Part 10

Ahmet ja minä kuljimme taas päinvastaiseen suuntaan loikoen pitkän kaksisoutuisen kanootin punaisilla patjoilla.

Oli Konstantinopolin aamun loistavin hetki. Palatsit ja moskeijat, jotka vielä punersivat nousevassa auringossa, kuvastuivat Kultaisen Sarven tyyniin syvyyksiin. Joukko _karabatak'eja_, (mustia kuikkia) heitti hullunkurisia kuperkeikkoja kalastajien venheitten ympärillä ja katosivat pää edellä kylmään siniseen veteen.

Sattuma, taikka _caiqdji'emme_ (soutajiemme) oikku aiheutti sen, että kultaiset venheemme kulkivat toistensa ohi niin läheltä, että airot kolahtivat yhteen. Soutajamme käyttivät tilaisuutta lähettääkseen toisilleen asianmukaisia kohteliaisuuksia: "Koira, koiran poika, koiran pojanpoika!" Ja Kadidja uskalsi hymyillä meille salaa, näyttäen pitkiä valkeita hampaitaan mustasta suustaan.

Aziyadé sen sijaan ei räpäyttänyt silmääkään.

Hän oli kiintynyt vain kuikkien kujeisiin.

-- _Neh sheytan haivan!_ (Mikä näppärä lintu), sanoi hän Kadidjalle.

67.

"Ken tietää, kun kaunis kesä loppuu, kumpi meistä enää on elossa?

"Olkaa iloisia, olkaa hilpeyttä täynnä, sillä kevään aika kuluu nopeasti eikä viivy.

"Kuulkaa satakielen laulua: jo lähestyy kevätkausi.

"Kevät on avannut ilon majan joka pensaaseen, mihin mantelipuu siroittaa hopeisia kukkiaan.

"Olkaa iloisia, olkaa hyvin hilpeitä, sillä kevään aika kuluu nopeasti eikä viivy."

(Vanhasta itämaisesta runosta.)

"... Vielä kevät! Mantelipuut kukkivat, ja näen kauhuissani, kuinka joka vuodenaika vie minut pitemmälle pimeyteen, jokainen kulunut vuosi lähemmäksi kuilun reunaa... Minne kuljen, oi Jumala?... Mitä sitten seuraa, ja kuka on luonani, kun synkkä malja on tyhjennettävä?

"On riemun ja huvin aika: -- kevät on tullut.

"Älä rukoile kanssani, pappi; silläkin on oma aikansa."

IV.

MANE, THEKEL, PHARES.

1.

Stambulissa, maalisk. 19 p:nä 1877.

Lähtökäsky oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta: _Deerhound_ käskettiin takaisin Southampton'iin. Olin myllertänyt taivaat ja maat kaartaakseni tuon käskyn ja pidentääkseni oloaikaani Stambulissa; olin kolkuttanut kaikille oville, olin pyrkinyt ottomaniseen armeijaankin, johon olin vähällä päästä.

-- Hyvä ystävä, sanoi pasha hyvin puhtaalla englanninkielellä ja erinomaisen kohteliaasti kuin ylhäissyntyinen turkkilainen ainakin, hyvä ystävä, aiotteko myös kääntyä islamin oppiin?

-- En, teidän ylhäisyytenne, vastasin. Minusta on yhdentekevää, vaikka rupeisin Turkin alamaiseksi, vaihtaisin nimeä ja isänmaata, mutta jään virallisesti kristityksi.

-- Hyvä on, sanoi hän, niin onkin parempi. Islami ei olekaan välttämätön, emmekä me pidä luopioista. Luulen voivani vakuuttaa teille -- jatkoi pasha -- ettei palveluksianne oteta vastaan toistaiseksi, ja sitähän teidänkin hallituksenne vastustaisi, mutta ne saatettaisiin hyväksyä, jos vakinaisesti liitytte meihin. Miettikää, jos haluatte jäädä. Minusta näyttää suotavalta, että nyt lähdette pois laivanne mukana, sillä meillä on kovin vähän aikaa tällaisiin toimenpiteisiin. Se sallisi teidän sitäpaitsi kauemmin harkita noin vakavaa päätöstä, ja palaatte, kun ehditte. Jos muuten haluatte, voin jo tänä iltana esittää anomuksenne Hänen Majesteetilleen sulttaanille, ja minulla on syytä uskoa, että vastaus on suotuisa.

