssaan ja tulemme todella yhteisen ruumiin jäseniksi. Meistä tulee pankkiireja, insinöörejä, virkamiehiä, kauppiaita, sotilaita j.n.e., tai ainakin olemme jotakin, teemme jotakin, olemme jossakin käsin emmekä muualla, emmekä vaivu loppumattomiin uinailuihin.

Emme epäile mitään. Velvollisuudet, jotka meidän tulee täyttää, ohjaavat askeleemme määrättyyn suuntaan. Voimme kyllä epäillä filosofisia, uskonnollisia ja valtiollisia seikkoja. Mutta lapselliset ja kunnialliset käytösohjeet ovat valmiina täyttämässä siten syntyneet aukot. Älkäämme siis olko huolissamme sellaisista pikkuseikoista. Sivistys anastaa meidät kokonaan, suuren yhteiskuntakoneen tuhannet rattaat jauhavat meidät tomuksi, me häviämme avaruuteen ja tylsistymme ajassa vanhuuden takia, me saamme lapsia; jotka ovat yhtä yksinkertaisia kuin mekin. Lopulta me kuolemme kirkon sakramenteilla siunattuina. Arkkumme on tulvillaan siunattua vettä ja latinaa mutistaan vahakynttilöiden valossa kuolinvuoteemme ympärillä. Tuttavamme kaipaavat meitä, ja jos olemme olleet hyviä eläessämme, niin surevat muutamat meitä vilpittömästäkin. Ja lopulta saa joku periä meidät.

Sellaista on maailman meno!

Kaikki tuo ei kuitenkaan estä, että tässä maailmassa on paljon kelpo ihmisiä, vilpittömästi kunnon väkeä ja perusteellisesti hyviä, jotka tekevät hyvää siitä saamansa sisäisen tyydytyksen takia. On sellaisia, jotka eivät varasta eivätkä murhaa, vaikka he tietäisivätkin pääsevänsä rangaistuksesta, sen takia, että heillä on omatunto, joka alituisesti tarkastaa tekoja, mihin intohimot saattaisivat heidät johtaa; ja sellaisia, jotka kykenevät rakastamaan, ja panemaan alttiiksi sielunsa ja ruumiinsa. On pappeja, jotka uskovat Jumalaan ja harrastavat kristillistä armeliaisuutta; lääkäreitä, jotka uhmailevat kulkutauteja pelastaakseen jonkun sairasparan; laupeudensisaria, jotka armeijoiden välissä hoitavat haavoittuneita; pankkiireja, joille voi uskoa omaisuutensa ystäviä, jotka ovat valmiit antamaan puolet omastaan; -- yleensä ihmisiä, kuten esimerkiksi minä, joka ehkä saattaisi, kaikista herjauksistanne huolimatta, tarjota teille rajatonta ystävyyttä ja alttiutta.

Jättäkää siis nuo sairaan lapsen pahantuulen purkaukset. Ne johtuvat siitä, että unelmoitte, ettekä ajattele, että seuraatte intohimoa järjen asemasta.

Puhutte pahaa itsestänne noin ajatellessanne. Jos sanoisin teille, että kaikki kirjeenne lopussa on totta, ja että uskon teidät sellaiseksi kuin siinä itsenne kuvaatte, kirjoittaisitte minulle heti vastalauseenne, sanoessanne, ettette ajattele sanaakaan tuosta kamalasta uskontunnustuksesta. Selittäisitte, että se on vain muita herkemmän sydämen kerskailua, ja kärsimyksen ärsyttämän herkkätuntoisen ihmisen tuskallista ponnistelua.

Ei, hyvä ystävä, en usko teitä, ettekä tekään usko itseänne. Olette hyvä, altis rakkauteen, tunteellinen ja herkkä. Mutta te kärsitte. Siksipä annankin teille anteeksi ja pidän teistä, jääden eläväksi vastalauseeksi kieltäessänne kaiken ystävyyden, taipumuksen ja alttiuden.

