Part 5
JASKA. Ei kerrassaan mitään. He, en minä pelkää.
EPRA. Enkä minä, nyt minä nujertaisin vaikka kenen niskat tahansa.
JASKA. Mutta nyt me saamme täällä könöttää kunnes joku herää.
EPRA. Niin könöttäkäämme täällä kuin kaksi kutevaa kiiskeä kiven kolossa.
JASKA. Mutta ei puhuta tästä kellekään.
EPRA. Ha, ei kellekään!
Jaska ja Epra poistuvat luukulta.
MESAKKI (Mesakki ja Akianteri tulevat hiipien sukkasillaan). Akianteri, Akianteri, sinun astumisesi on ollut huikentelevainen.
AKIANTERI. Minä seisoin tässä kuin viaton vastasyntynyt karitsa ja luin yölukuja, silloin alkoi taivaasta sataa halkoja minun päälleni ja minä huusin: pirukulta, älä nakkaa. Se on totinen tosi, minä vihaan tätä syntistä ruumistani, Mesakki, olikohan se se draakin kita, se pääpappa joka...
MESAKKI. Sama, sama. Poikani, poikani, ei kenkään ole vielä koskaan vihannut omaa lihaansa vaan hän elättää ja holhoo sitä kuin piispa laumaansa. Tiedätkös, Akianteri, minä olen paljon tikuteerannut näistä asioista piispojen ja korkeiden esimiesteni kanssa.
AKIANTERI. Mutta, Mesakki, minä kuulin täältä ähkyä ja hameitten kahinaa ikäänkuin jokin olisi ilmassa lentänyt.
MESAKKI. Jos se oli isästä perkeleestä, niin minä nappaan tällä huutavan äänellä. Asettukaamme tähän kummallekin puolen ovea.
Epra pistää hiuksensa hiukan esille, Mesakki kohottaa keppiään, ja lyö häntä päähän! Jaskalle käy samoin.
EPRA. Ai, ai!
JASKA. Ai, ai!
MESAKKI. Hyss, mene paha, kusta olet tullutkin! Hyss!
AKIANTERI (Hosuu lakillaan). Hyss, hyss, kuka nyt nakkaa, kuka nyt nakkaa, hyss!
MESAKKI. Olkaamme kuin väkevät kempit!
AKIANTERI. Voi, kauhistus, äsken sillä oli yksi pää, nyt sillä oli kaksi päätä!
MESAKKI. Vaikka sillä olisi tuhannen päätä kuin lohikäärmeellä, niin nyt en pelkää. Haltuun ja huomaan!
AKIANTERI. Mutta totisesti, eikös se ollut Jaskan rohtiminen hiustötterö, jonka näin vilahtavan luukusta.
MESAKKI. Ja minä näin Epran pikiotsan ja harjakset! Minä havaitsen sanasi oikeaksi. Jaska, Epra, voi, teitänne!
JASKA. Voi, meitämme! Me mulimme täällä kuin kalat katiskassa.
EPRA. Me olemme sangen suuressa surkeudessa!
JASKA. Päästäkää pian pois, minä olen ihan kuin riivattu!
MESAKKI (Aukasee oven, Epra ja Jaska kömpivät saunasta läähättäen ja päätään pidellen). Tulkaat ulos Pääpelin peelistä! Voi, Jaska ja Epra! Me emme tienneet, mitä me teimme. Mutta me olemme itse kohdastamme kovin typerät.
JASKA. Niinkuin kryynit huhmaressa.
MESAKKI. Jos sinä tyhmän huhmarossa survoisit kuin kryynit, niin ei kuitenkaan hänen hulluutensa hänestä erkane.
JASKA. Niin, me hölmöläiset rusikoimme kuin sudet pimeässä kanssaveljiämme.
MESAKKI. Kuin varikset me syömme rikkinäiset munamme.
EPRA. Ja lopulta perii meidät kaikki...
AKIANTERI. Draakin kita. Minä hoksaan sen nyt, kummallista, minä hoksaan päärustingissani kaikki vasta jälkeenpäin.
MESAKKI. Olispa minulla ollut minun nokkalasini, niin...
JASKA. Niin, kaikki on nokkalasien syy.
