Part 1

AARO

Kirj.

LAURI SOINI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1897.

I.

-- Erri! huusi Aaro pensaikosta.

-- No, vastasi Erri ynähtäen ja ainoastaan hiukkasen huuliaan raottaen. Ne huulet olivat aivan sulautuneet toisiinsa hartaasti askaroidessa.

Paljon Erri oli töitä toimitellutkin. Lehmikarjan oli asetellut somaan sikeroon laitumelle, mansikan kukkien keskelle, tuuhean lepikon reunaan. Sitten oli katsellut hetkisen niitä päiväpaisteessa harristuneita kuusen käpyjä, että mitenkä ne söivät ja laittanut männynkäpylampaat laitumelle samalla tavalla.

Karjansa vaalittuaan oli Erri käynyt muihin talousaskareihin uuteen taloon, jota Aaro parhaallaan rakensi.

Se oli semmoinen kivinen röykkiö se talo ja siinä oli ainoastaan yksi huone, sisästä suunnilleen sylen pituinen ja leveydelleen päin puolentoista kyynärän paikoille. Seinät olivat pohjalta melkein kyynärän ja yläreunastaan parin korttelin vahvuiset.

Rakennus oli jo melkein Aaron korkuinen, vaan Aaro oli sen aikonut tehdä hyvin, "hyyvin korkeaksi" ja laittaa siihen oikein katonkin.

Siinä keskitekoisessa talossa Erri nyt talousaskareissaan puuhaili, huulet yhteen sulautuneina.

Astiat, kotoa ja kylästä kerätyt, monen vuoden aikana särkyneet kahvikuppien, lautasien ja savivatien kappaleet, oli asetettu hyvään järjestykseen molempiin ovensuunurkkiin laitetuille hyllyille, ja lattia oli lakaistu. Ja parhaallaan oli Erri tyynnyttelemässä pientä perettään levolle huoneen perälle, kun Aaro häntä huusi.

-- Tulepas avuksi!

-- Kyllä kyllä, vastasi Erri niin sukkelasti, että siitä kuului vaan jonkullainen "lykylyky", lähätti kaikki pienokaisensa kahmalon täyteisenä tukkuna kätkyeen, jonka isä oli talvella päreitä kiskoessaan tekaissut leveästä päreestä. Kaikki lapsenrievut lähätti Erri läjään pienokaistensa päälle, ajattelematta ollenkaan niiden raukkojen tukehtumista, ja sitten mennä hynttyytti pensaikkoon huutoa kohden.

Aaro oli semmoinen pyöreä, vahvakasvuinen pojan palleroinen, jota toiset pojat eivät hyvinkään seurassaan suosineet siksi, että hän oli heidän mielestään aivan liijaksi rauhallinen ja vetelä. Erri tapasi hänet sieltä hamuamasta suuressa kivessä sylin kuin minkähän hapsinkakkiasen. Vaikka kivi oli aivan Aaron itsensä korkuinen, oli poika sen saanut jo kuopastaan ylös hinatuksi.

Rakennuksen seuduilla ei enää ollutkaan sen pienempiä kiviä. Siksi -- ja muutenkin -- oli Aaroa jo alkanut kyllästyttää koko rakentaminen.

Errin täytyi tarttua avuksi kiveä vierittämään, koska Aaro nyt kerran niin halusi. Muulloin hänen emäntänä ei ollut tarvinnut ottaa osaa rakennuspuuhiin.

Vaikka Erri oli viidettä vuotta Aaroa vanhempi, olisi häntä luullut aivan yhtä nuoreksi, jos ei nuoremmaksikin, sillä hän oli paljon hinteroisempi, heikompi. Äiti oli monta kertaa kertonut, mitenkä hän ei ollut luullut tulevan mitään kalua koko tytöstä, kun se oli ollut semmoinen uivelo lapseksi. Ja kun hänen oli täytynyt hoitaa Aaroa sen pienenä ollessa, oli tuo äsken kapalosta päässyt poika suututtuaan rusentanut siskonsa kumolleen, noussut polvin päälle ja tarttunut takkuiseen tukkaan, jotta siskolta oli päässyt surkea huuto.

