Part 12
Päässäni humisee yhä itämaan, Konstantinopolin rahvaan melu, lähdön kohu, ja meren tyyneys tuntuu ahdistavalta.
Jos hän olisi täällä, niin itkisin, jota en vielä ole voinut tehdä. -- Laskisin pääni hänen polvilleen ja itkisin kuin lapsi. Hän näkisi itkuni ja luottaisi minuun. Olin kovin rauhallinen ja kylmä jättäessäni hyvästit.
Jumaloin häntä sentään. Vailla kaikkea huumausta rakastan häntä, hellin puhtain tuntein; rakastan hänen sieluaan ja sydäntään, jotka kuuluvat minulle; rakastan häntä vielä nuoruuden haihduttuakin, aistihurmauksetta salaperäisessä tulevaisuudessa, joka tuo meille vanhuuden ja kuoleman.
Tämä tyyni meri, tämä maaliskuun kalpea taivas ahdistavat sydäntäni. Kärsin syvästi, Jumala, olen tuskissani kuin hänen kuolemansa edellä. Suutelen hänelle kuuluneita esineitä. Tahtoisin itkeä, mutta en saata.
Nyt hän on haaremissaan, hän, rakastettuni, jossakin tuon laajan, synkän ja lukitun talon huoneessa, maaten lattialla, sanattomana, kyynelettömänä ja voipuneena yön saapuessa.
Ahmet jäi Funduklin sillalle seuraamaan meitä silmillään. Kadotin hänet näkyvistä samalla kertaa kuin tuon Konstantinopolin tutun kolkan, missä Samuel tai hän odottivat minua joka ilta.
Hänkin arvelee, etten palaa.
Ahmet, ystävä parka, hänestäkin pidin paljon; hänen ystävyytensä oli hyvää ja suloista.
Itämaat ovat jääneet, unelma on lopussa. Isänmaa on edessämme. Rauhallisessa, pienessä Brightburyssä odottaa onni minua. Minäkin rakastan kaikkia siellä kotona, mutta surullinen on minua vartoava kotiliesi.
Näen tuon armaan pesän, missä olen lapsuuteni viettänyt, vanhat seinät ja köynnökset, Yorkshiren harmaan taivaan, vanhat katot, sammaleen ja lehmukset, nuo entisyyden onnen ensimmäisten unelmien todistajat, onnen, jota mikään maailmassa ei palauta minulle.
Olen jo monesti palannut kotilieden ääreen sydän kiusattuna ja revittynä; olen tuonut sinne monta intohimoa, monta toivetta, mutta aina särkyneitä. Se on täynnä pistäviä muistoja, sen siunattu rauha ei enää vaikuta terveellisesti minuun. Nyt tukahtuisin siellä kuin kasvi auringotta...
Aasian tytär -- 14
28.
_Lotin sisar kirjoittaa_.
Brightburyssä huhtikuussa 1877.
Rakas veli! Minäkin haluan toivottaa sinut tervetulleeksi kotimaahan. Suokoon Hän, johon luotan, että voit siellä hyvin, ja että hellyytemme lieventäisi tuskiasi! Minusta tuntuu, ettemme siinä suhteessa jätä mitään tekemättä, iloitsemme syvästi tulostasi.
Arvelen usein, että kun sinua rakastetaan, sinua hellitään niin paljon, että kun olet niin monen sydämen alttiuden ja ajatusten esine, sinulla ei ole mitään syytä pitää elämääsi _kirottuna_, itseäsi osattomana maailmassa. Olen kirjoittanut sinulle Konstantinopoliin pitkän kirjeen, jota et luultavasti milloinkaan saa. Kerroin, että otan osaa suruihisi, tuskiisikin. Niin, olenpa usein vuodattanut kyyneleitä Aziyadén kohtaloa ajatellessani.
Ajattelen, rakas veli, ettei ole täysin sinun syysi, jos noin jätät kaikkialle osan olemassaoloasi. Elämästäsi on jo aika lailla kiistelty, vaikka se ei olekaan kovin pitkä vielä... mutta tiedät, että uskon kohta tulevan jonkun, joka vie sen kokonaan, ja että voit parhaiten maailmassa...
