Part 6
— Uh, kuinka se on raa'an ja julman näköinen!
ELSIE kiiruhtaa Kohosen ruumiin luo; itsekseen.
Jumalani, hänhän on Kohonen! — Palaa etualalle kalpeana ja kauhistuneena; osoittaen Kohosen ruumista.
— Ah, miksi hänet olette surmanneet? Hänhän oli rehellinen, kelpo työmies...vanhimpia työläisiä isäni tehtaassa. Olen tuntenut hänet siitä asti kuin muistan.
KAIKKI katsovat hämmästyneinä Elsietä.
TIREHTÖÖRI STÅHLE ankarasti.
Elsie, varoitan sinua...älä sekaannu näihin asioihin...Sinä et niitä ymmärrä!
ELLI
Mutta ajattelehan, Elsie, millaisia roistoja punaiset olivat! He valelivat tässä ympäristölläkin rakennuksia paloöljyllä ja sytyttivät ne sitten palamaan. — Näin itse omin silmin.
PASTORI LOIMARANTA
Niin, ja monissa paikoin kuuluivat ne naulanneen kokonaisia perheitä ristille. — Luotettavat henkilöt ovat kertoneet.
TILANOMISTAJA FALCK
Elintarpeita ne myöskin haaskasivat suunnattomat määrät. He rakensivat niistä, kokonaisia rovioita, valelivat ne paloöljyllä ja sytyttivät sitten palamaan.
ÄÄNIÄ
— Ah, millaisia konnia!
— Kirotut roistot!
PASTORI LOIMARANTA
Ja nämä tällaiset kuuluvat nyt kun ovat joutuneet vangeiksi valittavan, että heitä muka kiusataan nälässä. Odottakoot vielä muutaman kuukauden, niin sitten ehkä tulevat tietämään, mitä on nälkä.
LUUTNANTTI FREY
Heille olisi syötettävä polttamiensa elintarpeiden tuhka eikä mitään muuta.
PASTORI LOIMARANTA
Kuularuiskujen ja konekiväärien eteen ne pitäisi asettaa koko roska ja tehdä puhdasta jälkeä. He tahraavat ilmankin hengitykseltänsä.
LUUTNANTTI FREY
Myöntänette siis, neiti Ståhle, että punaisten kaltaisille roistoille tuollainen kohtalo on täysin oikeudenmukainen. — Osoittaa ruumiita.
ELSIE osoittaen Kohosen ruumista.
Hän ei ollut roisto...
ELLI
Mutta, Elsie, olihan hän myöskin kapinallinen ja vielä jonkinlaisena päällikkönäkin!
ELSIE Sittenkään hän ei ollut roisto. Minä tunsin hänet...
TIREHTÖÖRI STÅHLE kylmästi, masentavasti.
Elsie, sinun puheesi osoittaa hämmästyttävää lyhytnäköisyyttä ja arvostelukyvyttömyyttä. — Luulisi melkein jonkun heidän hengenheimolaisensa puhuvan, eikä suinkaan Erik Ståhlen tyttären. Minä varoitin sinua jo äsken, kerran ennemmin olen sinua jo varoittanut. Nyt varoitan sinua kolmannen kerran ja se on myöskin viimeinen varoitukseni. Kehoitan sinua välttämään neljättä varoitustani — — sen seuraukset saattavat olla sinulle itsellesi ikävämpiä kuin luuletkaan.
ELSIE Ellille.
Tule, Elli! Mennään! — Lähtee.
ELLI seuraa Elsielä, vaikka vastahakoisesti. — Äänettömyys.
AARNE KALSKE tulee metsästä oikealta parin sotilaan saattamana. Hän on kalpea, puku epäjärjestyksessä ja tukka liimautunut hikiselle otsalle. Väistymätön tahdonvoima ja päättäväisyys, tuska, viha ja epätoivo kuvastavat hänen kasvoillaan.
Tulin vapaaehtoisesti pelastaakseni morsiameni...Sotilaat tässä voivat sen todistaa...
LUUTNANTTI FREY
Kuka te olette...? Mitä tarkoitatte?
PASTORI LOIMARANTA kuiskaten innokkaasti luutnantti Frey'lie.
Siinä hän nyt on...Kalske...punaisten päällikkö.. itse pääroisto.
LUUTNANTIT FREY tekee nopeasti ja salaa merkin sotilaille, jotka huomaamattomalla liikkeellä ympäröivät Kalskeen.
