Part 2

Mitenkä tuskastuttavan vaikea Aaron oli olla yhdessä kohdin ja kuunnella isän väsyttävää, hidasta ja venytettyä lukua! Kuin taudin kourissa kiemurteleksen ja sijoitteleksen poika jos mille mukalalle. Ajatukset olivat kaikessa muussa kuin kirjan sisällössä, ne liitelivät ulkona kesäisessä metsässä ja isän lausumat sanat hiipoivat vain hiukkasen korvia kuin kaukainen kaiku. Aarolla oli niin polttava halu päästä pujahtamaan pakoon...

Kun olisi päässyt edes käymään ulkona...

Valmiiksi muodostettu pyyntö kierteli Aaron ajatuksissa kauvan aikaa. Mutta kun yritti äännähtämään, alotti isä samalla ajalla sanaa ja Aaron täytyi pyyntönsä lausuminen pidättää. Vihdoin, isän lukiessaan pitäessä pitemmän seisahduksen, sai Aaro äänensä kuuluviin.

-- Saisinkohan minä käydä vähäisen pihalla?

-- Pistäyhän nyt, jos on tärkeä asia, sanoi isä ja avasi kätensä.

Aaro puikki ulos niin maltittomasti, kuin olisi pelännyt takaisin käännytettävän, jos ei joudu sukkelaan pois näkyvistä.

Mutta kun hän pääsi ulos, tuntui hänestä aivan ehdottomalta asialta, että hänen oli pötkittävä pakoon. Seinän vartta myöten mateli hän ikkunan alitse ja nurkan luo päästyään vilisti veräjälle, jotta tuuhahteli vainen vaalea tukka.

Aaro meni kivirakennukselleen. Siellä kantoi hän muutaman kiven rakennukseensa, mutta kun se ei tuntunut huvittavan, heittäytyi hän huoneensa sisään nurmikolle pitkälleen ja nukkui.

Herättyään läksi hän kotiin päin. Vasta matkalla muisti, että hän oli karkuretkillä.

Kovin peloitti kotiin mennessä. Veräjästä ei uskaltanut mennä ylitse, vaan kapusi korkean pisteaidan ylitse saunan suojassa. Saunan nurkkajuuresta pilkisti pihaan.

Kun pihalla ei näkynyt ketään, uskalsi hän nurkkajuuria myöten hiipiä porstuaan ja astui arvellen ja arkaillen tupaan.

-- Missä sinä hunsvotti olit? sanoi isä julmasti.

-- Kivitalollani olin.

-- Kivitalollasiko? puuttui äiti ihmetellen ja nuhtelevasti puheeseen.

-- Niin, vastasi Aaro.

-- Mutta siellä sinä et voinut olla, sanoi äiti. Minä kun pihalla kuuntelin niin moneen kertaan, eikä kuulunut mitään.

-- Minä nukuin, vastasi Aaro.

Isä oli kovin kovasti suuttunut.

-- Vai semmoisia valheita sinun päähäsi vielä juutas ajaa, sanoi hän. Mutta maitahan eikö sinusta mutkat oikeile!

Isä sieppasi vahvan kepakon sopelta, tarttui Aaron käsipuoleen ja huiskutti keppiä.

-- Sano nyt joutuin, missä sinä lurjustelit, tahi...

-- Isä, minä olin siellä todellakin!

Silloin se keppi alkoi laulaa ja Aaro juoksi sen minkä kerkesi kehässä isän ympäri parkuen:

-- Elkää hyvä isä!

Mutta isä kääntyi sinnepäin, jonne poika juoksi. Ja hän antoi kepin liikkua säestäen jokaista lyöntiä:

-- Tunnustatko missä olit? Tunnustatko? Tunnustatko? Tunnustatko? -- --

-- Tunnustan, tunnustan! huusi Aaro.

Tanssi taukosi hetkeksi ja isä piteli rakasta "hunsvottiaan" käsipuolesta.

-- Missä sinä sitten olit?

-- Minä... minä... minä...

-- Aijotko ruveta siinä vielä uusia valheita kutomaan? sanoi isä ja keppi kohosi.

