Part 4

En kuitenkaan kuvittele mitään. Se on hänen puoleltaan vain lapsen suurta innostusta, joka haihtuu jonakin päivänä kuin savu.

Sinun ystävyyteesi, sisko, luotan jossakin määrin, -- tottumuksen tuloskohan sitten lienee, en tiedä, mutta pitäähän kumminkin johonkin uskoa. Jos on totta, että rakastat minua, niin sano, tai osoita se minulle... Minun on pakko liittyä johonkin. Jos se on totta, toimi niin, että saatan uskoa siihen. Tunnen maan pettävän jalkaini alla, tyhjyys avartuu ympärilläni, ja tunnen suurta hätää...

Niin kauan kuin saan pitää vanhan äitimme pysyn näennäisesti sinä, mikä nyt olen. Kun häntä ei enää ole, tulen sanomaan sinulle hyvästit, ja sitten häviän jättämättä jälkeäkään itsestäni...

24.

_Loti Plumkettille_.

Eyoub'issa marrask. 15 p:nä 1876.

Kaiken tuon itämaisen naamiopelin takana, joka verhoo elämäni, Arif-Effendinkin takana, on alakuloinen poika parka, joka usein tuntee sydämessään kuolettavaa kylmyyttä. On hyvin vähän ihmisiä, joitten kanssa tuo luonteeltaan perin suljettu nuorukainen joskus keskustelisi hiukan tuttavallisemmin -- mutta te olette sellainen. -- Teen mitä hyvänsä, Plumkett, onnellinen en ole; ei mikään neuvo saata sekoittaa ajatuksiani. Sydämeni on täynnä väsymystä ja katkeruutta.

Yksinäisyydessäni olen syvästi kiintynyt kulkuriin, jonka keksin Salonikin laitureilta, ja jonka nimi on Samuel. Hänen sydämensä on tunteikas ja vilpitön; rautaan juotettu hiomaton timantti, kuten Raoulde Nanzis vainaja olisi sanonut. Sitäpaitse hänen seuransa on lapsellista ja erikoista, ja minulla on vähemmän ikävä, kun hän on luonani.

Kirjoitan teille talvisen hämärän painostavalla hetkellä. Ympäristöstä ei kuulu muuta kuin muezzinin ääni, joka Allahin kunniaksi laulaa satavuotista valitustaan. Menneisyyden kuvat nousevat pistävän selvinä mieleeni, ympärilläni olevat esineet ovat uhkaavan ja murheellisen näköisiä, ja kysyn itseltäni, mitä minä oikeastaan olen tullut tekemään tänne Eyoubin kaukaiseen perukkaan.

Jospa vain hän olisi täällä, hän, Aziyadé!...

Odotan häntä aina, -- mutta voi! kuten sisareni Anna odotti minuakin.

Lasken verhot alas, sytytän lamppuni ja takkavalkean -- ympäristöni muuttuu ja ajatukseni sen mukana. Jatkan kirjettäni iloisen valkean edessä kiedottuna turkisviittaan, jalat paksulla turkkilaisella matolla. Hetkisen olen olevinani dervishi, mikä huvittaa minua.

Enpä juuri tiedä, mitä kertoisin teille elämästäni, Plumkett, huvittaakseni teitä. Aiheita on liiaksikin, mutta valinta on vaikea. Ja sitten, mikä on mennyttä se on mennyttä, eikä se kuulu enää meihin.

Useita rakastajattaria, joista en ole rakastanut yhtään, paljon äkkinäisiä käänteitä, paljon retkiä hevosella ja jalan kukkuloille ja laaksoihin. Kaikkialla näen tuntemattomia, tavallisia tai vastenmielisiä kasvoja, paljon velkoja-juutalaisia jäljessäni, kiireestä kantapäähän kullalla kirjailtuja pukuja, kuolemaa sielussa ja tyhjyyttä sydämessä.

