Part 11

"Kuka olet sinä, jota olen niin syvästi rakastanut? Unohdatkohan minut kohta, kuten satunnaisen rakastajattaren, vai rakastatko minua? Puhuitko totta luvatessasi palata."

Kun suljen silmäni kohtaan vieläkin tuon katseen, tuon valkoiseen verhotun pään, joka heikosti piirtyy hunnun musliinin alla, ja taustalla näen Stambulin ääriviivat myrskyistä taivasta vasten.

14.

Vielä kerran nousemme venheestä tuolla kaukana Eyoubin pienelle torille, jota huomenna en enää näe.

Halusimme vielä kerran yhdessä katsella asuntoamme.

Sisäänkäytävään on kuormattu laatikoita ja kääröjä, ja on jo pimeä. Ahmet keksii nurkasta vanhan lyhdyn, jonka valo surullisena liitelee tyhjässä huoneessamme. Minulle tuli kiire lähtö, tartuin Aziyadén käteen ja vein hänet ulos.

Taivas oli yhä oudon musta uhaten rankkasateella. Talot ja tornit, niin mustia kuin ne olivatkin, kuvastuivat kuitenkin kirkkaampina taivasta vasten. Katu oli autio ja sitä lakaisivat myrskynpuuskat, jotka saivat kaiken vapisemaan. Pari turkkilaisnaista oli kyyristynyt porttiholviin ja he katselivat meitä uteliaasti. Käänsin päätäni nähdäkseni vielä kerran tuon asunnon, jonne en enää palaisi, heittääkseni viime silmäyksen tuohon maankolkkaan, missä olin kohdannut hiukan onnea.

15.

Kuljemme moskeijan pienen aukean yli noustaksemme taas venheeseen. Kanootti viepi meidät Azarkapu'un, josta kuljemme Galatan, Tophanen ja Funduklin kautta _Deerhound'iin_.

Aziyadé tahtoi tulla saattamaan minua. Hän lupasi olla järkevä ja onkin tällä viimeisellä hetkellä odottamattoman tyyni.

Kuljemme koko Galatan melun läpi. Meitä ei oltu milloinkaan nähty kiertelevän yhdessä näissä eurooppalaisissa kaupunginosissa. Heidän "rouvansa" on ovellaan ohikulkuamme katselemassa. Tuon nuoren, hunnutetun naisen läsnäolo antaa hänelle avaimen arvoitukseen, jonka ratkaisua hän oli kauan hakenut.

Kuljemme Tophanen läpi kadotaksemme Sali-Bazarin yksinäisten korttelien leveille kaduille, jotka kulkevat suurten haaremien vieritse.

Lopuksi on edessämme Fundukli, jossa meidän on sanottava toisillemme hyvästit.

Siellä seisovat Ahmetin tilaamat ajoneuvot, joitten pitäisi viedä Aziyadé kotiin.

Fundukli on tuollainen vanhan Turkin nurkka, joka näyttää olevan Stambulin syrjäisimmässä kolkassa; pieni tori meren rannalla, vanha kultakuvioinen moskeija, jota dervishien haudat ja ulemojen synkät komerot ympäröivät.

Myrsky on ohi, ilma on säteilevän ihana. Kuuluu vain kulkukoirien kaukainen haukahteleminen illan hiljaisuudessa.

_Deerhound'illa_ lyö kello kahdeksaa, tunti, jolloin minun täytyy palata. Vihellys ilmoittaa, että laivavenhe tulee noutamaan minua. Se irroittautuu mustana pilkkuna aluksesta ja lähenee meitä hitaasti. Nyt on surullisten jäähyväisten armoton hetki.

Suutelen hänen huuliaan ja käsiään. Hänen kätensä vapisevat hiljaa... muuten hän on yhtä tyyni kuin minäkin; hänen ihonsa on jäätävän kylmä.

Venhe on saapunut; Ahmet ja hän peräytyvät moskeijan pimeään nurkkaan; lähden, ja he katoavat näkyvistä.