-- Haluan mieluummin, teidän ylhäisyytenne, vastasin, että asia ratkaistaan heti; myöhemmin te unohtaisitte minut. Sitten pyytäisin vain lomaa käydäkseni äitiäni katsomassa.

Pyysin kuitenkin, että saisin tunnin aikaa, ja läksin harkitsemaan asiaa.

Tunti tuntui minusta lyhyeltä; minuutit pakenivat kuin sekunnit ja ajatukseni tunkeilivat meluten.

Kävelin sattuman varassa vanhan muhamettilaisen kaupunginosan kaduilla, joka on Taximin kukkuloilla, Peran ja Funduklin välillä. Oli synkkä, raskas ja lämmin ilma. Vanhat talot vaihtelivat tummanharmaan, mustan- ja ruskeanpunaisen välisissä vivahduksissa. Kuivilla katukivillä kierteli turkkilaisnaisia pienet keltaiset tohvelit jaloissaan silmiä myöten verhottuina tulipunaisiin tai oranssinvärisiin huiveihin. Kolmensadan metrin korkeudesta vilahti joskus silmissä valkea seralji ja sen mustat kypressipuutarhat, Scutari ja Bosporo, puoleksi sinertäviin usviin verhottuina.

Maansa jättäminen, nimestään luopuminen on sentään vakavampaa kuin luulisi, kun on kysymyksessä kiireellinen todellisuus, ja kun täytyy tunnin kuluessa ratkaista kysymys ainiaaksi. Rakastaisinkohan vielä Stambulia, kun olisin kytketty siihen koko iäkseni? Englannin, britanialaisen elämän yksitoikkoisen kulun vaivalloiset ystävät, kiittämättömät, ne jätän kaikki ikävättä ja omantunnon tuskitta. Liityn tähän maahan äärimmäisen käännekohdan hetkellä; keväällä sota ratkaisee sen ja minun kohtaloni. Minusta tulee _yuzbashi_ Arif. Saan tästäkin varmaan yhtä usein lomaa kuin Hänen Majesteettinsa laivastostakin silloin kun haluan käydä katsomassa rakkaitani, istumassa lieden ääressä Brightburyssä vanhojen lehmusten alla.

Niin, miksikä ei. Minusta tulee Yuzbashi, oikea turkkilainen, ja saan olla hänen luonaan.

Ja ajattelin tällä huumauksen hetkellä, kuinka kerran palaan Eyoubiin, yuzbashina, ilmoittamaan Aziyadélle, etten menekään pois.

Tunnin kuluttua olin tehnyt epäämättömän päätöksen: lähteminen ja hänen hylkäämisensä raateli sydäntäni. Pyrin uudelleen pashan puheille antaakseni hänelle juhlallisesti myöntävän vastauksen, joka sitoisi minut iäksi Turkkiin, ja pyytääkseni häntä jo tänä iltana esittämään anomukseni sulttaanille.

2.

Kun seisoin pashan edessä tunsin vapisevani, ja pilvi kulki silmieni ohitse:

-- Kiitän teidän ylhäisyyttänne, mutta en suostu. Pyydän vain, että ystävällisesti muistatte minua. Kun tulen Englantiin, kirjoitan ehkä teille...

3.

Siispä täytyy todella ajatella lähtemistä.

Ovelta ovelle kiiruhtaen toimitin samana iltana käynnit Perassa, jättäen kaikille, muusta huolehtimatta, _p.p.c_. kortteja.