MESAKKI. Mutta kovasti kirvelee sydäntäni ajatellessani, että me löimme omia miehiä, tuntuu ikäänkuin minä olisin ruoskinut omaa lihaani.
JUSTIINA (Tulee tukka pörröllä). Mikäs meteli täällä! Jaska, missä sinä taas olet ollut, niinhän sinä seisot kuin olisit niellyt aidanseipään. Ja Epra, Akianteri, Mesakki, yöjalassako te kaikki olette olleet!
JASKA. Soh, soh, katselimme vain saunaa.
EPRA. Niin, kävimme sisälläkin.
MESAKKI. Jaskan Justiina, minä tapasin heidät telkien takana.
JASKA. Niin, rakas vaimoni Justiina, minun pääni on ihan mäsänä.
JUSTIINA. Niin, olittehan eilen melkein tuusan mullikkana siitä paljosta viisauden vedestä.
JASKA. Mutta Justiina, jollei joskus olisi humalassa, niin ei voisi ymmärtää selvän elämän siunausta.
JUSTIINA. Älä mokota!
AKIANTERI. Tänä yönä on tapahtunut ihmeitä.
JUSTIINA (Ottaa pussin maasta). Ja entäs tämä? Koputus-Liisan sarvipussi. Tämä ei ole laita peliä. Ja halot hujan hajan!
EPRA. Vissisti on täällä käynyt varkaita.
JUSTIINA. Minä hiukan epäilen, että se Koputus-Liisa on käynyt täällä noitatemppujaan tekemässä Epran ikkunan alla.
EPRA. Ha, minun ikkunani alla?
JUSTIINA. Niin, tietäähän sen koko kylä, että se sinua persottelee, on muka käyvinään täällä Akianterin puhemiehenä, mutta itse se tahtoisi istuttaa sarvensa Ylä-Hölmän pöydän päähän. Mutta nyt minä sen sanon, ja herrastuomarikin sen tietää, että Amalialla on oma omituisensa.
EPRA. Ha, kuka niin! Ei minun luvallani.
JUSTIINA. Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa. Niin, Ansu saa nyt periä tätinsä ja on se Ansu yhtä hyvä kuin joku muukin, vaikkei se osaakaan veistellä makkaratikkuja.
EPRA. Niinhän sinä popotat kuin papupata.
JUSTIINA. Minä popotan teille karvaita papuja.
AKIANTERI. Nyt minä muistan, Ansu ja Amalia taisivat tehdä minulle yöllä juksua, kun minä luin niitä luttilukujani. Haa, mutta minä teen tästä verisen veisun.
MESAKKI. Rakkaus on kuin meden vaha valkian liekistä kuivennut.
AKIANTERI. Kuin kruusin muru, niin, niin.
JASKA. Akianteri, älä pullista poskiasi noin kamalasti! Akianteri, Akianteri, lohduta sinuas sillä, että kun minä tässä tulen rikkaaksi, niin me maalaamme sinun haudallesi kultataulun, jossa seisoo: Täss lepää Akianteri suuri, hänen veisunsa soi kuin pasuuna juuri, nyt taivaass hän rummuttaa Hölmölän polskaa, ja enkelit tanssii, että kengät kolskaa! Hei, Akianteri, rohvaise itsesi! (Tanssituttaa Akianteria.) Natikuti, vitikuti.
AKIANTERI. Natikuti, vitikuti. (Itku kurkussa.) Jaska, Justiina, Epra ja sinä Mesakki! (Ilostuen.) Minä en voi muuta kuin natikuti, vitikuti, nat at naa!
MESAKKI. Merkillistä, kuinka laululla on suuri voima! Kuinka mahtaakaan olla tulevassa maailmassa, kussa soitetaan huiluill, trumpuill ja sympaalleill?
JASKA. Ratki iloita mahdamme kaikki, iloitkoon huonekuntamme, nyt kun aarteet kohta nousevat kätköstänsä. Silloin, Justiina, ostan minä sinulle silkkiset sukkasäärykset ja oikein samettihameen.
JUSTIINA. Kyllähän nuo vielä ehtii nähdä. Mutta, missä se aarteenkaivaja on?
MESAKKI. Niin, missä meidän hyväntekijämme on?
EPRA. Kai se jossakin on...
JASKA. Niin, jossain niin!
JUSTIINA. Aurinko on jo noussut, saisitte tässä jo ruveta työhön. (Menee saunaan.)