Mutta yhdessä he nyt nyökkivät vieryttäen tuota suurta summatonta kiveä rakennukselle päin.

Kun kivi oli saatu talon viereen, niin siinä se vasta arvelu syntyi, että mitenkä se saadaan rakennukseen nostetuksi. Kauvan sen kanssa täytyi nujuta. Yksi kulma asetettiin rakennuksen seinää vasten ja toisesta päästä nostettiin. Kyllähän se siitä nousi, mutta lopulta nuljahti kuitenkin seinää vasten asetettu kulma irti ja putosi maahan. Monta kertaa se sama temppu uudistettiin, monta raamua saivat työmiehet käsiinsä ja monta mustelmata jalkoihinsa.

Vihdoin saatiin kivi nujerretuksi rakennuksen ylimmän kivikerroksen kohdalle. Silloin oli Aarolla hätä ja hyvä mieli, sillä hän oli ennättänyt vähän kuin harmistua ja tulla jokseenkin toivottomaksi. Hän väänti kaikella väellä ja vihdoin kivi vierähti kuin vierähtikin seinälle.

Tuntui mieli silloin niin tyydytetyltä. Mutta kun mieli alkoi jännityksestään paikoilleen palautua ja jäntereet ponnistusten perästä herkesivät vapisemasta, valtasi Aaron väsyttävä raukeus.

-- Olkoon, sanoi Aaro, astui rakennukseensa, heittäytyi nurmikolle vatsallensa ja katseli mitenkä Erri lapsilaumaansa vaali.

Kun oli vähän aikaa toisen touhuja katsellut, heräsi Aarossakin halu olla mukana lasten vaalinnassa.

Siinä niitä sitten yhdessä tuuditeltiin ja hyssyteltiin, kapaloitiin ja käärittiin ja korjailtiin lasten palttinasta tehtyjä päitä.

Aaro älysi lapsia vaaliessa, että he, hän ja Erri, ovat oikea isä ja äiti, ukko ja akka. Sitä aatetta sitä sitten selvitettiin, keksittiin siitä aina uusia puolia ja koetettiin oikein luonnollisesti toteuttaa... semmoiseksi kuin oli heidän omakin isänsä ja äitinsä.

Aaro sanoi sen kaikkein suurinpäisen tytön -- tyttöjä ne lapset olivatkin melkein kaikki, sillä ne olivat Errin tekemiä ja hän piti enemmän tyttölapsista -- olleen vähän vallattoman ja torui sitä, sanoi hyvin isällisellä äänellä, että "totteletko" ja "tämä tässä". Mutta kun se suuripäinen vauva ei totellut, otti Aaro maasta heinän ja tahtoi pienokaista kurittaa.

Ja sitten tuli noille pienille lasten kasvattajille illallisen aika -- vaikkakin päivä paistoi aivan korkeimmalla kohdallaan. Savileivät oli jo eilen pantu paistumaan aholla olevalle leveälle ja tasapäällyksiselle kivelle. Erri meni niitä sieltä hakemaan ja Aaro laittoi sillä ajalla pöydäksi leveän linttikiven. Takaisin tultuaan pani Erri leipiä pöydälle ja asetti siihen hyllyltä astioita. Sitten oltiin syövinään.

Syötyä oltiin hommassa ruveta nukkumaan, sillä kylpy ei sattunut johtumaan mieleen.

Mutta kun he olivat nukkumassa tupansa nurmilattialla, muistui Errin mieleen jotakin, josta Aaro ei varmaankaan mitään tietäisi.

-- Aaro! äännähti hän ja kohotti päätään.

-- No.

-- En taida sentään sanoa.

-- Minkätähden?

-- En taida tohtia.

-- Miks'et tohdi?

-- Lemperin piijat kielsivät.