Satakieli ja käki, leivo ja pääskynen tervehtivät tuloasi; etpä voinut saapua parempaan aikaan kuin nyt. Saa nähdä, saammeko pitää sinut kauankin luonamme hemmoitellaksemme sinua oikein...
Hyvästi; suutelemme sinua, näkemiin!
29.
Turkkilaisten harakanvarpaitten käännös, jonka Emin-Ununtorin yleinen kirjuri on Ahmetin sanelun mukaan kirjoittanut ja osoittanut Lotille Brightburyyn.
"Allah!
"Rakas Loti!
"Ahmet lähettää sinulle paljon terveisiä.
"Toimitin kirjeesi Mitylenestä Aziyadélle vanhan Kadidjan välityksellä. Aziyadé pisti sen poveensa, mutta ei vielä ole voinut luettaa sitä, koska hän ei ole käynyt ulkona sinun lähdettyäsi.
"Ukko Abeddin on epäillyt ja arvannut kaiken, sillä olimme olleet varomattomia viime päivinä. Hän ei ole moittinut Aziyadéa eikä ole ajanut häntä pois, koska hän rakastaa Aziyadéa paljon. Hän vain ei enää tule Aziyadén huoneeseen, ei välitä hänestä eikä puhu hänelle. Toisetkin haaremin naiset ovat hylänneet hänet, paitsi Fenzile-hanum, joka on mennyt kysymään neuvoa _hodja'lta_ (noidalta).
"Aziyadé on ollut sairaana lähdöstäsi saakka. Kuitenkin suuri _ekime_, joka on käynyt häntä katsomassa, sanoi, ettei häntä vaivannut mikään.
"Sama vanhus, joka kerran tyrehdytti veren hänen kädestään, hoitaa häntä. Hän on Aziyadén uskottu, mutta luulen akan pettäneen hänet rahasta.
"Aziyadé käskee sanoa, että hän ei voi elää sinutta, ettei hän saa nähdä sinun Konstantinopoliin paluusi hetkeä, ettei hän usko milloinkaan saavansa tuntea sinun katsettasi _kasvoillaan_, ja että hänestä tuntuu kuin ei aurinkoa enää olisikaan.
"Älä unohda minulle lausumiasi sanoja, Loti; älä milloinkaan unohda lupauksiasi! Luuletko ajatuksissasi, että voin olla onnellinen Konstantinopolissa? En, sillä silloin kun lähdit, murtui sydämeni surusta.
"Minua ei ole vielä kutsuttu sotaan hyvin iäkkään isäni vuoksi. Luulen kuitenkin, että minut pian kutsutaan.
"Tervehdin sinua.
"Veljesi "_Ahmet_."
"J. K. -- Phanarissa syttyi tulipalo viime viikolla, koko Phanar paloi."
30.
_Loti Izeddin-Alille Stambulissa._
Brightburyssä, toukok. 20 p:nä 1877.
Paras Izeddin-Ali!
Nyt olen kotimaassani, joka on aivan toisenlainen kuin teidän, vanhojen lehmusten alla, jotka ovat lapsuuttani varjostaneet, pienessä Brightburyssä, josta kerroin teille Stambulissa, keskellä vihreitä tammimetsiä. Nyt on kevät, mutta kalpea kevät: -- sadetta ja sumua, jokseenkin samanlaista kuin talvella siellä.
Olen pukeutunut länsimaisiin vaatteihin; hattuni ja takkini ovat harmaat. Minusta tuntuu joskus, että turkkilainen vaatetus on omani, ja että nyt olen valepuvussa.
Rakastan kuitenkin tätä isänmaani pientä kolkkaa, rakastan kotiliettä, josta olen monta kertaa luopunut, rakastan niitä, jotka täällä minua rakastavat, ja joitten ystävyys teki ensimmäiset vuoteni suloisiksi ja onnellisiksi. Rakastan kaikkea ympärilläni, tätä maaseutuakin ja vanhoja metsiä, joilla on oma tenhonsa, voimakas _paimentunnelma_, sellainen, mitä minun on vaikea määritellä teille, menneen tenho, muinaisaikojen ja entisen paimenelämän viehätys.