Ahmet seurasi kolmen askeleen päässä juhlapuvussa kantaen päällystakkiani:

-- Ah! sanoi hän. Nyt jätät meidät, Loti, ja käyt jäähyväisillä. Olen arvannut sen. No, jos on totta, että rakastat meitä, ja että se on sinusta ikävää, jos on totta, että toisten sovinnaisuudet eivät liikuta sinua, niin jätä ne, jätä musta pukusi, joka on ruma ja tuo hattu, joka on hullunkurinen. Tule pian Stambuliin luoksemme, ja anna noiden ihmisten olla.

Useat jäähyväiskäyntini jäivät tekemättä tämän Ahmetin puheen johdosta.

4.

Stambulissa maalisk. 20 p:nä 1877.

Viimeinen kävelyretki Samuelin kanssa. Hetkemme on laskettu. Armoton aika riistää viimeiset tunnit, joitten kuluttua me iäksi eroamme! -- Talviset, harmaat ja kylmät tunnit, maaliskuun vihureissa.

Oli sovittu, että hän lähtisi kotiseudulleen ennen minun Englannin matkaani. Hän oli viimeisenä suosionosoituksena pyytänyt päästä ajelulle avonaisissa vaunuissa kanssani laivan lähtövihellykseen saakka.

Tuo Ahmet, joka oli anastanut hänen paikkansa, ja jonka tulevaisuudessa piti seurata minua Englantiin, lisäsi hänen seuraansa: hän oli kaihosta sairas. Samuel parka ei ymmärtänyt, että hänen levottoman alttiutensa ja Mikron Ahmetin kirkkaan ja veljellisen ystävyyden välillä oli syvä erotus, että hän, Samuel, oli kuuman lavan kasvi, mahdoton siirtää tuonne kauas rauhallisen kattoni alle.

-- _Arabahdji_ kuljettaa meitä nopeasti, hevosten ravatessa. Samuel on kääriytynyt kuin pasha turkisviittaani; hänen kauniit kasvonsa ovat kalpeat ja suruisat; hän katselee ääneti, kuinka Stambulin kaupunginosat vilisevät ohi, -- laajat, tyhjät aukeat, missä kasvaa ruohoa ja sammalta, jättiläismäiset minareetit, vanhat rosoiset moskeijat, jotka kuvastuvat valkeina harmaata taivasta vasten, vanhat muistomerkit antiikkisine ravistuneine ulkonäköineen, jotka luhistuvat raunioiksi, kuten Islamikin.

Stambul on ruskea ja kuollut talven viimeisen tuulen puhaltaessa. Muezzinit laulavat kolme rukousta, on aika lähteä.

Rakastin häntä kuitenkin, tuota Samuel parkaa. Sanoin hänelle, kuten lapsille sanotaan, että palaan hänenkin tähtensä, ja tulen tervehtimään häntä Salonikiin. Mutta hän luuli, ettei hän milloinkaan enää näkisi minua, ja hänen kyyneleensä särkevät sydäntäni.

5.

Pikku rakas Aziyadé parka! Minulta oli puuttunut rohkeutta sanoa hänelle: "Ylihuomenna lähden."

Palasin illalla kotiin. Laskeva aurinko valaisi huoneeni kirkkailla punaisilla säteillään; kevät oli ilmassa. Kahvilat tarjoilivat ulkona kuin kesäisinä päivinä; kaikki naapurin miehet istuivat kadulla polttaen piippujaan kukista valkeitten mantelipuitten alla.

Ahmetille olin lähtöni uskonut. Teimme molemmat kuulumattomia ponnistuksia keskusteluksemme, mutta Aziyadé oli ymmärtänyt puoleksi ja katseli meitä suurilla kysyvillä silmillään. Yö saapui ja tapasi meidät kuolemanhiljaisina.

Kello yksi Turkin aikaa (seitsemältä), Ahmet toi erään vanhan arkun, joka kumoon kaadettuna toimitti pöydän tehtävää, ja asetti sille niukan ateriamme. (Viimeiset asiamme juutalais-Zirakin kanssa olivat jättäneet meidät pennittömiksi.)