Tänään, marraskuun 15 päivänä on tilanne tällainen:

On talvi; kylmä sade ja voimakas tuuli pieksävät surullisen majani ikkunoita. Ei kuulu muuta ääntä kuin niiden aiheuttama. Vanha turkkilainen lamppu riippuu pääni yläpuolella -- ainoa, joka tällä hetkellä palaa Eyoubissa. Eyoub on synkkää seutua, oikea Islamin sydän. Täällä on tuo pyhä moskea, missä sulttaanit vihitään. Tämän perin muhamettilaisen kaupunginosan ainoita asukkaita ovat vanhat hurjat dervishit ja pyhien hautojen vartijat.

Kerroin siis teille, että ystävämme Loti on yksin majassaan, tarkasti kiedottuna ketunnahkaiseen viittaan, ja paraillaan kuvittelemassa olevansa dervishi.

Hän on lukinnut kaikki ovensa, ja nauttii kodin itsekästä hyvinvointia, joka on sitä suurempi, koska tällaisessa myrskyssä olisi paha olla ulkona, tässä vaarallisessa, nurjamielisessä maassa.

Lotin huone, kuten kaikki erikoisen vanhat rakennukset, johtaa omituisiin, syvämietteisiin unelmiin. Sen veistellystä tammesta tehty katto on kai aikanaan suojannut omituisia vieraita ja nähnyt montakin murhenäytelmää.

Yleisvaikutelma on entisen kaltainen. Permanto katoaa paksujen mattojen alle, jotka ovat asunnon koko ylellisyys, ja turkkilaiseen tapaan otetaan kengät sisään tullessa pois jalasta, etteivät matot tahraantuisi. Hyvin matala sohva ja lattialla hujan hajan olevat tyynyt ovat melkein huoneen ainoana kalustona, johon itämaisten kansojen intohimoinen velttous on jättänyt merkkinsä. Seinille on ripustettu hyvin vanhoja aseita ja koristeellisia esineitä. Kaikkialle on maalattu Koraanin lauselmia haaveellisten eläinten ja kukkien keskelle.

Sivulla on _haremlik_, kuten turkkilaiset nimittävät naistensa asuntoja. Se on tyhjä. Sekin odottaa Aziyadé'ta, joka jo olisi luonani, jos hän olisi pitänyt lupauksensa.

Toinen pieni huone omani vieressä on myös tyhjä. Se on varattu Samuelille, joka on mennyt Salonikiin hankkimaan tietoja tuosta nuoresta vihreäsilmäisestä naisesta. Eikä häntäkään kuulu palaavaksi.

Jos hän ei saapuisikaan, ottaisi joku toinen näinä päivinä hänen paikkansa. Mutta vaikutus olisi aivan toinen. Rakastin häntä melkein, ja hänen vuokseen olen ruvennut turkkilaiseksi.

25.

_Lotin sisar kirjoittaa:_

Brightbury'ssa 1876.

Rakas veli!

Eilisestä alkaen vaivaa minua toivottomuus, johon kirjeesi minut saattoi... Tahdot kadota!... Jonakin päivänä, ehkä aivan lähitulevaisuudessa, jolloin rakas äitimme meidät jättää, tahdot sinä kadota ja hylätä minut ikuisesti. Hyvästi kaikki muistomme, unhoon menneisyytemme! -- Prizhtburyn vanha maja myydään, rakkaat esineet hajoavat, -- ja sinä et olisikaan kuollut... eläisit jossakin pahan pauloissa, jossakin tietymättömissä, missä tuntisin sinun vanhenevan ja kärsivän! Silloin itkisin sinua, silloin tietäisin, että tyhjyys on tällaista, alistuisin, kärsisin ja painaisin pääni käsiini.

Sanasi herättävät vastustukseni ja saavat sydämeni vuotamaan verta. Sinä tekisit sen siis, koska sen sanot, kylmin kasvoin, ja sydämin, koska selität seuraavasi kirottua kohtalokasta tietä, etkä suo minulle enää mitään sijaa elämässäsi... Sinun elämäsi on minun elämäni, minussa on soppi, jossa ei ole ketään... se on sinun paikkasi, ja kun sinä jätät minut, jää se tyhjäksi ja polttaa minua.

