Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen

AASIAN TYTÄR

Kirj.

PIERRE LOTI

Suomensi ["Aziyadé"] Eino Palola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.

SISÄLLYS:

Alkulause. I. Salonki. II. Yksin. III. Kahden Eyoubissa. IV. Mane, Thekel, Phares. V. Kuolon enkeli.

PLUMKETT'IN, LOTIN YSTÄVÄN, ALKULAUSE.

Jokaisessa hyvin sommitellussa romaanissa on sankarin kuvaus välttämätön. Mutta tämä kirja ei olekaan romaani, tai se on romaani, joka ei ole sen paremmin säännöstelty kuin sen sankarin elämäkään. Ja sitäpaitse joutuisivat taitavimmatkin pulaan, jos heidän pitäisi kuvata välinpitämättömälle yleisölle tuo Loti, jota me paljon rakastimme, sillä se ei ole ollenkaan helppoa.

Jos lukijani, haluatte tietää hänen ulkonäkönsä, ottakaa Musset hyllyltänne, avatkaa "_Namouna_, itämainen kertomus", ja lukekaa:

"Komea vartalo ja hyvin pysty. Kädet kuin kuninkaan, ylväs ja suora varsi, mutt' kaikkein komeinta on silmän tumma karsi".

Hän oli yhtä iloinen kuin Hassan, ja kuitenkin aika jörö sanomattoman avomielinen ja sentään kovin väsähtänyt. Mutta pidimme hänestä enemmän kuin tuosta itsekkäästä Hassanista, ja usein hän olisi pikemmin saattanut muistuttaa Rolla'a...

Monessa sielussa kaks' seikkaa saattaa nähdä -- -- -- -- -- taivaan, mi kultaa vedet lepäävät -- -- -- -- -- ja synkän saven, pohjalla mi nukkuu.

(Victor Hugo, _les Ondines_).

PLUMKETT.

I. SALONIKI.

Lotin päiväkirja.

1.

Toukok. 16 p. 1876.

... Kaunis toukokuun päivä, aurinko paistaa kirkkaasti, taivas on puhdas... Kun vieraat venheet saapuivat, lopettivat pyövelit laitureilla juuri työtänsä. Kuusi hirtettyä sätkytteli väkijoukon nähden kamalissa loppukouristuksissa. Ikkunat ja katot olivat täynnä katselijoita; läheisellä parvekkeella hymyilivät turkkilaiset viranomaiset tuolle tutulle näytelmälle.

Sulttaanin hallitus ei ollut tuhlannut suuria kuoleman välineihin. Hirsipuut olivat niin matalat, että tuomittujen paljaat jalat koskivat maahan. Hiekka narisi heidän koukistuneitten varpaittensa alla.

2.

Kun mestaus oli päättynyt, lähtivät sotilaat pois, ja kuolleet jäivät kansan katseltaviksi auringon laskuun saakka. Nuo kuusi jaloillaan seisovaa ruumista irvistelivät kalman nauruaan Turkin kirkkaan auringon valossa, välinpitämättömien kulkijoiden ja nuorten vaikenevien naisryhmien keskellä.

3.

Ranskan ja Saksan hallitukset olivat vaatineet tätä yhteismestausta korvaukseksi konsulimurhista, jotka olivat herättäneet levottomuutta Euroopassa itämaisen pulan alussa.

Kaikki Euroopan kansat olivat lähettäneet Salonikiin jyhkeitä panssarilaivoja. Englanti oli edustettuna ensimmäisten joukossa, ja niin olin minäkin saapunut sinne Hänen Majesteettinsa korvetissa.

4.

Eräänä kauniina kevätpäivänä, kolme päivää noiden verilöylyjen tai kuolemantuomioitten jälkeen, jolloin meillä oli ensimmäisiä kertoja lupa käyskennellä Makedonian Salonikissa, satuin pysähtymään erään vanhan moskean portille katsellakseni parin haikaran tappelua.

