Part 2

Entä nuo ystävyyden vakuutukset? Niin, katsos, silloin tuo vanha, kaksipäinen rosinante oikein alkaa, ravata! Vastaatte siihen kirjeeni kohtaan niin kuin tuo suuri kirjailija kuusitoista vuosisataa ennen meidän aikaamme mahdollisesti olisi tehnyt. Hän oli koettanut kaikkea, koettanut olla mainio kuningas, suuri filosofi etevä arkkitehti, pitää kuuttasataa vaimoa j.n.e. Mutta hän päätyi sellaiseen ikävään ja inhoon, että hän vanhoilla päivillään, otettuaan huomioon kaikki kokemuksensa selitti: 'Kaikki on turhuus.'

Tiesin hyvin, että vastaisitte minulle "Saarnaajan" tyyliin. Olen niin täydellisesti yhtä mieltä kanssanne kaikesta ja vieläpä muustakin, että suuresti epäilen, voisinko väitellä kanssanne muulla tavoin kuin Tandora sankarinsa kanssa. Meillä ei ole kerrassaan mitään toisillemme opetettavaa, ainakaan mikäli kysymys koskee siveellisiä seikkoja.

-- Tunnustukset, te sanotte, ovat tarpeettomia.

Taivun mielipiteeseenne enemmän kuin milloinkaan ennen. Minusta on mieluista saada yleiskatsaus ihmisistä ja elämästä, hauskaa aavistaa niiden suuret piirteet. Yksityiskohdat ovat taas aina olleet minulle kauhistukseksi.

'Alttiutta ja rajatonta ystävyyttä.' Kuinka muuten? Se sisältää erään noita hyviä mielenvaihteita, noita onnellisia välähdyksiä, joitten vuoksi usein on itseään parempi. Uskokaa, että niinä hetkinä, jolloin noin kirjoitamme, olemme itseämme parempia. Jolleivät ne ole kuin välähdyksiä, ketä sitten on niistä moitittava? Häntäkö, joka loi meidät, jättääkseen meidät vain puoleksi hahmotelluiksi, kykeneviksi korkeampiin pyrkimyksiin, mutta kykenemättömiksi tekoihin, jotka olisivat suhteellisia järkeemme? Voimmekohan moittia ketään? Tuon epäilyksen vuoksi, mikä meidät tätä aikoessamme valtaa, luulen, että on parasta menetellä niin.

Kiitos siitä, mitä sanotte tunteitteni tuoreudesta. Kuitenkaan en ollenkaan usko sitä. Niitä on liiaksikin kulutettu, tai olen itse niitä liiaksi käyttänyt, ja sen vuoksi ovat ne hiukan muuttuneet. Voisin sanoa, että ne ovat loppuun myytäviä tunteita, ja siinä suhteessa muistutan teille, että niitä usein saa hyvinkin halvalla. Huomautan teille myös, että on sellaistakin, mikä voittaa vahvuudessa sen, minkä liika kulutus on saattanut viedä loistosta ja tuoreudesta. Voimmehan sitä verrata esimerkiksi kapineeseen, jota tarvitsemme paljon jalossa ammatissamme, nimittäin vanhaan köyteen.

On siis selvä, että pidän teistä paljon. Siitä asiasta ei kannata enempää puhua. Kerta kaikkiaan selitän että teidän elämänne on onnellinen, ja olisi onnetonta jos te voimistelulla surkastuttaisitte paremman osan itsestänne. Tähän tulokseen päästyämme lakkaan kiusaamasta teitä ystävyydelläni ja ihailullani puhuakseni muutaman sanan omasta elämästäni.