Aaro oli aikonut sanoa kuten ennenkin, mutta kepin uhkaava asento sai sanat vaikenemaan. Hän oli kyllä pari kertaa narrin kujeilla pelastanut selkänahkansa, mutta nyt tuntui olevan asema niin kovin ristiriidassa entisten samallaisten tilaisuuksien kanssa, ettei hän mitenkään jaksanut käsittää, miksikä häntä pakotettiin valehtelemaan. Eikä sitä niin sukkelaan välähtänyt mieleen edes semmoista valhettakaan, jonka olisi luullut välttävän.

Mutta keppi heilui ylhäällä.

-- Minä... minä...

Jo muksahti kerran.

-- Elkää hyvä isä!

-- Tunnustatkos!

-- Tunnustan, tunnustan...

-- No!

-- Lemperissä kävin...

-- Ja luulitko tekeväsi oikein, kun sillä lailla viekkaudella läksit jumalansanaa kuulemasta.

-- En...

-- Mutta miksikäs läksit?

Aaro ei tiennyt miten vastata. Mutta kun hän näki velvollisuudekseen jotakin sanoa, katsoi hän parhaimmaksi käyttää isän omia sanoja, että tottahan ne kelpaavat.

-- Juutas viekotteli, sanoi hän katuvalla äänellä.

-- Niin, ja sitten vielä valehtelit!

Ja isän keppi taasen lauloi. --

Mutta iltasella, kun äiti lehmänlypsystä tultuaan siivilöi maitoa havujen lävitse pyttyyn, tuli Aaro hänen luokseen sen näköisenä, että hänellä on jotakin sydämmellä. Äiti luuli hänen aikovan pyrkiä johonkin. Mutta äidillä oli ennen tehty päätös, ettei hän Aaroa sinä päivänä mihinkään laskisi, ja sentähden kysyi hän jokseenkin ankarasti:

-- Mitä nyt?

-- Minä en ollutkaan päivällä Lemperissä...

Aaro oli tuntenut pakottavaa tarvetta asian ilmoittamiseen, sillä hänen ymmärryksensä mukaan oli hän kärsinyt vääryyttä.

-- Etkö?! Ja vaikka niin kovalle pantiin, niin sittenkin sinä valehtelit! --

-- Pakkohan minun oli, ynisi Aaro.

-- Missä sinä sitten olit?

-- Siellä kivitalollani...

Äiti ei aikonut ottaa uskoakseen, mutta uskoihan lopulta kuitenkin, kun Aaro oikein vakuutti. Ja sitten äiti sanoi, että Aaro oikeastaan sietäisi uuden selkäsaunan niin tavattoman tunnottomasta valehtelemisesta.

IV.

Kesä kului ja loppui.

Kesän perästä tuli talvi, talven perästä kesä ja taasen uudestaan talvi -- aivan niin, kuin niillä on tapana vaihdella.

Aaro tietysti kasvoi ja kehittyi ajan edelleen kuluessa.

Aaro kasvoi ja kehittyi niinkuin puu metsätien varressa. Puu on liijan lähellä tietä, tiellä on kulkijoita, jokainen kulkija puun oksia jollakin tavalla koskettaa ja hevosmiesten reki raapaisee runkoakin. Oksat vääntyilevät ja vääristyvät, koko puu kasvaa vikaiseksi ja rosokylkiseksi, ja kitukasvuinen se on, sillä maa on raakaa, viljelemätöntä.

Pellon pientarella voi kasvaa puu tuuheaksi, vaikka sen juuritse kulkisi tiekin. Siellä on ympäristö lihavampi, josta puu saa voimaa kasvaakseen.

Kaikkialta, kotoa ja kylästä, sai Aaron kehitys vaikutuksia, pahoja ja osiksi hyviäkin. Mutta hänen vanhemmillaan ei ollut kykyä hyvillä vaikutuksilla masentaa pahojen voimaa, vaan antoivat hekin runsain määrin juuri pahoja vaikutuksia. Kun ne aina alkoivat kovin suuriksi kasvaa, koetettiin niitä nyhtää pois kovalla kurilla. Mutta usein oli kurituskin niin rajua, että se vaikutti aivan vastakkaista kuin oli sen tarkoitus.