Muudan vanhan muhamettilaiskorttelin katu oli näyttämönä. Kaatumaisillaan olevat talot reunustivat kapeita kiemuraisia polkuja, jotka melkein peittyivät _shaknisir'_ien, jonkunlaisten salaperäisten tähystyspaikkojen ja suurien suljettujen rautaristikkoisten parvekkeiden alle, joista ohikulkevia katsellaan pienien näkymättömien reikien läpi. Rikkaruohoja kasvoi mustien mukulakatukivien välissä, ja tuoreen vihreitä oksia kiipeili katoilla. Paikoitellen näkyvä taivas oli puhtaan sininen. Kaikkialla henki ilma lämpöä ja toukokuun hyviä tuoksuja.

Salonikin väestö oli meille vielä nurja ja vihamielinen. Siksipä päällystö käskikin meidän kulkea kaduilla täysissä sotavarustuksissa. Siellä täällä hiipi ohitsemme turbanipäisiä olentoja seinävieriä pitkin, eikä _haaremien_ koristettujen ristikoiden takaa näkynyt yhtään naisen päätä. Kaupunkia olisi luullut kuolleeksi.

Luulin olevani niin yksin, että säpsähdin oudosti huomatessani muutaman lähellä olevan paksun rautaristikon takana ihmisen pään ja kaksi suurta vihreää silmää minuun kiintyneinä.

Ruskeat kulmakarvat olivat hiukan rypyssä, melkein kiinni toisissaan. Tuossa katseessa oli mielestäni sekä tarmoa että lapsellisuutta. Sitä olisi voinut sanoa lapsen katseeksi, niin tuore ja nuori se oli.

Noiden silmien omistaja, muudan nuori nainen nousi ja näytti vyötäisiä myöten vartalonsa, joka oli verhottu turkkilaisiin liiveihin pitkine jäykkine poimuineen. Kauluri oli hopeakoristeilla kirjailtua vihreätä silkkiä, Valkoinen huntu peitti huolellisesti pään, josta näkyi vain otsa ja nuo suuret silmät. Silmäterät olivat vihertävät kuin muinaiset meret, joista Itämaiden runoilijat ovat laulaneet.

Tuo nuori nainen oli Aziyadé.

5.

Aziyadé katseli minua tarkasti. Jos olisin ollut turkkilainen olisi hän piiloutunut, mutta _giauri_ [muukalainen] ei ole mies, korkeintaan vain uteliaisuuden esine, jota saattaa mielikseen töllistellä. Hän näytti olevan hämmästynyt sen vuoksi, että noiden muukalaistenkin joukossa, jotka olivat tulleet uhkaamaan hänen maataan kamalilla rautakoneilla, saattoi olla nuori mies, jonka näkeminen ei aiheuttanut hänessä inhoa eikä pelkoa.

6.

Kun saavuin rantalaiturille olivat kaikki laivaston venheet lähteneet. Vihreät silmät olivat vanginneet minut hetkeksi, vaikka en tuntenutkaan valkean hunnun alla piileviä sulavia piirteitä. Olin kolmasti kulkenut haikaramoskean ohi ja lähtöhetki oli unohtunut aivan tietämättäni.

Mahdottomuudet olivat kuin huvikseen kasaantuneet tuon nuoren naisen ja minun välilleni. Oli mahdotonta vaihtaa ajatustakaan hänen kanssaan, puhua tai kirjoittaa hänelle. Oli kielletty lähtemästä laivasta kello kuuden jälkeen illalla päällystön tietämättä. Lähtisimme luultavasti pois noin viikon kuluttua ollaksemme milloinkaan palaamatta, ja minä en voinut halveksia haaremien ankaraa vartiointia.

Auringon laskeutuessa katselin viimeisten englantilaisten veneiden loittonemista, ja istahdin sitten epäröiden erään turkkilaisen kahvilan kangaskaton alle.

7.