Olen kadottanut veljeni, tiedän sen jo. Se on vain ajan, ehkäpä vain muutaman kuukauden kysymys. Hän on menetetty ajaksi ja iankaikkisuudeksi, kuollut jo tuhat kuolemaa. Kaikki luhistuu ja kaikki särkyy. Tuossa hän on, tuo rakas lapsi, syöksymässä pohjattomaan rotkoon -- kuilujen kuiluun! Hän kärsii, häneltä puuttuu ilmaa, valoa ja aurinkoa. Mutta hän on voimaton. Hänen silmänsä ovat kiintyneet hänen jalkainsa juuressa ammottavaan syvyyteen. Hän ei nosta enää päätään, sillä hän ei voi, koska pimeyden ruhtinas sen kieltää... Joskus hän kuitenkin haluaa vastustaa. Hän kuulee kaukaisen äänen, joka on häntä lapsena tuutinut, mutta ruhtinas sanoo hänelle: "Valhetta, turhuutta, hulluutta!" Ja mitä tekee tuo sidottu, köytetty lapsi, verissään, huumautuneena rotkon pohjalla, opittuaan mestariltaan sanomaan hyvää pahaksi, niin, mitä hän tekee? Hän hymyilee.

Sinun kiusatussa, raskautetussa sielussasi ei mikään minua hämmästytä, ei edes Saatanan pilkallinen naurukaan, sillä niinhän piti käydäkin.

Oletpa menettänyt, veli parka, tuon kunnon kaipuunkin, josta puhuit. Et enää välitä tuosta lempeästä, vaatimattomasta pikku toverista, tuosta tuoreesta, hellästä ja sievästä äidistä lapsillesi, joita olisit rakastanut. Näen hänet tuolla, vanhassa salissa, vanhojen muotokuvien alla istumassa...

Turmelusta uhoava tuuli on kulkenut kaiken yli. Tuo veli, jonka sydän ei kuitenkaan voi elää ystävyydettä, joka sitä isoo ja janoo, hän ei enää välitä puhtaista tunteista. Hän vanhenee, mutta ei ole ketään häntä hellimässä ja hänen mieltään ilahduttamassa. Hänen rakastajattarensa nauravat hänelle -- eihän heiltä voi muuta pyytääkään -- ja silloin kuolee hän hyljättynä ja toivottomana.

Mitä onnettomampi, ahdistetumpi, sidotumpi ja luottavampi olet, sitä enemmän sinua rakastan. Oi, rakas veljeni, armaimpani, jospa taas palaisit elämään! Jospa Jumala sen tahtoisi! Jospa näkisit sydämeni murheen, ja tuntisit rukousteni lämmön!...

Mutta pelko, kääntymyksen harmi, kristillisen elämän kalpeat peikot! Kääntymys, mikä halpa sana!... Ikäviä saarnoja, mahdottomia ihmisiä, elotonta määräperäisyyttä, väritöntä kieltäymystä, säteetöntä ja sisällyksetöntä... _Kaanaan arkikieltä_... Saattaisiko tuollainen viehättää sinua? Kaikki tuo, näetkö, ei ole Jeesuksen oppia ja Jeesus, jonka tunnet, ei ole tuo säteilevä mestari, jota minä palvelen. Hän ei tuottaisi sinulle pelkoa, ei ikävää eikä eristystä. Kärsiessäsi oudosti ja tuntiessasi tuskaa, itkisi hän kanssasi.

Rukoilen joka hetki, rakas, muistosi ei ole milloinkaan niin täyttänyt sydäntäni... Tiedän, että uskot jonakin päivänä, menipä siihen sitten kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Ehkenpä kuunaan saa sitä tietääkään, -- ehkäpä kuolen pian, -- mutta toivon ja rukoilen aina!