Tavallisesti olivat kahdenkeskiset ateriamme hilpeitä, ja meitä huvitti oma köyhyytemmekin -- kaksi usein kultaan ja silkkiin puettua, turkkilaisilla matoilla istuvaa henkilöä syömässä kuivaa leipää vanhan laatikon pohjalta.

Aziyadé oli istuutunut niinkuin minäkin, mutta hänen osuutensa pysyi koskemattomana. Hänen silmänsä tähystivät minua oudon kiinteästi, ja meitä molempia peloitti hiljaisuuden särkeminen.

-- Ymmärrän jo, Loti, sanoi hän... Tämähän on viimeinen kerta?

Ja kiireiset kyyneleet alkoivat virrata hänen kuivalle leivälleen.

-- Ei Aziyadé, ei, rakas ystävä! Huomenna vielä, vannon sen. Sitten, en tiedä...

Ahmet huomasi, ettei ruokaa tarvittu. Mitään sanomatta korjasi hän vanhan laatikon ja savilautaset, ja poistui jättäen meidät pimeään...

6.

Seuraavana päivänä oli kaikki revittävä, kaikki rikottava tässä rakkaudella kalustetussa pienessä majassa, missä joka esine toi mieleen muistoja.

Kaksi _hamal'ia_, jotka olin palkannut tähän työhön, oli siellä odottaen käskyäni alkaakseen. Mieleeni juolahti lähettää heidät päivälliselle voittaakseni aikaa ja viivyttääkseni hävitystä.

-- Loti, sanoi Ahmet, miksi et piirrä huonettasi? Vuosien kuluttua, kun vanhuus on tullut, saat katsella sitä ja muistella meitä.

Ja käytin viimeiset hetket turkkilaisen huoneeni piirustamiseen. Vuodet saavat aika vaivan näitten muistojen viehätyksen haihduttamisessa.

Aziyadé tapasi saapuessaan seinät paljaina, kaiken mullin mallin; se oli lopun alkua. Vain laatikoita, kääröjä ja epäjärjestystä. Ne esineet, joita hän oli tottunut rakastamaan, olivat ainiaaksi kadonneet. Valkeat matot, jotka peittivät permantoa, paksut peitteet, joilla käveltiin paljain jaloin, olivat joutuneet juutalaisille; kaikki näytti taas surulliselta ja kurjalta.

Aziyadé tuli sisään melkein iloisena rohkaistuaan itseään en tiedä millä. Hän ei kuitenkaan saattanut kestää alastoman huoneen näkemistä, vaan purskahti itkuun.

7.

Hän oli pyytänyt minulta tuota kuolemaantuomittujen viimeistä armoa: tehdä tänä viimeisenä päivänä mitä haluaisi.

-- Tänään, Loti, et saa sanoa _ei_ mihinkään pyyntööni. Tahdon tehdä kaikenlaista oman pääni mukaan. Et saa sanoa mitään, ja saat hyväksyä kaiken.

Palatessani kello yhdeksän venheellä Galatasta kuulin majastani tavatonta melua; sieltä kuului laulua ja outoa soittoa.

Äsken palaneessa huoneessa kieppui pölypilvessä turkkilainen piiritanssi, joka loppuu vasta tanssijoiden täydellisesti väsyttyä. Kaikenlaiset ihmiset, turkkilaiset ja kreikkalaiset matruusit, jotka oli koottu Kultaiselta Sarvelta, tanssivat hurjasti. Heille tarjoiltiin sakia, mastikia ja kahvia.

Talon tuttavat, Suleiman, vanha Riza, dervishit, Hassan ja Mahmud katselivat ällistyneinä tuota menoa.

Soitto kuului huoneestani. Siellä tapasin Aziyadén itse kiertämässä erään suuren huumaavan koneen Levantin posetiivin kampia, joka soittaa turkkilaisia tansseja kirkuvalla äänellä, kulkusten ja helistinten säestäessä.