Ympärilleni kerääntyi heti joukko miehiä, avustajia ja kantajia, jotka elävät taivas-alla Salonikin laitureilla He halusivat tietää, miksi olin jäänyt maihin, ja seisoivat siinä odotellen, tarvitsisinko ehkä heidän palveluksiaan.

Huomasin tuossa makedonialaisjoukossa miehen, jolla oli omituinen pikku kiharoihin jakautuva parta, kuten tämän maan vanhimmilla kuvapatsailla. Hän istui edessäni maassa ja katseli minua hyvin uteliaasti; pukuni ja kenkäni näyttivät etenkin suuresti kiinnittävän hänen huomiotaan. Hän venyttelihe veltosti kuin suuri angorakissa ja haukotteli näyttäen kaksi riviä pieniä hampaita, jotka kiilsivät kuin helmet.

Muuten olivat hänen kasvonsa hyvin kauniit, hänen rehelliset ja älykkäät silmänsä näyttivät hyvin lempeiltä. Hän oli aivan repaleissa, jalat ja sääret olivat paljaat, paita oli riekaleina, mutta muuten oli hän puhdas kuin kissa.

Tuo henkilö oli Samuel.

8.

Nuo kaksi samana päivänä tapaamaani olentoa saivat pian oman osansa elämässäni; kolmen kuukauden aikana he panivat henkensä alttiiksi puolestani. -- Jos joku olisi sanonut sen minulle nyt, olisin suuresti hämmästynyt. Molemmat lähtivät sittemmin isänmaastaan seuratakseen minua, ja meidät oli määrätty viettämään talvi yhdessä, saman katon alla Stambulissa.

9.

Lopulta sai Samuel rohkeutta sanoa minulle muutamat osaamaansa englantilaiset sanat:

-- _Do you want to go on board?_ (Haluatteko mennä laivaan?)

Ja hän jatkoi sabirien kielellä:

-- _Te portarem col la mia barca_. (Vien sinut sinne venheelläni.)

Samuel osasi siis sabiria. Ajattelin heti, mitä etua saattaisi olla älykkäästä, päättävästä, tuttua kieltä puhuvasta miehestä, mielettömässä yrityksessä, joka jo ailahteli mielessäni hämäränä suunnitelmana.

Kullallahan, jota minulla todellisuudessa oli hyvin vähän, voin kyllä saada tuon paljasjalan palvelukseeni. Samuel oli kai muuten rehellinen, ja rehellinen mies ei kullasta rupea nuoren naisen ja miehen asioitten välittäjäksi.

10.

_Herra William Brown, luutnantti 3:ssa jalkaväkirykmentissä Lontoossa_.

Salonikissa, kesäkuun 2 p.

Seikkailu oli aluksi vain mielikuvituksen ja aistien juopumusta. Sittemmin tuli siihen jotakin lisäksi, melkeinpä rakkautta. Se on minut sekä yllättänyt että ihastuttanut.

Jos olisitte tänään voineet seurata ystäväämme, Lotia, vanhan kaupunginosan yksinäisillä kaduilla olisitte nähnyt hänen astuvan oudonnäköiseen taloon. Ovi sulkeutuu salaperäisesti hänen jälkeensä. Tuon majan on hän valinnut sen omituisen ulkonäön vuoksi. (Muinoin, muistattehan, teki hän sen Isabelle B----n, tuon oopperatähden takia. He kohtasivat toisensa joko ajurin vaunuissa tai Hag-Marketkadun varrella asuvan, suuren Martyn'in, rakastajattaren luona. Nuo kohtauspaikkojen vaihdokset ovat jo vanhoja juttuja ja tuskinpa tuo itämainen pukukaan tarjonnee hänelle minkäänlaista viehätystä tai uutuutta.)

Melodraaman alku: -- _Ensimmäinen kuvaelma_: Vanha pimeä huone, näöltään hyvin kurja, mutta hyvin itämaisesti kalustettu. Permannolla on vesipiippuja ja aseita.