AKIANTERI (Lyö otsaansa). Minä aasi, pöpöpää, taulahattu! Aurinko on noussut! Oi, iloitse, Hölmölä, ja nakkaa ketarasi pystyyn! Nyt on aikaan tullut reikä. Aarre on löydetty, aarre on noussut maan pinnalle.
JASKA. Mi... mitä!
EPRA. Ha, mitä!
AKIANTERI. Arkku on kuopassa! (Kaikki rientävät kuopalle.)
JASKA. Siunatkoon taivas sen suuren sotakentraalin luita.
EPRA. Katsoo kuoppaan. Siellä on arkku, olisinkohan minä nähnyt sen unissani?
JASKA. Minä otan sen sieltä.
EPRA. Ei, minä otan sen.
JASKA. Mutta se on minun maallani.
EPRA. Ei, minunpa maallani.
MESAKKI. Rakkaat veljet, älkää nyt riidelkö rikkaudessanne!
JASKA. Mutta minä tahdon sen avata.
AKIANTERI. Mesakki on vanhin, nostakoon hän sen kuopasta!
JASKA. Niin, hän nostakoon sen, mutta varovasti.
EPRA. Ei ristin ropoakaan saa hukata.
MESAKKI (Riisuu takkinsa ja käärii sen arkun ympärille). Minä käärin takkini sen ympärille. Sananpalvelijana ja Kirkon miehenä nostan minä tämän kalliin arkun.
JASKA. Minä vapisen ilosta. Hissuksiin, hissuksiin!
EPRA. Ä, ä, älä vaan särje! Pikku hiljaa, pikku hiljaa!
JASKA. Hihii, kuulkaas kuinka siellä kilisee ja kalisee!
MESAKKI (Nostaa arkun jakkaralle). Kas noin!
Koputus-Liisa tulee, Justiina tulee saunasta.
JUSTIINA. Pussiasiko tulit hakemaan vai halkoja lainaamaan?
KOPUTUS-LIISA. Hä! Tulin perimään maksua hieromisesta, kukonöljystä ja laakivedestä. Jokohan se herra johorimuikkus on noussut?
JASKA. Voi, sun tuhatta mujua! Justiina rakas, täällä on aarre!
JUSTIINA. Aarre! Käyköön kaikki lain kautta. Tikka avatkoon arkun.
JASKA. Mitäs sinä nyt, rakas vaimoni Justiina.
KOPUTUS-LIISA. Jaa, minä tahdon myös osani, sillä minä näin ensin aarnivalkean.
JUSTIINA. Kaikille tässä, kielikello, kielilaukku!
KOPUTUS-LIISA. Minun kieleni ei olekaan mämmissä palanut.
JUSTIINA. Mutta älä häntä kalahäntä sentään suuhuni lennä.
MESAKKI. Kuules Epra, nyt sinä voisit toimittaa oikein hopeisen kellon unisauvaani, jolla minä monet kerrat olen herättänyt teidät synnin unesta.
EPRA. Vai synnin unesta! En minä ole kirkon kipee enkä sanan vaivanen!
MESAKKI. Voi sitä, joka on ahne oman huoneensa pahennukseksi!
AKIANTERI. Ja sinä Jaska saisit jo laittaa haudalleni sen kultakilven.
JASKA. Akianteri rakas, mutta ethän sinä ole vielä kuollutkaan, odota nyt hiukan aikaa, kyllä minä pidän ruumispuheen sinun haudallasi.
MESAKKI. Niin, kaikkien meidän täytyy täältä kerran lähteä, tapahtukaan se sitten rutoss, sodiss, vedess, tules häyryiss koviss.
AKIANTERI. Lankeemuksiss tai muiss vaaroisa, metsiss, kyliss, tai teiden haaroiss! Niin, niin.
MESAKKI. Niin, niin, kullekin on annettu hänen oman mittansa jälkeen, muistakaamme se kaikissa säädyissä ja tiloissa. — Mutta kyllä se hopeinen kello olisi ollut tarpeen, jaa, jaa, jaa, jaa!