Isä olikin oikein ankara kurittaja, ja isäänsä Aaro kammoksui, oli arka ja siivo hänen näkyvissään...

Äiti oli lujaksikin löyhä vitsan käyttämisessä, ja siksi Aaro isommaksi tultuaan tottui olemaan hänen sanoistaan välittämättä.

Kielto, käsky ja vitsa -- siinä olivatkin ne keinot, joita Aaron kasvatuksessa käytettiin. Ja niitäkin käytettiin miten milloinkin sattui.

Kesällä pani äiti merkille, että maitopytyt aina vajuivat. Hän arveli kissan kulkevan ruokahuoneessa, kun hän piti öillä ovea auki, että huone jäähtyisi.

Hän rupesi suojelemaan ovea öilläkin kiini. Mutta maitopytyt yhä vajuivat.

Vihdoin tapasi hän Aaron maitopytystä ryyppimässä.

Syksypuoleen tuli äidille valituksia, että Aaro käypi ihmisten naurishalmeissa.

Aaro olikin tänä kesänä enimmät ajat yksikseen. Errin oli eräs kasakkamies ottanut lapsenhoitajaksi, kun hänen vaimonsa täytyi kulkea työssä.

Ihmiset alkoivat suojella lapsiaan Aaron pariin pääsemästä. --

Kun Aaro kasvoi isommaksi, ruvettiin häntä pakottamaan askareihin. Alussa hän oli aina hyvin harras, mutta pian kyllästyi, eikä häntä saatu sitten oikein tekemään työtä hyvällä eikä pahalla.

Samallaista oli silloinkin, jos Aaro itse yritti jotakin. Kun hän jonkun tuuman päähänsä sai, oli hän silloin niin touhuissaan, ettei saanut yön lepoa eikä päivän rauhaa, ennenkuin sai koettaa. Mutta kun hän koettaneeksi sai, haihtui halu kuin tuhka tuuleen. Rupesi niin kyllästyttämään ja veltostamaan, ettei Aaro tuntenut voivansa mitenkään jatkaa.

Isä kun oli mailla, pakotti hän aina Aaroa johonkin työhön. Mutta voi miten vaikealta silloin tuntui Aarosta! Vaikeaa se oli äidin alituisen torumisenkin kuuntelu, mutta siitä toki pääsi kuuntelemalla. Kun kuunteli aikansa vaikkapa tottelemattakin, kyllästyi äiti vihdoin itsekin ja antoi olla Aaron miten hyvänsä.

Kerran keväisenä sunnuntaina tuli Lemperin isäntä Malilaan. Aaro oli jo aika pojan jyskyläinen. Ja Lemperin isäntä sanoi, että Aaro saisi tulla heille huomiseksi perunan kylvämiseen. Jos tekisi vointinsa mukaan ahkerasti työtä, saisi jäädä koko kesäksikin, ainakin heinänteon ja leikkuuajan ylitse, tuumaili isäntä.

Aaro meni jo sinä iltana Lemperiin.

Ja hän oli niin täynnä elontoivoa ja työnhalua. Hänhän oli nyt jo melkein oikea renki, joka asema hänelle oli niin toivorikkaana häämöittänyt, sillä mitäpä muutakaan päämaalia sitä voisi olla päivätyöläisen pojalla. Kun hän tämän kesän olisi Lemperissä, niin ensi syksynä ottaisi pestin ja rupeaisi oikein vuosirengiksi joko Lemperiin eli muuanne. Olihan siskokin jo Purolassa piikana, vaikka viime kesänä oli vaan lapsenlikkana.

Aaro aikoi olla oikein mallikelpoinen palvelija. Silloin sunnuntai-iltana jo olivat hänen kaikki jäntereensä niin vireillä kuin jännitetty jousi, että kun vain joku viittaisi, niin hän olisi valmis lähtemään. Aaroa melkein harmittivat nuo toiset rengit, kun olivat niin huolettoman ja välinpitämättömän näköisiä.