Aaro tuli sitä enemmän uteliaaksi, kun kuuli oikein Lemperin piikojen kieltäneen. Hän houkutteli ja kiusasi, mutta sisko ei vaan aikonut sanoa. Aaro kuitenkin tiesi auttavan keinon, juoksi pitkällään olevan Errin päälle, puisteli häntä ja tiukkoi:

-- Etkö sano?

-- Sanon, sanon, lupaili Erri.

Mutta kun Erri oli päässyt vapaaksi, rupesi hän uudestaan empimään:

Silloin koetti Aaro vielä yhtä keinoaan.

-- Enpä pidä hyvänä, sanoi hän ja näytti rupeavan "mökön turkkia paikkaamaan", jommoiseksi heillä oli tapana sanoa suutuksissaan olemista.

Silloin Erri jo myöntyi, mutta ei kuitenkaan aikonut kertoa asian sitä kohtaa, jota luuli Lemperin piikojen tahtovan etupäässä pitää salassa.

-- No, sanoi Aaro odottaen.

-- Niin. Minäpä tiedän uuden leikin.

-- No, sanoi Aaro uudestaan.

-- Minä olen Lemperin piikana ja sinä Koskelan renkinä. Ja sinä tulet minun luokseni yöjalkaan.

-- Yöjalkaan? kysyi Aaro. Hän oli kuullut semmoista mainittavan, mutta minkälaista se on, siitä ei hän ollut saanut vielä mitään käsitystä.

-- Niin. Minä olen rupeavinani nukkumaan ja sinä sitten tulet.

-- Mitenkä siinä sitten käypi?

-- Menehän nyt! sanoi Erri.

Aaro meni aholle odottamaan ja Erri valmistautui kivikartanon sisälle tuohon uuteen "leikkiin".

-- Joko? huusi Aaro.

-- Ei vielä.

Aarosta tuntui, että leikki on jonkillaista piilosilla oloa, ja hän on silmää peittämässä, jolla ajalla Erri menee piiloon. Aaro tirkisteli aholta, että mitä Erri huoneessa tekee. Nurmikkolattialta tuvan perältä se näkyi puhdistavan kaikki tavarat ja pienet kiven mukulat. Sitten rupesi pitkälleen ja oli nukkuvinaan.

-- No nyt.

Aaro kävellä kehvelsi kivitalon sisälle ja näki Errin siellä loikovan kädet silmien edessä. Hänestä alkoi tuntua koko leikki hyvin vähäpätöiseltä, sillä eihän noin mitättömässä piilossa olo mitään maksanut.

-- Mitenkä sitä nyt ollaan siinä "yöjalassa"? kysyi hän.

Erri otti kätensä pois silmiltään ja noin tyhmään poikaan hyvin tyytymättömän näköisenä murisi:

-- Eihän sitä sillä lailla saa tulla!

Ja silloin ei hän enää muistanut mitään Lemperin piikojen varoituksesta, vaan selitti juurta jaksain, mitenkä hän viime lauvantai-iltana, viedessään isälle puhtaita vaatteita ja Lemperiin yöksi jäätyään, oli päässyt piikojen aittaan nukkumaan. Silloin ne Koskelan rengit olivat käyneet yöjalassa ja heidän oli täytynyt pitää pitkät rukoukset, ennenkuin piika Tiina oli laskenut aittaan. Niissä rukouksissa oli ollut niin somia sanasutkauksia, joista Erri ei muistanut muuta kuin että "täällä tuulee niin, ettei lehtikään liikahda ja sataa niin, ettei vettäkään tipahda". Mutta kunhan nyt senkin sanoisi ja pyrkisi. Sitten ne olivat koko yön rupatelleet ja leikkiä nujunneet, että hän oli vähän väliä herännyt, valvoskellut pitkät ajat ja kuunnellut loikoen Tiinan selän takana seinän puolella.

Aaro kuunteli kertomusta hyvin herhalla korvin. Sitä hän ei vaan jaksanut käsittää, että minkätähden Koskelan rengin oli täytynyt niin paljon rukoilla.