Aziyadé oli hunnutta ja tanssijat saattoivat avoimesta ovesta nähdä hänen kasvonsa. Se oli kaikkien tapojen vastaista ja vastoin alkeellisinta varovaisuuttakin. Milloinkaan ei Eyoubin pyhässä kaupunginosassa oltu nähty moista kohtausta ja moista häpeää, ja jollei Ahmet olisi vakuuttanut tanssijoille, että hän oli armeniatar, olisi hän ollut tuhon oma.

Erääseen nurkkaan vaipuneena Ahmet antoi alistuvasti kaiken tapahtua. Se oli hullunkurista ja sydäntäsärkevää. Minun teki mieleni nauraa, mutta hänen katseensa pisti sieluuni. Pienille tyttöraukoille, jotka kasvavat isättä ja äidittä haaremin varjossa, tulee antaa anteeksi heidän sopimattomat päähänpistonsa, ja heidän toimiaan ei saa arvostella kristityitä naisia hallitsevien lakien mukaan.

Hän kiersi kuin hurja posetiivin kampia ja sai tuosta suuresta kojeesta merkillisiä sointuja.

Turkkilaista musiikkia on sanottu _repivän riemun kohtauksiksi_, ja tänä iltana käsitin mainiosti tuon perin paradoximaisen määritelmän.

Pian hän kuitenkin, työnsä peloittamana, omaa synnyttämäänsä melua säikkyen ja häpeissään ollessaan hunnutta kaikkien noiden miesten katseltavana, istuutui leveälle divanille, ainoalle majaan jääneelle huonekalulle, ja käskettyään posetiivin omistajan jatkaa työtä, pyysi hän, että hänellekin annettaisiin kahvia ja tupakkaa.

8.

Seuraten maan tapaa oli Aziyadélle tuotu mustaa kahvia kuparijalkaisessa sinisessä porsliinikupissa, joka oli jokseenkin puolen munan kokoinen.

Hän näytti tyynemmältä ja katseli minua hymyillen. Hänen kirkkaat surulliset silmänsä pyysivät minulta anteeksi tätä väenpaljoutta ja melua. Kuin lapsi, joka tuntee tehneensä tyhmyyksiä, ja joka tietää, että sitä hellitään, pyysi hän armoa silmillään, joissa oli enemmän viehätystä ja vakuutusta kuin kaikissa inhimillisissä sanoissa.

Hän oli täksi illaksi valinnut puvun, joka teki hänet oudon kauniiksi. Hänen pukunsa itämainen rikkaus oli nyt vastakohtana asunnollemme, joka oli tullut synkäksi ja kurjaksi. Hänellä oli pitkäliepeinen takki, jonka mallin turkkilaiset naiset nyt ovat kadottaneet, violetti silkkinen takki, johon oli siroiteltu kultaisia ruusuja. Keltasilkkiset housut laskeutuivat hänen nilkkoihinsa saakka, hänen pienille jaloilleen, joissa oli kullatut tohvelit. Hänen Brussan harsosta tehdystä, hopeakuteisesta paidastaan näkyivät hänen pyöreät käsivartensa, joitten iho oli kiilloton ja ruskea, ruusuvedellä voideltu. Hänen ruskeat hiuksensa oli jaettu kahdeksaan palmikkoon, jotka olivat niin paksut, että kaksi niistä olisi tehnyt parisilaisen muotinuken onnelliseksi; ne putosivat divaanille hänen viereensä päistä keltaisilla, kultakuituisilla nauhoilla sidottuina, armenialaisnaisten tapaan. Joukko muita hentoja, lyhyitä ja taipumattomia hiuksia kuulsi kultaisena sädekehänä hänen lämminväristen kalpeitten poskiensa ympärillä. Ruskeammat vivahdukset ympäröivät hänen silmäluomiaan, ja hänen tavallisesti hyvin lähellä toisiaan olevat kulmakarvansa yhtyivät tänään ilmaisten syvää tuskaa.