Teidän turhamaisuutenne kieltää sen, ettekä te. Loukattu ylpeytenne saa teidät kätkemään aarteenne ja näyttelemään ihmisille "teennäistä, ikävänne ja ylpeytenne luomaa olentoa".

_Plumkett_.

24.

_Loti William Brownille_.

Eyoubissa joulukuussa 1876.

Rakas ystävä!

Muistutan teille, että minäkin olen maailmassa. Asun Arif-Effendin nimellä Kuru-Tshehmehin kadun varrella Eyoubissa, ja ilahduttaisitte minua suuresti antamalla elonmerkkejä itsestänne.

Jos nousette laivasta Konstantinopolissa, Stambulin puolella ja kierrätte neljä kilometriä pitkän basaari- ja moskeijarivin ohi, niin saavutte Eyoubin pyhään esikaupunkiin, jossa lapset heittelevät kivillä outoa päähinettänne. Kysykää silloin Kuru-Tshehmehin katua, niin se näytetään teille heti. Kadun päästä löydätte marmorisen suihkukaivon mantelipuitten alta, ja minun majani on siinä vieressä.

Asun siellä Aziyadén, tuon nuoren salonikilais-naisen kanssa, josta teille kerran kerroin, ja jota melkein rakastan. Elän täällä melkeinpä onnellisena, unohtaen menneisyyden ja kiittämättömät.

En kerro, mitkä olosuhteet ovat saattaneet minut tänne itämaiden kolkkaan, enkä sitäkään, miksi olen hetkeksi omistanut turkkilaisten kielen ja tavat -- vieläpä sen kauniit silkkiset ja kultaiset vaatteetkin.

Tänään, joulukuun 30 p:nä on tilanne seuraava: Ilma on kylmä ja kuu paistaa. Jossakin piilossa veisaavat dervishit yksitoikkoisella äänellä. Ääni on tuttua, kuulen sen jokapäivä korvissani. Kissani Kedibey Ja palvelijani Yussuf ovat poistuneet, toinen toisen sylissä, yhteiseen huoneeseensa.

Aziyadé istuu kuin itämaitten tytär ainakin, patja- ja peitekasalla maalaten kynsiään oranssin punaisiksi, (hyvin tärkeä toimitus). Minä taas muistelen teitä, elämäänne Lontoossa Ja kaikkia tyhmyyksiämme, -- Ja kirjoitan teille pyytäen, että vastaisitte minulle.

En ole vielä ihan täydellinen muhamettilainen, kuten kirjeeni alusta saattaisitte luulla. Näyttelen vain kahta eri henkilöä ja olen yhä virallisesti, mutta niin harvoin kuin mahdollista, herra Loti, meriväen luutnantti.

Koska teidän lienee vaikea kirjoittaa osoitettani turkiksi, osoittakaa kirjeenne oikealla nimelläni _Deerhound'iin_ tai Britannian lähetystöön.

25.

Stambulissa tammik. 1 p:nä 1897.

Vuosi 1877 alkaa säteilevällä päiväpaisteella, keväisellä säällä. Käytyäni päivällä kyläilemässä, johon jäännös lännen hyviä tapoja minut pakotti, Peran eurooppalaiskorttelissa, palasin yöllä ratsain Eyoubiin, hautausmaiden ja Kashim-Pashan kautta.

Vastaani ajavat tuon peloittavan Ignatieffin vaunut; hän palaa täyttä laukkaa neuvotteluista, saattueenaan monilukuinen joukko palkatuita kroateja. Vähän myöhemmin palaavat lordi Salisbury ja Englannin lähettiläskin, molemmat hyvin kiihkeässä mielentilassa. -- Istunnossa on väitelty, ja kaikki on pahoin päin.

Turkkilaisparat hylkäävät toivottomuuden tarmolla kaikki heille asetetut ehdot; vaivainsa palkkioksi heidät julistetaan lainsuojattomiksi.