AARNE KALSKE joka ei kiinnitä huomiota sotilaiden liikkeeseen, melkein nöyrästi.
Missä hän on...se nuori tyttö, jonka vangitsitte isänsä keralla tuolla metsässä...?
Huomaa Kohosen ruumiin kauempana näyttämön taka-alalla, ja ponnahtaa nopealla hypyllä sotilaiden keskeltä ja juoksee ruumiin luo. — Tukahtuneesti, käheällä äänellä.
— Ah, jumalani...Kohonen...! Hyökkää rajusti etualalle silmissä pelottava hehku, suunniltaan tuskasta.
— Missä hän on...se nuori tyttö...Mitä olette tehneet hänelle?
ANNA joka on kuullut Kalskeen äänen, syöksähtää konttorin ovesta verannalle, ojentaen epätoivoisella, muita samalla riemullisella liikkeellä kätensä Kalsketta kohti.
AARNE KALSKE unohtaen kaiken muun, kuohuvalla riemulla.
Anna! —
Muutamalla askeleella juoksee hän ylös verannalle sulkien Annan rajusti syliinsä.
LUUTNANTTI FREY raivosta kuohuen sotilaille.
Te nahjukset, puuhevoset...Ottakaa kiinni hänet heti...ja tyttö viekää takaisin sisälle.
AARNE KALSKE
Miksi sellainen kiire, hyvä herra, Näettehän etten pääse pakenemaan, enkä sitä yritäkään. Minä tiedän, että elämäni viimeiset minuutit ovat kulumassa, elämäni tuulilasin hiekka on juossut loppuun...Mutta nyt ei ole siitä kysymys. En pelkää kuolemaa. Minä melkein toivon sitä nyt, sillä kuolema...se on unohdus...lepo...ikuinen rauha...Mutta tämä nuori tyttö...Säästäkää hän...Sitä vain teiltä pyydän...
ANNA
Ei, ei, jos he eivät sinua säästä, en tahdo jäädä minäkään elämään. olkaamme sitten yhdessä!
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Viivyttelette? Ettekö kuulleet käskyäni? Sotilaat aikovat hyökätä.
AARNE KALSKE
Seis! Malttakaahan hetkinen! Minä yksin olen syyllinen. Antakaa tämän tytön mennä. Hän on vielä niin nuori...vasta elämän alussa...ja mitä hyötyä teille on hänen surmaamisestansa? Isänsä makaa tuolla ja vanha äitinsä, pieni sisarensa ja veljensä tarvitsevat hänen apuansa. Antakaa hänen mennä ja minulle saatte silloin tehdä mitä ikinä haluatte?
LUUTNANTTI FREY Kalskeelle.
Te tulkaa alas sieltä!
ANNA tarttuen rajun tuskan vallassa Kalskeeseen.
Ei...ei...Elä mene, en päästä sinua. Kuolkaamme yhdessä! — Ojentaen rukoilevasti käsiänsä: liikuttavasi! ja tullen alas verannalla.
Jos ette häntä säästä, surmatkaa silloin minutkin...surmatkaa minutkin...Ah, kuulkaa minua hyvät herrat, jos te olette ihmisiä ja jos rinnassanne on vielä jotakin inhimillistä tunnetta jäljellä! Sallikaa meidän elää, poistua täältä, ja me vannomme, ettemme ikinä tule vähimmälläkään tavalla teitä häiritsemään. Sillä katsokaahan, me rakastamme toisiamme, jos te tietäisitte kuinka me rakastamme...Emme ole tehneet mitään yksityisiä rikoksia, olemme vain puolustaneet ihmisoikeuksiamme. Rikollisella tavalla ehkä, mutta meidän asemassamme olisitte te tehneet aivan samoin, hyvät herrat! Isäni te ammuitte, eikö se jo riitä? Oi, olkaa inhimillisiä, ja sallikaa meidän mennä!
AARNE KALSKE
Ah, lopeta...Ei se hyödytä mitään. Ennemmin voisit saada nuo kivetkin heltymään.
LUUTNANTTI FREY puoliääneen.
Kautta jumalien, eipä paljoa puutu, etten toivo tällä hetkellä olevani tuon punaroiston tilalla, niin järjetön kuin sellainen toivomus itse asiassa onkin. — Annalle, osoittaen Kalsketta.