Luulenpa, että kirjoitan aivan liikaa. Näin monta sivua! Sitä on raskas lukea! Rakkaani on alkanut kohotella olkapäitään. Tuleekohan päivä, jolloin hän ei enää lue kirjeitäni?...

26.

-- Ukko Kairullah, sanon, -- tuo minulle naisia!

Ukko Kairullah istuu edessäni maassa. Hän oli kumarassa kuin ilkeä vahinkohyönteinen; hänen terävä paljas päälakensa kiilsi lamppuni valossa.

Kello oli kahdeksan talviyönä, ja Eyoub oli pimeä ja hiljainen kuin hauta.

Ukko Kairullahilla oli kaksitoistavuotias, Josef niminen poika, joka oli kaunis kuin enkeli, ja vanhus kasvatti häntä jumaloiden. Lukuunottamatta tätä seikkaa oli hän mitä täydellisin roisto. Hän harjoitti kaikkia ammatteja, mitä vanha, rappeutunut juutalainen Stambulissa voi harjoittaa, ja etenkin erästä, joka oli saattanut hänet Yusbahi Suleimanin ja useiden muidenkin muhamettilaisten ystävieni tuttavaksi.

Häntä suvaittiin kuitenkin kaikkialla vain sen vuoksi, että monien vuosien kuluessa oli totuttu näkemään hänet. Kun hänet tavattiin kadulla sanottiin: "Päivää Kairullah!" ja vieläpä kosketettiin hänen karvaisten, suurten sormiensa päitäkin.

Kuultuaan pyyntöni mietti ukko Kairullah kauan ja vastasi:

-- Tällä hetkellä, herra Marketo, ovat naiset hyvin kalliita. Mutta onhan niitä halvempiakin huvituksia, joita voin tänä iltana tarjota teille, herra Marketo... Hiukan musiikkia; mikä epäilemättä miellyttäisi heitä.

Sanottuaan nämä arvoitukselliset sanat sytytti hän lyhtynsä, otti turkkinsa ja kenkänsä, ja katosi.

Paolta tuntia myöhemmin kohosi huoneeni ovi verho ja sisään astui kuusi juutalaisnuorukaista, jotka oli puettu punaisiin, sinisiin, vihreihin ja keltaisiin turkisviittoihin. Heidän seurassaan oli Kairullah muutaman toisen vanhuksen kanssa, joka oli vieläkin iljettävämpi. Kaikki istuutuivat permannolle syvään kumarrellen, mutta minä pysyin välinpitämättömänä ja liikkumattomana kuin egyptiläinen jumala.

Lapsilla oli pienet keltaiset harput, joiden kielillä he alkoivat juoksutella kissankultaisilla sormuksilla varustettuja sormiaan. Näin syntyi omituista soittoa, jota kuuntelin vaieten muutamia minuutteja.

-- Miellyttävätkö he teitä, herra Marketo? kysyi vanha Kairullah korvaani kuiskaten.

Olin jo käsittänyt, mistä oli kysymys, enkä osoittanut minkäänlaista hämmästystä. Minua vain huvitti jatkaa tätä inhimillisen alennustilan tutkimista.

-- Ukko Kairullah, sanoin, poikasi on kauniimpi kuin nämä...

Kairullah mietti hetkisen ja vastasi sitten:

-- Voimmehan puhua asiasta huomenna, herra Marketo.

--... Kun olin karkoittanut koko joukon kuin saastaisen eläinlauman, näin ukko Kairullahin pitkulaisen pään taas pistävän esiin hänen kohottaessaan ääneti oveni verhoja.

-- Herra Marketo, sanoi hän, säälikää minua. Asun hyvin kaukana, ja luullaan, että minulla on rahoja. Olisi parempi, jos tappaisitte minut omin käsin kuin ajaisitte minut ulos tällä hetkellä. Antakaa minun nukkua jossakin nurkassa majassanne, ja vannon lähteväni ennen päivän nousua.