Kaikki lähettiläät lähtivät yhtäaikaa huutaen: "Kaikki on mennyttä!" eurooppalaiselle kolonialle. Pian saadaan nähdä kamaloita asioita, suurta sekamelskaa ja paljon verta.

Kulkekoon tuo turma kaukana meistä!

Minun on kai pakko ehkä jo huomenna lähteä Eyoubista, milloinkaan sinne palaamatta.

26.

Laskeuduimme säteilevänä iltana Un-Kapanin rinnettä.

Stambul oli tavattoman näköinen. Kaikkien minareetien hodjat lauloivat outoja rukouksia, oudolla nuotilla. Nuo korkealta kuuluvat terävät äänet, yön tottumattomalla hetkellä, vaikuttivat huolestuttavasti mielikuvitukseen, ja oviensa eteen ryhmittyneet turkkilaiset näyttivät kaikki katselevan jotakin peloittavaa kohtaa taivaalla.

Ahmet seurasi heidän katseittensa suuntaa ja tarttui peloissaan käteeni. Kuu, joka äsken oli loistanut kirkkaana Sofian moskeijan kuvun yläpuolella, oli sammunut kaukaisessa äärettömyydessään. Nyt se oli vain punainen, himmeä, verinen täplä.

Ei ole mitään niin mieltä valtaavaa kuin _taivaan merkit_. Turkkilaisten uskon mukaan kuu tällaisena hetkenä taistelee sitä syövän hiiden kanssa. Sitä saattaa kuitenkin auttaa Allahia avuksi huutamalla ja hirviötä ampumalla.

Ja kaikissa moskeijoissa luetaankin asianmukaisia rukouksia, ja pyssyt alkavat paukkua Stambulissa.

Otamme venheen Phanarista päästäksemme kotiin. Meidät pysäytetään tiellä. Puolivälissä Kultaista sarvea asettuu _Zaptien_ alus eteemme: -- On kielletty kulkemasta veneellä kuun pimennyksen aikana.

Emme kuitenkaan voi nukkua kadulla. Selitämme, väittelemme, kohtelemme Zapteja hyvin korskeasti, ja taas pääsemme pulasta pelkällä hävyttömyydellä.

Saavumme majaan, missä Aziyadé meitä odottaa tyrmistyneenä ja kauhuissaan.

Koirat ulvovat kuulle valittavasti, mikä muuttaa aseman vieläkin sekavammaksi.

Salaperäisen näköisenä selittävät Ahmet ja Aziyadé minulle, että koirat ulvovat pyytääkseen Allahilta jotakin salaperäistä leipää, jota niille eräinä juhlallisina hetkinä jaetaan, ja jota ihmiset eivät näe.

Pimennys jatkaa kulkuaan ampumisesta huolimatta. Sen laatta on aivan erikoisen punainen, johtuen kai jostakin ilmakehän erikoisesta laadusta.

Koetan selittää ilmiötä kynttilän, appelsiinin ja peilin avulla -- vanha koulumenetelmä.

Tyhjennän koko logiikkani mutta oppilaani eivät käsitä. Kuullessaan tuon aivan mahdottoman otaksuman, että maa olisi pallonmuotoinen, istuutuu Aziyadé arvokkaasti, eikä millään usko minun puhuvan tosissani. Tunnen olevani onnistumaton opettaja, kamala kuva! ja purskahdan hurjaan nauruun. Syön appelsiinin ja välitän viis kaikista todisteluista.

Mitäpä hyvää on muutoin koko tuosta tyhmästä tieteestä, ja miksi riistäisimme heiltä luulon, joka tekee heidät viehättävämmiksi?

Ja niinpä alamme mekin kaikki kolme ampua ikkunoista kuuta, joka yhä on verisen näköinen tuolla korkealla, säteilevällä taivaalla, kimaltelevien tähtien keskellä.

27.

Yhdentoista aikana herättää Ahmet meidät ilmoittaakseen, että lääke on auttanut; kuu on _yen yapilmish_ (parantunut).