Uutiset seuraavat toisiaan, paras effendim, sotauutiset; tapausten kulku kiihtyy, Olin toivonut, että Englanti asettuisi Turkin puolelle, ja ymmärsin vain puoleksi asiat, ollessani näin kaukana Stambulista. Teillä on palava myötämielisyyteni! Rakastan maatanne, rukoilen hartaasti sen puolesta, ja epäilemättä saatte taas pian nähdä minut.
Ja sitten, olette kai arvannut, effendim, rakastan _häntä_, jonka läsnäolon olette arvannut ja suvainnut. Sydämenne on suuri; olette kaikkien sovinnaisuuksien, kaikkien ennakkoluulojen yläpuolella. Saatan huoletta sanoa teille, että rakastan häntä, ja palaan pian etenkin hänen takiaan.
31.
Brightburyssä, toukokuussa 1877.
Istuin Brightburyssä vanhojen lehmusten alla. Sinipäinen pikkulintu lauloi pääni yläpuolella monimutkaista pitkää laulua. Se pani siihen koko linnun sielunsa, ja sen laulu herätti mielessäni muistojen maailman.
Ensin se oli sekava, kuten kaukaiset muistot. Sitten kuvat saapuivat vähitellen yhä selvempinä ja tarkempina, ja vihdoin tunsin olevani täydellisesti niiden keskellä.
Niin, tuolla kaukana Stambulissa, -- suurimpien varomattomuuksiemme, karkuretkiemme, vallattomuuksiemme päivinä. Mutta Stambul on niin suuri, siellä on niin outo olla. Ja ukko Abeddin oli Adrianopolissa!...
Oli kaunis talvinen iltapäivä ja me kävelimme auringossa kahden, hän ja minä, onnellisina kuin kaksi lasta saadessamme olla yhdessä, kerran sattumalta, ja kierrellä maalla.
Valitsemamme kävelypaikka oli kuitenkin surullinen: kuljimme pitkin Stambulin muurin vartta, kaikkein yksinäisimmässä paikassa, missä ei mikään näytä edistyneen viimeisten bysanttilaisten keisarien ajoista saakka.
Suuren kaupungin koko liike on meren puolella, ja vanhojen muurien ympärillä on hiljaisuus yhtä täydellinen kuin kuolleitten kaupungin vaiheilla. Joskin paksuissa valleissa siellä täällä aukenee portteja, saattaa olla varma siitä, ettei kukaan niistä kulje, ja että olisi ollut yhdentekevää poistaakin ne. Muuten nuo portit ovatkin matalia, muodottomia, salaperäisiä. Ja kultaiset kirjoitukset, oudot kiehkurat koristavat niitä.
Asutun kaupungin ja linnoitusten välillä on laajoja rakentamattomia alueita, joita peittävät hämäräperäiset mökit, kaikkien historiallisten aikojen sortuneet rauniokasat.
Ja ulkoa ei mikään tule keskeyttämään noitten muurien pitkää yksitoikkoisuutta, tuskinpa siellä täällä valkoista varttaan kohottava minareettikaan. Aina samat vallin sarvet, samat tornit, sama vuosisatojen luoma väri -- samat säännölliset piirteet, jotka suorina ja jylhinä häipyvät näköpiirin taakse.
Kävelimme kahden noitten suurien muurien juurella. Ympärillämme, oli jättiläismäisiä kypressimetsiä, korkeita kuin tuomiokirkot, joitten varjossa tunkeilivat muhamettilaisten haudat tuhatlukuisina. En ole missään nähnyt niin paljon hautausmaita kuin täällä, en niin paljon hautoja ja vainajia.
-- Näitä paikkoja, virkkoi Aziyadé, rakastaa Asrael, joka öisin pysäyttää lentonsa sinne. Hän kokoaa suuret siipensä ja kulkee kuin ihminen peloittavien varjojen alla.