Hiukan sen jälkeen kuulen vaunujen nopean vierinnän; ne vievät pois armastani!... Synkkä jyrinä, kuten rakkaaseen hautaan vierivän mullan kumina.

Kaikki on siis päättynyt peruuttamatta! Jos joskus palaan, kuten olen vannonut, ovat vuodet levittäneet tuhkansa kaiken tämän ylle, tai olen sitten naimisiin menemällä kaivanut rotkon meidän molempien väliin, ja Aziyadé ei enää voi olla minun.

Minuun tarttui hurja halu juosta noitten vaunujen jäljestä, painaa armas syliini, kietoa käsivarteni hänen ympärilleen, nyt, kun vielä rakastimme toisiamme sielumme koko voimalla, ja erota vasta kuoleman hetkellä...

16.

Maaliskuun 24 p:nä.

Eräänä sateisena maaliskuun aamuna tyhjentää vanha juutalainen Arifin taloa. Ahmet valvoo hänen hommiaan jäykän näköisenä.

-- Ahmet, minne isäntänne menee? kysyvät aamuvirkut naapurit oviltaan.

-- En tiedä, vastaa Ahmet.

Märkiä laatikoita, sateessa kastuneita kääröjä kuljetetaan venheeseen, joka menee, en tiedä minne, laskeutuen Kultaista Sarvea merelle päin.

Ja nyt on Arif mennyttä; sen niminen henkilö on lakannut olemasta.

Koko tuo itämainen unelma on päättynyt. Tuo elämäni kausi, epäilemättä viimeinen viehättävä, on mennyt palaamatta, ja aika huuhtoo ehkä sen muistonkin mielestäni.

17.

Kun Ahmet tuli laivaan saattaen matkatavarakuormaa ilmoitin hänelle, että aikaa taas oli pidennetty ainakin vuorokaudella. Myrskytuuli puhalsi Marmaranmereltä.

-- Mennään vielä kierrokselle Stambuliin, sanoin hänelle. Se olisi kuin kuoleman jälkeinen retki, omalla tavallaan suruinen ja viehättävä. Mutta Aziyadéa en tahdo enää tavata!

Jätin eurooppalaiset vaatteeni heidän "rouvansa" luo, ja Arif-effendi astui vielä kerran ulos tuosta luolasta, kulki sillan yli rukousnauha kädessään, vakavin ilmein, tarkoin ryhdin, kuin kunnon muhamettilainen ainakin, joka uskoo vakavasti ja lähtee rukoilemaan. Ahmet astui hänen rinnallaan kauneimpaan pukuunsa puettuna. Hän oli pyytänyt, että saisi järjestää tämän viimeisen päivän ohjelman, ja pysyi nyt vaiteliaan surullisena.

18.

Pistäydyttyämme kaikissa vanhan Stambulin tutuissa nurkissa, poltettuamme monta narghilheta ja pysähdyttyämme kaikissa moskeijoissa, tapasimme itsemme illalla Eyoubissa, vielä kerran palanneina paikkaan, jossa nyt olen vain asunnoton ulkomaalainen, jonka muistokin pian haihtuu.

Tuloni Suleimanin kahvilaan herätti huomiota. -- Minua oli pidetty kadonneena, sammuneena iäksi ja ainaiseksi.

Tänä iltana siellä oli suuri ja sekalainen seurakunta, paljon aivan uusia kasvoja, joitten alkuperää en tiennyt; "Ihmeitten pihan" joukkiota melkein.

Ahmet järjesti kuitenkin minulle jäähyväisjuhlan ja tilasi orkesterin: kaksi ooboeta, kimeitä kuin säkkipillit, urut ja suuren rummun.

Suostun näihin valmistuksiin sitä ehdotonta lupausta vastaan, ettei mitään rikota, eikä minun tarvitse nähdä veren vuotavan.

Tänä iltana aiotaan hullutella minun kunniakseni, ja muuta en pyydäkään.

Minulle tuodaan nargilhe ja turkkilaista kahvia kuppi jonka täyttämisen joka neljännestunti eräs poika saa toimekseen. Ahmet tarjoo läsnäoleville kätensä, rakennetaan piiri ja tanssi alkaa.