KOPUTUS-LIISA. Kuules, kiltti, kulta Epra, minähän olen sinua hoitanut ja hieronut kuin kummilastani, annathan nyt sen silkkisen kirkkohuivin, annathan, kulta Epra? Sinä, Epra, olet aina ollut niin hyvä ja heveli että... ja sinut minä olen katsonut, että jollei sinulla mitään sitä vastaan ole, niin minä vallan mielelläni katsoisin sinun taloasi ja sinun tavaroitasi. (Taputtaa Epraa olalle.)
EPRA. Ha, jaa tavaroita, joutaahan tuota, joutaahan tuota!
JUSTIINA. Hahaa, maklakka, tunnetko sinä sen kuppariparikunnan, joista toinen imi ja toinen kuppasi mutta sentään nälkä tulemaan tuppasi.
KOPUTUS-LIISA. Missähän maassa noin viisaita mahtaa kasvaa!
JUSTIINA. Siellä missä porsas nahkoineen syödään, on joka mamman tytär tämmöinen ja jos parempia kaivataan, kyllä niitä meillä löytyy.
MESAKKI. Vanhain vaimoin pitää itsensä käyttää kuin pyhäin sopii, eikä oleman panettelijat...
JASKA. Tapelkaat, ämmät, mutta minun sormeni syhyy, minä en malta, minä en malta. (Repäsee takin arkulta.) Jeekuna vyrrää!
EPRA. Jaska! Älä koske minun arkkuuni! (Avaa.) Totisesti, se onkin minun arkkuni!
JASKA (Naama pitkänä). Ruostuneita nauloja ja padankoukkuja!
KAIKKI. Ohoh!
EPRA (Nolona). Ha, jaa padankoukkujä! Kuinka tämä arkku on kuoppaan joutunut?
AKIANTERI. Se herra johorimuikkus antoi sen minulle saunan luukusta, ja minä asetin sen kuoppaan.
EPRA. Pässinpää, pilkkanako sinä meitä pidätkin! Ja tuollaiselle tomppelille, tuuliviirille minä lupasin veljeni tyttären. En ikinä, en ikinä, ennen annan minä sen vaikka Ansulle.
AKIANTERI. Ei kukaan koskaan missään ole ymmärtänyt minun suuria aivoituksiani. Mutta minulla ei olekaan kananaivot.
EPRA. Aja sinä kananaivoillasi ja ikipyörälläsi suoraan hornan kattilaan.
KOPUTUS-LIISA. Epra, ei auta sielua säästää, rahaa kun tarvitaan, maksa pois, maksa pois kukonöljy ja enkelskan veisaavan pukin tali!
JASKA. Vest ja varjele!
EPRA. Mistäs minä rutiköyhä mies?
JUSTIINA. Halkovaras, halkovaras!
EPRA. Liisa, mene sinne mistä tulitkin veisaamaan enkelskan pukille!
KOPUTUS-LIISA. Hahhaa, kyllä tästä tulee korea juttu, ja minä huudan sen koko maailmalle. — Akianteri, älä kuuntele niitä kunnottomia, muuten sinä tulet vielä tuhmemmaksi!
AKIANTERI. Aivan oikein, tuhmemmaksi. Ja jos minä keksin sen ikipyörän, niin minä tulen, kuinka se nyt olikaan...?
JUSTIINA. Tulet vielä tuhmemmaksi.
AKIANTERI. Oi, sinä kiittämätön maailma! Mutta kerran luetaan vielä Aaretti Akianterin karamelliviisuja teidänkin hautiaisissanne.
KOPUTUS-LIISA. Minä teen hautajaiskaramellia ja sinä karamelliviisuja. Tule pois, Akianteri, sinä olet liian suuri ollaksesi täällä!
AKIANTERI (Tekee mahtavan liikkeen). Akianteri suuri! Kuka taidetaan verrattaa minuun, minä kysyn! Totisesti, minä menen. (Koputus-Liisa ja Akianteri poistuvat.)
JUSTIINA. Jo vakka kantensa löysi. Oh, minä olen ihan harmista haljeta, mutta ei tässä auta, talo työlle ja vieraat tielle, makkarat odottavat. (Menee tupaan.)
JASKA (Istuutuu rahille). Ja minä rupeen vuolemaan tynnyrintappia, joka eilen jäi kesken.
EPRA (Istuutuu jakkaralle). Missähän veitseni on, minä rupeen veistämään makkaratikkuja.