Ystävämme Loti seisoo keskellä ja kolme vanhaa juutalaisvaimoa puuhailee hänen ympärillään sanaakaan virkkamatta. Heillä on kirjavat puvut ja käyrät nenät, pitkät liivit, jotka on koristettu hileillä ja kaulanauhoiksi yhdistetyillä hopearahoilla; päässä heillä on hiussiteet vihreästä silkistä. He kiiruhtavat riisumaan häneltä upseerin vaatteet ja alkavat pukea häntä turkkilaiseksi, polvistuen kiinnittämään aluksi kullattuja säärystimiä ja kannuksia. Loti on synkän ja tärkeän näköinen, kuten lyyrillisen draaman sankari ainakin.

Nuo kolme ämmää pistävät hänen vyöhönsä monta tikaria, joitten hopeavarsiin on upotettu koralleja, joitten terät on kullalla kirjailtu. He pukevat hänen ylleen kultakirjaisen, liehuvahihaisen vaipan, ja päähän kääritään _tarbush_ [turbaani]. Kaiken tämän jälkeen ilmaisevat he eleillään, että Loti on hyvin komea, ja menevät hakemaan suurta kuvastinta.

Loti huomaa, ettei hän todellakaan ole hullumpi, ja hymyilee surullisesti puvulle, joka saattaa käydä hänelle kohtalokkaaksi. Sitten hän katoaa takaportista ja kulkee hyvin kirjavan kaupunginosan läpi, missä itämaiset basaarit ja moskeat vaihtelevat. Hän häviää huomaamatta noihin kirjaviin kansanjoukkoihin, jotka käyttävät räikeitä pukuja, kuten Turkissa on tapana. Vain eräät valkoisiin puetut naiset virkahtavat hänen ohi kulkiessaan: "Siinäpä menee komeasti puettu albanilainen, kauniine aseineen."

Kauemmaksi, rakas Villiam, olisi päätöntä seurata ystäväämme Lotia. Tämän kävelymatkan määränä on turkkilaisnaisen rakkaus -- aina hurja yritys, josta nykyisissä olosuhteissa ei uskalla oikein puhuakaan. Hänen luonaan viettää Loti täydellisen juopumuksen hetken, oman ja muitten hengen sekä kaikenlaisten diplomaattisten selkkausten uhallakin.

Te sanoisitte, että niin pitkälle mennäkseen täytyy olla peloittavan itsekäs. En väitä vastaan, mutta olen sitä mieltä, että kaikki minua miellyttävä on hupaista tehdä, ja ihmisen on parhaansa mukaan käytettävä elämänsä muuten kovin mautonta ateriaa.

Nyt ette saa aihetta moittia minua, rakas William, sillä kirjoitanhan teille pitkän kirjeen. En usko enemmän kiintymykseenne, kuin muidenkaan, mutta te kuulutte niihin maailmassa siellä täällä tuntemiini ihmisiin, joitten kanssa eläminen ja keskusteleminen tuottaa iloa. Jos kirjeessäni onkin hiukan avosydämisyyttä, ette saa suuttua, sillä olen juonut Kyypron viiniä.

Nyt se on ohi. Olen noussut kannelle hengittämään illan viileää ilmaa, ja Saloniki on hullunkurisen näköinen. Sen minaretit ovat kuin joukko mustanlikaisen kaupungin, missä Sodoman paheet rehoittavat, yläpuolelle asetettuja kynttilöitä. Kun kostea ilma tarttui minuun kuin jääkylmä suihku, ja kun luonto ottaa tuollaisen jäykän surkean ilmeen, vaivun itseeni, enkä löydä sielustani muuta kuin inhoittavaa tyhjyyttä ja ääretöntä ikävystymistä elämään. Aion kohta mennä Jerusalemiin saadakseni jälleen jonkun uskon rippeen. Tällä hetkellä edustaa uskonnollisia ja filosofisia mielipiteitäni, siveellisiä periaatteitani, yhteiskunnallisia teoriojani j.n.e. muudan tavallinen yhteiskunnallinen ilmiö, nimittäin poliisi.