Pitkä rivi outoja olentoja alkaa liikkua edessäni lyhtyjen lepattavassa valossa. Räikeä soitto saa majan hirret vapisemaan, mustille seinille ripustetut kupariastiat tärisevät ja soinnahtelevat kumeasti, pilleistä lähtee kimeitä ääniä, ja _repivä riemu_ kaikuu hurjana ilmoille.

Tunnin kuluttua oli kaikki huumautuneet melusta, juhla oli parhaimmillaan.

Hämärä pilvi peitti katseeni ja oudot hajanaiset ajatukset täyttivät mieleni. Uupuneet, läähättävät ryhmät kulkivat edestakaisin pimeässä. Tanssi kieri yhä, ja joka kierroksella Ahmet musersi ruudun nyrkillään. Yksitellen kaikki laitoksen ikkunat helisivät maahan, Ahmetin käsien syvistä haavoista vuosi lattialle verta.

Näyttää siltä kuin turkkilainen suru vaatisi melua ja verta.

Olin kyllästynyt juhlaan ja huolissani tulevaisuudesta, kun näin Ahmetin tekevän moisia tyhmyyksiä ja välittävän niin vähän lupauksistaan.

Nousin lähteäkseni. Ahmet ymmärsi ja seurasi ääneti. Kylmä ulkoilma sai meidät tyyntymään ja taas itsemme herroiksi.

-- Mihin menet, Loti? kysyi Ahmet.

-- Laivalle, vastasin. -- En tunne sinua enää. Pidän lupaukseni, kuten olet pitänyt omasi tänään; et enää milloinkaan näe minua.

Ja menin kauemmaksi sopiakseni myöhästyneen soutajan kanssa hinnasta Galataan saakka.

-- Loti, huusi Ahmet, -- suo anteeksi; ethän voi näin hylätä veljeäsi!

Ja hän alkoi itkien rukoilla minua.

En minäkään tahtonut erota hänestä näin, mutta arvelin, että hän tarvitsi rangaistuksen ja saarnan, ja pysyin järkähtämätönnä.

Silloin hän tahtoi pysäyttää minut vertavuotavilla käsillään ja tarttui minuun toivottomasti. Työnsin hänet tylysti pois ja heitin hänet halkopinoa vasten, joka luhistui jyristen. Ohikulkevat bashiboshukit pitivät meitä pahantekijöinä ja lähestyivät lyhtyineen.

Olimme veden ääressä, yksinäisessä paikassa etukaupungissa, kaukana Stambulin muureista, ja Ahmetin veriset kädet pilasivat asian.

-- Tämä ei ole mitään, sanoin; mies on ryypännyt ja vien hänet kotiin.

Tartuin Ahmetin käteen ja vein hänet sisarensa Eriknaz'in luo, joka sidottuaan hänen kätensä, torui häntä aikalailla ja lähetti nukkumaan.

19.

Maaliskuun 26 p:nä.

Vielä päivä, lähtömme viimeinen lykkäys.

Vielä päivä, vielä kerran pukeudun heidän "rouvansa" luona ja olen taas Stambulissa.

On myrsky ja pimeä, tuuli on lämmin ja lauha. Poltamme kahden tunnin nargilhen Sulttani Selimin kadun maurilaisten kaarien alla. -- Vuosien syömät valkoiset patsaat vaihtelevat hautakappelien ja hautarivien kanssa. Kukista punertavat puitten oksat pistävät harmaitten muurien yli, mehuisia ruohoja kasvaa kaikkialla ja kiipeilee iloisesti vanhaa pyhää marmoria pitkin.

Rakastan tätä seutua, ja kaikki yksityiskohdat viehättävät minua, rakastan sitä senvuoksi, että se on Aziyadén maata, jonka hän on elähdyttänyt läsnäolollaan, -- hän, joka on vielä tuossa aivan lähellä, ja jota en kuitenkaan enää saa nähdä.