-- Pitikö se Tiina Koskelan renkiä pahana, kun ei tahtonut laskea? kysäsi hän.

-- Eikä, vastasi Erri ja taasenkin tuntui Aaro hänestä niin kokemattomalta. Ei hän tosin itsekään asiata täysin käsittänyt, mutta sen hän kuitenkin luuli huomanneensa, ettei Tiina pitänyt Koskelan renkiä pahana.

Vihdoin muistivat lapset, että heidänhän oli ruvettava leikkimään. Erristä tuntui, että oviaukko ei saa olla aivan avonainen, joten Aaron on paremmin pakko pyrkiä. Ahon reunalta löydettiin kepakko, joka pantiin oviaukkoon Aaron rinnan korkeudelle. Sitten alotettiin leikki uudestaan ja Aaro teki ensimmäisiä kokeitaan "pyrkimispuheitten" pidossa. Vihdoin kun Aaro jo yritti unhottaa kokonaan sen asian, että he olivat leikkimässä ja aikoi tulla sisään puun alitse, tuli Erri ottamaan puun pois ja selitti, etteivät suuret pojatkaan tule väkisin. Sitten he kellivät kaikessa rauhassa kivitalonsa nurmikkolattialla, johon päivä paistaa hellitti täydeltä terältä.

-- Nukkumassakos täällä on joukko keskellä päivää?

Erri säikähti ja hypähti äkkiä pystyyn. Hänelle oli Lemperillä saamastaan kokemuksesta syöpynyt mieleen vaistomainen aavistus, että tämmöistä leikkiä täytyy salata. Aaro ei tiennyt mitään salaamishalusta, vaan meni rauhallisena Lemperin tyttären Ainin luo, sillä hän se oli tullut siihen ovelle seisomaan ja katseli ihmetellen Aaron kokoamaa suurta kiviröykkiötä.

Aini lähti kävelemään pihaan päin kädessä astia, jolla hän oli tullut Malilan mökin luona rinteellä olevasta lähteestä viertomiehille vettä hakemaan. Lapset läksivät Ainin mukaan.

Malilan mökki oli semmoinen pahanen rähjä järven rantatöyräällä. Siinä oli Aaro Mali, pienen Aaron ja Errin isä, ollut jo monta vuotta loisina, ja kun mökillä ei ollut muutakaan nimeä, oli sitä kylän kesken ruvettu kutsumaan Malilaksi. Siinä oli peltoakin pienet pyöräkkeet, joita Malin ainoa lehmä lannoitti ja Lemperin isäntä viljeli, antoi vaan Malille vuosittain pienen nurkkanaan peruna- ja liinamaaksi.

Aaro Mali oli tunnettu tottuneeksi kirvesmieheksi ja oli enimmät ajat tekemässä rakennusurakoitaan, usein naapurikylissäkin. Nyt hän oli Lemperissä rakentamassa lammasnavettaa.

Aini kävi ottamassa lähteestä vettä astiaansa ja lapset kävivät häntä saattamassa veräjälle asti takaisin mennessä. Sitten he poimivat keltaisia vuohensilmiä veräjän viereisen raunion kupeilta ja kävivät lahden rannikolla uida pulikoimassa.

Uitua rupesi Erri ajelemaan kiinni suurta perhosta, jolla olivat mustanruuniset siivet ja siivissä punertavia ja valkeita pilkkuja. Perhonen lenteli edessä, asettui aina jollekin lehdelle tai nurmen notkistuneelle latvalle, mutta jokaisella kerralla kun Erri rupesi kiini tavoittamaan, lehahti se lentoon. Vihdoin liipotteli se otrapellon kohdalle ja Erri ei uskaltanut mennä perästä.

-- Lapset!

Äiti se huusi ja lapset juoksivat kotiin. Äiti seisoi porstuan edessä ja lausui lasten lähetessä:

-- Menkääpäs pyytämään Lemperin emännältä voivakkasta lainaksi. Pyytäkää sitä pienintä ja sanokaa nyt oikein kauniisti, että "jos oisitte hyvä ja antaisitte".