Palaan kai syksyllä luoksenne Yorkshireen. Odottaessa puristan kättänne ja olen teidän altis

_Lotinne_.

11.

Nuo toukokuun loppupäivät v. 1876 olivat elämäni levottomimpia hetkiä.

Olin kauan kuin tuhoutuneena, sydän tyhjänä ja voimattomana kärsimyksistä. Mutta tuo satunnainen tila oli mennyt ohi, ja voima ja nuoruus aiheuttivat heräämisen. Heräsin yksinäisenä elämässä; viimeinenkin uskoni oli mennyt eikä yksikään side minua pidättänyt.

Raunioilla versoi jotakin rakkauden tapaista, ja itämaat verhosivat tuon minuuteni heräämisen suureen viehätykseensä, mikä ilmeni aistien juopumuksessa.

12.

Hän oli tullut kolmen muun isäntänsä vaimon kanssa asumaan maalle _yali'in_, joka sijaitsi metsässä Monastirin tien varrella. Siellä heitä vartioitiin vähemmän.

Päivisin lähdin laivalta asestettuna. Meren myrskytessäkin venhe toi minut rantaan, kalastajien ja soutumiesten parveen, ja Samuel, joutuen kuin sattumalta tielleni, sai viittauksilla käskyni yötä varten.

Olen kuluttanut monta päivää Monastirin teitä samoilemalla. Seutu oli alastonta ja alakuloista. Muinaisia hautausmaita, raunioiksi luhistuneita marmorihautoja, joitten salaperäisiä kirjoituksia sammale söi, oli silmän kantamattomiin. Kreikkalaiset, byzanttilaiset ja muhamettilaiset haudat peittivät Makedonian vanhaa maaperää, mihin muinaisajan suuret kansat ovat jättäneet tomunsa. Siellä täällä näkyi kypressiä tai suunnattomia plataaneja, ja niitten alla albanialaisia paimenia vuohineen. Karussa maassa kasvoi isoja kalpeita liljoja, joitten kukat levittivät outoa kuusaman tuoksuaan, tulisen auringon paistaessa. Tuon seudun pienimmätkin piirteet ovat jääneet mieleeni.

Yöllä vallitsi viileä, liikkumaton tyyneys, hiljaisuus, johon sirkkojen siritys sekaantui. Kesän tuoksut täyttivät puhtaan ilman. Meri oli liikkumaton, taivas yhtä kirkas kuin joskus tropiikeissa viettäminäni öinä.

Hän ei vielä ollut minun. Mutta välillämme ei enään ollut kuin aineellisia esteitä: hänen miehensä läsnäolo ja hänen ikkunoittensa rautaristikot.

Vietin nuo yöt odotellen, odotellen tuota joskus hyvinkin lyhyttä hetkeä, jolloin saatoin koskettaa hänen käsivarttaan noitten kamaloitten ristikoitten läpi, ja suudella pimeässä hänen valkeita, itämaisilla sormuksilla koristettuja käsiään.

Ja sitten saatoin, jonakin aamuhetkenä, ennen päivännousua, tuhansin vaaroin päästä korvettiini vartioivan upseerin suostumuksella.

13.

Iltani kuluivat Samuelin seurassa. Olen nähnyt hänen kanssaan kulkiessani outoja seikkoja venemiesten kapakoissa. Olen tehnyt tapatutkimuksia, jollaisiin harvoilla on tilaisuutta Turkin juutalaisten _Ihmeitten pihoilla_ ja salakrouveissa. Näissä luolissa käytin turkkilaisen matruusin pukua, koska se oli vähimmän silmäänpistävä liikkuessa yöllä Salonikin satamassa. Samuel oli omituisena vastakohtana tälle ympäristölle. Hänen kauniit, lempeät kasvonsa säteilivät tuota tummaa taustaa vasten. Vähitellen kiinnyin häneen, ja hänen kieltonsa auttaa minua Aziyadén ryöstämisessä sai minut pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Mutta olen nähnyt kummia seikkoja yöllä tuon kulkurin seurassa, luolissa, missä juovutaan hatshissista ja rakitista.