Ja todella: kuu loistaa aivan entisellään kuin suuri, sininen, kirkas lamppu idän taivaalla.

28.

"Äitini Behidje" on hyvin omituinen, noin kahdeksankymmenen vuotias, kivulloinen nainen. Hän on pashan tytär ja leski, muhamettilaisempi kuin itse korani ja ankarampi kuin Sherin laki.

Shefket-Daub, pasha vainaja, Behidje-hanumin puoliso, oli sultaani Mahumdin suosikeita, ja otti osaa janitsaarien verilöylyyn. Behidje-hanum, jolla siihen aikaa oli pääsy hänen neuvostoonsa, oli kaikin tavoin kehoittanut häntä siihen.

Melkein pystysuoran kadun varrella Djanghirin turkkilaiskorttelissa, Taximin kukkuloilla, asuu vanha Behidje-hanum. Hänen talonsa seinässä, joka ulottuu äkkijyrkänteen yli, on kaksi ulkonevaa saarniristikkojen huolellisesti sulkemaa _shakir'ia_.

Sieltä näkee kuin ilmasta Funduklin korttelit, Dalma-Bagtshen ja Tsheraghamin palatsit, Seraljin huiput, Bosporan ja _Deerhound'in_, joka on kuin siniselle liinalle asetettu pähkinänkuori, -- sitten Skutarin ja koko Aasian rannikon.

Behidje-hanum viettää päivänsä tässä tähystyspaikassa nojatuoliin rauenneena ja Aziyadé istuu usein hänen jalkojensa juuressa. Hän tarkkaa vanhan ystävättärensä jokaista viittausta, ja ahmii hänen sanansa kuin orakelin jumalaiset päätökset.

Tuon nuoren halpasyntyisen naisen ja vanhan, ylpeän ja jäykän, korkeasyntyisen ja suurisukuisen kadittaren ystävyys on omituinen.

Tunnen Behidje-hanumin vain kuulopuheelta. -- Uskottomat eivät pääse hänen asuntoonsa.

Hän on vielä kaunis, vakuuttaa Aziyadé, kahdeksasta vuosikymmenestään huolimatta, "kaunis kuin talven ihanat päivät."

Joka kerta kun Aziyadé ilmaisee minulle jonkun uuden ajatuksen, selvän ja syvän käsityksen asioista, joista hänen luulisi olevan täydelleen tietämättömän, ja kun kysyn häneltä: "Kuka tuon on opettanut sinulle, armas?" vastaa Aziyadé: "Äitini Behidje."

"Isäni", "äitini" ovat kunnianimiä, joita Turkissa käytetään iäkkäistä ihmisistä puhuttaessa, silloinkin kun nuo henkilöt ovat vastenmielisiä tai tuntemattomia.

Behidje-hanum ei suinkaan käyttäydy kuin äiti Aziyadéhen nähden. Tai hän on ainakin ymmärtämätön äiti, joka varomattomasti kiihoittaa lapsensa nuorta mielikuvitusta.

Ensin hän kiihoittaa sitä uskonnollisesti niin usein ja voimakkaasti, että tuo pieni hylätty raukka usein vuodattaa katkeria kyyneliä uskottomalle lahjoittamansa lemmen vuoksi.

Hän kiihoittaa sitä romanttiseenkin suuntaan, kertomalla pitkiä tarinoita henkevästi ja tulisesti; ja minä saan taas kuulla ne öisin armaani tuoreilta huulilta.

Pitkiä kummallisia tarinoita, suuren Tshengiskanin tai muinaisten aavikon sankarien seikkailuja, persialaisia tai tatarilaisia taruja, joissa nuoret prinssit hiisien ahdistamina suorittavat uskollisuuden ja urhouden ihmeitä.

Ja kun Aziyadé iltaisin saapuu, mielikuvitus tavallista kiihtyneempänä, saatan täydellä varmuudella sanoa hänelle:

-- Rakas pikku ystävä, olet taas viettänyt päiväsi rakkaan Behidje-äitisi jalkojen juuressa.