Iltasella oli puheena, että Aaro aamulla saisi mennä haasta hevosta hakemaan. Aarosta oli se niin mainiota, että hän iltasella otti suitset jo tallista valmiiksi ja asetti ne tuvan naulaan hyvin näkyvälle paikalle, että aamulla saisi sukkelaan käsiin.

Väki asettui näin sunnuntai-iltana aikaseen nukkumaan, että aamulla jaksaisi paremmin nousta. Aaro valvoi kauvan vuoteellaan mietiskellen huomisen päivän tehtäviä ja vihdoin vaipui levottomaan uneen.

Mutta yöllä löysi hän itsensä ihmeikseen Lemperin pellon veräjältä. Aluksi ei hän ensinkään voinut käsittää mitenkä hän oli sinne joutunut.

Ja suitset olivat hänellä kädessä...

Mutta sitten muisti hän nähneensä unta, että häntä käskettiin haasta hevosta hakemaan. Ja unissaan kaiketi oli hän ottanut suitset naulasta ja tänne kävellyt. Veräjällä oli pudonnut ja siinä herännyt.

Mitäs muuta kuin uudestaan nukkumaan.

Mutta aamulla kello kolmen seuduissa noustiin Lemperissä. Koko perhe meni pellolle perunoita kylvämään.

Kello kolmesta aamulla kello kymmeneen illalla oltiin tavallisesti työssä. Ruokailulevähdystä pidettiin kaksi tuntia päivällisen ja tunti aamiaisen aikana. Tuskin ennätti ruokatunnilla nukahtaa, kuu jo täytyi lähteä. Raskaalta se ruumis tuntui, mutta mennä täytyi, eikä valittaminen kuulunut kunnon työmiehelle.

Ensimmäisenä päivänä oli Aaro niin ahkera, että isäntä pellolla käydessään sanoi:

-- Tästähän taitaa tullakin oikein topakka renki!

-- Hyvinhän tämä on ollut nohova, sanoivat pellolla työskentelijätkin.

Illalla syötiin ja kylvettiin vielä työstä tultua, joten yö alkoi olla puolessa, ennenkuin nukkumaan jouduttiin.

Muiden nukkumaan mentyä valvoivat piijat vielä kauvan aitassaan korjaten vaatteitaan ja ommellen uusia. Heidän täytyi tehdä silloin, vaikkakin nukkumis-aika hupeni kolmeen, neljään tuntiin, sillä muulloin ei heillä ollut aikaa omiin töihinsä.

Aaro nukkui sinä iltana aivan herkuttamatta. Ja miten vaikealta tuntui nousta aamulla auringon nousun aikana! Ruumis oli vielä eilisestä niin väsynyt, että tuntui kuin olisi ollut hiekkaa ihon ja paidan välissä aivan jokaisessa paikassa.

Mutta työssä täytyi olla vaan edelleen kuten muidenkin viisi- ja kuusitoista tuntia päivässä, jos mieli olla ensinkään. Sillä työtä, ruokaa, vähän unta ja taasen paljon työtä -- sitä ainoastaan mahtui rengin ja päiväläisen elinjärjestykseen.

Aaro sai pian laiskan vetelyksen nimen. Hän alkoi "vedellä jalkojaan kuin raajarikko hevonen" isäntänsä selityksen mukaan.

Eräällä aamurupeamalla tapasi isäntä hänet nukkumasta niityn laiteella, jossa hän oli vesoja raivaamassa. Aaro huomattiin niin auttamattomaksi laiskuriksi, että hän sai laputtaa tiehensä.

V.

Sen kesää teki Aaro työtä isän kanssa yhdessä, äidin nuhtelujen ja isän kiukuittelemisen pakolla.

Talvella läksi hän naapurikylään miiluhalkojen hakkuuseen.

Siellä olikin oikein iso työpaikka, josta oli kulkenut maine ympäri koko pitäjän. Eräs isäntä oli myönyt rautatehtailijalle suuren summattoman metsänsä, ja metsä oli sinä talvena hakattava haloiksi ja halot vedettävät jäälle.