14.

Eräänä lämpöisenä kesäkuun yönä odotimme me molemmat pitkällämme maassa kello kahta, sopimaamme aikaa. Muistan tuon kauniin tähtikirkkaan yön, jossa ei kuulunut muuta kuin rauhallisen meren heikkoa loiskinaa. Kypressit näkyivät vuorilta mustina suppiloina ja plataanit hämärinä täplinä. Joku vuosisatainen kivipatsas osoitti siellä täällä jonkun muinoisen dervishin unhotettua hautaa. Kuiva heinä, ruoho ja sammal tuoksuivat hyvältä. Tuntui onnelliselta olla keskellä maaseutua sellaisena yönä; oli hyvä elää.

Mutta Samuelista tuntui tämä öinen seikkailu ikävältä. Hän oli mahdottomalla tuulella, eikä hän enää vastannut kysymyksiinikään.

"Hyvä Samuel, nukuthan sinä kumminkin joka yö kovalla maalla tai laudoilla, Ruoho täällä on parempaa ja tuoksuu hyvältä kuin hajuheinä. Nuku, niin olet paremmalla tuulella myöhemmin. Oletko suutuksissasi minulle? Mitä olen sinulle tehnyt?"

Hänen kätensä vapisi kädessäni hänen puristaessaan sitä kovemmin kuin oli tarpeellista.

-- _Che voleté?_ sanoi hän synkällä hätäytyneellä äänellä. -- _Che voleté mi?_ (Mitä minusta tahdotte?)

Jokin ennenkuulumaton ja hämärä oli äkkiä juolahtanut Samuelin päähän. -- Vanhoilla itämailla on kaikki mahdollista. -- Sitten hän peitti päänsä käsillään ja jäi paikoilleen, peläten itseään, liikkumattomana ja vapisten...

Mutta tuon oudon hetken jälkeen kuuluu hän minulle ruumiineen ja sieluineen. Hän uskaltaa joka ilta vapautensa ja henkensä tunkeutumalla taloon, missä Aziyadé asuu. Mennessään joka ilta pimeässä hakemaan tyttöä, kulkee hän tuon hautausmaan läpi, joka hänestä on täynnä haamuja ja kuolettavia kauhuja. Hän soutelee aamuun asti venheessään vartioidakseen meitä, tai odottaa sitten minua kaiket yöt, nukkuen viidenkymmenen kulkurin joukossa Salonikin rantalaiturin _viidennellä_ kivipaadella. Hänen henkilöllisyytensä on aivan kuin hukkunut minuun. Minä tapaat hänet kaikkialla varjona rinnallani, oli valitseman paikka tai puku mikä hyvänsä, ja valmiina puolustamaan minua oman henkensä uhallakin.

15.

_Loti Plumkett'ille, meriväen luutnantille_.

Salonikissa, toukokuussa 1876.

Rakas Plumkett!

Te voitte kertoa, minua milloinkaan ikävystyttämättä kaikki mieleenne juolahtaneet alakuloiset tai sekavat, vielä iloisetkin ajatuksenne. Koska kerran asetan teidät "alhaisen rahvaan" ulkopuolelle luon aina ilolla, mitä minulle kirjoitatte.

Kirjeenne annettiin minulle päivällisten jälkeen, joilla oli juotu Espanjan viinejä, ja muistan, että se ensin hiukan ällistytti minua merkillisen sommittelunsa vuoksi. Olette todellakin aika hulluttelija, jonka olen jo ennenkin tiennyt. Olette myös oiva leikinlaskija, mikä on tunnettu seikka. Mutta siinä ei ole vielä kaikki, mitä kirjeestänne käsitin.