Minulta puuttuu rohkeutta lähettää ulos tuo vanhus, joka olisi kuollut siellä kylmään ja pelkoon, vaikka ei kukaan olisi häntä tappanutkaan. Tyydyin osoittamaan hänelle nurkan, johon hän kyyristyi kokoon kylmäksi yöksi, kietoutuen, kuten vanha siira, likaiseen turkkiinsa. Kuulin hänen vapisevan. Ankara yskä kohosi hänen rinnastaan kuin korina, ja hän säälitti minua niin, että nousin ylös, ja heitin maton hänen peitteekseen.

Heti kun taivas näytti valkenevan käskin häntä poistumaan neuvoen, ettei hän enää näyttäytyisi ovellani eikä missään sattuisi tielleni.

III.

KAHDEN EYOUBISSA.

1.

Eyoubissa, joulukuun 4 p:nä 1876.

Minulle sanottiin: "Hän on saapunut!", ja jo pari päivää olen elänyt odotuksen kuumeessa.

-- Tänä iltana, sanoi Kadidja, tuo vanha neekerinainen, joka Salonikissa oli Aziyadén seurassa venheessä, ja uskalsi henkensä emäntänsä vuoksi. -- Tänä iltana tuo vene hänet Eyoubin laituriin, majasi luo.

Minä odotin jo kolmatta tuntia.

Päivä oli ollut kaunis ja valoisa. Liike Kultaisella sarvella oli erikoisen vilkasta. Päivän mailleen mennessä laski tuhansia veneitä Eyoubin laituriin tuoden tähän rauhaisaan sopukkaan turkkilaiset, jotka asioittensa vuoksi olivat olleet Konstantinopolin väkirikkaissa keskuksissa, Galatassa tai suuressa basarissa.

Koska minut alettiin jo tuntea Eyoubissa, niin sanoi moni:

-- Hyvää iltaa, Arif, mitä te nyt odotatte? Tiedettiin kyllä, ettei nimeni suinkaan ollut Arif, ja että olin länsimailta tullut kristitty, mutta itämaiset puuhailuni eivät säikyttäneet ketään, ja minua mainittiin kaikesta huolimatta valitsemallani nimellä.

2.

Portia! taivaan tähti! Portia! Kätesi, saavun!

_(Alfred de Musset.)_

Aurinko oli laskenut pari tuntia sitten, kun viimeinen vene lähestyi yksin Ayar-Kapu'sta päin. Samuel souti. Hunnutettu nainen istui perässä olevilla patjoilla. Tunsin hänet.

Kun he saapuivat, oli moskeijan tori jo tyhjä ja yö kylmä.

Tartuin hänen käteensä mitään puhumatta ja vein hänet juosten taloa kohti, unohtaen Samuel paran ulos...

Ja kun mahdoton uneni oli toteutunut, kun hän oli täällä, häntä varten varustetussa huoneessa, kahden kanssani, kahden raudoitetun oven takana, saatoin vain vaipua hänen eteensä syleillen hänen polviaan. Tunsin, että olin kaivannut häntä hurjasti; olin kuin murtunut.

Silloin kuulin hänen äänensä. Ensi kertaa hän puhui, ja minä ymmärsin -- vielä outo ihastus! Muistamatta enää sanaakaan turkinkieltä, jota olin häntä varten oppinut, vastasin hänelle vanhalla englanninkielellä sekavia seikkoja, joita en itsekään käsittänyt.

-- _Severim seni, Loti!_ (Rakastan sinua, Loti, sanoi hän.)

Muutkin kuin Aziyadé olivat sanoneet minulle nämä ikuiset sanat. Mutta tämä rakkauden heleä soitto sattui ensimmäistä kertaa korviini turkin kielellä. Suloinen soitto, jonka olin unohtanut. Onko tosiaankin, mahdollista, että kuulen sen taas niin lämpimänä kumpuavan nuoren naisen puhtaan sydämen pohjalta, että minusta tuntuu kuin en olisi milloinkaan sitä kuullutkaan, ja että se väreilee kuin taivainen laulu väsähtyneessä sielussani...