-- Päästäänkös mekin sitten, rukoili Aaro.

-- Eihän teistä niin pitkälle matkalle...

Äiti näet aikoi lähteä huomenna kirkkoon ja lapset olivat melkein koko viikon rukoilleet ja houkutelleet. Kirkkoon meno oli askaroidessa vähäksi aikaa unohtunut, mutta sitten se tuli taas yhä hartaampana haluna mieleen. Aaro meni oikein äidin luo, tarttui sylin äidin polviin ja hieroi kasvojaan karkeilla villalangoilla piikkokankaaseen kudottuun hameeseen ja sitten rukoili. Vihdoin äiti lausui tavallista ankarammasti:

-- Menkäähän nyt!

Ja silloin lapset lähtivät.

II.

Lauvantai-aamuna varhain läksi äiti kirkolle. Tavallisesti sieltä pitäjään perukalta läksi suuri kirkkovenhe sunnuntai-aamuna auringon nousun aikana ja sittenkin täytyi soutaa hikoillen ja väkeillen, jos mieli joutua kirkkotoimitusten alkuun. Mutta nyt, näin rippipyhänä, oli äiti kuullut kirkkovenheen lähtevän jo lauvantaina aamiaisten aikaan, että jouduttaisiin iltakirkkoihin ja rippikirjoitukseen. Venheelle oli maamatkaa puolikymmentä kilometriä, joten täytyi lähteä kotoa jo aivan noustuaan.

Äiti oli palkannut kotimiehen, joka kävisi lehmän lypsämässä ja silloin pitäisi vähän huolta lasten ruokajärjestyksestä. Muuten lapset saivat tulla toimeen omine neuvoineen. --

Lauvantai-iltana, kun lapset jo olivat nukkumispuuhissa ja nahisivat kahden sängyssä, jossa he saivat nyt sekä isän että äidin poissa ollessa levätä, aukeni aitan ovi ja isä astui aittaan. Kauvan kopeloi se aitassa vaatteittensa taskuja, puhalsi sitten tyytymättömänä sieramiinsa ja meni pois.

Erri hiipi sängystä ylös, raotti ovea ja katsoi isän jälkeen. Aarokin nousi ja meni kurkistelemaan Errin ylitse.

Isä näkyi menevän kylään päin ja kujasilla oli Lemperin renki odottamassa.

-- Löytyivätkö? kysyi renki isän lähetessä.

-- Eikä, vastasi isä äreästi.

-- Eikö? kysyi renki pettyneellä ja hiukan ihmettelevällä äänellä. Mikäs siinä...?

-- Akan kutale kaiketi kätkenyt. Ja miehet menivät kylään päin.

Mutta lapset pujahtivat peloissaan sänkyyn.

Sunnuntaina tuli lapsille ikävä kotona kahden kesken ollessa. Aamiaisen syötyään läksivät he Lemperiin.

He kulkivat järven lahteen viettävän notkelman poikki ja kohosivat siitä ahon kulmitse edelleen. Aaro viskoi kulkiessaan vanhaa vannetta, jonka hän oli löytänyt tullessaan kujasten suulta.

-- Hei! kuului raukea äännähdys metsän reunasta.

Molemmat lapset säikähtivät. Mutta kun he katsoivat sinne päin, josta huudahdus oli kuulunut, näkivät he siellä isän kellottamassa pitkällään lepikon varjossa. Lapset menivät luo.

-- Mitä isä siellä tekee? kysyi Aaro.

-- Isä lepää, vastasi isä nauraen.

-- Minkätähden isä lepää?

-- Nythän on pyhä, poikaseni.

-- Onko isä väsyksissä?

-- Ainahan sitä vähän väsyy...

Isä olisi tavallisesti työlästynyt noin joutaviin kysymyksiin, mutta nyt hän näkyi olevan kovin hyvällä tuulella, koska niin mieluisasti vastaili. Aarokin huomasi sen ja meni lörpöttelemään isälle asioitaan.