Laskeva aurinko tapaa meidät istumassa Mehmed-Fatihin moskeijan luota, penkillä, missä muinoin olemme viettäneet pitkiä tunteja. Siellä täällä on suurelle aukealle siroittuneita turkkilaisryhmiä, jotka juttelevat poltellen ja nauttivat huolettomina kevätillan suloa.

Taivas on taas tullut kirkkaaksi ja pilvettömäksi. Rakastan tätä paikkaa, rakastan tätä itämaan elämää. Minun on vaikea uskoa, että se on lopussa, koska minun on lähdettävä.

Katselen tuota vanhaa mustaa porttia ja tuota autiota katua, joka häviää synkkiin sopukoihin. Siellä hän asuu, ja käveltyäni muutaman askeleen saan nähdä hänen kotinsa.

Ahmet on seurannut katseeni suuntaa ja tarkastelee minua huolestuneesti. Hän on arvannut ajatukseni ja käsittänyt aikomukseni.

Mutta olin päättänyt nähdä armaani enkä voinut vastustaa haluani.

-- Voi, sanoi Ahmet, -- sääli häntä, jos rakastat! Olet sanonut hyvästit; jätä hänet nyt!

Ahmet puolusti itkien asiaa, joka olisi pitänyt olla typerimmällekin selvä. Abeddin oli kotona, ukko Abeddin, hänen isäntänsä, ja kaikki yritykset tavata häntä olisivat mielettömiä.

-- Ja jos hän tulisikin ulos, selitti Ahmet, ei sinulla ole taloa, minne hänet veisit. Minne luulet Stambulissa pääseväsi toisen vaimon kanssa? Jos hän näkee sinut, tai jos palvelijat sanovat, että olet siellä, syöksyy hän mielettömänä turmioon, ja huomenna saat jättää hänet kadulle. Sehän on yhdentekevää sinulle, kun lähdet pois! Mutta jos teet sen, Loti, halveksin sinua, eikä sinulla ole sydäntä.

Ahmet kumarsi päänsä ja alkoi jalallaan polkea maata, kuten aina, jolloin tahtoni oli häntä voimakkaampi.

Annoin hänen olla ja astuin porttia kohti.

Nojasin pilariin tähystellen synkkää ja autiota katua, joka näytti kuolleen kaupungin kadulta.

Ei yhtään avointa ikkunaa, ei kulkijaa, ei ääntä. Ainoastaan kivien välissä kasvavaa ruohoa ja katukivityksellä kaksi kuolleen koiran kuivanutta luurankoa.

Kaupunginosa oli ylhäinen. Vanhat tummista laudoista rakennetut talot kätkivät salaperäistä loistoa. Suljetut parvekkeet, ulospistävät _shaknisir'_it ulottuivat harmaan kadun yli. Rautaristikkojen takana oli tiheitä saarniverhoja, joille entisajan taiteilijat olivat maalanneet puita ja lintuja. Kaikki Stambulin ikkunat on näin maalattu ja suljettu.

Länsimaisissa kaupungeissa saattaa arvata ulkoapäinkin huoneiden sisällä vietetyn elämän. Ikkunaverhojen välistä näkevät ohikulkijat ihmispäitä, nuoria tai vanhoja, rumia tai kauniita.

Katse ei pääse milloinkaan tunkeutumaan turkkilaiseen asuntoon. Jos ovi aukenee vieraan tullessa, niin se vain raottuu. Takana on joku, joka sulkee sen heti. Sisäistä elämää ei milloinkaan voi arvata.

Tuo suuri synkän punaiseksi maalattu talo tuolla on Aziyadén asunto. Oven yläpuolella on aurinko, tähti ja puolikuu; kaikki madonsyömistä laudoista. Maalaukset, jotka koristavat shaknisir'ien ristikolta, esittävät sinisiä tulpaaneja ja keltaisia perhosia. Ei yksikään liike ilmaise, että siellä asuu eläviä olentoja; ei milloinkaan voi tietää, katseleeko joku turkkilaisen talon ikkunoista.