Hän piti päätään kumarassa, ja hänen ripsiensä alla saattoi vain arvata suurten, maahan katsovien merensinisten silmien piilevän. Hänen hampaansa olivat yhteen puristautuneet, ja hänen punaiset huulensa aukenivat vain joskus hänelle ominaisesta hermoväristyksestä. Tuo liike, joka olisi rumentanut toisen naisen, teki hänet vain kauniimmaksi. Se ilmaisi hänen miettivän tai surevan, ja paljasti kaksi riviä pienien valkeitten helmien kaltaisia hampaita. Olisit myynyt sielusi saadaksesi suudella noita valkeita helmiä ja punaisten huulten värinää ja ikeniä, jotka olivat kuin kypsän kirsikan sisällys.

Ihailin armastani, tutkin nyt viimeisellä hetkellä hänen rakkaita piirteitään painaakseni ne sieluuni. Soiton repivä melu, piippujen ryydin tuoksu huumasivat vähitellen, tuoden tuon kevyen itämaisen huumauksen, joka on menneisyyden häviö ja elämän synkkien hetkien unhotus.

Ja sieluuni tuli mieletön unelma: unohtaa kaikki ja jäädä hänen luokseen aina pettymyksen, kuoleman kelmeään hetkeen saakka...

9.

Melun keskeltä kuului porsliinin hiljainen ritinä: Aziyadé oli pysynyt liikkumattomana, mutta hän oli rikkonut kuppinsa käden kouristuessa, ja palaset putosivat maahan.

Vahinko ei ollut suuri. Liattuaan ilkeästi hänen kätensä oli paksu kahvi juossut permannolle, ja kaikki tapahtui kenenkään sitä muka näkemättä.

Kuitenkin suureni täplä permannolla ja hänen suljetusta kädestään tippui yhä tummaa nestettä, ensin pisaroina, sitten mustina ohuina suihkuina. Lamppu valaisi surkeasti huonetta. Lähestyin katsellakseni. Hänen vieressään oli verilammikko. Särkynyt porsliini oli pahasti repinyt hänen kättään, ja luu vain oli pysähdyttänyt sen syvemmälle tunkeutumisen.

Armaani veri vuoti puoli tuntia eikä keksitty keinoa sen pysähdyttämiseksi.

Sitä kannettiin pois punertavissa vadeissa; hänen kättään pidettiin kylmässä vedessä ja haavan reunoja puristeltiin yhteen. Ei mikään pysähdyttänyt verta, ja kalpeana kuin kuollut oli Aziyadé vaipunut maahan sulkien silmänsä.

Ahmet oli juossut herättämään erään lähellä asuvan, noidan näköisen vanhan akan, joka vihdoin pysähdytti veren juoksun tuhkalla ja yrteillä.

Neuvottuaan pitämään kättä koko yön pystyssä vanhus katosi, pyydettyään kolmekymmentä piasteria palkkioksi ja tehtyään joitakin omituisia temppuja.

Sitten täytyi lähettää kaikki väki pois ja saada sairas makuulle. Hän oli kylmä kuin marmoripatsas ja aivan tajuton.

Seuraavana yönä emme nukkuneet kumpikaan.

Tunsin hänen kärsivän, koko hänen ruumiinsa jäykkeni tuskasta. Haavoittunutta kättä täytyi pitää pystyssä akan neuvon mukaan, ja niin hän kärsikin vähemmän. Pitelin itse tuota hentoa kättä, jota kuume poltti. Kaikki säikeet värisivät ja vapisivat, ja tunsin niiden päättyvän tuohon syvään, ammottavaan haavaan. Tunsin itsekin kärsiväni, aivan kuin minulla olisi ollut haava luuhun asti eikä hänellä.

Kuu valaisi paljaita seiniä, tyhjää permantoa, tyhjää huonetta. Huonekalujen puute, karkeat puupöydät, vailla silkkipeitteitään, herättivät kurjuuden, kylmän ja yksinäisyyden ajatuksen. Koirat ulvoivat ulkona tuolla kaamealla tavalla, jota Turkissa, kuten Ranskassakin, sanotaan kuoleman enteeksi. Tuuli ulvoi ovella, tai valitteli aivan hiljaa kuin kuoleva vanhus.