Näin, että olette saanut kärsiä paljon, ja siinä on meidän kosketuskohtamme. Minutkin syöstiin keskelle Lontoon elämää, jätettiin sinne itsekseen kuudentoista vanhana, Olen hiukan maistanut kaikkia nautinnoita, mutta en luule säästyneeni suruiltakaan. Tunnen olevani kovin vanha, huolimatta nuoresta ruumiistani, jota hoidan miekkailulla ja voimistelulla.

Salaisuuksien uskomiset toisillemme eivät muuten merkitse mitään. Tieto kärsimyksestänne riittää synnyttämään myötämielisyyttä välillemme.

Huomaan myös olleeni siksi onnellinen, että olen herättänyt teissä myötätuntoisuutta, josta kiitän. Olkoon välillämme, jos haluatte, _älyllistä ystävyyttä_, ja suhteemme auttavat meitä pääsemään elämän ikävien kohtien ohi.

Kirjeenne neljännellä sivulla kynänne kai lensi hiukan liian nopeasti, koska olette kirjoittanut: Rajatonta ystävyyttä ja alttiutta. Jos todella olette ajatellut niin, ystävä hyvä, niin huomaatte, että teissä vielä on nuoruutta ja tuoreutta, eikä kaikki vielä ole mennyttä. Tuskin kukaan tuntee paremmin kuin minä tuon elossa ja kuolossa kestävän ystävyyden, joka on tavallista kahdeksantoista ikäisenä. Viidennelläkolmatta se on jo loppunut, silloin tunnet alttiutta vain itseäsi kohtaan. Tämä, mitä nyt puhun, on lohdutonta, mutta se on peloittavan totta.

16.

Salonikissa, kesäkuussa 1876.

Mikä onni tehdä Salonikissa noita aikaisia retkiä, jolloin pääsi maihin jo ennen auringon nousua. Ilma oli niin kevyttä, viileys niin suloista, ettei elämä ollut mikään vaiva. Tuntui siltä kuin olisi hyvinvointi tunkeutunut lävitseni. Muutamia turkkilaisia oli jo liikkeellä punaisissa, vihreissä tai keltaisissa kaapuissaan basarien holvikaduilla, joita kuultava puolihämy tuskin vielä valaisi.

Insinööri Thompson oli uskottuni, jollaista koomillisessa oopperassa tarvitaankin, ja olemme monesti kuljeksineet yhdessä tuon kaupungin vanhoilla kaduilla kaikkein kielletyimmillä hetkillä ja kaikkein säännönvastaisimmassa asussa.

Illalla sai silmä nauttia toisenlaisesta taikanäystä -- kaikki oli punertavaa tai kultaista. Olympos-vuori vivahti hiillokseen tai sulavaan metalliin ja kuvastui kuvastinkirkkaaseen mereen. Ilmassa ei ollut minkäänlaista höyryä. Näytti siltä kuin ilmakehää ei olisi ollut olemassakaan, sillä tyhjyyteen kohoavien vuorten kaukaisimmatkin huiput näkyivät äärettömän selvästi.

Istuimme usein iltaisin tuon rauhallisen lahden rantalaitureilla, minne joukko vetäytyi. Itämaiden posetiivit soittivat siellä omituisia säveliään, ja kellot ja kulkuset säestivät niitä. _Kafedji't_ täyttivät kulkutien aina katetuilla pikkupöydillään, mutta niitä ei ollut sittenkään kylliksi vesipiippujen, _skiros'in, lokum'in ja raki'n_ tarvitsijoille.

Samuel oli tyytyväinen ja ylpeä, kun kutsuimme hänet pöytäämme. Hän vetelehti ympäriinsä ilmoittaakseen minulle sovituilla merkeillä, missä tapaisin Aziyadén, ja vapisin kärsimättömyydestä ajatellessani lähestyvää yötä.

17.

Salonikissa, heinäkuussa 1876.