Takanani, tuolla korkealla kultaa laskeva aurinko avaraa toria; täällä kadulla on kaikki jo hämärää.

Piiloudun puoleksi seinän kulmauksen taa, katselen taloa ja sydämeni lyö kiivaasti.

Ajattelen päivää, jolloin näin hänet ensimmäisen kerran elämässäni Salonikin talon ristikoiden takaa. En tiedä enää, mitä tahdon ja mitä olen tullut hakemaan. Pelkään, että toiset naiset nauravat minulle, pelkään olevani hullunkurinen, ja etenkin pelkään tuhoavani hänet...

20.

Kun palasin Mehmed-Fatihin aukealle, kultasi aurinko kokonaan äärettömän moskeijan arabialaiset portit ja korkeat minareetit. Iltarukouksesta tulevat ulemat olivat kaikki pysähtyneet kynnykselle ja seisoivat kultaisessa valossa kiviportailla. Kansa kiiruhti heidän luokseen ja ympäröi heidät. Ryhmän keskellä osoitti eräs nuori mies taivasta, nuori mies, jolla oli ihmeellisen haaveelliset kasvot. Uleman valkoinen turbani ympäröi hänen kaunista, leveää otsaansa. Hänen ihonsa oli kalpea, parta ja suuret silmät mustat kuin eebenpuu.

Hän osoitti korkealle näkymätöntä pistettä, hän osoitti innoittuneena taivaan sinisiin syvyyksiin ja sanoi:

-- Tuolla on Jumala! Katsokaa kaikki! Näen Allahin, näen ikuisen!

Ja me kiiruhdimme, Ahmet ja minä, kansan muassa uleman jälkeen, joka näki Allahin.

21.

Mutta me emme nähneet mitään, mikä olisi ollut tarpeellista meille. Silloin, kuten aina, olisin antanut henkeni tuosta jumalallisesta näystä, elämäni taivaan merkistä, elämäni yliluonnollisen yksinkertaisimmasta ilmauksestakin.

-- Hän valehtelee, sanoi Ahmet; -- kukapa ihminen olisi milloinkaan nähnyt Allahia?

-- Kas, te Loti! sanoi ulema Izzet; tekin haluatte nähdä Allahin? Mutta Allah ei näyttäydykään uskottomille.

-- Hän on hullu, tuumivat dervishit.

Ahmet oli käyttänyt häiriötä hyväkseen viedäkseen minut Marmaran puolelle, niin kauas Aziyadésta kuin mahdollista. Yö saapui ja tapasi meidät puoleksi eksyksistä.

22.

Aterioimme Sulttaani Selimin kadun holvien alla. On jo myöhäistä Stambulin ajaksi; turkkilaiset menevät maata auringon mukana.

Toinen toisensa jälkeen syttyvät tähdet puhtaalla taivaalla, kuu valaisee leveätä autiota katua, arabialaisia kaaria ja vanhoja hautoja. Siellä täällä joku vielä avoinna oleva turkkilainen kahvila heittää harmaalle kadulle punaista valoa, kulkijoita on harvassa ja he kiertelevät lyhdyt käsissä. Siellä täällä palaa surkeita lamppuja hautakappeleissa. Näen viimeistä kertaa nuo tutut kuvat; huomenna olen tähän aikaan kaukana näiltä seuduilta.

-- Mennään Un-Kapanille saakka, virkkaa Ahmet, jolla tänä iltana vielä on lupa järjestää olomme. -- Otamme hevosen Balataan saakka, venheen Pri-Pashaan, ja menemme Eriknazin luo yöksi; hän odottaa meitä.

Eksymme Un-Kapaniin mennessämme, ja koirat haukkuvat lyhtyjämme. Tunnemme kuitenkin hyvin Stambulimme, mutta oikeat turkkilaisetkin eksyvät usein öisin näissä sokkeloissa. Kukaan ei ilmoita meille tietä, aina vain noita samoja pikku katuja, jotka nousevat, laskevat ja kiertävät järjellisettä syyttä kuin labyrintin käytävät.