— Häneen nähden on pyyntönne aivan mahdoton, meillä on ankarat ohjeet siinä suhteessa...mutta mitä Teihin itseenne tulee...niin siitä voimme puhua myöhemmin...riippuu kokonaan Teistä itsestänne —
AARNE KALSKE kiihtyvällä raivolla.
Vaiti, roisto...!
LUUTNANTTI FREY kiinnittämättä huomiota Kalskeen huudahdukseen, edelleen Annalle... toivoakseni sovimme ehdoista...ne eivät ole lainkaan ankarat...Nuoruudelle ja kauneudelle annetaan paljon anteeksi. — Kalskeelle leikillisien ivallisesti.
— Älkää siis murehtiko! Tyttönne jää hyviin käsiin.
AARNE KALSKE suunniltaan raivosta.
Ah...katala...— Hypähtää notkealla hypyllä alas verannalta katse tähdättynä luutnantti Frey’hin uhkaavana ja läpitunkevan terävänä.
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Ottakaa kiinni hänet!
AARNE KALSKE vetää taskustaan revolverin, jonka lipasimen hän vetää vireeseen.
LUUTNANTTI FREY vetää myöskin revolverinsa, mutta ei rohkene käydä avoimeen taisteluun, vaan yrittää pysyä sotilaiden takana. Sotilaille.
Ampukaa hänet...nopeasti...
AARNE KALSKE asettuu suojelevaan puolustusasentoon Annan rinnalle, revolveri toisessa kädessä ja toisella tukien Annaa, joka tuskasta miltei tajuttomana nojaa Kalskeeseen. — Sotilaat kohottavat vastahakoisesti kivääreittänsä.
PUOLIÄÄNEKKÄITÄ HUUDAHDUKSIA
Tuollainen se ois oikea suomalainen, olipa hän sitten punainen tai valkoinen!
TIREHTÖÖRI STÅHLE Kalskeelle.
Vaikkakin kunnioitamme teidän pelottomuuttanne, niin kohtaloanne se ei millään tavoin tule muuttamaan. — Sotilaille. — Täyttäkää tehtävänne!
AARNE KALSKE omituisesti naurahtaen.
Ei tietystikään, sellainen ajatuskin olisi jo mahdoton
LUUTNANTTI FREY jälleen tointuneena Kalskeelle.
Päästäkää tyttö irti ja lukekaa viimeinen rukouksenne! —
AARNE KALSKE levollisesti.
Olen valmis ilman mitään viimeisiä rukouksia. Kuulkaa kuitenkin viimeiset sanani. Minä näen uuden ajan kultaisen salon kaukaisen kajastuksen. Ja se aika tulee pyyhkäisemään pois kaiken sen, mihin te, hyvät herrat, nyt vääjäämättömästi uskotte. — Pysäyttäkää sen tulo, jos voitte!
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Ampuma-asento!
AARNE KALSKE
Täyttäkää siis lahtarivelvollisuutenne! — Annalle.
— Hyvästi, Anna, Hyvästi! —
Tirehtööri Ståhlen, Loimarannan ja muutamien muiden revolverin kuulien lävistämänä vaipuu Kalske kuolettavasti haavoittuneena maahan. — Pitkä äänettömyys.
TEHTAAN INSINÖÖRI kunnioittavasti osoittaen Kalskeen ruumista.
Hän tuossa oli tosin kapinallinen ja lailliselle yhteiskuntajärjestykselle vaarallinen henkilö, mutta sittenkin surettaa minua hänen kohtalonsa, sillä hänen kaltaisissaan kadottaa koko kansa parhainta ja jalointa omasta itsestään... ikäänkuin pisaran sydän vertansa...
PASTORI LOIMARANTA
Sanottupa mitä tahansa, herra insinööri, niin sitä ette voine kuitenkaan kieltää, että hän, jos kukaan, oli ansainnut palkkansa.
ANNA joka edellisen repliikin aikana on seisonut ikäänkuin kivettyneenä, mielipuolinen ilme kasvoilla, puristaa hirvittävän tuskan ja kauhun vallassa ohimoitansa. Näin seisoo hän hetken, sitten heittäytyy hän Kalskeen ruumiin viereen ja alkaa silitellä sen kasvoja, kuiskien vienolla hellällä äänellä.
Herää rakas...herää...herää...Sinunhan tulee kylmäkin siinä, kätesikin ovat aivan jääkylmät...Kääntyen poispäin ruumiista: vaikeroivasti.
— Ah, hyvä jumala, hän ei kuule minua...ei kuule minua...