Tuo maaseutu oli äänetön, koko maisema mahtava ja juhlallinen.
Ja kuitenkin olimme iloisia, onnellisia karkaamisestamme, onnellisia nuoruudestamme ja vapaudestamme, saadessamme kerrankin sattumalta kuljeskella tuulessa kuin kaikki muut, kauniin sinisen taivaan alla.
Hänen paksu harsonsa oli vedetty silmille niin, että se peitti koko otsan. Sen aukosta näki tuskin hänen kirkkaitten, nopeitten silmäteriensä liikkeet. Hänen lainattu viittansa oli väriltään tumma, yksinkertaisesti leikattu, jollaisia eivät nuoret hienot naiset tavallisesti käyttäneet. Vanha Abeddinkaan ei olisi häntä tuntenut.
Kävelimme nopein, notkein askelin riistäen kainoja, valkeita päivänkakkaroita ja tammikuun lyhyttä ruohoa, hengittäen täysin vedoin talvipäivien terveellisen kylmähköä ja pistävää ilmaa.
Äkkiä kuulimme tuossa suuressa hiljaisuudessa satakielen iloisesti laulavan ihan kuin tänäänkin. Samat linnut toistelevat kaikilla maailman kulmilla samaa säveltä.
Aziyadé pysähtyi äkkiä hämmästyneenä, hullunkurisen ällistynyt ilme kasvoillaan. Punaiseksi maalatulla sormellaan osoitti hän pientä laulajaa, joka oli asettunut lähellemme kypressin oksalle. Tuo pikkuinen, aivan yksinäinen lintu ponnisteli ankarasti päästääkseen ääntä, se puuhaili niin tärkeän ja hilpeän näköisenä, että aloimme nauraa sydämmen pohjasta.
Jäimme siihen pitkäksi aikaa kuuntelemaan, aina siihen saakka kun se lensi pois kuuden suuren kamelin peloittamana, jotka lähestyivät tyhmän näköisinä, kiinnitettyinä jonoon köysillä.
Sitten, sitten näimme surupukuisen ryhmän naisia, jotka tulivat meitä kohti.
Naiset olivat kreikkalaisia. Kaksi pappia kulki etunenässä. He kantoivat paareilla pientä peittämätöntä ruumista kansalliseen tapaansa.
-- _Pir guzel tshudjuk_. (Sievä pikku lapsi), sanoi Aziyadé vakavasti.
Kuollut oli todellakin pieni, sievä, neli- tai viisivuotias tyttönen, suloinen vahanukke, joka näytti nukkuvan patjoilla. Hän oli puettu hienoon valkoiseen musliinihameeseen ja hänen päässään oli kultakukkaseppele.
Tien varrelle oli kaivettu hauta. Kuolleet haudataan täällä minne hyvänsä, teitten varsille, muurien juurelle...
-- Mennään lähemmäs, sanoi Aziyadé, joka taas oli tullut lapseksi, saamme makeisia.
Hautaa kaivettaessa oli häiritty ruumista, joka kai ei ollut kovinkaan vanha. Haudasta kaivettu multa oli täynnä luita ja erilaisten kankaiden palasia. Siellä oli suorakulmaisesti koukistunut käsivarsi, jonka vielä punaisia luita piteli kyynärpäästä yhdessä jokin, mitä maa ei ollut ehtinyt niellä.
Siellä oli pari pitkätukkaista pappia, yllään likaiset kultakirjaiset kauhtanat, ja heitä avustamassa neljä kuoripojan vekkulia.
He mutisivat jotakin kuolleen lapsen ääressä. Sitten otti äiti pois hänen kultaseppeleensä ja kätki hänen vaaleat hiuksensa huolellisesti pienen yömyssyn alle; -- toimitus, joka olisi naurattanut meitä, jollei juuri tuo äiti olisi sitä suorittanut.