JASKA. Hohoo, jaa, nyt meni makian leivän päivät.
EPRA. Hohoo, niin, nyt tuli reikäpäivät ja härkäviikot.
JASKA. Tässä me taas könötämme vastatusten niinkuin ennenkin olemme tehneet monet aastajat päivän pyörän kieriessä hiljalleen yli Hölmölän kattoviirien ja höyryävien lantapatterien.
EPRA. Ja toisinaan me torkahdamme.
JASKA. Muistoni käy niin hämäräksi, Mesakki, taisimme ottaa pienen suunavauksen eilen.
EPRA. Pienessä tuuterissa olimme.
MESAKKI. Totisesti, ei pieni kulaus toisinaan tee pahaa, se lisää tunnonvaivojamme, sitte me sen pahuudesta selkiämme.
JASKA. Istunhan minä tässä rahillani ja veistelen rakkaita tappiani. Miksi me oikeastaan suututimme Akianterin ja Koputus-Liisan? Olisikohan tämä jälkihumalaa?
EPRA. Nousuhumalassa ja vihassa minä en muista mitään,
JASKA. Huomenna me teemme sulan sovinnon heidän kanssansa. Minusta tuntuu ikäänkuin olisin vasta herännyt.
MESAKKI. Tämä kaikki on niin ihmeellistä ikäänkuin se unta olisi.
JASKA. Sanos muuta, Mesakki. Minähän näin aamulla merkillisen unen, että mies ajaa evankeliumivaljailla ja riikinkukonhöyhenpatjoilla.
EPRA. Ja minä, että mies kantaa kuollutta selässään.
MESAKKI. Merkillinen on tämä uni.
JASKA. Mutta missä se mies nyt on?
EPRA. Ei ainakaan Hölmölässä.
JASKA. Mutta missä se olisi?
MESAKKI. Niin, missä?
EPRA. Ha, jaa missä.
JASKA. Mutta ehkei sitä miestä ole ollutkaan?
EPRA. Jaa ollutkaan?
MESAKKI. Mene, tiedä.
JASKA. Kuulkaas, älkää pelästykö, minä luulen, että me näemme unta.
MESAKKI. Tai on paholainen meidät riivannut.
JASKA. Ei, tämä on unta.
MESAKKI. Totisesti, olisiko tämä unta?
EPRA. Jaa unta, minä hieron silmiäni.
JASKA. Älä enään epäilekään.
MESAKKI. Niin, mutta...
JASKA. Mutta minä kysyn teiltä, missä se mies on?
EPRA. Niin, mies?
JASKA. Tämä on unta, me näemme parastaikaa unta.
EPRA. Ha, olisiko uni tänkaltainen, että minä Epra istun makkaratikku kädessä? (Tunnustelee jäseniään.)
JASKA. Mesakki, nipistä minua korvasta! (Mesakki nipistää.) Ai, ai, ei tämä vielä mitään meriteeraa, sillä minä olen usein nähnyt unta, että Justiina on minua nipistänyt. — Mutta minä koitan lentää. (Heiluttaa käsiään.) Hih!
MESAKKI. Niin, koita lentää, Jaska!
JASKA. Ei, ei, se nyt onnistu!
EPRA (Tukistaa itseään). Katsokaas, karvatukko on kädessäni. Onko tämä unta?
MESAKKI (Lyö otsaansa unisauvalla). Kuulkaas, se helisee, onko tämä unta, herran nimessä, meidän täytyy päästä tästä selville.
EPRA. Mistäs sika unta näkee jos ei purtilostaan?
JASKA. Hei, nyt minä sain päähänpiston, onkohan se johorimuikkuksen horroskaappi meidän porstuan peräkamarissa? (Juoksee tupaan.)
EPRA. Ja minä muistan, että minä kätkin kolme kaisantaalaria kuistin kivijalkaan, jollei ne ole siellä, niin tämä ei ole unta.
Mesakki ja Epra tutkivat kuistin kivijalkaa.
EPRA. No vie sun tuhannen sarvipäätä... poissa, poissa, minun rahani, minun rahani!
JUSTIINA (Taluttaen Jaskaa niskasta). Vai unta, senkin runtti, ethän ole vielä selvinnyt siitä eilisestä, hassutuksillasi teet sinä muutkin hassuiksi. Vie heti paikalla tämä pirun vehje järveen!