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Viekää tyttö pois! — Sotilaat yrittävät temmata Annan erilleen Ruumiista, mutta hän on tarttunut lujalla, suonenvedontapaisella otteella ruumiin vaatteisiin.
ANNA yhä ruumiille.
Etkö sinä tunne minua? Minähän se olen, sinun oma tyttösi, joka huudan sinua...Herää jo, ja lähdetään pois tästä kamalasta paikasta...Oh, kuinka sinä olet veressä...Maltahan, minä pesen veren pois kasvoistasi. Sitten lähdemme! Tai minäkin jään tähän...tähän vierellesi...Sotilaat yrittävät temmata Annan pois. — Katsos noita kauheita verikätisiä miehiä, jotka yrittävät eroittaa meidät, mutta ethän sinä luovuta minua niille, ethän...Pidä lujasti kiinni, etteivät ne saa minua. Minä en tahdo mennä heidän mukanaan, en...en...tahdon jäädä tähän...sinun vierellesi.
LUUTNANTTI FREY sytyttäen hermostuneesti sikaarin.
Viekää hän nyt jo vihdoinkin!
ANNA syöksähtää nopeasti luutnantti Freyn luo ja tarttuu häneen lujalla, kiinteällä otteella. Hartaasti ja liikuttavasti.
Hyvä herra, ampukaa minutkin! Olkaa armollinen ja ampukaa minutkin! Me menemme yhdessä...hän ja minä...Jos ette minua pian ammu, jättää hän minut. — Ponnahtaa yhtäkkiä erilleen luutnantti Freystä kuin teräspontimen viskaamana, — Ah, katsokaahan käsiäni! Kuinka ne ovat veriset...ne ovat aivan punaiset verestä...Sitä valuu maahan asti...Nyt siitä on muodostunut kokonainen virta, ja itse te olette ylt'yleensä veren tahraama!
LUUTNANTTI FREY vie tahdottomalla hermostuneella liikkeellä kätensä takin taskuihin.
ANNA kääntyen ympärillä oleviin.
Teidänkin kätenne ovat veressä, toisten enemmän, toisten vähemmän; mutta kaikki te olette veren tahraamia! — Osoittaa luutnantti Freytä, pastori Loimarantaa, tilanomistaja Falck'ia ja tirehtööri Ståhlea. — He ovat kuitenkin verisimmät teistä kaikista. He aivan kahlaavat lämpimässä veressä...pian he uppoavat siihen. — Kaikki katsovat Annaa kalpeina ja kauhistuneina.
LUUTNANTTI FREY yrittää saada äänensä varmaksi ja käskeväksi, vaikka siinä värähteleekin vastustamaton kauhu; sotilaille.
Korjatkaa tyttö pois joko elävänä tai kuolleena! Meillä on muutakin työtä kuin katsella hullun naisen esittämää komediaa.
ANNA on jälleen mennyt Kalskeen ruumiin luo. Hän hyväilee ja silittelee sen kasvoja, kuiskien hellästi ja hiljaisella äänellä sen korvaan katkonaisia lauseita. — Sotilaiden tarttuessa häneen seuraa hän vastustelematta ikäänkuin unessa. Sotilaat vievät hänet pois tehtaalle päin. — Pitkä painostava äänettömyys.
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Kahden tunnin kuluttua jatkamme jälleen matkaamme, saatte siksi aikaa mennä lepäämään. — Meille tulee vielä kuumat paikat tänä päivänä tuolla järven takana. —
Sotilaat menevät tehtaalle päin. — Äänettömyys.
LUUTNANTTI FREY tarkastelee omituisen hermostuneesti ja alinomaa käsiään.
Kirotun ilkeän tunnelman nuo punikkiroistot saivatkin syntymään, — Mutta mitäpä tuosta! Meidän oli meneteltävä niinkuin menettelimme. Ja ellemme olisi onnistuneet pääsemään voittajiksi, niin makaisimme nyt tuossa heidän tilallansa.
PASTORI LOIMARANTA
Kiittäkäämme taivaallista isäämme, joka on johtanut tämänkin asian onnelliseen päätökseen.
Hankkiutuvat lähtemään vasemmalle rakennuksen taitse. — Menevät.
LUUTNANTTI FREY joka menee viimeisenä, tarkastelee yhä käsiään. Hän pysähtyy ja ottaa taskustaan nenäliinan alkaen sillä hangata käsiään; puoliääneen.