Aaro meni metsään, hakkasi kovasti päivän ja alun toistakin. Mutta toisena päivänä istui hän puun tyvelle miettimään, sillä hänen jäsenensä tuntuivat niin kovin veltoilta.

Samana iltana katosi Aaro työmaalta ilman tiliään vaatimatta ja tuli iltapuhteella äidin luo mökille.

Äiti oli kaikkea muuta, mutta ei tyytyväinen. Ei tahtonut oikein mielellään antaa ruokaakaan.

Ja monta työnlaatua ennätti Aaro sinä talvena yrittääkin. Muun ohella meni hän suutarin oppiinkin. Mutta kun suutari oli häntä pitänyt toista viikkoa, sanoi hän, ettei hän voikaan pitää oppilasta...

Kevättalvella vei isä Aaron mukanaan naapurikylään, jossa hän oli tuulimyllyn seiniä salvamassa. Koettaisihan jotakin, arveli isä, sillä täytyyhän maailmanrannan kuitenkin opettaa työtä tekemään. Koloisihan siellä edes hirsiä, jos ei muuta kykenisi tekemään.

Isää pidettiin siellä kuin mestarimiestä ainakin, syötettiin oikein kammarissa erikseen ja annettiin kahvit kahdesti päivään, kaksi kuppia aamulla ja yksi päivällä. Isä oli sanonut emännälle, että kelpaa sille Aarolle ruoka perheen pöydälläkin, mutta sai hän kuitenkin syödä isän kanssa kammarissa.

Aaro oli ensi kertaa näin kunniakkaissa oloissa ja siksi hän oli tavallista ahkerampi. Isäkään ei ilennyt täällä ihmisten ilmoissa niin paljon kiukutella ja komennella, ja sen vuoksi tahtoi poika työskennellä miehekkäämmästi.

Talossa oli kauppakin ja Aaro oli ostanut puodista sikaareja. Niillä hän sitten komeili polttaa tupsuuttaen silloin, kun isä ei ollut näkyvillä.

Eräänä päivänä kävi talossa harjavenäläinen. Sattui ruokatunnin aika ja koko perhe kokoontui katsomaan harjukkaan rihkamia ja monivärisiä kankaita, miesväki istuen ja naiset seisoskellen lattialla avatun laukun ympärillä. Tuli siinä joku kauppakin tekaistuksi pitkien tinkimisien perästä.

Työhön mennessä löysi isä pihalta pienehkön paperikäärön. Kun hän käärön salvokselle mentyään avasi, oli sen sisällä suuri joukko naskaleja.

Aarolle, joka oli ollut katsomassa käärön avaamista, lausui isä:

-- Muista pitää suusi kiini!

Harjavenäläinen oli toisessa talossa huomannut naskalinipun hävinneen ja tuli takaisin kyselemään, eikö kukaan ollut sitä nähnyt. Kukaan ei tietänyt sanoa mitään koko naskaleista. --

Aaro nukkui isänsä kanssa tuvassa yhdessä sängyssä.

Eräänä iltana, kun isä oli jo nukkunut, heräsi hän. Joku kopeloi hänen housunsa taskua.

Aaro oli sieltä jo vetänyt pois rahakukkaron.

Isä oli hyvin vihainen, juonitteli kauvan aikaa, kuitenkin niin hiljaa, etteivät muut heräisi ja kuulisi.

-- Eihän isäkään antanut venäläiselle pois naskalikääröä, uskalsi Aaro vihdoin sanoa.

Isä vaikeni.

-- Oma löydetty, vieras varastettu, sanoi hän vihdoin ja nukkui. Huomenna sattui salvoksella ikävä onnettomuus. Kun isä nosti hirren päätä salvoksen nurkalle, sattuikin hirsi vierähtämään nurkalta pois ja putosi isän jalalle.

-- Ota hirsi pois! huusi isä tuskaisena, kun Aaro hädissään ei osannut mitään tehdä.