Un-Kapanissa, Phanariin tullessamme odottaa meitä kaksi hevosta.

Edellämme kulkee juoksija, joka kahden metrin korkeudella kantaa lyhtyä, ja lähdemme liikkeelle kuin tuuli.

Synkkä loppumaton Phanar nukkuu; kaikki on hiljaista. Auringon säteet epäröivät keskellä päivääkin laskeutua näille kaduille, ja kahden hevosen on vaikea kulkea rinnatusten. Toisella puolella on Stambulin muuri, toisella vanhoja raudalla reunustettuja taloja, iäkkäämpiä kuin itse Islam. Ne laajenevat ylöspäin ja ulkonevat holviksi kostean kujan yläpuolelle. Täytyy kumartaa päänsä hevosella kulkiessa noiden bysanttilaisten talojen parvekkeiden alitse, jotka ojentelevat syvässä pimeydessä kivisiä käsivarsiaan.

Tätä tietä kuljimme joka ilta Eyoubin taloon päästäksemme. Balataan saavuttuamme olemme aivan lähellä, mutta sitä ei enää ole...

Herätämme soutajan, joka vie meidät venheellä toiselle rannalle. Siellä on maaseutu ja suuret kypressit kohoavat plataanien keskeltä. Alamme lyhdyt kädessä laskeutua Eriknazin talolle vieviä polkuja.

23.

Eriknaz-hanum on miellyttävä ja ylhäisen ruma, valkea kuin vaha, silmät ja kulmakarvat mustat kuin korpin siipi. Hän ottaa meidät vastaan hunnutta kuin eurooppalainen nainen.

Kaikki hänen majassaan henkii järjestystä, varakkuutta ja mitä tarkinta puhtautta. Hänen ystävänsä Murrah ja Fenzilé, jotka valvovat hänen kanssaan, pakenevat tullessamme peittäen kasvonsa. He olivat juuri ompelemassa kultahelyjä pieniin punaisiin tohveleihin, joiden kärjet ovat torvimaisesti käännetyt.

Ystävättäreni Alemshah, Eriknazin tytär, ottaa tavallisen paikkansa sylissäni ja nukkuu siihen. Hän on sievä kolmivuotias olento, jolla on suuret mustat silmät, ja puhdas kuin nukke.

Kahvin ja tupakan jälkeen meille tuodaan kaksi valkoista patjaa, kaksi valkoista _yatag'ia_, kaksi valkoista jalkapeitettä, kaikki kuin lunta. Eriknaz ja Alemshah poistuvat toivottaen meille hyvää yötä, ja nukumme kumpikin syvään uneen.

Kirkas aurinko herättää meidät aikaisin, ja melkein nelinkontin kiipeemme alas Kultaiselle Sarvelle vieviä polkuja. Siellä odottaa meitä aikainen venhe.

Pri-pashan mustat majat, jotka on koottu kukkulalle pyramiidin muotoon, kylpevät punertavassa valossa, kaikki ruudut säteilevät. Eriknaz ja Alemshah katselevat kaukaa lähtöämme, seisoen punaisiin puettuina majansa katolla.

Tuossa jää Eyoub, tuossa Suleimanin kahvila, moskeijan pikku aukea ja Arif-effendin talo aamun täydessä valossa. Vesillä ei ole ketään; kaikki on vielä suljettua, unen vallassa.

Asuntoni, jonka usein olen nähnyt synkkänä ja suruisena, lumessa ja pohjoisen puhaltaessa, jättää minulle viimeiseksi kuvaksi auringon loisteen.

Tuo viimeinen auringonnousu on tavattoman komea. Pitkin Kultaista Sarvea, Eyoubista seraljiin saakka, piirtyvät kuvat ja minareetit kirkasta, keltaiseen tai punaiseen vivahtavaa taivasta vasten. Kullatut kanootit alkavat liikkua sadottain, täynnä kirjavia kulkijoita ja hunnutettuja naisia.

Tunnin kuluttua olemme laivassa. Siellä on kaikki mullin mallin ja nyt on lähtö tosiaankin edessä.