Silloin kohotin hänet syliini, asetin hänen päänsä valoon katsellakseni häntä ja sanoin kuin Romeo:

-- Sano se vielä kerran!

Aloin puhella hänelle kaikenlaista, mitä hän saattoi ymmärtää. Puhelukykyni palasi turkkilaisten sanojen mukana, ja kysyin häneltä tuhansia seikkoja sanoen:

-- Vastaa minulle!

Hän katseli minua haltioissaan, mutta huomasin, että hänen ajatuksensa olivat muualla, ja puhuin tyhjyyteen.

-- Etkö ymmärrä minua, Aziyadé?

-- En, vastasi hän.

Ja hän sanoi minulle vakavalla äänellä seuraavat suloiset ja hurjat sanat:

-- Tahtoisin syödä sinun huuliesi sanat! _Senin laf yemek isterim!_ (Tahtoisin syödä sinun äänesi kaiun!)

3.

Eyoubissa, syyskuussa 1876.

Aziyadé puhuu vähän, hymyilee usein, mutta ei naura milloinkaan. Hänen askeleensa ovat äänettömät, hänen liikkeensä notkeat, aaltoilevat, rauhalliset ja kuulumattomat. Sellainen on tuo pieni salaperäinen henkilö, joka useimmiten katoaa auringon noustessa, ja jonka yö tuo muassaan _djuu'ien_ ja aaveitten ollessa liikkeellä.

Hän on kuin näky, ja tuntuu siltä kuin hän loisi hohdetta paikkoihin, joiden kautta hän kulkee. Hänen lapsellisen, vakavan päänsä ympäriltä hakee sädekehää, ja siinäpä se onkin, kun valo sattuu pieniin, käsin koskemattomiin, kampausta tottelemattomiin hiuksiin, jotka suloisesti ympäröivät hänen poskensa ja otsansa.

Hän pitää noita pikku hiuksia hyvin sopimattomina, ja häneltä menee tunti joka aamu koettaessaan, aivan onnistumatta, saada ne taipumaan. Hänen kaksi tärkeintä tointansa ovat tuo puuha ja kynsien oranssinpunaisiksi värjääminen.

Hän on laiska, kuten kaikki Turkissa kasvatetut naiset. Kuitenkin osaa hän koruompelua, tehdä ruusuvettä ja kirjoittaa nimensä. Hän kirjoittaa sen kaikkialle seiniin, vakavana, kuin tärkeäkin toimi olisi kysymyksessä, ja tylsyttää kaikki kynäni siinä hommassa.

Aziyadé ilmaisee minulle ajatuksensa pikemmin silmillään kuin suullaan. Hänen ilmeensä ovat merkillisen monenlaisia ja vaihtuvia. Hän on niin taitava katseen ihmekielessä, että hän saattaisi puhua vieläkin vähemmän tai olla kokonaan puhumatta.

Joskus hän vastailee eräisiin tilanteihin laulamalla turkkilaisten laulujen kohtia, ja tuossa otteiden käyttämistavassa, joka kuulostaisi typerältä eurooppalaisen naisen suusta, piilee outo itämainen tenho.

Hänen äänensä on matala, vaikka hyvin nuori ja tuore. Muuten hän puhuukin aina melko hiljaa ja turkin kielen vahvat suhuäänteet tekevät hänen puheensa soinnun karkeaksikin.

Aziyadé on kahdeksan- tai yhdeksäntoista vuotias. Hän kykenee itsestään, aivan äkkiä, tekemään äärimmäisen rohkeita päätöksiä, ja seurata niitä sitten, maksoi mitä hyvänsä, kuolemaan saakka.

4.

Kun ennen Salonikissa täytyi panna alttiiksi Samuelin ja minun henki saadakseni viettää tunninkin Aziyadén seurassa, olin uneksinut tuon mielettömän unen: -- asua hänen kanssaan jossakin itämailla, piiloisessa sopessa, minne Samuelkin tulisi mukaamme. Olen vähitellen toteuttanut tuon unen, joka on vastainen koko muhamettilaiselle näkökannalle, ja siis mahdoton kaikissa suhteissa.