Aaro kiirehti hirttä vieryttämään.

Isän sääriluu oli katkennut poikki.

Naapurin isäntää pidettiin tämmöisten jäsenvikojen lääkärinä, ja hänet haettiin apuun. Hän väänteli ja rusenteli jalkaa jos minne päin isän huutaessa. Vihdoin näytti se hänestä tarpeeksi suoralta, ja hän köysi isot, paksut puupalikat jalan kahden puolen.

Koko kevännä ei isä kyennyt vuoteesta liikahtamaan. Aaro ei silloin paljoa töistä välittänyt. Menihän kuitenkin aina pois siitä näkösältä työpaikalleen, Lemperin halkometsään. Mutta sieltä hän pujahti läheiseen mökkiin siksi, kunnes joutui syönnin aika.

VI.

Maat sulivat ja kulokosta alkoi nuori nurmi pilkistää esiin.

Isän jalka oli ollut jo pari viikkoa kipeänä.

Silloin läksi Aaro tukinuittoon.

Naapurikylässä oli tukinuitto parhaallaan, vaan siellä Aaro ei päässyt työhön.

Mutta Aarolle oli herännyt kummallinen halu mennä pois kotikylän tienoilta, oikein kauvaksi, sama se mihin.

Ja hän astui yhtä mittaa aivan toiseen päähän pitäjästä. Siellä uitettiin suurta summatonta tukkijoukkoa toista kymmentä virstaa pitkän joen kautta.

Oli iltapäivä sunnuntaina, kun Aaro etsi päälliköt käsiinsä. Hänet luvattiin työhön.

Mutta päälliköitten kesken oli herännyt tuuma viinan haitannasta ja Aaro katsottiin sopivimmaksi lähettää.

Aaro onnistui hyvin, ja sai markan palkakseen. Mutta tärkeämpää oli se, että Aaro pääsi päälliköittensä kesken hyviin kirjoihin. Ne olivat suuren kauppayhtiön asiamiehinä täällä ne päälliköt. Moni "tottunut tukkimies" sai heiltä hyviä palkkoja jokseenkin vähillä töillä, kun vaan ymmärsi sen verran, että salaisin puolin ojensi päällikölle pullon, jossa oli miestä riskimpää. Ainakaan työhön pääsystä ei silloin ollut epäilemistäkään, vaikka olisi ollut miehiä liijaksi entisiäkin.

Vastakin käyttivät päällysmiehet Aaroa pikkujuoksuilla, viemässä jotakin käskyä jokivarren toiseen paikkaan tai iloliemen haussa. Usein sattui noilla retkillä tilaisuus pistäytyä vesakkoon ja nukahtaa pensaitten pimennossa. Muutaman kerran tapasi joku päällikkö Aaron jokivarrellakin torkkuen istumassa, mutta ei siitä sen kummempaa tullut.

Aaro voi siten olla "työssä" yhtä mittaa yöt ja päivät. Ja täällä hän viihtyikin ihmeellisen kauvan, aina yli juhannuksen, tukinuiton loppuun asti.

Juhannuksen aattoiltana oli Aaro kokolla. Tukkimiehet olivat hommanneet sinne viuluniekankin ja karkeloivat tienoon tyttöjen keralla.

Mutta kun Aaro palasi yksikseen kokolta, tapasi hän muutaman tukkimiehen tiellä makaamasta. Siinä oli puu poikkiteloin ja nähtävästi oli juhannusiloja nauttinut urho siihen kompastunut. Unien valtakunnassa hän eleli, maahan koskettivat ainoastaan kasvot ja polvet, muu ruumis sai kunnian olla ylempänä luokkimaisessa asennossa.

-- Hei! huusi Aaro ja kosketti miestä kohteliaasti korkeimmalla olevaan kohtaan kenkänsä kärellä, jotta lenko ruumis menetti tasapainonsa, ja kallistui tielle lengottamaan. Aaro nykäsi vielä uudestaan miestä ja toisti kehoittavan äännähdyksensä.

Mies vaan vähäsen örähti.

Mitähän, jos...