29.

Tammikuussa 1877.

Viikko Bujukderessä, Bosporan yläpäässä, Mustanmeren suulla. _Deerhound_ on ankkurissa suurten turkkilaisten panssarilaivojen vieressä, jotka on asetettu siihen kuin vahtikoiriksi Venäjää vastaan. Tämä _Deerhound'in_ asema, joka loitontaa minut Stambulista, sattuu yhtä aikaa kuin ukko Abeddinin oleskelu Stambulissa. Kaikki on siis parhain päin, ja tämä ero korvaa varovaisuutemme.

On kylmä ja sataa. Päivät kuluvat Belgradin metsissä harhaillessa, ja nämä metsäretket vievät minut takaisin lapsuuteni onnellisiin päiviin.

Siellä on ikivanhoja tammia, niinipuita, sammalta ja sananjalkoja, melkeinpä Yorkshiren kasvisto. Lukuunottamatta siellä oleskelevia karhuja luulisi olevansa isänmaan vanhoissa hyvissä metsissä.

30.

_Kedi't_ (kissat) peloittavat Samuelia. Päivisin kedit tuottavat hänelle lystillisiä ajatuksia, hän ei saata katsella niitä nauramatta. Illalla muuttuvat ne hyvin kunnioitettaviksi, ja hän pysyttelee loitolla niistä.

Pukeuduin juuri lähetystön tanssiaisia varten. Samuel, joka oli jo mennyt nukkumaan, palasi äkkiä ja kolkutti ovelleni.

-- _Bir madame kedi_, sanoi hän hätääntyneellä äänellä, -- _Bir madame kedi_ (rouva kissa; pitää olla: naaraskissa) _qui portate ses piccolos dormir com Samuel_! (toi poikasensa nukkumaan Samuelin huoneeseen.)

Ja hän jatkoi yhä piilossa pysyen, järkähtämättömän vakavasti.

-- Meillä kotona sanotaan, että ne, jotka häiritsevät kissoja, kuolevat siinä kuussa! Mitä nyt teen, herra Loti?

Pukeuduttuani päätin auttaa ystävääni käymällä kovasti käsiksi kissoihin ja astuin huoneeseen.

"Rouva Kedi" oli todellakin asettunut Samuelin tyynylle, aivan keskelle. Se oli hyvin lihava, keltaturkkinen otus. Arvokkaan ja riemuitsevan näköisenä, istuen _nimittämättömällään_, tarkasteli se vuorotellen liikkumatonta Samuelia ja peitteellä piehtaroivia poikasiaan.

Nurkassa istuen katseli Samuel uneen uupumaisillaan tuota perhekohtausta alistuneesti ja tyrmistyneen näköisenä odottaen, että tulisin hänen avukseen.

Tuota "rouva Kediä" en tuntenut. Se antoi kuitenkin vastustelematta tarttua niskaansa ja kantaa itsensä lapsineen ulos. Sen jälkeen alkoi Samuel, huolellisesti puhdistettuaan peitteensä, vetäytyä nukkumaan. En aikonut palata sinä yönä. Saavuin kuitenkin äkkiarvaamatta kahden aikana aamulla.

Samuel oli avannut huoneensa ikkunan selkoselälleen ja asettanut seinästä seinään köysiä, joille hän oli levittänyt peitteensä, haihduttaakseen puhtaan ilman avulla kaiken kissanhajun. Itse oli hän sijoittunut vuoteeseeni, missä hän nukkui nuorten sielujen ja puhtaan omantunnon unta. Ja juuri sellainen hän olikin.

Seuraavana päivänä saimme tietää, että tuo rouva Kedi oli naapurissa asuvan juutalaisen veitsenhiojan juoksunhaluinen lemmikki.

31.

Oli kreikanuskoisten joulu. Vanha Phanar oli juhla-asussa.