Kun hänet oli laskettu ihan pohjalle, kostealle hiekalle, laudoitta ja arkutta, heitettiin hänen päälleen tuo saastainen maa. Kaikki vaipui kuoppaan, -- pienten vahamaisten kasvojen päälle, joukossa tuo vanha luukin ja vanha kyynärpää, ja hauta täytettiin nopeasti.
Meille annettiin tosiaankin makeisia; en tuntenut tuota kreikkalaista tapaa.
Nuori tyttö ammensi pussista valkeita sokerihedelmiä, antoi niitä kourallisen jokaiselle ja mekin saimme osamme, vaikka olimmekin turkkilaisia.
Kun Aziyadé ojensi kätensä ottaakseen omansa olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.
32.
Seikka on se, että tuo pikkulintu oli kovin naurettava, ollessaan niin iloinen tämän hautojen valtakunnan keskellä!...
V.
KUOLON ENKELI.
1.
Toukokuun 20 p:nä 1877.
... Edessäni on todella Levantin puhdas taivas ja sininen meri. Kaukana piirtyy jotakin taivasta vasten; näköpiiriä leikkaavat moskeijat ja minareetit;... sydämeni lyö, siellä on Stambul!
Astun maihin. -- Liikutukseni on voimakas tähän maahan tullessani.
Ahmet ei enää ole paikoillaan, ei nelistä Taphameeta kohti valkoisella hevosellaan. Galatakin on kuollut. Saattaa nähdä, että jotakin kamalaa ja tuhoavaa on käynnissä ulkopuolella.
... Olen pukeutunut turkkilaisiin vaatteisiini. Kiiruhdan Azarkapu'un. Asetun ensimmäiseen venheeseen. Soutaja tuntee minut.
-- Entä Ahmet? kysyn.
-- Poissa, lähti sotaan!
Saavun Eriknazin, hänen sisarensa luo.
-- Niin, lähtenyt, virkkaa hän. Hän on Batumissa, ja taistelun jälkeen emme ole kuulleet hänestä mitään.
-- Eriknaz'in mustat kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, hän itki katkerasti tuota veljeä, jonka ihmiset olivat häneltä ryöstäneet, ja pikku Alenashah itki äitiään katsellessaan.
Menin Kadidjan majaan, mutta eukko oli muuttanut eikä kukaan tiennyt hänen asuntoaan.
2.
Silloin läksin yksin Mehmed-Patihin moskeijan luo, Aziyadén talolle päin, päättämättä mitään sekavissa aivoissani, ajattelematta edes mitä aioin tehdä, vain tarpeessa lähestyä häntä, nähdä hänet.
Kuljin tuon raunio- ja tuhkakasan kautta, joka muinoin oli ollut äveriäs Phanar. Nyt siellä vallitsi vain hirmuinen hävitys; pitkät kuolleet kadut olivat täynnä mustia hiiltyneitä jätteitä. Tuon saman Phanarin läpi olin ennen hilpeänä kulkenut Eyoubiin, missä armaani minua odotti...
Kaduilla huudettiin. Turkin puetut, sotaan kutsutut, puoleksi aseistetut, puolivillit miesjoukot teroittivat _yagatan'ejaan_ kiviin, kuljetellen valkoisilla kirjaimilla kirjailtuja vihreitä lippuja.
Kävelin hitaasti. Astuin Eski-Stambulin yksinäisiä katuja.
Yhä lähemmäksi tulin. Olin Mehmed-Fatihiin johtavalla synkällä kadulla. Sen varrella hän asui...
Ulkona olevat esineet näyttivät auringon valossa niin synkiltä, että ne ahdistivat sydäntäni. Surullisella kadulla ei ollut ketään. Siellä oli aivan hiljaista, askeleeni vain kaikuivat...
Katukivillä, vihreällä ruoholla kulki muudan vanhus muurin viertä hiipien. Hänen viittansa poimujen alta pistivät esiin laihat, paljaat jalat; hän asteli pää kumarassa ja puhui itsekseen...
Hän tunsi minut. Hän päästi käsittämättömän huudahduksen terävällä neekerin tai apinan äänellä, ja naurahti kiusaavasti.