-- Katsoppas isä, minkälaisen hevosen minä löysin!

-- Niinpäs on.

-- Arvaappas, isä, mistä se löytyi?

-- En minä arvaa.

-- Aidanrapun luota kujasten suulta.

Isän täytyi ottaa vanne oikein käteensä ja kiidättää ahoa myöten menemään.

-- Mitenkä isä saa pitkällään ollen noin hyvästi pyörimään?

-- Minnekä te olitte menossa? kysyi isä.

-- Lemperiin.

-- Mitäs sinne?

-- Luultiin isän olevan siellä.

Isä kellotti yhä pitkällään, puhua rekosteli Aaron kanssa ja naureskeli.

Aaro pyysi isää kertomaan satuja. Isä kertoi. Ensiksikin jutteli hän pojasta, joka ei koskaan muistanut, jos hänet lähetettiin mille asialle. Kerran lähetti isänsä hänet hakemaan kylästä vintilätä ja käski koko matkan hokea "vintilä, vintilä, vintilä", että muistaisi. Poika hoki koko matkan niin kauvan kunnes kaatui. "Vintilä, vintilä, vintilä, vipsis", sanoi hän kaatuessaan viimeisen kerran, eikä kylään mentyään sitten muistanutkaan mille asialle hänet oli laitettu. --

Kun Aaro rupesi saamaan saduista tarpeeksi, rupesi hän laukkaamaan nelinkontin aholla. Laukatessaan teki hän sen keksinnön, että hän onkin hevonen ja sitten juosta konkaroi, hyppeli, potki ja hirnui. Kun oli hetkisen ollut hevosena, meni pyytämään siskoa taluttamaan.

-- Millä minä talutan?

Hevonen meni pyytämään isältä vyötä.

-- Ota, lupasi isä. Hevonen päästeli vyön isän ympäriltä ja solutti siitä pois tuohisen tupen. Sitten otti vyön solen suuhunsa ja siskon täytyi toisesta päästä taluttaa.

Lapset olivat parhaallaan pehertelemässä, kun tietä kulki Lemperin isäntä renkinsä ja kasakkamiehensä kera. Olivat olleet metsässä kortilla. Isäntä huusi isän nähtyään:

-- Vieläkö se pää tuntuu raskaalta?

-- Enpä tässä ole vielä kävelyä koettanutkaan, kun olen noiden penaskain kanssa pusannut.

-- Koeta nyt toki ja joudu taas miesten joukkoon! sanoi isäntä ja nauroi.

-- Jokos se viina loppui? kysyi isä.

Isäntä nauroi vaan ja sanoi:

-- No tulehan nyt syömään! Tulkaa lapsetkin.

Lapset astelivat miesten perässä vähän jälempänä.

Lapset jäivät porstuaan, kun miehet menivät ruokatupaan. Piika tuli sitten kutsumaan, isäntä antoi isot voileivät molemmille ja piika toi penkille suuren kupin täynnä kalakeittoa ja tuopilla sakeaa piimää.

Ruoka maistoikin paljon paremmalta kuin kotona. Kotonakin se oli äidin joskus kylästä tuoma leipä lapsista monta vertaa mieleisempää kuin kotona leivottu.

Syötyä menivät lapset taasen kotimökille, kun ei Lemperinkään lapsia näkynyt kotosalla. Siellä odottivat äitiä kirkosta tulevaksi, mutta kun sitä ei alkanut kuulua, lähtivät taas kävelemään Lemperiin päin.

Tien varrelta kuului katajikosta puheen puminata. Lapset poikkesivat lähemmäksi katsomaan. Kortilla näkyivät siellä olevan miehet, isäkin oli joukossa.

Aaro meni isän selän taakse istumaan ja katsomaan, mutta Erri ei ilennyt tulla.

-- Tule pois! pyysi hän Aaroakin.

Mutta Aaro ei hennonut lähteä.

Vihdoin näkyi sisko menevän pois yksinään ja Aaro rupesi rauhallisemmin istumaan.