EPRA. Jukravita, tämä ei ole enään unta.
MESAKKI. Pois uni poikkeaa, sillä sydän lyöpi ja tykkää, kuin mato koukkuaan itsens taas suoraks lykkää.
JUSTIINA. Hä, kuten veisataan. Tekisipä mieleni antaa sinulle loittiisi.
MESAKKI. Vaimo, älä rupea minuun, sillä kirjoitettu on, sinä olet kiusaus.
JUSTIINA (Jaskalle). Noo!
JASKA (Kantaen kuvakaappia). Mutta rakas vaimoni Justiina...
MESAKKI. Helvetin kone! Ä, älkää tuoko liki?
JUSTIINA. Mutta sinähän, Mesakki, puhut alinomaa helvetistä, kauhistaako se draakin kita sinua niin?
JASKA. Entäs jos se räjähtää.
JUSTIINA. Jos räjähtää, niin räjähtää, et sinä nyt kirnua kanna! Mene, muuten...
JASKA. Voi, voi, miehellä on miehen sydän.
Jaska menee, Justiina palaa tupaan.
TIKKA (Tulee kiireellisesti). Pläsi!
MESAKKI. Mitä!
EPRA. Ha, jaa pläsi?
MESAKKI. Pläsivalakka!
TIKKA. Hyvät hölmöläiset! Minä teen täten tiettäväksi, että se suurvaras, joka myös Maailman-Matiksi kutsuttaa mahdetaan, on viime yönä vienyt minun, Hölmölän piirin herrastuomarin tallista minun pattijalkaisen pläsivalakkani.
JASKA. Vest ja varjele!
MESAKKI. Yks vaiva toisen perään juur tuimast tulee päälle.
JASKA (Tulee juosten takaisin). Molskis vaan, kun minä heitin sen veteen! Herrastuomari!
MESAKKI. Johorimuikkus on vienyt herrastuomarin pattijalkaisen hevosen tallista, ja se oli Hölmölän ainoa koni. Meitä kaikkia on petkutettu.
JASKA. Petkutettu?
EPRA. Niin kauhiasti petkutettu!
JASKA. Kuinka tämä kaikki on voinut käydä päinsä, minä en ymmärrä tätä?
EPRA. Minä ymmärrän aina vasta jälkeenpäin.
JASKA. Kysykäämme herrastuomarilta.
EPRA. Niin, kysykäämme herrastuomarilta.
MESAKKI. Minä muistan sen eilisaamun...
JASKA. Kuka meistä ensin näki unta siitä kostjumalan kauppiaasta?
EPRA. Ha, ja evankeliumivaljaista?
TIKKA. Älköön riitaveli todistajata eksyttäkö hänen puheessaan. Jollei Mesakki olisi teitä herättänyt, niin asia olisi selvä kuin päivä.
MESAKKI. Mutta te, herra herrastuomari, joka jo olette tottuneet arvoonne, — tehän ensimmäisenä teitte meille tiettäväksi, että kyläämme tulee riikin maanjakaja.
TIKKA. Mesakki, sinä Hölmölän uninen puukellonsoittaja, muista, että sinä puhut esivallallesi ja isännällesi, joita ei pidä ylenkatsoman vaan kuuliainen oleman.
JASKA. Meidän pitää nöyrästi pitää heitä silmiemme edessä.
MESAKKI. Varjelkoon taivas minua vihastumasta, mutta sen minä puu-kellonsoittaja sanon, että minä olen tikuteerannut piispojenkin kanssa, Herrastuomari, älkää lukeko lakia kuin piru raamattua. Minäkö herättänyt? Vai kuuliaisen? Vastatkaa sanoistanne!
TIKKA. Minä, Hölmölän herrastuomari vastaan aina sanoistani, sinä, Mesakki, olet riidanhaluinen ja uppiniskainen niinkuin hengenmiehet ainakin.
MESAKKI. Mutta minun nokkalasini? Kuka on syynä siihen, että ei herrastuomari eikä kukaan muukaan tästä lähin erota aata eikä oota tässä surkeassa pimeydessä? Kuka hankkii, herra herrastuomari, minulle nokkalasit, jotka sain lahjaksi jalolta esimieheltäni piispavainaalta, kuka hankkii ne, minä kysyn?