Aaro kosketti vielä miestä varmuuden vuoksi.

Ja sitten solutti hän hiljaa kätensä miehen housun taskuun. Käden mukana tuli sieltä rahakukkaro, jossa oli yksi ainoa kymmenmarkkainen. Aaro otti sen sukkelasti ja lähätti kukkaron takaisin miehen taskuun.

Katsahdus ympärille ja kipakka juoksu... Ja juostessa tuntui Aarosta kuin tienviereiset vesat olisivat tavoitelleet häntä lyödäkseen...

Juhannuspäivänä lähetti joku päälliköistä taasen Aaron viinanhakuun. Kolmisen virstan päässä joelta oli mökki ja mökin toissilmällä miehellä oli pulloja metsä täynnä. Yhden pullon etsi hän pensaasta täältä, toisen pensaasta tuolta ja kolmannen koivun juurelta kuivien kulojen ja lehtien peitosta. Hänen päävarastoaan ei kukaan tietänyt.

Aaro osti kaksi pulloa päällikölleen ja yhden itselleen. Jokaisessa pullossa oli vettä puoleksi, ja puolitoista markkaa ne maksoivat kappale.

Aaro tarjosi iltasella pullostaan päälliköllekin. Mutta itsellään hänellä oli niin tavattoman hauska. Töppöset tuntuivat olevan niin kepeät, niin kovin kepeät, että niilläkös vasta olisi kelvannut tukkien selässä keppelehellä. Ja metsän puut näyttivät nauravan ja nauraessaan vapisevan...

Aaro meni näetten metsään korttimiesten luo. Siellä hän rupesi pelaamaan oikein rahaista nakkia, sillä hän oli jo oppinut tuntemaan kortitkin.

Auringon laskettua meni Aaro kylään päin muutamien nuorten tukkipoikain keralla, sillä kylässä kuului muutamassa talossa olevan paljon tyttöjä...

Aaron pullo kun oli jo iltasella mennyt tyhjäksi, antoi eräs päällikkö aamulla hänelle kohmeloryypyn.

Ja Juhannuksesta lähtien korotettiin Aaron palkka markasta kahdestakymmenestä pennistä puoleentoista markkaan.

Mutta parin viikon perästä laskettiin joesta viimeiset tukit järven lahteen. Aaro sai olla viimeiseen asti työssä, vaikka miehiä päivä päivältä vähennettiin lautan hännän joensuuta lähetessä. Aaro toivoi pääsevänsä lautallekin, mutta kun viimeiset puut olivat lahteen lasketut, annettiin hänelle viimeinen tili.

Kotikylälle päin ei Aaro ajatellutkaan lähteä. Hänessä oli herännyt vastustamaton halu mennä hyvin kauvaksi, jossa ei hänen kotikyläänsä tiedettäisi olevan olemassakaan...

Muutamia päiviä astuttuaan tuli hän rautatien asemalle. Sattumalta oli tullut kulkemaan sen lähitse ja pistäiksen katsomaan, kun kuului junakin juuri kulkevan.

Juna tuli niin muhkeana ja mahtavana ja kiljahti kopeasti tullessaan. Silloin Aaro rietautui juoksemaan pilettiluukulle, haamasi kaikki rahansa kukkarostaan ja pyysi pilettiä niin pitkälle matkalle kuin rahoilla pääsee.

Piletin myyjä katsoi vähän ihmetellen, mutta toi kuitenkin piletin ja antoi viisitoista penniä takaisin.

Aaro koppasi konttinsa käteensä ja juoksi junaan. Vaunussa ei ollut muita matkustajia kuin joku neiti, jonka posket olivat melkein läpikuultavan puhtoiset, puku aivan lumoava ja päässä kukitettu hattu. Aaro painautui nurkkaan istumaan ja tarkasteli neitiä. Neiti luki, nosti muutaman kerran suuria silmiään ja vilkasi Aaroon. Aaro oikein vavahti nähdessään tuon katseen...