Aaro piti niin paljon noista korteista, joissa oli ukkoja ja akkoja, että isän täytyi antaa yksi semmoinen hänelle katseltavaksi. Mutta kun tuli uusi "työvuoro", otti isä kortin pois.

Aaro katseli hartaudella, mitenkä miehet oikein ähkäen paiskelivat kortteja nurmikoon. Aaro olikin nähnyt paljon sitä työtä tehtävän, sillä viime talvenakin oli Malilan tuvassa ollut kortinpelaajia jokaisena pyhänä ja välistä arkenakin.

Tarkasti kuunteli Aaro ja koetti painaa mieleensä niitä miehekkäitä lauseita, joita kortinlyöjät niin totisina lausuivat ja joita käytettiin vaan korttia lyödessä.

Mutta Lemperin renki se Aaroa kaikkein enimmän huvitti, se kuin melkein sillä töin lauloi rivoja laulujaan.

-- Mene nyt jo kotiin, sanoi vihdoin isä, kun aurinko jo alkoi lähetä laskuaan.

-- Enkös minä vielä saisi olla? rukoili Aaro.

Isä kiinnitti ajatuksensa peliin ja näytti unhottavan koko pojan.

Mutta kun joku miehistä jälleen jakoi korttia, ja isä sai niistä kolme katsottavakseen, kysäsi Aaro:

-- Mikäs tuo kortti on, jossa on ainoastaan yksi nelisnurkkainen punanen pilkku?

Muut miehet nauroivat, vaan isä ärähti:

-- Suus, poika!

Mutta kun ruutu kääntyi valtiksi, suutahti isä ja sanoi:

-- Mene nyt! Eikö tuo jo liene äitisikin tullut kotiin.

Niin, äiti! Aaro oli aivan unhottanut, vaikka äsken olivat niin odottaneet. Juoksujalkaa Aaro vihlasi kotiin.

Äiti oli kotona, ja Erri oli parhaillaan jauhattelemassa kirkkotulijaisia, valkoista vehnäskimpaletta.

Aarollekin kaivoi äiti nyytistään. Ja illallista syödessä saivat lapset äidin säästämää eväspannurieskaa, kirkon kellon kuulumaa.

Äiti kuori iltasella pytyt valmiiksi, että aamulla olisi sitten joutuisampi kirnuta ennen työhön lähtöä, sinne Lemperin kuokokselle.

Vihdoin mentiin nukkumaan. Äiti rupesi sänkyyn ja Aaro siskonsa kanssa lattialle.

Kun Aaro oli jo hetkisen nukkunut, heräsi hän ja kuuli puheen turinata. Isä oli tullut kotiin ja kuului juonittelevan äidille tavallisella tavallaan. Oli aina vähän aikaa vaiti ja sitten alkoi jurista, kiihtyi juristessaan ja huippuun päästyään hiljeni taas, piti sitten pienen väliajan ja alkoi jurista uudelleen.

-- Voi, nukuhan pois, kuului äiti sanovan.

-- Mutta eikös se ole parempi sanoa? vastasi isä.

-- Tottapahan aamulla löytyvät.

Aaro nukkui, mutta kuin unessa kuului hänen korvaansa kauvan aikaa isän juonittelu.

Ja aamulla vielä unen horroksissa ollessaan kuuli Aaro taas samallaista juonittelun juorattelua. Vihdoin kuului kovempaa ääntä, jolloin Aaro heräsi ja nousi istualleen vuoteellaan.

Äiti istui sängyn reunalla kirnu polvien välissä ja kirnusi illalla kuorimataan kermaa, ja isä istui kynnyksellä ja juonitteli. Äiti piti kirnutessaan samallaisia väliaikoja kuin isäkin juonitellessaan, kirnuta hyrrytteli ensin hyvin pitkän huokauksen ajan, nosti sitten männän aivan kerman pintaan ja kiepautti sitä vähäsen, painoi taasen männän syvemmälle kermaan ja kirnuta hyrrytteli, jotta kirnusta kuului semmoinen ääni kuin hiljainen ukkosen hyminä.