Lapsiparvia kulki kaduilla, lyhdyt käsissä, kantaen kaikenmuotoisia ja värisiä, paperisia kynttilänjalkoja. He kolkuttivat kaikin voimin kaikille oville, ja pitivät kamalia laulajaisia rummun säestyksellä.

Ahmet, joka kulki rinnallani, osoitti suurta halveksumista noille uskottomien huvituksille.

Vanha Phanar ei saattanut tämänkään melun keskellä olla olematta synkän näköinen.

Näimme kuitenkin kaikkien pienien bysanttilaisten iänsyömien ovien aukenevan, ja niitten raskaissa kehyksissä näkyi parisitarten tavoin puettuja nuoria tyttöjä, jotka heittelivät laulajille kuparipiastereita.

Kahta hullumpaa oli Galatassa. Ei milloinkaan, ei missään maankolkassa saa kuulla räikeämpää melua, eikä nähdä surkeampaa näkyä.

Siellä vallitsi mitä kirjavin kuhina, jossa kreikkalainen aines oli suurena enemmistönä. Saastaista kreikkalaista joukkuetta virtasi kaikkialta tiheinä parvina, niitä tuli kaikilta porttolakujilta, kaikista kapakoista, kaikista krouveista. Oli mahdotonta kuvailla, kuinka paljon siinä oli juopuneita miehiä ja naisia, humalaisten kiljuntaa ja tympäiseviä huutoja.

Olipa joukossa eräitä kunnon muhamettilaisiakin, jotka olivat tulleet rauhassa nauramaan uskottomien kustannuksella, näkemään, kuinka nuo Levantin kristityt, joiden kohtaloa koko Eurooppa on saatu säälimään korkealentoisilla puheilla, juhlivat profeettansa syntymää.

Kaikki nuo miehet, joita suuresti peloitti lähteä taistelemaan turkkilaisten tavoin sen jälkeen kuin perustuslaki oli heille antanut kansalaisten ansaitsemattomat oikeudet, lauloivat ja joivat nyt oikein sydämensä pohjasta.

32.

Muistan tuon yön, jolloin _baikush_ (pöllö) seurasi venettämme Kultaisella Sarvella.

Oli kylmä tammikuun yö; jäätävä sumu hämmensi Stambulin suuret varjot ja lankesi hienona sateena päällemme. Sousimme vuorotellen, Ahmet ja minä, venettä Eyoubia kohti.

Laskimme Phanarin laituriin varovasti yön pimeydessä keskelle seipäitä, pirstaleita ja saveen juurtuneita veneitä.

Olimme juuri Konstantinopolin vanhan bysanttilaisen kaupunginosan muurin juurella, jossa tällaiseen aikaan ei näy yhtään ihmistä. Kuitenkin kyyristeli siellä nyt kaksi naista, kaksi valkeapäistä haamua, piillen eräässä meille tutussa nurkkauksessa erään raunioittuneen talon parvekkeen alla... Ne olivat Aziyadé ja vanha, uskollinen Kadidja.

Matka oli pitkä Phanarin laiturilta Eyoubin siltaan. Siellä täällä kreikkalaisesta majasta pilkistävä tulenläikkä jätti keltaisen viivan sekaiseen veteen. Muuten oli kaikkialla sysimusta yö.

Kulkiessamme erään raudalla haarniskoidun vanhan talon ohi kuulimme orkesterin soittoa ja tanssin töminää. Se oli noita ulkoa mustia ja sisältä loisteliaita asumuksia, mihin entiset kreikkalaiset, Phanarin asukkaat piilottavat loistonsa, timanttinsa ja parisilaiset pukunsa.

... Sitten katosi juhlan melu sumuun, ja upposimme taas pimeyteen ja hiljaisuuteen.

Lintu lenteli raskaasti aluksemme ympärillä, edestakaisin ylitsemme.

-- _Bou fena!_ (paha juttu!) sanoi Ahmet päätään pudistellen.