-- Aziyadé? kysyin.
-- _Eûlû! Eûlû!_ kähisi hän korostaen kuin mielissään noita oudon villejä sanoja, jotka tatarinkielellä merkitsevät kuolomaa.
-- _Eûlû! Eûlû!_ kertasi hän, kuten sellaiselle, joka ei ymmärrä.
Ja irvistellen vihan ja tyydytyksen naurua hän toisteli säälimättä kumeita sanojaan:
-- Kuollut, kuollut!... Hän on kuollut!
Ei saata heti ymmärtää moista sanaa, joka lyö odottamatta kuin salama. Tarvitaan hetkinen kärsimystä, ennenkuin ahdistettu sydämeni ne oikein ymmärtää. Astuin yhä eteenpäin; tyyneyteni kauhistutti minua. Ja eukko seurasi askel askeleelta perässäni, kuin raivotar, toistellen kamalasti: _Eûlû! Eûlû!_
Tunsin takanani tuon olennon toivottoman vihan Hän oli jumaloinut emäntäänsä, jonka minä olin saattanut kuolemaan. Minua peloitti kääntyä ympäri ja katsella häntä, peloitti todistus ja varmuus, ja astelin yhä kuin juopunut...
3.
Huomasin nojaavani marmorikaivoon tuon tulpaaneilla ja keltaisilla perhosilla koristellun talon luona, jossa Aziyadé oli asunut. Synkät autiot talot hyppelivät silmissäni surman karkeloa, otsani kolahti marmoriin ja vuosi verta, vanha, kaivon kylmään veteen kastettu käsi paineli otsaani... Kadidja istui vieressäni itkien. Puristin hänen ryppyisiä apinankäsiään -- hän valeli yhä vettä otsalleni...
Ohikulkijat eivät välittäneet meistä. He juttelivat vilkkaasti lukien papereita, joita jaettiin kaduilla, uutisia Karsin ensimmäisistä taisteluista. Vietettiin pahoja päiviä sodan alussa ja islamin kohtalo näytti jo ratkaistulta.
4.
Kylmä esine, jota puristin sylissäni, oli maahan istutettu marmoripatsas.
Se oli väriltään taivaan sininen ja päättyi ylhäällä kullattuihin kukkakirjailuihin. Näen yhä nuo kukkaset ja kultaiset kohokirjaimet, jotka luin koneellisesti...
Se oli hautakivi, jollaisia Turkissa asetetaan naisten kummuille, ja istuin maassa Kashim-Pashan suurella hautausmaalla.
Punainen, äsken pöyhitty maa kohosi ihmisruumiin pituisena kumpuna. Pienet, kuokan irti kiskomat ruohot olivat joutuneet mullikkoon juuret ilmassa. Kaikkialla ympäristössä oli hienoja ruohomattoja, tuoksuvia villejä kukkia. -- Turkkilaisille haudoille ei tuoda kukkia eikä seppeleitä.
Tuolla hautausmaalla ei vallinnut sama kauhu kuin meillä Euroopassa. Sen itämainen murhe oli hellempi ja suurenmoisempikin. Jylhiä autioita nurkkia, kukattomia kumpuja, joilla siellä täällä kasvoi mustia kypressejä. Kaukana toisistaan, jättiläispuitten varjossa eilen nosteltuja multakokkareita, vanhoja hautapatsaita, outoja, tarboush'eilla ja turbaneilla varustettuja turkkilaisia hautoja.
Kaukana jalkojeni alla levisi Kultainen Sarvi, Stambulin tutut piirteet, ja kauimpana... Eyoub!
Oli kesä-ilta. Maa, kuiva ruoho, kaikki oli lämmintä, paitse hautapatsas, jonka ympäri olin käsivarteni kiertänyt. Se pysyi kylmänä, sen alaosa tunki maahan ja kylmeni kuoleman kosketuksesta.
Esineillä oli tuo outo sävy, jonka ne saavat, kun ihmisten ja valtakuntien osat ovat joutumaisillaan ratkaisevaan käännekohtaan, kun kohtalot päättyvät.