Se on määrätty keskipäiväksi.

24.

-- Tule, Loti, sanoo Ahmet, mennään vielä Stambuliin polttamaan piippu yhdessä viimeisen kerran...

Kuljemme juosten Sali-Bazarin, Tophanen ja Galatan läpi. Olemme Stambulin sillalla.

Ihmiset tunkeilevat auringon polttavassa paahteessa. Nyt on kevät, oikea kevät, joka saapuu lähtiessäni. Keskipäivän kirkas valo valautuu tuolle muuri-, kupu- ja minareettikasalle, joka seppelöi Stambulin kukkuloita. Se levittäytyy kirjavan, sateenkaareen näkyvimpiin väreihin puetun joukon ylle.

Venheet saapuvat ja lähtevät, täynnä kirjavaa joukkoa. Kiertelevät kauppiaat kirkuvat täyttä kurkkua, tuuppien kansaa.

Tunnemme kaikki nuo venheet, jotka ovat kuljetelleet meitä kaikkiin paikkoihin Bosporan varrella, tunnemme Stambulin sillalla kaikki puodit, kaikki kulkijat, kaikki kerjäläisetkin, tuon täydellisen kokoelman raajarikkoja, sokeita, kädettömiä, ristihuulisia ja jalattomia. Koko turkkilainen kurjalisto on tänään liikkeellä. Jaan almuja kaikille ja saan koko messun kiitoksia ja siunauksia.

Pysähdymme Stambulissa Jenidjami'n aukealle torille, moskeijan eteen. Viimeistä kertaa nautin Turkissa olostani istuen ystäväni Ahmetin vieressä, poltellen nargilheta tämän itämaisen koreuden keskellä.

Tänään on oikea kevään juhla, pukujen ja värien näyttely. Kaikki ovat ulkona plataanien alla istumassa, marmorilähteen ympärillä, viiniköynnösmajoissa, jotka pian peittyvät hentoihin lehtiin. Parturit ovat tuoneet tuolinsa ulos ja puuhaavat taivasalla. Kunnon turkkilaiset ajeluttavat toimessaan päänsä jättäen keskelle tupsun, mistä Muhamed tulee nykäisemään heidät paratiisiin.

... Kuka veisi minut johonkin paratiisiin, jonnekin muualle kuin tähän vanhaan maailmaan, joka väsyttää ja ikävystyttää minua, jonnekin, missä mikään ei muutu, jonnekin, missä en aina ole erossa siitä, mitä rakastan tai olen rakastanut?

Jospa joku voisi antaa minulle edes muhamettilaisen uskon, niin menisin itkien ilosta suutelemaan profeetan vihreätä lippua!

-- Tyhmiä ajatuksia päälaelle jätetyn rotanhännän vuoksi...

25.

-- Loti, sanoi Ahmet, selitäpä minulle hiukan matkaa, jolle aiot lähteä.

-- Ahmet, vastasin, -- kun olen kulkenut Marmaranmeren, _Ak-Deniz'in_ (vanhan meren) yli, kuten te sitä nimitätte, purjehdin vielä suuremman kautta saapuakseni Kreikan maahan, sitten vielä suuremman italialaisten, sinun "rouvasi" maahan tullakseni, ja sitten vielä avaramman Espanjan kärkeen päätyäkseni. Jos edes jäisin tälle siniselle merelle, Välimerelle, en olisi kovin kaukana teistä; siellähän vielä kaartuu teidän taivaanne ja Levantin laivat toisivat minulle usein uutisia Turkista. Mutta sitten joudun toiselle merelle, niin äärettömälle, ettei sinulla ole käsitystäkään moisista aavoista. Siellä täytyy minun purjehtia monta päivää _pohjan tähteä_ kohti saapuakseni kotimaahani, jossa useammin näemme sadetta kuin kaunista ilmaa, pilviä useammin kuin aurinkoa.