Aziyadé oli sanonut Samuelille olevansa yön meidän seurassamme. Katselin hänen puuhiaan hämmästyneenä. Hän oli pyytänyt minua istuutumaan viereensä ennen kuin hän alkoi puhua Samuelille turkin kielellä.

Hän tahtoi keskustella kanssani ensimmäisen kerran, ja Samuelin piti olla tulkkina. Kuukauden päivät, aistien huumauksen yhdistäminä, voimatta vaihtaa sanaakaan, olimme pysyneet outoina ja tuntemattomina toisillemme aina tähän yöhön saakka.

-- Mistä olet? Missä olet elänyt? Kuinka vanha olet? Onko sinulla äitiä? Uskotko Jumalaan? Oletko käynyt mustien ihmisten maassa? Onko sinulla ollut paljon rakastajattaria? Oletko suurikin herra maassasi?

Hän oli itse pieni sirkassilaistyttö, joka oli tullut Konstantinopoliin toisen samanikäisen kanssa. Kauppias oli myynyt hänet vanhalle turkkilaiselle, joka oli kasvattanut hänet pojalleen vaimoksi. Poika oli kuollut, ja tuo vanha turkkilainen myös. -- Aziyadé oli tavattoman kaunis kuusitoistavuotias neitonen. Muudan Stambuliri mies sattui hänet huomaamaan ja toi taloonsa Salonikiin.

-- Hän sanoo, käänsi Samuel, -- ettei hänen jumalansa ole sama kuin sinun, eikä hän ole Koranin mukaan aivan varma, onko naisilla sielua, kuten miehillä. Hän arvelee, ettette te, sinun lähdettyäsi, tapaa toisianne milloinkaan, ette edes kuoltuannekaan, ja se surettaa häntä. -- Nyt, sanoi Samuel nauraen, -- hän kysyy, etkö haluaisi heti heittäytyä mereen hänen kanssaan ja upota hiljalleen pohjaan toisianne syleillen... Ja minun pitäisi sitten tuoda vene takaisin ja sanoa, etten ole teitä nähnytkään...

-- Tahdon, sanoin, tahdon kyllä, kunhan hän vain lakkaa itkemästä. Lähdetään heti, päästään pikemmin loppuun.

Aziyadé ymmärsi. Hän kietoi vavisten kätensä kaulaani, ja me kumarruimme molemmat vettä kohti.

Älkää toki! huusi Samuel säikähtäen ja pidättäen meitä rautakouralla. -- Tuo suutelokin jo riittää! Hukkuessa saattaa purra toisiaan ja irvistys on hirveä.

Tämän hän sanoi sabirin kielellä, tuollaisella villillä suoruudella, jota ei voi kielellämme ilmaista.

... Aziyadén oli aika lähteä ja kohta hän jättikin meidät.

18.

_Plumkett Lotille._

Lontoossa, kesäkuussa 1876.

Paras Loti!

Muistan hämärästi lähettäneeni teille viime kuussa kirjeen, jossa ei ollut pontta eikä perää, häntää eikä päätä, sellaisen kirjeen, joita mielijohde sanelee ja joissa mielikuvitus laukkaa, vaikka kynä pääseekin vain hölkäten jäljessä, vieläpä usein kompastellenkin kuin vanha vuokrattu 'rosinante'.

Noita kirjeitä ei tule milloinkaan läpilukeneeksi, ennenkuin on ne sulkenut kuoreen, muuten niitä ei lähettäisikään. Niissä on enemmän tai vähemmän pikkumaisia asiasta poikkeamisia, joitten alkusyytä on turha hakea, ja niiden ohella _Tintaruass'enkin_ suuhun sopimattomia tyhmyyksiä. Ja lopuksi, kaiken hyvän lisäksi, väärin ymmärretyn henkilön itseylistystä, joka koettaa saada toisia surkuttelemaan itseään, saadakseen palkkioksi kohteliaisuuksia, joita toinen on kyllin ystävällinen jakelemaan. Eikö sinunkin mielestä ole kaikki tuollainen perin naurettavaa?