Toista semmoista katsetta ei Aaro enää saanut, mutta neiti siihen sijaan sai Aarolta yhtä pitkän katseen kuin Aaro tuli junalla kulkemaan.

Mitenkä kiivaasti se juna kulki!

Mutta ainoastaan kiireen kautta jouti Aaro vilkasemaan mitenkä puut vilahtelivat radan varsilla. Sitten käänsi hän katseensa neitiin...

-- Eikös se poika ollut jääpä tälle asemalle? tuli konduktööri huomauttamaan.

Aaro ei ollut muistanut koko asiaa. Kiireesti hän ryykäsi ulos.

-- Niin.

Ja juna läksi.

Äkkiä näkyi Aaro muistavan jotakin. Hän läksi juoksemaan junan perästä ja huusi hädissähengin:

-- Konttini jäi!

Konduktööri seisoi nauraen vaunun rappusilla ja junan vauhti vaan yhä kiihtyi.

-- Elä juokse poika radalle! huudettiin asemalta.

-- Konttini! huusi Aaro ja juoksi kuin tuskainen.

Juna eteni ja pieneni. Vähän ajan perästä pilkoitti se pienenä, mustana kääpiönä pitkän, suoran rata-aukean toisessa päässä ja puhkui mustaa savua pirullisesta kidastaan.

Aaro juoksi perästä. Tottapahan tavoittaisi seuraavalta asemalta.

Huimaa vauhtia oli mennyt juna, mutta huimaa vauhtia meni Aarokin.

Punaisesta talosta pistäytyi ratavahti ulos, huutaen:

-- Ei saa kulkea radalla!

Mutta minkäpä hän pojalle teki. Luuli kaiketi hulluksi.

Asemaväli oli jokseenkin lyhyt. Vihdoin näkyi asema pitkän rata-aukean päästä ja asemalla seisoi juna puhallellen torvestaan savupalloja ilmaan.

Aaron vaatteet olivat aivan kosteat ihosta virranneesta vedestä, mutta yhä kiivaammin hän juoksi.

-- Hiiiuu!

Ja juna läksi liikkeelle. Aaro oli jo jokseenkin likellä.

-- Konttini, konttini!

Aaro puuristi viimeisetkin voimansa. Asemalla seisoi mies, jonka hattu oli ympäröity sinisellä nauhalla.

-- Minnekäs juokset, poika?

-- Niinkun konttini vei!

-- Mutta rataa ei saa juosta, sanoi sininauhahattuinen.

-- Voi, seisottakaa, että saan konttini!

-- Sähkötetään seuraavalle asemalle, että ottavat siellä pois.

-- Maksaako se mitä?

-- Parisen markkaa.

Mutta Aarolla oli rahaa ainoastaan viisitoista penniä. Sininauhahattuinen ei antanut hänen juosta edelleen, eikä siitä olisi kuulunut olevankaan mitään hyötyä.

Voi kun Aaroa harmitti tuommoinen ryövärin mokoma. Ja kun kontissa olivat kaikki hänen alusvaatteensa ja kengätkin! Aarolle ei jäänyt ylle kuin yhdet toimikkaiset housut, paita, takki ja hattu. Mutta minkäpä sille teki...

Aaro läksi astuskelemaan tietä myöten, vieköönpä tie minne hyvänsä.

Oli jo heinä-aika. Miehet kyllä kävivät kaikkialla kaupaksi.

Suurempi talo sattui olemaan tien varressa ja Aaro otettiin siihen työhön. Talossa oli seppä ja Aaro niin maailmaa matkaavana miehenä katsottiin parhaiten sopivan sepän toveriksi.

Pari päivää oli Aaro työssä. Mutta kolmannen päivän aamuna sanoi hän olevansa kipeä. Ja kipeä hän olikin, oli ruumis niin veltto, että hänen oli mahdoton työhön ryhtyä.

Aaro makaili puolille päivin. Mutta sitten tuntui ruumis vieläkin pehmeämmältä. Illemmalla pyysi Aaro palkkaansa, vaan isäntä ei antanut näin keskellä viikkoa... olkoon viikon loppuun.

Aaron täytyi tyytyä.