TIKKA. Piispalta? Urkujenpolkijaltahan sinä ne sait. Et sinä, pyhä veli niillä itsekään mitään nähnyt. Mutta minun pläsini, kuka maksaa sen, kuka maksaa sen? — Syytätkö sinä minua, minua, sinä ulkokullainen saivartaja, sinä, joka luet kirjaasi ylösalasin, sinä näsäviisas, virkaheitto, tekohurskaudesta humalainen, madonsyömä kirkon puukuva!
MESAKKI. Herjaatko sinä! Minä ulkokullainen?
TIKKA. Niin, sinä ulkokullainen, sinä kilisilmä...? Muistatko sinä, kuinka poikana ollessasi kiipesit Koputus-Liisan hittiin, mutta kylän kasaveikat vetivät tikapuut altasi pois, ja sinä pyllyilit maahan takapakuroillesi, siitä asti sinä, pyhä veli, vieläkin onnut.
MESAKKI. Ja sinä olet se sama koppava, salakähmäinen kasaveikka, mutta heitinpä sinua isolla musalla päähän, ja siitä loistaa vieläkin valkoinen, paljas pläntti takaraivallasi nukkuessasi lautakunnan penkillä.
TIKKA. Nukkuessani? Huuti!
MESAKKI. Sinä käräjäpukari, visapää, puupää, pölkkypää!
JASKA. Vest ja varjele, tyyntykää, herrastuomari, Mesakki, te, jotka olette Hölmölän laki ja evankeliumi, meidän tukemme ja turvamme.
MESAKKI. Oi, taivas, anna minulle anteeksi tämä pikku synti.
TIKKA. Tuomarin pitää käyttäytyä niinkuin hänen arvollensa sopii, minä unohdin sen, hm, hm, mutta alanhan minä tähän herrastuomarin arvoon jo tottua, hm.
JASKA. Kaikki syy on minun.
EPRA. Eipäs kuin minun syyni.
JASKA. Minähän sanoin, että se johorimuikkus oli sama, jonka minä näin unissani.
EPRA. Minähän sen sanoin.
MESAKKI. Te sanoitte sen melkein yhtaikaa.
JASKA. Mutta mikset sinä epäillyt miestä vaan annoit vetää itseäsi nenästä, sinä olet niin herkkäuskoinen, höömeli sinä olet, Epra.
EPRA. Entäs sinä, sinähän passasit ja pokkuroit sitä kuin suurta herraa ikään, hahhaa, ja Justiina, sinun rakas vaimosi syötti sille makkaroita.
JASKA. Ja sinä puolukkapuuroa. Kiesavita, kaikki on sinun syysi, sinä uskotit minulle, että se oli riikinjakaja. Se oli oikein sinulle, että sinun vihreä kirkkosateenvarjosi nyt on paremmassa tallessa.
EPRA. Ja entä sinun kenkäsi, paitasi, kirkkohattusi, jotka sinä tyrkytit sille peijoonille? Nyt se kulkee pitkin maanteitä kuin herra, viheltää ja nauraa sinulle.
JASKA. Ei se mitään ole, mutta sinähän annoit sille rahaakin.
EPRA. Ha. Niin annoin, sillä minun kannattaa. Kuusi taalaria annoin että paukahti.
JASKA. Minäpä annoin vain kolme.
EPRA. Ha, kolme, ai, ai, ai, ja se juutas vei vielä kuistin alta pussin ja kolme taalaria. Sinä olet tehnyt minusta keppikerjäläisen, sinä, sinä Jaska, miksi otit sen yöksi taloosi? Mesakki, herrastuomari, minä vetoon teihin, kaikki on Jaskan syy, Jaska saa maksaa kaikki takaisin.
MESAKKI. Rauha, rauha, se on terveellistä teidän navallenne ja se virvoittaa teidän luunne!
EPRA. Mutta se minua harmittaa enimmin, että minä suutelin sen lurjuksen vasemman jalan kenkää.
JASKA. Ethän sinä suudellut sen vekkulin kenkää.
EPRA. Ha, mitä suudellut, suutelithan sinä itsekin sen kenkää?
JASKA. Enpäs suudellut hänen kenkäänsä, Mesakki taitaa sen todistaa.