Konstantinopoli oli ainoa paikka, missä sellaista saattoi yrittää. Se on oikea ihmiserämaa, niinkuin Parisi ennen, useitten suurien kaupunkien kokoomus, missä jokainen tarkastuksetta elää mielensä mukaan -- missä samalla kertaa saattaa edustaa monta eri henkilöä yhtä aikaa: Loti, Arif, Marketo.

... Puhaltakoon talvinen tuuli, puistelkoon joulukuun puuskat oviemme saranoita ja ikkunoittemme ristikoita!

Raskaitten rautatelkien, ladattujen aseiden, turkkilaisen kodin loukkaamattomuuden suojelemina, kuparisen hiilimaljan ääressä on meillä, pikku Aziyadé, hyvä olla.

5.

_Loti sisarelleen Brightburyssä_.

Rakas, pikku sisko!

Olen ollut kova ja kiittämätön, kun en ole kirjoittanut sinulle aikaisemmin. Olen tehnyt sinulle paljon pahaa. Sanot niin, ja uskon sen. Pahaksi onneksi ajattelin kaikkea, mitä kirjoitin, ja sellainen on mielipiteeni vieläkin. En mahda enää mitään pahalle, jota olen sinulle tehnyt. Olen vain ollut väärässä, kun annoin sinun katsahtaa sydämeni syvyyteen, mutta sinä tahdoit sellaista.

Uskon, että rakastat minua; kirjeesi osoittaisivat sen muitten todistusten puutteessa. Minäkin rakastan sinua, tiedäthän sen.

Minun tulisi ryhtyä harrastamaan jotakin, sanot, jotakin hyvää ja kunnollista, oikein sydämen pohjasta. Mutta onhan minulla hyvä, vanha äitini. Hän on nyt elämäni tarkoitus, määrä, jonka olen itselleni asettanut. Hänen tähtensä olen olevinani iloinen ja rohkea. Hänen takiansa pidän yllä olemassaoloni myönteistä ja järkevää puolta, pysyn Lotina, meriupseerina.

Olen samaa mieltä kuin sinäkin. En tunne vastenmielisempää oliota kuin vanha irstailija, joka liikkuu väsymyksen ja tuhlauksen välillä, ja jonka kaikki hylkäävät. Mutta sellaista minusta ei tule. Kun en enää ole nuori, terve ja rakastettu, silloin katoan.

Sinä vain et ole ymmärtänyt minua. -- Kun katoan, olen kuollut.

Palatessani ponnistan voimani äärimmilleen teidän molempien, etenkin sinun takiasi. Kun taas olen teidän parissanne muuttuvat ajatukseni. Jos valitsette minulle nuoren tytön, jota rakastatte, koetan minäkin häntä rakastaa, ja pysyä teidän rakkautenne vuoksi tuossa tunteessa.

Koska olen puhunut sinulle Aziyadésta, voin kyllä sanoa, että hän on saapunut. -- Hän rakastaa minua koko sielustaan, enkä voi tehdä päätöstä, eroanko hänestä milloinkaan. -- Samuelkin on palannut. Molemmat ympäröivät minut niin suurella rakkaudella, että unhotan menneisyyden ja kiittämättömät, -- ehkäpä hiukan poissa olevatkin.

6.

Vähitellen on Arif-Effendin vaatimaton talo tullut ylelliseksi: persialaisia mattoja, Smyrnan verhoja, fajanssiastioita, aseita. Kaikki nuo esineet ovat tulleet yksitellen, ei suinkaan vaivattomasti, ja tuo hankkimistapa lisää niiden tenhoa.

Ruletti on hankkinut siniset, punaisilla ruusuilla reunustetut satiinipeitteet, haaremitavarat. Ja ennen alastomat seinät on nyt verhottu silkillä. Tämä yksinäiseen tölliin kätketty ylellisyys tuntuu haaveelliselta näyltä.

Aziyadékin tuo melkein joka ilta uusia esineitä. Abeddin-Effendin talo on kafarnaum, täynnä vanhoja, arvokkaita tavaroita, ja naisilla on lupa, sanoo hän, lainata hiukan isännän yltäkylläisyydestä.

Hän ottaa kaiken takaisin, kun unelma on loppunut, ja kaikki minulle kuuluva myydään.

7.

Kuka antaa minulle jälleen elämäni itämailla, vapaan elämäni taivasalla, pitkät määrättömät retkeni ja Stambulin hälinän?

Lähteä aamulla Atmeidamista päätyäkseen illalla Eyoubiin, kierrellä moskeijoita rukousnauha käsissä, pysähtyä kaikkiin kahviloihin, hautakumpujen luo, kylpylöihin ja toreille, juoda turkkilaista kahvia pienen pienistä, sinisistä vaskijalkaisista kupeista, istua auringon paahteessa, huumautua hiljaa narguilhen savusta, puhutella ohimennessä dervishejä tai kulkijoita, olla itsekin tuon liikunnon ja valon täyttämän taulun osana, olla vapaa, huoleton ja tuntematon, ja ajatella, että kaikkein rakkain odottelee iltaisin kotona.

Kuinka miellyttävä matkatoveri olikaan pieni Ahmet, iloinen ja uneksiva, kansan lapsi ja ylenmäärin runollinen, poikanen, joka nauroi joka hetki ja oli altis kuolemaan saakka.

Taulu synkkenee sitä mukaa kuin tunkeudumme vanhaan Stambuliin, kun lähestymme Eyoubin pyhää korttelia ja suuria hautausmaita. Vielä näkyy Marmarameren sininen selkä vilahduksittain, saaret tai Aasian vuoret, mutta kulkijoita on vähän ja majat surullisia;. -- kaikella on vanhuuden ja salaperäisyyden leima -- ja ulkonaiset esineet kertovat hurjia tarinoita vanhasta Turkista.

On useimmiten täysi yö, kun saavumme Eyoubiin aterioituamme missä sattuu, jossakin pienessä turkkilaisessa ruokalassa, missä Ahmet itse tarkastaa ruokavarojen puhtauden ja valvoo valmistusta.

Sytytämme lyhtymme palataksemme kotiin -- tuohon pieneen ja piiloisaan rauhanmajaan, jonka kaukaisuudessakin piilee viehätystä.

8.

Ystäväni Ahmet on kaksikymmenvuotias hänen vanhan isänsä Ibrahimin laskun mukaan, kaksikymmentä kaksi, jos kysymme hänen iäkkään äitinsä Fatman mieltä. Turkkilaiset eivät milloinkaan tiedä ikäänsä. Ruumiillisesti hän on hullunkurisen näköinen poikanen, pieni vartaloinen, mutta jäntevä. Tietämätön saattaisi olettaa, että hän, kalpeitten ja ruskettuneitten kasvojensa vuoksi, olisi heikko terveydeltään. Hänellä on pieni kotkannenä, hyvin pieni suu, pienet silmät, jotka vuoroin kuvastelevat sydämellistä surumieltä, vuoroin taasen kipinöivät iloa ja sukkeluutta. Kaiken kaikkiaan herättää hän mielenkiintoa erikoisuudellaan.

Omituinen poika, iloinen kuin lintu. Hänellä on mitä hullunkurisimpia ajatuksia, jotka hän ilmaisee aivan uudella tavalla; hänen käsityksensä rehellisyydestä ja kunniasta ovat aivan liioiteltuja. Hän ei osaa kirjoittaa, ja viettää elämänsä hevosen selässä. Hänen sydämensä on yhtä avoin kuin hänen kätensäkin: puolet ansiostaan hän jakaa kadun kerjäläisille. Kaksi hevosta, joita hän vuokraa tarvitseville, ovat hänen koko omaisuutensa.