Voin hyvin ruumiillisesti, ja olen parannettavana siveellisen tilani vuoksi. -- Parannuskeino on sellainen, etten enää käännä aivojani nurin, vaan koetan hillitä tunteellisuuttani. Kaikki tässä maailmassa johtuu sekä sisä- että ulkopuolisesta tasapainostamme. Jos herkkätunteisuus vie voiton, tapahtuu se aina järjen kustannuksella. Mitä suurempi runoilija sitä pienempi matematiikko, ja elämässä tarvitsemme aina pikkuisen mittausoppia, ja, mikä on vielä pahempi, paljon aritmetiikkaa. Uskon, Jumala suokoon sen anteeks', että kirjoitan tässä teille sellaista, mikä on melkein järjellistä.

Aina teidän _Plumketti'nne_.

19.

Heinäkuun 27 p:nä, yöllä, Salonikissa.

Laivan upseerit palaavat huoneisiinsa toinen toisensa jälkeen kello yhdeksältä. He lähtevät kaikki toivottaen hyvää menestystä ja hyvää yötä; salaisuuteni on tullut kaikkien yhteiseksi.

Ja minä katselen huolissani vanhan Olympos-vuoren takaista taivasta, mistä liiankin usein nousee noita suuria, vaskenkarvaisia pilviä, jotka ennustavat myrskyä ja rankkasadetta.

Tänä iltana on kaikki sillä puolen kirkasta, ja tarumainen vuori kuvastelee selväpiirteistä huippuaan tummaa taivasta vasten.

Laskeudun kojuuni, pukeudun ja nousen taas kannelle.

Silloin alkaa jokailtainen hätäinen odotus. Kuluu tunti, toinen, minuutit venyvät pitkiksi kuin yö.

Kello yksitoista kuuluu mereltä hiljaista aironloisketta. Kaukaa näkyy piste, joku liukuu aalloilla. Se on Samuelin venhe. Vartijat nostavat pyssynsä poskelle ja huutavat pysähdysmerkin. Vaikka Samuel ei vastaakaan mitään, laskeutuvat aseet kuitenkin. -- Vartioilla on salainen ohje, joka koskee vain häntä, ja nyt hän on jo laivan vierellä.

Veneeseen heitetään minua varten verkkoja ja erilaisia kalastustarpeita. Matkan tarkoitus on siis muka selvillä, ja minä hyppään veneeseen, joka loittonee. Heitettyäni pois viitan, joka peittää turkkilaisen pukuni, on muodonvaihdos tapahtunut. Kultakoristeinen takkini kiiltelee hieman pimeässä, tuuli on lauha ja lämmin, ja Samuel soutaa melutta maata kohti.

Siellä vartoo pikkuinen venhe, jossa on hirveän näköinen, siniseen kankaaseen puettu neekerinainen, vanha, hampaisiin saakka asestettu albanialainen palvelija kirjavassa puvussaan, ja sitten niin syvästi hunnutettu nainen, että hän on kuin muodoton liikkumaton valkoinen kasa.

Samuel ottaa venheeseensä nuo kaksi ensinmainittua ja poistuu sanaakaan sanomatta. Jään yksin tuon hunnutetun naisen kanssa, joka en mykkä ja liikkumaton kuin valkea haamu. Tartun airoihin, ja me loittonemme päinvastaiseen suuntaan, ulapoita kohti. Silmät häneen kiintyneinä odotan, että hän liikahtaisi ja antaisi merkin.

Kun me hänen mielestään olemme kyllin kaukana, ojentaa hän minulle kätensä merkiksi, että saan istua hänen viereensä. Vapisen koskettaessani häneen ja tunnen aluksi kuolettavaa ikävää. Hänen hunnustaan leviää itämaiden tuoksuja, ja hänen kosketuksensa on vahva ja kylmä.

Olen rakastanut erästä toista nuorta naista, jota minulla ei enää ole oikeus nähdä, enemmän kuin häntä, mutta aistini eivät milloinkaan ole kokeneet tällaista huumausta.

20.

Aziyadé'n venhe on täynnä pehmeitä mattoja, turkkilaisia tyynyjä ja peitteitä. Se viehättää itämaisella velttoudellaan ja näyttääkin pikemmin kelluvalta vuoteelta kuin venheeltä.