MESAKKI. Kyllä Epra on oikeassa.
EPRA. Näetkös nyt, aina sinä kuljet valheen kengillä, tunnusta, ettäs suutelit sen kenkää, muuten tästä tulee tulinen tosi!
JASKA. En tunnusta, katsos Epra, sinä suutelit minun kenkääni, sillä kengät olivat minun.
EPRA (Sylkäsee). Hyi, sinun kenkääsi!
JASKA. Niin, et sinä ole mies päästämään minun kengännauhojani. (Jaska nostaa vasenta jalkaansa.) Niin, sallikaa minun suudella teidän armollista vasenta kenkäänne, sillä minä en tahdo olla huonompi kuin veljeni Jaska! Suuteleppas nyt!
EPRA. Kuules mies, älä häntä noin ylvästele, tästä tuleekin toista vaahtoa.
JASKA. Tiedätkös senkin pikinaama, että vuoroin vieraissa käydään.
EPRA. Ei hätä ole tämän näköinen, se rukousta kuin rahaakin. (Tukistaa Jaskaa.)
JASKA. Älä revi tukkaani!
MESAKKI. Kaikki tämä on teidän syynne, herra herrastuomari, katsokaas, noin tappelevat Jaska ja Epra, ettekä te osaa pitää heitä kurissa.
Hölmöläisiä tulee.
TIKKA. Sinä sakramenskattu unikeppikerjäläinen, sinä...
JASKA (Tarttuu Epran tukkaan). Luuletko sinä, ettei tässä muut osaa tihkumetsää raivata.
HÖLMÖLÄINEN. Hiljaa, naapurit, täällä on ihmisiä.
JASKA. Olkoon vaan vaikka vielä parempia kuin ihmisiä. Meillä leivotaan, saavat lämmintä leipää jos tarvitaan.
MESAKKI. Sinä ruovonpäristäjä ja lainvääristäjä!
TIKKA (Tarttuu Mesakin päähän). Jos sinulla olisi haivenia päässä, niin kiskoisin ne juurin jäärin, mutta sinä olet paljas kuin kirkon katto.
MESAKKI. Katsokaas, hölmöläiset. Minä otan teidät vieraiksi miehiksi! Hän rupeaa minun tukkaani. Hän solvaisee hengen miestä!
TIKKA. Kyllä asiat vielä oikeudessa selviävät.
MESAKKI. Ja minä annan sinun kauttasi sinulle itsellesi pyytön, näytä toteen, että minä olen koinsyömä kirkon puukuva!
JASKA. Tästä saat, joko riittää!
EPRA. Päästä irti ja pian!
Jaska ja Epra ovat ilmitappelussa. Kaikki hölmöläiset alkavat riidellä ja tapella. Äkkiä tulee Justiina rappusille, karkaa Jaskan ja Epran väliin ja eroittaa heidät.
JUSTIINA. Vai te turkasen pojat! (Eroittaa samaten Mesakin ja Tikan.) Aika miehet! Hyi, hävetkää! — Ja sinä Jaska hepuli, oletko sinä antanut sille juutaksen johorimuikkukselle häätakkisi... (itkee), joka oli päälläsi, kun me astuimme vihkipallille? Ja sille pääpukarille ja huijarille minä vielä paistoin makkaroita! Mutta kaikki on sen vietävän viisauden veden Syy! (Nipistää Jaskaa nenästä ja korvista.)
JASKA. Ai, ai, rakas vaimoni Justiina!
MESAKKI (Asettaa sormet ristiin). Totisesti, siinä oli pirkeleen eliksööriä!
JUSTIINA. Kyllä minä teidän eliksöörinne! (Tempaa kaljatynnörin ja tyhjentää sen sikokarsinaan. Kuuluu porsaan röhkinä, ja puukello alkaa soida.)
HÖLMÖLÄISET (Töllistävät suu auki ilmaan). Mitä tämä on!
MESAKKI. Ku... kuuletteko! Mitä tämä merkitsee? Kuka soittaa kelloa?
HÖLMÖLÄISET. Ei kukaan!
MESAKKI. Voi, taivaan talivasara! Puukello pämpättäää itsestään, nyt on tullut maailman loppu!
HÖLMÖLÄISET. Maailman loppu!
JASKA. Vest ja varjele!
EPRA. Ha!