Mutta kun äiti sitten seisautti kirnuamisensa ja kirnun yli kumartuen koukistetulla sormellaan hivutteli alas reunoihin pirskahdellutta kermaa, näki Aaro, että kirnuun putosi kyynel äidin silmästä. Äiti näytti sen itsekin huomaavan, koska pyyhkäsi silmiään huivinsa nurkalla.

-- Laita nyt vaan ne joutuin käsiin, että pääsen työhön, ähkyi isä.

-- En minä tiedä, tiuskasi äiti lopultakin vihastuneena, sillä hän oli jo monta kertaa saanut saman sanoa.

-- Vai et tiedä! ärjäsi isä ja töytäsi äidin tukkaan.

Aaro kuuli äidiltä purskahtavan itkun ja päästi itsekin kovan parkauksen. Erri myös itki.

Mutta kirnu kaatui ja kerma hulahti vuoteelle Aaron ja Errin päälle. Se oli siksi suuri tapaus, että kahakka loppui siihen.

-- Kyllä olet kapine! sanoi isä ovelle mennessään ja hänen äänestään tunsi, että hän katkeran ivallisesti nauroi. -- Potkasepas kirnu kumolleen... hah!

Ja äiti oli todellakin tainnut sen potkaista.

Isä läksi Lemperiin päin.

Mutta äiti meni kiireesti kopeloimaan isän taskuja. Kun hän oli parhaallaan siinä toimessa, tuli isä takaisin, seisattui ovelle ja sanoi melkein tavallista lauhkeammalla äänellä:

-- Käy siellä suolla kuokkimassa, jos joudat ja jaksat. Kun saisit tällä viikolla sen urakkapahasen loppuun, taitaa tässä ruveta heinänteko päälle pakkaamaan.

Sitten isä meni. Kaiketi hän oli huomannut tehneensä väärin ja tahtoi kääntyä takaisin sovittamaan.

Äiti löysi isän taskusta korttipakan, meni sen kanssa ovelle ja viskasi kortit pihalle.

-- Tuossahan nuo ovat raamattusi, vaikka semmoista meteliä pidit!

Isä vilkasi jälelleen, mutta meni menojaan.

Kortit olivat levinneet yksin kappalein pihalle ja saivat olla siellä aamiaisten ajoille asti. Kuitenkin keräsi äiti ne sitten kokoon ja vei aittaan isän taskuun.

III.

Seuraavana sunnuntaina oli isä vasten tavallisuutta kotona.

Äiti ei koskaan sunnuntaina kirkkoaikana laskenut lapsia minnekään, vaan komensi heidät ottamaan "kirjan käteensä". Erri osasi jo lukea sisältä jokseenkin selvästi ja katkismusta muisti hän ulkoa kolmanteen pääkappaleeseen asti.

Mutta Aaroa ei tahtonut saada lukemaan millään hinnalla. Jos hän kirjan käteensä ottikin, niin siinäkös vetelehdeltiin ja haukoteltiin ja tehtiin jos minkänäköisiä koukkuja, kunnes vihdoin sai kiertäytyneeksi vapaaksi.

Jokaisena sunnuntaina kirkkoaikana lukea jutusteli äiti itse virsikirjasta päivän epistolan ja evankeliumin, vieläpä usein päivän tekstiin jollakin tavoin liittyviä rukouksia ja virsiäkin, ja silloin täytyi aina molempain lasten olla hänen rinnallaan istumassa.

Tänään luki isä, kun hän oli kerran kotona. Ainoan ikkunan alla istui hän penkillä, piti Aaroa polviensa välissä ja kirjaa Aaron edessä, että se voisi seurata silmillään mukana, kun hän luki raukaisevalla nuotillaan.

Äiti istui rahilla pöydän edessä ja kuunteli. Erri oli hänen vierellään, nojaten äitiä vasten ja pitäen käsivarttaan kierrettynä äidin käsivarren ympäri.