-- _Baikoush mi?_ kysyi häneltä Aziyadé viittojensa ja huntujensa sisältä. (Pöllökö se on.)

Kun oli kysymys heidän tavoistaan tai luuloistaan oli heillä tapana puhella kahden ja välittää viis minusta.

-- _Bou tshok fena Loti_, sanoi hän sitten tarttuen käteeni; _anma sen... bilmezsen!_ (Se ennustaa hyvin pahaa, Loti... mutta sinä... et tiedä!)

Ainakin oli outoa nähdä tuon eläimen kiertelevän talviyönä, ja se seurasi meitä lakkaamatta, enemmän kuin tunnin ajan, mikä meiltä kului Phanarista Eyoubin laituriin kulkiessamme.

Sinä yönä kävi Kultaisessa Sarvessa peloittava virta. Satoi yhä yhtä hienosti ja jäätävästi. Lyhtymme oli sammunut, ja se saattoi viedä meidät kiertelevien bashiboshukien kynsiin, mikä olisi ollut meidän, kaikkien tuho. Balatan suunnalla tapasimme juutalaisten veneitä. Juutalaiset, jotka tällä kohdalla asuvat salmen molemmin puolin, Balatassa ja Pripashassa, käyvät iltaisin vieraisilla tai palaavat suuresta synagogasta, ja ainoa paikka, jossa yöllä tapaa liikettä Kultaisella Sarvella, on juuri tämä.

He lauloivat ohi kulkiessaan surullista säveltä omalla juutalaiskielellään. Pöllö liiteli yhä päittemme päällä, ja Aziyadé itki kylmästä ja pelosta.

Kuinka iloisia olimmekaan kun hiljaa kiinnitimme veneemme Eyoubin laituriin. Hyppäsimme savessa lankulta lankulle -- tunsimme nuo lankut ulkoa kuin sokeat -- kuljimme aution pienen torin yli, avasimme hiljaa lukot ja salvat, suljimme kaikki takanamme; tarkastimme alakerran tyhjät huoneet, portaan alustat, keittiön, uunin sisustan, riisuimme likaiset kenkämme ja kastuneet vaatteemme, kävelimme paljain jaloin valkeilla matoilla, toivotimme hyvää iltaa Ahmetille, joka vetäytyi kammioonsa, astuimme huoneeseemme ja suljimme sen vielä, annoimme arabialaisten valkoisten ja punaisten oviverhojen vaipua alas takanamme, istuimme paksuille matoille aamusta asti kytevän kuparisen hiiliastian ääreen, joka levitti suloista, seraljin ruusupastilleilta tuoksuvaa lämpöä;... ja nyt seurasi ainakin vuorokaudeksi täysi turvallisuus, suunnaton kahden olemisen onni!

Mutta pöllö oli seurannut meitä ja alkoi huutaa plataanissa ikkunamme alla.

Väsymyksen vaivuttamana nukkui Aziyadé sen kaameaan ääneen, vuodattaen kuumia kyyneliä.

33.

Heidän "rouvansa" oli vanha veijari, joka oli kierrellyt koko Euroopan ja koetellut kaikenlaisia ammatteja; heidän "rouvansa" -- Samuelin ja Ahmetin rouva; he nimittivät häntä _bikum madame_, meidän rouvamme -- heidän rouvansa puhui kaikkia kieliä ja piti arveluttavaa kahvilaa Galatan kaupunginosassa.

Heidän "rouvansa", kahvilan ovi aukeni meluavalle pääkadulle. Se oli hyvin syvä ja hyvin avara. Siinä oli takaportti eräälle Galatan pahamaineiselle rantakadulle, jolle päätyi monen irstailupaikan ovi. Tuossa kahvilassa tapasivat toisensa etenkin italialaisten ja maltalaisten kauppalaivojen matruusit, joita epäiltiin varkaudesta ja salakuljetuksesta. Siellä tehtiin kaikenlaisia kauppoja, ja iltaisin oli järkevintä mennä sinne revolveri taskussa.