Siellä olen hyvin kaukana teistä, ja tuo seutu ei ollenkaan muistuta sinun maatasi. Kaikki siellä on kalpeampaa ja kaikki värit himmeämpiä, kuten täällä sumuisina päivinä, vaikkakin vielä valottomampaa.

Maa on niin tasaista, ettet milloinkaan ole moista nähnyt, jollet ehkä pyhiinvaellusretkillä Mekkaan, jossa jokaisen kunnon muhamettilaisen tulee käydä profetan haudalla. Hiekan sijasta siellä on kuitenkin vihreätä ruohoa ja suuria muokattuja peltoja. Talot ovat neliskulmaisia ja aivan samanlaisia. Ikkunasta näet vain naapurin seinän, ja joskus tuo tasaisuus aivan kuin tukehduttaa, tahtoisit nousta ylemmäksi jotakin nähdäksesi.

Siellä ei myöskään ole, kuten Turkissa, katolle vieviä portaita, ja kun kerran läksin kävelemään talomme katolle, pidettiin minua omituisena henkilönä.

Kaikki ihmiset on puettu samalla tavalla harmaihin takkeihin, hatut tai lakit päässä, ja se on hullumpaa kuin Perassa. Kaikki on arvattu, järjestetty, numeroitu. Kaikesta on lait, kaikkea varten säännöt, niin että halvimmallakin lurjuksella, hattukauppiaalla tai parturin sällillä on samat elämisen oikeudet kuin älykkäillä etevillä miehillä, sellaisilla kuin sinä ja minä.

Lopuksi, uskoisitko hyvä Ahmet, että jos tekisimme neljännenkin osan siitä, mitä täällä Stambulissa, saisimme ainakin tunnin keskustella maani poliisien kanssa!

Ahmet käsitti erinomaisen hyvin tämän länsimaisen sivistyksen piirteen ja jäi hetkeksi miettimään:

-- Mikset tuo perhettäsi sodan jälkeen Turkkiin, Loti?

-- Loti, hän jatkoi, ota tämä rukousnauha, jonka olen saanut isältäni Ibrahamilta, ja lupaa, ettet luovu siitä milloinkaan. Tiedän kyllä, hän lausui itkien, etten sinua enää näe. Kuukauden kuluttua alkaa sota. Se on Turkin tuho, Stambulin häviö. Moskovalaiset tappavat meidät kaikki, ja kun palaat, Loti, on Ahmet kuollut.

Hänen ruumiinsa jää jollekin kentälle kaukana pohjoisessa. En saa edes pientä marmorihautaa kypressien alla, Kassim-Pashan hautausmaalla. Aziyadé siirtyy Aasiaan, etkä enää löydä hänen jälkiäänkään, kukaan ei enää voi puhua sinulle hänestä. Loti, jää veljesi luo!

Niin! Pelkään tuota Moskovaa yhtä paljon kuin hänkin. Vapisen ajatellessani, että saattaisin todella kadottaa Aziyadén jäljet, ettei maailmassa enää olisi ketään, joka osaisi kertoa hänestä!...

26.

Muezzinit nousevat minareeteihinsa, on päivärukouksen aika, täytyy lähteä.

Galatan kautta mennessämme käyn tervehtimässä heidän "rouvaansa". Tekisi melkein mieli suudella tuota vanhaa veijaria.

Ahmet saattaa minut laivaan, jossa hyvästelemme vieraitten ja lähtövalmistusten melussa. Lähdemme ja Stambul jää taakse...

27.

Merellä maalisk. 27 p:nä 1877.

Maaliskuun kalpea aurinko käy levolle Marmaran aaltoihin. Ulapan tuuli on terävää ja kylmää. Alastomat surulliset rannikot painuvat illan usvaan. Onko kaikki lopussa, Jumala, enkö saa nähdä häntä enää?

Stambul on kadonnut. Korkeimpien moskeijain korkeimmat kuvut ovat kadonneet kaukaisuuteen, kaikki on hälvennyt. Tahtoisin nähdä häntä vain minuutin verran, antaisin henkeni hänen kätensä kosketuksesta. Haluan kiihkeästi hänen läheisyyttään.