Tuossakin on sitä...ja tuossa...ja tuossa...Mitä ihmettä, koko kädethän ovat aivan veriset...— Hankaa rajusti nenäliinalla käsiään. — Pistää nenäliinan taskuunsa avuttomasti ja epätoivoisesti huokaisten. — Turhaa vaivaa! Eivät ne lähde! Tuon järven kaikki vesi ei voisi niitä puhtaaksi pestä...— Äkkiä ilostuen. — A-haa, jopa tiedän...minä koetan uudella ranskalaisella saippuallani, jota saksalaiset upseerit minulle antoivat. Se varmaankin auttaa. — Äkkiä pysähtyen alkaa tuijottaa kalpeana ja liikkumattomana ruumiisiin. — I-Iaa! Näenkö oikein...? Tuo liikahti...ja myöskin tuo...nyt ne katsovat minua elottomilla lasittuneilla silmillään...Mitä tämä on...Olenko menettänyt järkeni...onko itse helvetti lähettänyt joukkonsa minua vastaan...? — Naurahtaa äkkiä vapautuneesti. — Joutavia! Kuolleet eivät liiku. Ja jos ne katsovatkin, eivät ne kuitenkaan näe mitään...— Alkaa jälleen tarkastella käsiään. — Nuo pilkut...ne eivät vain lähde. — Ottaa, taskustaan nenäliinan alkaen hangata käsiään. — Ne yhä suurenevat...suurenevat...vettä...pitäisi olla vettä...tuokaa vettä...— Melkein kirkuen. — Tuokaa vettä...vettä...että saan nuo kirotut tahrat lähtemään...
TIREHTÖÖRI STÅHLE JA PASTORI LOIMARANTA tulevat juosten näyttämölle. — Yhtaikaa.
Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut, herra luutnantti?
LUUTNANTTI FREY hankaa yhä käsiään.
Nuo kirotut tahrat...ne eivät lähde...Ne yhä suurenevat...— Näyttää käsiään. — Katsokaahan!
PASTORI LOIMARANTA
Mutta, herra luutnantti, kätennehän ovat aivan puhtaat.
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Eihän niissä ole mitään tahroja.
LUUTNANTTI FREY
Te vain sanotte niin, mutta näenhän minä itse...ovathan käteni kokonaan veritahrojen täyttämät.
TIREHTÖÖRI STÅHLE JA PASTORI LOIMARANTA katsovat arasti luutnantti Freytä.
PASTORI LOIMARANTA.
Me vakuutamme, herra luutnantti...käsissänne ei ole pienintäkään tahraa, vielä vähemmän verta.
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Teidän hermonne ovat ylenmäärin kiihoittuneet liiallisesta ponnistelusta ja valvomisesta. Teidän pitää saada lepoa. Tulkaa, herra luutnantti.
LUUTNANTTI FREY mutisten puoliääneen.
Kunhan vain saisin tuon veren käsistäni lähtemään...
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Kyllä ne lähtevät. Tulkaahan nyt vain meidän kanssamme.
— Lähtevät taluttaen luutnantti Freytä. — Aurinko nousee. — Kohosen vaimo ja Sylvi tulevat hitaasti ja varovasti oikealta metsästä. Kumartuessaan tarkastamaan ruumiita huomaa Sylvi isänsä ruumiin.
SYLVI heittäytyen sen viereen; sydäntävihlovan tuskallisesti.
Isä...isä...
KOHOSEN VAIMO laskeutuu ruumiin viereen toiselle puolelle rukoilevaan asentoon. Hän ei puhu mitään, mutta koko hänen olennostaan ja kasvoistaan kuvastuu ääretön tuska.
ELSIE tulee hetken kuluttua vasemmalta, rakennuksen takaa. Huomattuaan Kohosen vaimon ja Sylvin väistyy hän arasti ja kunnioittavasti, joutuen siten äkkiarvaamatta aivan Kalskeen ruumiin viereen. Kuolemankalpeana ja kauhistuneena katsoo hän ruumista kauan ja kiinteästi...Sitten horjahtaa hän läheistä puunrunkoa vasten ja hänen ahdistetusta rinnastansa tunkeutuu sanomattoman tuskallinen, tukahtuneen hätähuudon kaltainen valitus.
Oh, jumalani, jumalani...
— Heittäytyy ruumiin päälle syleillen ja suudellen sitä tulisesti, intohimoisesti...
ESIRIPPU.