Hänen toivottomuutensa koski minuun. Se oli niin syvä ja alistuvainen, että se olisi liikuttanut kiviäkin. Olin kaikki hänelle, ainoa, jota hän oli rakastanut, ja ainoa, jota hän rakastaisi; ja nyt aioin poistua hänen luotaan palaamatta.

-- Suo anteeksi, Loti, sanoi hän, että tuotin sinulle vastusta leikkaamalla sormeni; estän sinua nukkumasta. Mutta nuku, Loti, eihän minun kärsimykseni mitään ole, koska itse olen lopussa.

-- Kuule, vastasin; Aziyadé, rakkahin, haluatko että palaan?

10.

Hiukan sen jälkeen istuimme vielä molemmat vuoteen reunalla; pitelin yhä hänen haavoittunutta kättään ja hänen hervonnutta päätään. Vannoin hänelle palaavani, seuraten juhlallisten lupausten muhamettilaista muotoa.

-- Jos olet naimisissa, Loti, sanoi hän, ei se tee mitään. En olisi enää armaasi, olisin sisaresi. Mene naimisiin, Loti; se on toisarvoista! Rakastan enimmän sieluasi. Pyydän Allahilta vain, että saisin taas tavata sinua. Sitten olisin vielä melkein onnellinen, eläisin sinua odotellen, ja Aziyadén elämä ei olisikaan lopussa.

Sitten hän alkoi hiljalleen vaipua uneen. Päivä alkoi koittaa ja jätin hänet, kuten muulloinkin ennen auringon nousua nukkumaan hyvää ja rauhallista unta.

11.

Maalisk. 23 p:nä.

Menin laivaan ja palasin kiiruusti. Siihen kului kolme tuntia. Ilmoitin Aziyadélle, että lähtöä oli lykätty kaksi päivää.

Kaksi päivää on vähän, kun ne ovat olemassaolon viimeiset, ja kun on kiire nauttia toinen toisestaan aivan kuin kuolema olisi tulossa.

Tieto lähdöstäni oli jo levinnyt ja luonani kävi jäähyväisillä paljon stambulilaisia naapureitani. Aziyadé sulkeutui Samuelin huoneeseen ja kuulin hänen itkevän. Vieraatkin kuulivat sen, mutta hänen olonsa luonani oli jo tullut tietyksi lähimmässä ympäristössä, ja se hyväksyttiin vaieten. Ahmet oli muuten eilen illalla vakuuttanut yleisölle, että tyttö oli armenialainen, ja tuo muhamettilaisen antama takuu oli hänen turvansa.

-- Olimme aina odottaneet, sanoi dervishi Hassan-effendi, että saamme nähdä teidän katoavan tällä tavoin kuin salaportaita myöten tai taikaiskusta. Sanotteko meille ennen lähtöänne, Arif tai Loti, kuka olette ja mitä olette tullut tekemään meidän joukossamme?

Hassan-effendi oli vilpitön. Vaikka hän ja hänen ystävänsä olivatkin halunneet tietää, kuka olin, eivät he kumminkaan tienneet siitä kerrassa mitään, koska he eivät milloinkaan olleet sitä urkkineetkaan. Turkkiin ei ole vielä tuotu ranskalaista poliisiasiamiestä, joka ottaa vieraasta selvän kolmessa tunnissa; siellä saa vapaasti elää rauhassa ja tuntemattomana.

Ilmaisin Hassan-effendille nimeni ja arvoni, ja me lupasimme kirjoittaa toisillemme.

Aziyadé oli itkenyt monta tuntia, mutta hänen kyyneleensä eivät enää olleet niin katkeria. Ajatus, että hän saisi nähdä minut jälleen, alkoi selvitä hänen mielessään ja teki hänet rauhallisemmaksi. Hän alkoi jo sanoa:

"Kun palaat..."