Meidän asemamme on omituinen. Me emme voi vaihtaa sanaakaan, kaikki vaarat ovat keräytyneet tuon vuoteen ympärille, joka ajelehtii suunnatta syvän meren pinnalla. Voisi sanoa, että me kaksi olentoa olemme kohdanneet toisemme nauttiaksemme vain äärettömästä onnestamme.

Kolmen tunnin kuluttua on lähdettävä, silloin on Iso-Karhu kääntynyt ylösalaisin äärettömällä taivaalla Me seuraamme joka yö sen säännöllistä liikkumista, se on kellon viisari, joka laskee juopumuksemme hetket.

Täällä on maailman ja elämän täydellinen unhotus, illalla alkanut suudelma kestää aamuun saakka. Se on kuin Afrikan hiekkaerämaiden jano, joka kiihtyy tuoretta vettä juotaessa, ja jota kylläisyys ei tyydytä.

Kello yksi kajahtaa odottamaton melu yön hiljaisuudessa, Harput soivat, naiset nauravat, meille huudetaan: Pois tieltä! ja meillä on tuskin aikaa väistyä. _Maria Pia'_n venhe kulkee nopeasti aivan vieritsemme. Se on täynnä huvittelevia, enimmäkseen juopuneita italialaisia upseereja. Se oli vähällä upottaa meidät.

21.

Kun taas saavuimme Samuelin venheelle, oli Iso-Karhu jo sivuuttanut suurimman kallistumisasteensa ja kaukaa kuului kukon laulu.

Samuel nukkui vaippaani kietoutuneena, veneen pohjalla perässä. Neekerinainen nukkui kyyristyneenä keulaan kuin apina ja tuo vanha albanialainen nukkui molempien välissä nojaten airoihinsa.

Vanhat palvelijat ottivat emäntänsä vastaan, ja venhe, joka kantoi Aziyadéa, loittoni äänettömästi. Kauan seurasin silmilläni valkoista naisolentoa, joka lepäsi liikkumattomana siinä, mihin olin hänet jättänytkin, lämpimänä suuteloista ja kosteana yön kasteesta.

Saksalaisen panssarilaivan kello löi kolme. Vaalea kajastus idässä selvensi vuorten tummia ääriviivoja; niitten pengermät olivat pimeän peitossa, niiden oman varjon tummuuden verhoamina, ja ne kuvastuivat syvinä tyyneen veteen. Vielä oli mahdotonta arvostella mitään välimatkoja noitten vuorien luomassa varjossa; tähdet vain himmenivät.

Aamun kostea raikkaus alkoi painua merelle. Kaste laskeutui tiheinä pisaroina Samuelin venheen laudoille. Olin ohuesti puettu, olkapäitäni verhosi vain ohut albanialainen musliinipaita. Hain kultakirjaista takkiani; se oli jäänyt Aziyadén venheeseen. Kuolettava kylmyys värisytti käsivarsiani ja tunkeutui hitaasti rintaani. Vielä oli tunti ennenkuin tuli sopiva aika palata laivaan välttääkseen vartioitten valppautta. Koetin soutaa; mutta vastustamaton uni jäykisti käsivarsiani. Silloin kohotin äärettömän varovasti peitettä, joka verhosi Samuelia, heittäytyäkseni tuon satunnaisen ystäväni viereen häntä herättämättä.

Ja tiedottomasti, vähemmässä kuin sekunnissa, vaivuimme tuohon painavaan uneen, jota on mahdoton vastustaa -- ja venhe ajelehti omin päin.

Karkea germanilaisääni herätti meidät tunnin kuluttua huutamalla Saksan kielellä jotakin sellaista kuin: 'Venhe ohoi!'

Olimme ajautuneet saksalaista sotalaivaa kohti ja poistuimme nyt ankarasti soutaen. Vartioitten pyssyt oli tähdätty meihin. Kello oli neljä. Aamun kirkastaman heijastuksen valaistessa Salonikin valkoisia taloryhmiä ja suuria mustia sotalaivoja, kiipesin alukseeni kuin varas, ja onnellisena, ettei minua oltu huomattu.

22.

Seuraavana yönä, 28:n ja 29:n päivän välillä, näin unta, että äkkiä erosin Salonikista ja Aziyadésta. Samuel ja minä olisimme tahtoneet juosta tuohon turkkilaiskylään, missä hän asui, sanoaksemme hänelle ainakin hyvästit. Unen velttous pysähdytti juoksumme, aika kului ja korvetti levitti purjeitaan.

-- Lähetän sinulle hänen hiuksiaan, virkkoi Samuel, -- pitkän kiehkuran hänen ruskeita hiuksiaan.

Ja me koetimme yhä juosta.

Silloin minut herätettiin vahtiin. Oli puoliyö. Perämies sytytti kynttilän huoneessani. Nähdessäni seinien silkkiverhojen kultauksien ja kukkien kiiluvan heräsin kokonaan.

Sinä yönä satoi kuin saavista kaataen ja minä kastuin kokonaan.

23.

Salonikissa heinäkuun 29 p:nä.

Sain tänä aamuna kello kymmenen odottamattoman käskyn. Minun oli paikalla jätettävä korvettini ja Saloniki, lähdettävä huomenna matkustajalaivassa Stambuliin, ja noustava siellä englantilaiseen vartiolaivaan _Deerhound'iin_, joka kulki Bosporin ja Tonavan vesillä.

Matruusiparvi hyökkäsi huoneeseeni kiskomaan seinäverhoja irti ja täyttämään arkkuja.

Asuin aivan _Prince-of-Wales'in_ pohjalla olevassa panssaroidussa komerossa, joka oli yhteydessä ruutivaraston kanssa. Olin kalustanut erikoisella tavalla tuon luolan, minne auringonvalo ei päässyt. Rautaseinillä oli paksua punaista silkkikangasta onnistuneille kukkineen. Fajanssiastiat, vanhat esineet kuluneine kultauksineen ja aseet välkkyivät tuota tummaa taustaa vasten.

Olin viettänyt alakuloisia hetkiä tämän huoneen pimeydessä, noita välttämättömiä kahdenoloja itsensä kanssa, jotka on pyhitetty omantunnon vaivoille ja menneisyyden jäytävälle kaipaukselle.

24.

Laivalla oli minulla eräitä hyviä tovereita. Olin tavallani aluksen lempilapsi, mutta nyt en enää välittänyt kenestäkään; minun oli helppo lähteä sieltä.

Taas loppuu eräs elämäni kausi, ja Saloniki on vain eräs maan kolkka, jota en enää luullakseni milloinkaan näe.

Olenhan kuitenkin viettänyt hurmaavan autuaita hetkiä tuon suuren lahden tyynillä vesillä, öitä, joista eräät maksaisivat paljonkin. Rakastin melkein tuota nuorta, oudon suloista naista.

Unhotan pian nuo lain pimeät yöt, jolloin kajastuksen ensimmäinen kimmellys löysi meidät lepäämässä veneessä, rakkauden huumaamina ja aamukasteen kostuttamina.

Kaipaan Samueliakin, Samuel parkaa, joka niin turhasta pani henkensä alttiiksi tähteni, ja joka itkee lähtöäni kuin lapsi. Näin annan aina kaiken lain pimeän alttiuden mennä, ensin sen otettuani, oli sen tarkoitus tai hämärä aihe sitten mikä hyvänsä. Otan suljetuin silmin vastaan kaiken sen, mikä tunninkin voi täyttää elämäni peloittavan tyhjyyden, ja kaiken sellaisen, mikä muistuttaakin ystävyyttä tai rakkautta!

25.

Heinäkuun 30 p:nä, sunnuntaina.

Jätän Salonikin keskipäivän auringon paahteessa. Samuel saapuu veneineen, viime hetkellä hyvästelemään laivalle, joka vie minut pois.

Hän on hyvin tuhdin ja tyytyväisen näköinen. -- Siinä on taas yksi, joka pian unohtaa minut.

-- Hyvästi, _effendim, pensia poco de Samuel!_ (Ajatelkaa hiukan Samueliakin, herra!)

26.

Syksyllä sanoi Aziyadé: 'Abeddin-effendi, isäntäni, muuttaa asuntonsa ja naisensa Stambuliin. Jollei hän sattumalta tulisikaan sinne, tulen ainakin minä sinun tähtesi.'

Olkoon menneeksi, Stambul, odotan häntä siellä. Mutta kaikki on aloitettava alusta, uudenlainen elämä uudessa maassa, uusien kasvojen keskellä, ajaksi jonka loppua en tiedä.

_Prince-of-Wales'in_ päällystö heiluttaa nenäliinoja hyvin onnistuneesti, ja laiva loittonee, auringossa kylpien. Voin vielä kauan aikaa erottaa tuon valkoisen tornin, jonka juurella Aziyadé öisin astui veneeseen ja tuon kivisen kedon, missä siellä täällä kasvaa vanhoja niinipuita, ja jolla niin usein öisin vehkeilimme.

Pian on Saloniki vain harmaa täplä, joka levitteleikse keltaisilla karuilla vuorilla, täplä, josta törröttää valkeita huippuja -- minareetteja, ja mustia pilkkuja -- kypressejä.

Ja sitten katoaa tuo harmaa täplä, luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Kara-Burnun korkean niemen taakse. Neljä korkeata tarukukkulaa kohoaa jo kaukaiselta Makedonian rannikolta: Olympos, Athos, Pelian ja Ossa!

II.

YKSIN.

1.

Konstantinopolissa, elok. 3 p:nä 1876.

Kulkumme kesti kolme päivää, kolmen pysäyspaikan: Athoksen, Dedeagatsh'in ja Dardanellien kautta.

Meitä oli laivassa kirjava joukko: Kaunis kreikatar, kaksi kaunista juutalaisnaista, muudan saksalainen, eräs ameriikkalainen lähetyssaarnaaja vaimoineen ja dervishi. Hiukan sekalainen seurakunta siis. Sovimme kuitenkin hyvästi yhteen, ja soittelimme ahkerasti. Yleisimmin puhuttiin latinaa tai Homeron aikuista kreikkaa. Keskustelimmepa joskus, lähetyssaarnaaja ja minä, polynesian kielelläkin.

Jo kolme päivää olen asunut hänen britannialaisen majesteettinsa kustannuksella Pera'n vanhassa kaupunginosassa olevassa hotellissa. Naapurinani on muudan jäykkä ja miellyttävä lady [rouva], jonka kanssa soittelen aina iltaisin Beethovenia pianolla.

Odottelen levollisesti alukseni palaamista. Se on kuulemma nyt jossakin Marmara-merellä.

2.

Samuel on seurannut minua kuin uskollinen ystävä ainakin. Se on liikuttanut mieltäni. Hän oli onnistunut piiloutumaan erääseen Messagerie-yhtiön laivaan, ja saapui luokseni tänä aamuna.

Syleilin häntä sydämellisesti ja onnellisena nähdessäni hänen avoimet ja rehelliset kasvonsa, ainoat, joista pidän tässä suuressa kaupungissa, missä en tunne sieluakaan.

-- Kas, _effendim_, sanoi hän, -- olen jättänyt kaikki, ystäväni, kotiseutuni, veneeni -- ja seurannut sinua.

Olin jo saanut kokea, että köyhien joukossa tapaa useammin kuin muualla rajatonta, altista ystävyyttä. Pidän heistä enemmän kuin sivistyneistä ihmisistä. Heissä ei varmastikaan ole jälkimäisten itsekkyyttä eikä pikkumaisuutta.

3.

Kaikki Samuelin verbit loppuvat päätteeseen: _ate_. Kaikki, mikä jyrisee, ilmaistaan sanomalla: '_fate boum!_' (panee pum).

Jos Samuel nousee hevosen selkään sanoo hän: 'Samuel _fate boum!_' (Samuel putoaa!)

Hänen mietteensä ovat äkillisiä ja toisistaan johtamattomia kuin pienten lasten ajatukset. Hän on uskonnollinen, vilpittömästi ja lapsellisesti uskonnollinen. Hänen uskonsa ilmaukset ovat erikoisia ja huomautuksensa hullunpäiväisiä. Silloin kun hän koettaa olla 'vakavaa miestä', on hän kaikkein hullunkurisin.

4.

_Lotin sisar kirjoittaa_.

Brightbury'ssa, elokuussa 1876.

Rakas veli!

Sinä kuljet, purjehdit, muutat ja asetut jonnekin... Ja olet poissa kuin pikku lintu, jota ei voi milloinkaan siepata käteensä. Rakas linturaukka, oikukas, väsähtynyt, joka tuulen tuutima, kangastusten houkuttelema, sinä, joka et vielä tiedä, missä väsyneen pääsi ja värisevät siipesi lepoon laskisit.

Kangastusta Salonikissa, kangastuksia muuallakin! Liitele, liitele yhä, kunnes tajuttomaan lentoosi kyllästyneenä asetut jollekin tuoreen vihreälle oksalle... Ei, siipiäsi et taita etkä vaivu rotkoon, sillä pienien lintujen Jumala on _kerran puhunut_, ja tuota kevyttä rakasta päätä vartioivat enkelit.

Kaikki on siis ohi! Sinä et siis tulekaan tänä vuonna lehmuksien alle! Talvi saapuu, etkä olekaan kulkenut nurmikkokentillämme! Viitenä vuonna olen nähnyt kukkastemme kukkivan ja varjojemme leikkivän, mielessäni tuo suloinen ja viehättävä ajatus, että näkisin teidät täällä _kahden_. Joka vuodenaika, joka kesä on se ollut onneni.... Nyt olet vain sinä, ja sinua emme enää saa nähdä.

Kirjoitan sinulle Brightburyssä kauniina elokuun aamuna, maalla, salissamme, jonka ikkunat aukenevat lehmuskujaan päin. Linnut visertävät ja auringonsäteet seuloontuvat hilpeinä kaikkialle. On lauantai, ja äsken pestyt kiviportaat ja lattiat kertovat kokonaisen pikkuisen, kotoisen maalaisrunon, josta sinäkään, sen tiedän, et ole välinpitämätön. Voimakas, painostava kuumuus on mennyt ja nyt seuraa tuo rauhan ja raukaisevan sulon aika, jota niin hyvin voi verrata ihmisen toiseen ikäkauteen. Väsyneinä kaikkiin kesän nautinnoihin kohoavat kukat ja kasvit nyt, ja kukkivat voimakkaina, tummimmin värein loistavan vihreyden keskellä, ja eräät jo kellastuneet lehdet lisäävät kesän toistamiseen kukoistavan luonnon kypsää kauneutta. Tässä paratiisini pikku kolkassa odottivat kaikki sinua, rakas veli. Tuntui siltä kuin kaikki olisi kasvanut sinun takiasi... ja taas saa kaikki kuihtua sinutta. Se on päätetty: emme enää saa nähdä sinua.

5.

Taximin meluava kaupunginosa Peran kukkuloilla. Eurooppalaiset ajoneuvot ja eurooppalaiset puvut tungeksivat itämaisten vaunujen ja pukujen keskellä. On hirveän kuuma ja aurinko paahtaa. Lämmin tuuli kohottelee tomupilviä ja elokuun kellastuneita lehtiä. Myrtit tuoksuvat, hedelmäkauppiaat meluavat, kadut ovat täynnä rypäleitä ja makeisia... Konstantinopolissa oleskeluni ensimmäiset hetket ovat piirtäneet nämä kuvat muistiini.

Vietin usein iltapäiväni tuon Taximin tien varrella, istuen tuulessa puitten alla ja kaikille outona. Uneksien ajasta, joka äsken oli loppunut, seurasin katseillani ohikulkevaa kirjavaa joukkoa. Ajattelin paljon _häntä_, ja ihmettelin, että hän oli tunkeutunut niin syvälle sieluuni.

Tässä kaupunginosassa tapasin muutaman vanhan armenialaisen papin, joka opetti minulle turkin kielen ensimmäiset alkeet. En vielä rakastanut tuota maata niin kuin myöhemmin, vaan tarkastelin sitä, kuten matkailija; ja Stambulia, jota kristityt pelkäsivät, tuskin tunsin.

Kolmen kuukauden aikana asuin Perassa koettaen keksiä keinoja toteuttaakseni mahdottoman suunnitelmani: mennä asumaan hänen kanssaan Kultaisen sarven toiselle rannalle, elämään muhamettilais-elämää, hänen elämäänsä, omistamaan hänet kokonaisia päiviä, ymmärtämään ja saamaan selville hänen ajatuksensa, lukemaan hänen sydämensä pohjalta noita tuoreita, kesyttömiä ajatuksia, joita tuskin olin aavistanutkaan noina Salonikin öinä -- ja ottamaan hänet täydellisesti itseäni varten.

Taloni oli Peran kaukaisimmissa perukoissa, korkealla. Sieltä näkyi Kultainen sarvi ja kaukainen muhamettilaiskaupunki. Kesän kauneus muutti asumukseni viehättäväksi. Opetellen Islamin kieltä suuren avonaisen ikkunani ääressä annoin katseeni liitää vanhan, auringossa kylpevän Stambulin yli. Aivan perällä, kypressimetsikössä, näkyi Eyoub, minne hänen kanssaan olisi ollut suloista mennä kätkemään olemassaolonsa, salaperäinen tuntematon paikka, missä elämämme olisi saanut oudon, suloisen kehyksen.

Majaani ympäröivät Stambulia korkeammalla olevat maa-alueet, joiden hautojen välissä kasvoi kypressejä, ja autiot kentät, joilla harhailemalla olen viettänyt monta yötä hakien varomattomia seikkailuja armenialais- tai kreikkalaistyttöjen kanssa.

Sydämeni sisimmässä pysyin kumminkin uskollisena Aziyadélle, mutta päivät kuluivat eikä häntä kuulunut...

Noista kauniista olennoista on minulle jäänyt vain viehätyksetön muisto, jonka aistien kuumeinen kiihko jättää. Mikään muu ei milloinkaan kiinnittänyt minua yhteenkään heistä, ja unhotin heidät pian.

Mutta kuljeskellessani öillä hautausmaalla tapasin siellä usein vaarallistakin väkeä.

Kolmen ajoissa eräänä aamuna astui eräs mies esiin muutaman kypressin takaa ja sulki tieni. Hän oli yövartia, jolla oli aseinaan: pitkä raudoitettu keppi, kaksi pistoolia ja tikari. Minä olin aseeton.

Ymmärsin heti mitä mies halusi. Hän olisi pikemmin riistänyt henkeni kuin luopunut suunnitelmastaan.

Suostuin seuraamaan häntä, minullakin oli suunnitelmani. Kuljimme noitten viidenkymmenen metrin syvyisten hietakuoppien reunaa, jotka erottavat Peran Kassim-Pashasta. Kun hän oli päässyt aivan reunalle, käytin hyväkseni suotuisaa hetkeä. Heittäydyin hänen kimppuunsa -- hän astui tyhjään ja kadotti tasapainonsa. Hänen kieriessään pohjaan saakka, kuulin kaameaa jytinää ja valituksia.

Luultavasti oli hänellä tovereita, ja hänen putoamisensa oli saattanut kuulua kauaskin hiljaisuudessa. Läksin juoksemaan pimeässä niin nopeasti, ettei yksikään ihminen olisi voinut saavuttaa minua.

Taivas vaaleni idässä, kun saavuin huoneeseeni. Hullu irstailu pidätti minut usein kaduilla aina aamuhetkiin saakka. Tuskin olin nukahtanut, kun suloinen soitto herätti minut, tuollainen vanha, entisaikainen aamulaulu, jossa oli niin iloinen ja itämainen sävel kuin aamun koi.

Kuoro kulki ohi ja katosi kaukaisuuteen. Avoimesta ikkunastani näkyi vain aamusumua ja taivaan ääretön tyhjyys, jota vasten piirtyi kaukana jotakin punertavaa: moskeija minareeteineen. Turkkilaisen kaupungin ääriviivat selvenivät vähitellen kuin ilmasta riippuen.... Silloin muistin olevani Stambulissa, ja että Aziyadé oli luvannut tulla sinne.

6.

Tuon miehen kohtaaminen oli jättänyt kaamean vaikutelman mieleeni. Jätin öiset retkeni enkä pitänyt enää rakastajattaria -- paitsi erästä Rebekka-nimistä juutalaistyttöä, joka oli oppinut tuntemaan minut Pri-Pashan juutalaiskorttelissa Marketon nimellä.

Elokuun loppu ja osa syyskuuta kului retkeilyillä Bosporalla. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen. Varjoisat rannat, palatsit ja _yali't_ kuvastuivat tyyneen, siniseen veteen, jota kullatut venheet halkoivat.

Stambulissa valmisteltiin sultaani Muradin erottamista ja Abdul Hamidin kruunausta.

7.

Konstantinopolissa elok. 30 p:nä.

On keskiyö! Kello on viisi turkkilaisen tuntimääräyksen mukaan. Yövartiat lyövät maata raskailla rautakepeillään. Koirat ovat tehneet vallankumouksen Galatan puolella ja päästelevät valittavia ulvahduksia. Minun kaupunginosassani olevat pysyvät puolueettomina, ja olen niille kiitollinen, ne nukkuvat joukoissa oveni ulkopuolella. Kaikki läheisyydessäni on syvässä rauhassa. Valot ovat sammuneet yksitellen noitten kolmen pitkän tunnin kuluessa, jotka olen viettänyt ikkunani ääressä.

Vanhat armenialaismökit ikkunani alla ovat pimeitä ja nukuksissa. Edessäni on hyvin syvä rotko, jonka pohjalla ikivanha kypressimetsä leviää mustana vaippana. Nuo surulliset puut varjostavat vanhoja muhamettilaishautoja, niistä kohoaa öisin balsamin tuoksuja. Ääretön näköpiiri on tyyni ja puhdas. Näen koko seudun. Kypressien keskellä on valoisa läikkä -- Kultainen sarvi; ja sen yläpuolella, hyvin korkealla, itämaisen kaupungin ääriviivat. Siellä on Stambul. Minareetit, nuo moskeijoiden korkeat tornit kuvastuvat tähdikästä taivasta vasten, josta riippuu ohut kuun neljännes. Näköpiiriä leikkelevät kaikkialla minareetit, jotka piirtyvät heikosti, sinisinä viiruina yön kalpeaa väriä vasten. Moskeijoiden suuret kuvut kohoavat hämärinä aina kuuhun saakka, ja vaikuttavat mielikuvituksessa jättiläismäisiltä.

Eräässä noissa, tuolla kaukana Seraskieratissa olevissa palatseissa tapahtuu paraillaan synkkä murhenäytelmä. Mahtavat pashat ovat kokoutuneet sinne erottamaan sultaani Muradia. Huomenna on jo Abdul Hamid hänen paikallaan. Tuo sultaani, jonka valtaistuimelle nousua me kolme kuukautta sitten juhlimme, ja jota vielä tänäänkin palvellaan kuin jumalaa, hänet tapetaan ehkä tänä yönä jossakin seraljin nurkassa.