Kaukaa kuuluivat pyhään sotaan lähtevien joukkojen torventoitotukset, nuo oudot turkkilaiset fanfarit, joiden sointu on kimeä ja yksiääninen, -- ääniväre, jota eurooppalaiset torvemme eivät tunne. Sitä olisi voitu kuvitella islamin ja itämaan viimeiseksi lähtöhuudoksi, Tshenzisin suuren suvun kuolinlauluksi.
Turkkilainen yagatan riippui kupeellani, kannoin _yuzbash'ien_ pukua. Tässä seisova ei enää ollut Loti, vaan Arif, _yuzbashi_, Arif-Ussam. -- Olin pyytänyt, että minut lähetettäisiin tulilinjoille, ja huomenna lähden...
Ääretön, harras suru liiteli Islamin siunatun maan päällä. Laskeva aurinko kultasi hautojen vanhaa vihertävää marmoria, se heitti punertavia ailahduksia suurien, satavuotisten kypressien surumielisen harmahtaville lehville. Tuo hautausmaa oli kuin Allahin jättiläismäinen temppeli; siellä vallitsi pyhätön salaperäinen tyyneys, joka kehoitti rukoukseen.
Silmilläni oli kuin kuolinharso, ja koko mennyt elämäni pyöri päässäni unelmien hämäränä häiriönä: kaikki maailmankolkat, missä olin elänyt ja rakastanut, ystäväni, veljeni, eri rotuiset naiset, joita olin ihaillut, ja sitten rakas kotiliesi, jonka olin ijäksi jättänyt, lehmusten varjo ja vanha äitini...
Hänen takiaan, joka nukkuu tuossa nurmen alla, olen unohtanut kaiken. Hän rakasti minua syvimmällä ja puhtaimmalla, alistuvimmallakin rakkaudella, ja hiljaa, hitaasti, haaremin kullatun ristikon takana hän kuoli suruun, valittamatta. Kuulen vielä hänen syvän äänensä sanovan minulle: "Olen vain pieni cirkassilainen orjatar.... Mutta _sinä, sinä tiedät_... Lähde, Loti, jos haluat; tee tahtosi mukaan!"
Toitotukset kajahtelivat kaukana, jylisevinä kuin viimeisen tuomion raamatulliset torvet. Tuhannet miehet huusivat yhtäaikaa Allahin peloittavaa nimeä, heidän kaukaiset äänensä kohosivat aina tänne saakka ja täyttivät suuret hautausmaat oudoilla kajahduksilla.
Aurinko oli laskenut Eyoubin pyhien kukkuloiden taa, ja kesäyö laskeutui kuulakkaana Athmanin perinnön ylle...
... Tuo kaamea tuolla nurmen alla, niin lähellä minua, että värisen, tuo kaamea, maan nielemä, jota rakastan vielä... Siinäkö kaikki, Jumala?... Tai onko olemassa määrittelemätön jäännös, sielu, joka liitelee täällä illan puhtaassa ilmassa, saattaen ehkä nähdä minun itkevän täällä maassa?...
Hänen takiaan olen lähellä rukousta, Jumala. Sydämeni, jonka elämän pilanäytelmä oli kovettanut ja sulkenut, aukenee nyt kaikille ihmisten uskontojen suloisille erehdyksille ja kyyneleeni tippuvat katkeruudetta alastomalle maalle. Jos kaikki synkässä tomussa ei olekaan lopussa, saan ehkä piankin tietää sen... Koetan kuolla saadakseni tietää...
5.
_Loppu_.
Stambulilaisessa lehdessä _Djeridei-Havadisissa_ luetaan seuraavaa:
"Karsin viime taistelussa kaatuneitten joukosta löydettiin nuoren englantilaisen meriupseerin ruumis. Hän oli äsken astunut Turkin palvelukseen Arif-Ussam-nimellä.
"Hänet haudattiin Islamin uljaitten puoltajain joukkoon (joita Muhamet suojelkoon!) Kizil-Tepen juurelle, Karadjemirin kentille."