-- En tiedä, Loti, arveli hän, palaatko sinä. -- Allah yksin tietää sen! Toistan joka päivä. _Allah, salamet versen Loti!_ (Allah, suojele Lotia) ja Allah tekee sitten tahtonsa mukaan. Kuitenkin, hän jatkoi toimessaan -- kuinka saatan odottaa vuoden, Loti? Kuinka se olisi mahdollista, kun en osaa enää olla päivää, en tuntiakaan sinutta. Et tiedä, että niinä päivinä, kun olet vartiossa, kävelen Taximin kukkulalla, tai menen viemisille äitini Behidjén luo, koska sieltä; näkee _Deerhound'in_ kaukaa. Näethän, Loti, että se on mahdotonta, ja palatessasi Aziyadé on kuollut...

12.

Ahmet saa tehtäväkseen toimittaa minulle Aziyadé'n kirjeet ja antaa minun kirjeeni hänelle Kadidjan välityksellä, ja niin tarvitsen joukon hänen osoitteellaan varustettuja kirjekuoria.

Nyt ei Ahmet osaa ollenkaan kirjoittaa, ei hän eikä kukaan hänen perheestään. Aziyadé kirjoittaa liian huonosti postia kiusatakseen, ja niinpä istumme kolmisin yleisen kirjurin teltan alla teettämässä itämaisia osoitteita.

Ahmetin osoite on perin monimutkainen, sillä sitä on viisi riviä.

"Ahmetille, Ibrahamin pojalle, Arabahdjilar-Malessiin vievän syrjäkadun varrella moskeijan luona. Kolmas talo _tutundji'n_ jälkeen, vanhan lääkkeitä myyvän armenialaisnaisen vieressä, dervishin asuntoa vastapäätä".

Aziyadé teettää kolme samanlaista kuorta, jotka maksaa omalla rahallaan, -- kahdeksan valkoista piasteria. Sen jälkeen on minun pakko luvata käyttää niitä.

Hän piilottaa yahmak'insa alle kyyneleiset silmänsä; tuo lupaus ei anna hänelle varmuutta. Ja kuinka saattaisi muutoin otaksuakaan, että niin kaukaa lähtenyt paperi saattaisi milloinkaan saapua hänelle? Ja sitten hän tietää, että paljon sitä ennen "Aziyadé on ainaiseksi unohdettu".

13.

Illalla sousimme Kultaisella Sarvella. Milloinkaan emme olleet kuljeksineet Stambulissa yhdessä niin paljon keskellä päivää. Aziyadé ei näyttänyt varovan mitään, sillä hän käyttäytyi kuin kaikki olisi mennyttä häneltä, kuin maailma olisi hänestä yhdentekevä.

Olimme ottaneet veneen Un-Kapanin laiturilta. Päivä laski, aurinko painui myrskypilvien taa.

Euroopassa näkee harvoin niin levotonta ja mustaa taivasta. Pohjoisessa oli peloittavia, vedenpaisumusta ennustavia, kaarimaisia pilviä, jotka Afrikassa ilmoittavat rajuilman lähestymisen.

-- Katso, sanoin Aziyadélle, -- katso, tuollainen oli taivas, jonka joka ilta näin mustien miesten maassa, jossa asuin menettämäni veljen kanssa!

Vastaisella puolella kuvastui Stambul terävine huippuineen kärjekkäin reunoin suurta keltaista pilven repeämää vasten. Sen väri oli häikäisevä ja syvä, valaistus kummallinen, melkeinpä aavemainen.

Kultaiselta Sarvelta nousi äkkiä hurja tuuli, yö saapui ja olimme kylmästä jähmettyä.

Aziyadé katseli minua oudon syvästi suurin silmin. Hänen silmäteränsä tuntuivat laajenevan hämärän tapaisessa valaistuksessa ja tutkivan sieluni pohjaa. En ollut milloinkaan nähnyt hänen katsettaan tuollaisena, ja se vaikutti minuun oudosti. Tuntui siltä kuin hän äkkiä olisi tunkeutunut olentoni salaperäisimpiin komeroihin ja tutkinut niitä leikkausveitsellä. Hänen katseensa asetti minulle nyt viime hetkellä tuon äärimmäisen kysymyksen: