Part 1

Produced by Tapio Riikonen

ÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA

Seikkailuromaani

Kirj.

ØVRE RICHTER FRICH

Suomentanut

J. V. Korjula

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa: Jalkapalloilija.

I. Yalen ylioppilas. II. Valomerkit. III. Guiglielmo Marconi. IV. Vainukoira. V. Kaukoviesti. VI. Kun Niggitts heräsi. VII. Iäkäs keksijä. VIII. Karkuri. IX. Viime hetkessä. X. Poloinen isä. XI. Kohti suurta hiljaisuutta.

Toinen osa: Äärimmäiseltä rajalta.

XII. Ihminen. XIII. Päivällisateria. XIV. Ilmapallo "Thule". XV. Kohti tapausten aamua. XVI. Outoja vieraita. XVII. Kaksi veljestä. XVIII. Vakavia valmisteluja. XIX. Häät tuntemattomalla taivaankappaleella. XX. Kuherruskuukausi. XXI. Aurinkovuori. XXII. Luuranko. XXIII. Näytös. XXIV. Morse-sähkösanoma.

Kolmas osa: Kotiinpaluu.

XXV. Avaruuden halki. XXVI. Pelastaja. XXVII. Ainoastaan kolmelle tilaa. XXVIII. Jäähyväiset. XXIX. Atlantin rannikolla. XXX. Takaisin elämään. XXXI. Kaksi sähkösanomaa. XXXII. Maan ihmeitä.

ENSIMMÄINEN OSA

JALKAPALLOILIJA

I.

YALEN YLIOPPILAS.

Nuori tiedemies Simon Newcombe Harriman istui Marconi-aseman suuressa vastavalmistuneessa rakennuksessa pienellä S:t Vincentin saarella, joka kuului Kap Verden saaristoon, ja keskusteli itsensä sekä tähtien kanssa.

Harriman oli amerikkalainen ja oli valinnut nimensä vähän tähtitiedettä, vähän trustimuodostumia ajatellen. Hän olisi tietysti voinut yhtä hyvin nimittää itseään Abraham Lincoln Rooseveltiksi tai joksikin muuksi samaan tyyliin, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan mielistynyt nimiyhtymään, joka toi mieleen suuren tähtikiikarin ja lihavan liikekuninkaan. Mikä hänen alkuperäinen nimensä oli, sitä ei kukaan kyennyt ilmoittamaan. Mutta yhtä seikkaa ei voida salata. Tämä suuriniminen nuori mies oli Sing-Singin vankilasta karannut rangaistusvanki ja moraalisia periaatteita vailla oleva herra.

Hän oli aikoinaan -- silloin vaatimattomamman nimisenä -- tavattoman lahjakas ja lupaava ylioppilas Yalen yliopistossa, ja osoitti aivan hämmästyttäviä taipumuksia luonnontieteisiin ja jalkapallopeliin. Vaikka hän oli laiska kuin Alkibiades ja kaikissa muissa aineissa loisti ällistyttävällä tietämättömyydellä, pelasti hänet hänen matemaattinen älynsä aina varmaan satamaan, jossa kellui palkintoja, stipendejä ja kaikkea muuta hyvää, millä amerikkalaisten miljoonamiesten paha omatunto on varustanut sikäläiset yliopistot.

Mutta Yalen yliopiston moraalin vartija ei häntä katsonut hyvillä silmin. Sillä tämä nuori ylioppilas oli hurjapäinen herra, jolla oli taipumusta juopotteluun, tappeluun ja tanssijattariin. Ja ellei hän olisi ollut Yalen suuren urheiluhallin paras potkija, niin epätietoista on, olisiko hänen asemansa ollut niinkään varma. Hän oli pitkä roikale, jonka raajat olivat luisevat ja jalkapohjat kuin harmaalla karhulla. Ja hänen potkuistaan sanottiin, että ne tuntuivat San Franciscoon asti, jossa vielä tänä päivänä eräs mies ontuu, saatuaan parantumattoman luumurtuman joutuessaan liian liki kuuluisaa Yalen potkijaa.

Hän ei tosiaankaan ollut niitä sankareita, jotka Jack Londonin ja Rex Beachin romaaneissa uhkuvat jaloutta, lihaksia ja makeata soppaa. Hän ei ollut hauskan näköinen, hänen ryhtinsä oli etukumara ja hänen nenällään oli luureunaiset rillit, joiden tarkoituksena oli peittää hänen läpikotaisin kurja, mutta mielikuvitusrikas ja rohkealentoinen sielunsa.

Mutta sitten piti tapahtuman jotakin, joka yhtäkkiä lopetti hänen uransa sekä yliopistossa että pallokentällä. Hän sattui eräänä päivänä hurjistumaan etiikan professorin tutkinnossa niin, että unohti, missä oli. Hän vastasi suoranaiseen solvaukseen potkulla, joka jalkapalloradalla olisi tuottanut hänelle suosiomyrskyn. Se oli, nähkääs, niin voimakas ja niin paikalleen osattu, että filosofi singahti nurkkaan, josta hän ei enää koskaan noussut.

Se mies, jota me nyt vaiteliaisuutta ja järjestystä noudattaaksemme nimitämme Simon Newcombe Harrimaniksi, pistettiin silmänräpäyksessä Sing-Singin vankilaan, ja koska etiikan professori oli ollut sävyisä (tosin hieman kuivakiskoinen) sanansaivartaja, joka oli tulkinnut Ralph Waldo Emersonia kuin vain harvat, sai ystävämme Simon kuolemantuomionsa amerikkalaistenkin oikeudenkäynnin kannalta ihmeteltävän pian.

Mutta lahjakas fysiikan harrastaja ei saanut tilaisuutta tunnustella niiden 1,500 voltin voimaa, jotka Amerikan valtio tuhlaa murhamiehiin. Sillä hän karkasi. Eikä edes karkaamisen hetkellä hän voinut unohtaa jalkapalloradan kokemuksia, vaan potkaisi erään vartijan piloille, otti virkapuvun ja marssi ulos avaraan maailmaan.

Monta kovaa koettuaan hän tuli Englantiin, jossa hän erinäisillä pikku huijailuilla pääsi niin pitkälle, että saattoi astua itse suurmestari Marconin eteen ja esittää tälle itsensä sekä monta kaunista ja hyvin väärennettyä todistusta.

Suuri keksijä mieltyi miehen moniin hienoihin nimiin ja lähemmin tunnusteltuaan pitkää hongankolistajaa, jolla oli nuo hitosti luottamusta herättävät luureunarillit (älä koskaan luota mieheen, jolla on luureunaiset rillit!), hän huomasi, että tässä oli oppilas, jota saattoi käyttää.

Ja Simon Newcombe Harriman lähetettiin S:t Vincentin tähti- ja sähköasemalle, saaden mukaansa sarjan määräyksiä, jotka lakimiehenkin silmissä olisivat näyttäneet kiperiltä ja jotka mekin sen vuoksi annamme olla selostamatta.

Niinpä siis tapahtui, että Yalen ylioppilas, jalkapalloilija ja murhamies nyt oleili alhaalla päiväntasaajan luona ja joi whiskyä tällä jumalain unohtamalla saarella Afrikan länsirannikon edustalla.

Paljon kaunista voisi kertoa Kap Verden saarista. Kun on rämpinyt Dakarin kuumerämeissä, tai myrkyllisten kärpästen, verenhimoisten moskiittojen ja muiden kuuman vyöhykkeen vitsausten kynsistä päässyt Senegalin rannikolle, ei tunnu niinkään tuhmalta purjehtia S:t Vincentin keltaiseen hiekkahelvettiin. Ei siellä kuole kovinkaan pian, kunhan vain osaa juoda whiskyä. Sillä S:t Vincent on englantilainen rannikkoasema, johon poikkeaa monta alusta. Ja missä on vilkas laivaliike ja paljon höyryaluksia, siellä on jostakin tuntemattomasta syystä myös runsaasti whiskyä.

Tämä ilmiö suostutti Simon Newcombe Harrimanin tuohon kaikki valtaavaan keltaiseen hiekkaan, joka tuntui olevan tuotu tänne suoraan Saharan erämaasta. Hän antoi palttua englantilaisille tullimiehille, laivanvarustajille, kauppiaille ja papeille, kiristeli hampaitaan joka kerta kun näki haukinaamaisen portugalilaisen, haukkui pataluhaksi kahta sähköittäjää, jotka joka ilta rukoilivat Jumalaa että saisivat määräyksen matkustaa kotiin, ja uhrautui muuten ilman salaperäisille äänille, tähdille, whiskylle ja suurelle hiljaisuudelle.

Hän ei nimittäin unohtanut tiedettään. Ja jos joku sähköittäjistä olisi sattumalta nähnyt hänet iltaisin tähtiaseman suurella ulkoparvekkeella tuijottamassa troopillisen tähtitaivaan valtavaan kirkkauteen, niin näkijä olisi huomannut, että mies oli ottanut nenältään rillit ja että hänen suurista likinäköisistä silmistään hohti kaipuu, joka ojenteli siipiään kohti suuren säteilevän avaruuden ihmeellisiä arvoituksia.

Ja toisten mennessä levolle hän saattoi istua mikrofooni korvassa ja kuunnella meren ja taivaan merkillisiä ääniä.

Eräänä tuollaisena yönä tapahtui _se_, joka hänen tahtomattaan sai hänen nimensä loistamaan kilpaa maailman suurimpien nimien kanssa.

II.

VALOMERKIT.

Aika oli merkillinen, täynnä hapuilevaa taikauskoa ja uusien totuuksien ikävöintiä. Maailmanhistoriallinen onnettomuus nosti pinnalle ihmeellisiä asioita. Sodan lohikäärmekylvö oli luonut omituisesti vääntyneitä valtiollisen elämän muotoja. Yhteiskunta, elämän ilmiöistä mutkikkain, oli suurella vaivalla ja vatsanväänteellä sulattanut sen kovan ravinnon, mitä sen elimistölle olivat tarjonneet spartakismi, leninismi ja muut alaluokkavallankumoukset.

Mutta kaiken tämän levottomuuden turvissa olivat ihmiset ruvenneet ajattelemaan ja mietiskelemään. Tappotannerten miljoonat kaatuneet olivat levinneet ikäänkuin henkiä täynnä olevaksi tähtisumuksi verikylläisen maakamaran ylle, ja tässä kaiken yliluonnollisen itämiselle perin otollisessa ilmanalassa putkahti ilmoille mittaamaton halu syventyä salattujen voimien tuntemattomiin arvoihin. Käsivarsiinsa turvautuvien vähitellen valloittaessa itselleen maan, ja köyhälistön kiihkeästi tavoitellessa valtaa, harhaili oman onnensa nojaan jätetty sivistyneistö pitkin suurten ajatusten äkkijyrkänteitä ja tuijotti pois, kohti uusia ja outoja maailmoita.

Kaikki vanhat ismit heräsivät uuteen eloon. Mesmerismi, hypnotismi, magnetismi, spiritismi saivat jo kadonneen nuoruudenvoimansa takaisin. Kaikissa vanhoissa pappiloissa ja luostareissa kummitteli, puolittain unohdetut pöydänjalat tanssivat, aikaansa seuraavat valokuvaajat eivät niin paljoa välittäneet ihmisistä kuin usvaisen hämäryyden hyväntahtoisista ja turhamaisista hengistä, ja astraaliruumiit lentelivät halki avaruuden niinkuin tarun hollantilaisen laiva.

Kirjailijat eivät enää kirjoittaneet käsin eivätkä koneilla. Heidän olkapäillään ratsasti jokin rakastava henki, joka valmisti heidän kirjansa. Ja kun henget syystä tai toisesta olivat huonoja kirjoittajia, niin kirjoistakin tuli säännöllisesti huonoja. Täytyy vain surren valittaa, etteivät kaikkein suurimmat nukahtaneet henget päässeet toisten tavalla lausumaan julki ajatuksiaan. Sillä vielä ei ollut Aristoteles eikä Plato tarttunut yhdenkään ihmisen käteen, eikä Euklides tai Newton istahtanut kenenkään kaihomielisen kirjailijan niskaan kumoamaan Einsteinin väitöksiä.

Olipa nyt tämän laita kuinka tahansa -- yksi asia oli varma: ihmisten mielet herkistyivät näinä aikoina äärimmilleen vastaanottamaan kaikkia vaikutuksia. He kulkivat mikrofoonit korvissa ja mikroskoopit silmissä. He avasivat niin sanoaksemme koko tajuntansa ovet alitajunnalle.

Simon Newcombe Harriman oli tavallaan aikansa lapsi hänkin. Vaikka hän olikin pahanilkinen kyynikko, joka antoi palttua niin vakaville asioille kuin pöydänjaloille, oli hänellä kuitenkin omat ihmeelliset ajatuksensa siitä avaruudesta, jonka valoja ja ääniä hänet oli pantu pitämään silmällä. Hän oli pikkuista vaille sen näennäisesti lapsellisen oppisuunnan kannattaja, että taivaita on muka seitsemän, mutta hän ei sanonut sitä kenellekään. Ja kerran toisensa perästä hän tapasi itsensä ihailemasta Tyko Brahea enemmän kuin Kopernikusta ja Kepleriä.

Mutta kaikista enimmin hän ihaili Marconia, koska tämä suuri italialainen oli antanut taivaan avaruudelle sen paikan ihmisten henkisessä ja aineellisessa elämässä, jonka se ansaitsee. Hän oli ollut ensimmäisenä aukomassa ilmakehän portteja inhimilliselle yhteyden kaipuulle. Ilman aaltoilu ja värähtely olivat hänen uskontoaan. Niinkuin muinais-kreikkalainen luonnonfilosofi Herakles, niin hänkin näki maailman alkuperusteen liikunnossa -- siinä liikehtimisessä, josta eri aaltosuhteet synnyttävät äänen, valon ja sähkön.

On mahdollista, että Simon Newcombe Harriman istui ja ajatteli kaikkea tätä tuona yönä Kap Verden saariston piskuisella saarella. Joka tapauksessa hänen aistinsa olivat äärimmälleen jännitetyt -- jokin selittämätön vaisto hänessä sanoi, että jotakin oli tulossa.

Niin, oli kuin koko säihkyvä tähtitaivas aina vilkkuvaan Etelän Ristiin asti olisi vavahdellut jostakin etäisestä salaperäisestä syystä.

Mutta mitäs tuo oli?

Harriman kohottautui puolittain seisomaan. Sitten hän pani pois mikrofoonin ja tarttui tähtikiikariin. Hän tuskin uskoi omia silmiään.

Sillä läntiselle taivaalle piirtäytyi yhtäkkiä muutamia omituisia valomerkkejä, ne viskautuivat mustan vihreälle tähtitaivaalle pitkien säteilevien keihäiden tavoin, ja katkeilivat ihmeellisiksi pisteiksi ja viivoiksi, muistuttaen ratapihojen vilkku-semafooreja.

Nuori fyysikko ajatteli ensin revontulia. Mutta muoto ja väri poikkesivat kaikesta, mitä hän oli lukenut ja kuullut tästä napaseutujen ilmiöstä.

Sitten hänen varovainen älynsä tunnusteli otaksumaa, että jokin ilmalaiva lähetti valomerkkejä mahdottomasta korkeudesta. Mutta iso tähtikiikari ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä sellaisesta.

Yksi asia oli kumminkin varma: Tässä _annettiin merkkejä Morsen aakkosilla_. Mutta merkit tulivat hyvin hitaasti. Salaperäinen lähettäjä oli joko tottumaton tai erittäin tunnollinen sähköittäjä.

Harriman oli päästänyt ensimmäiset merkit ohitseen -- nyt hän sieppasi, harjaantunut sähköittäjä kun oli, seuraavat sanat:

... _Puhukaa Marconin kanssa. Tulen jälleen 24 tunnin kuluttua_.

Sitten valomerkit sammuivat.

Harriman retkahti huohottaen takaisin tuolilleen.

Hän sytytti valon. Eteensä marmoripöydälle hän oli automaattisesti kirjoittanut valomerkit. Hän ei tahtonut voida luottaa omiin aistimiinsa. Hän odotti tunnin, odotti kaksi. Mutta taivas ei näyttänyt enää merkkejä.

Mitä tuo mahtoi olla?

Kenties joku amerikkalainen istui jollakin korkealla Pohjois-Amerikan vuorella ja koetteli jotakin uutta valolennätinkojetta. Olihan suuri tähtitorni Mac Kinley-vuoren huipulla vastikään valmistunut. Mutta oli mahdotonta antaa merkkejä siinä kulmassa. Valomerkkien _täytyi_ tulla jostakin paikasta maapallon ulkopuolelta. Ja silloin oli ilmalaiva-teoria ainoa mahdollinen.

Mutta nuori amerikkalainen ei voinut edes itseltään kieltää, ettei se selitys pitänyt paikkaansa. Ei ollut todennäköistä, että mikään ilmalaiva olisi ollut varustettu niin valtaisella heijastajalla, että se olisi voinut lähettää siksi voimakkaita merkkejä kuin nämä olivat. Ja vaikkapa ilmalaiva olisi ollut kuinka korkealla tahansa, olisi hän keksinyt sen tähtikiikarillaan.

Siis --!

Tekemättä loogillista johtopäätöstä Harriman harppasi alas sähköittäjien luo, jotka kuorsasivat huoneissaan.

"Tiedättekö, missä Marconi nyt oleilee?" karjui hän heille.

Molemmat herrat ponnahtivat pystyyn, kirosivat kiukkuisesti ja pääsivät näin vähitellen tajuntaan.

"Hän on huvipursineen Dakarissa", sanoi toinen ärähtäen. "Tehän tiedätte, että hän saapuu tänne kolmen päivän perästä."

"Lähettäkää silmänräpäyksessä hänelle langaton sähkösanoma ja kutsukaa minun nimissäni hänet tänne niin pian kuin hän suinkin voi tulla. On seikkoja, jotka vaativat hänen länsäoloaan neljänkolmatta tunnin sisällä. Lähettäkää pikasanomana. Onhan Dakarissa sekä päivä- että yöasema?"

"On", murahti sähköittäjä.

"Mitä pentelettä te mukisette", ärjyi Harriman ja sai töintuskin pidetyksi aisoissa kuuluisan murhaajajalkansa... "Tässä tehdään maailmanhistoriaa -- ymmärrättekö, senkin unikeko!"

Silloin sähköittäjä ymmärsi. Hän syöksyi ulos huoneesta paitasillaan, ja viittätoista sekuntia myöhemmin alkoi S:t Vincentin langaton erittäin hätäisesti huutaa Dakaria.

III.

GUIGLIELMO MARCONI.

Marconi-yhtiön uusi huvipursi "Astra" kellui Afrikan länsirannikon edustalla ja välkkyi voimakkaassa auringonpaisteessa. Se oli tullut suoraan Yarrowin kuuluisasta laivaveistämöstä ja oli kuin joutsen mutalammikossa.

Sillä Dakarin kehno satama ei ole sen laatuinen, että siinä voisi kylvettää pikkulapsia. Siinä on paljon keltaisia muistoja Senegal- ja Gambia-jokien erämaaliejusta, joka muuten antaa leiman koko tälle rannikolle S:t Louisista S:t Marieen saakka.

Dakar ei ole mikään terveellinen kaupunki valkoiselle miehelle. Se oli aikoinaan oikea helvetti. Nyt ovat sivistys ja kauppa yhteisvoimin muokanneet kaupunkia ja soita, niin että eurooppalainen voi jokseenkin vaaratta kuivatella ruhoaan päiväntasaajan auringon alkuvoimaisessa paahteessa.

Mutta huvipursi "Astra" somisti satamaa siinä kelluessaan ja sen pintaan kuvastuessaan. Aamu-auringon ensimmäiset säteet loivat pehmeän ja värähtelevän värihohteen aluksen siroihin ja joustaviin piirteisiin. Tuossa tulla paukutti moottorivene sen luo, ja moottoriveneessä istui joku eurooppalainen, jonka naama oli sinooperipunainen liian paljosta auringosta, whiskystä ja valvomisesta.

Samaan aikaan oikoi jäseniään telttatuolissa eräs keskikokoinen mies, jolla oli avonaiset ja rehelliset kasvot, ja haasteli kapteenin kanssa. Ensi silmäyksellä ei voinut keksiä mitään erikoista hänessä. Oli jotakin raikasta ja nuorekasta hänen tummien silmiensä hyväntahtoisessa ilmeessä, mutta sen vastapainona olivat lukuisat hienot rypyt ja vielä komeassa ruskeassa tukassa esiintyvät monet harmaat suortuvat.

Ja kuitenkin hän oli uusimman ajan suurimpia tienraivaajia -- yksi niistä, joiden nimet aina säilyttävät paikkansa keksintöjen historiassa, miesten sellaisten kuin Robert Fultonin, James Wattin, George Stevensonin, Graham Bellin ja Thomas Edisonin rinnalla. Hänen nimensä oli Guiglielmo Marconi.

On monta saksalaista pikkusielua, jotka kieltävät häneltä oikeuden nimittää itseään langattoman lennättimen keksijäksi. Mutta pieni italialainen on selviytynyt kaikista näistä kateuden myrskyistä ja ajat sitten astunut maailmanhistorian kuolemattomien joukkoon.

Hänen katseensa seurasi sinooperipunaista herraa ja hän näki tämän heiluttavan kädessään sähkösanomaa, joka oli varustettu erinäisillä punaisilla kiireellisyysmerkeillä. Parin minuutin kulutta mies oli kannella.

"Langaton pikaviesti Marconille", kuulutti tulija äänellä, jossa rasahteli erämaanhiekka.

Italialainen viittasi hänet luokseen.

"Oletteko langattoman palveluksessa?" kysyi hän ja repäisi auki sähkösanoman.

"Olen", vastasi sinooperipunainen... "Ihmeellinen sähkösanoma, herra Marconi -- kerrassaan hämmästyttävä."

Miehen teki selvästi mieli ryhtyä tarkempiin selittelyihin, mutta jotakin tuli väliin: hän huomasi pöydällä hikisen jäämaljan, jossa oli useita Schweppin soodavesipulloja ja yksi isomahainen whiskypullo.

Marconi seurasi hänen katseensa suuntaa, vilkaisi tunnustellen miehen alkoholinenään, hymyili ja osoitti kädellään keidasta, sanoen:

"Olkaa niin hyvä."

Sähköittäjä kumarsi ja istuutui virkistävään pöytään, ja viidessätoista sekunnissa hänellä oli lasi valmiina.

Mutta kauan hän ei saanut valuttaa itseensä tuota elämännestettä, sillä Marconi oli hypähtänyt ylös lepotuolista tähdenlentoa muistuttavalla nopeudella.

"Kapteeni", sanoi hän lyhyesti ja käskevästi. "Ankkuri ylös. Keula S:t Vincentiä kohti. Meidän on oltava siellä ennen iltaa."

Vanha, komea merikarhu näytti kovin hämmästyneeltä. Mutta hän oli harvojen ja voimakkaiden sanojen mies. Ja hän käytteli niitä ensimmäisen neljänneksen aikana niin tehokkaasti, että "Astra" tämän ajan lopulla jo oli kääntänyt keulansa Atlanttia kohti ja viilletti kahdenkymmenen mailin nopeudella suoraan länteen.

Sinooperipunainen sähköittäjä oli silloin jo kauan ollut matkalla vartiopaikalleen.

"Tapahtuu kummallisia asioita taivaan ja maan välillä", mutisi hän itsekseen, ajatellessaan yöllä vastaanottamaansa ja äsken suurelle äänimestarille jättämäänsä merkillistä sähkösanomaa.

Samaan aikaan Marconi istui "Astran" kannella ja luki S:t Vincentistä tulleen sanoman päästä päähän. Nyt jo kolmatta kertaa. Siinä sanottiin:

"Olen tänä yönä kello 12.40 ja 13.10 välillä havainnut ihmeellisen, Morse-aakkosia käyttävän, merkinannon. Antopaikka luultavasti maan ilmakehän ulkopuolella. Se kutsui teitä tänne 24 tunnin kuluessa. Lähempiä yksityistietoja saavuttuanne. Jos teillä on este, pitäkää silmällä läntistä taivasta keskiyön jälkeen. Oletan asialla olevan mitä suurimman merkityksen.

_Simon Newcombe Harriman_.

Hän ojensi sen kapteenille, joka luki sen välinpitämättömästi. Marconi ei nähnyt toisen hieman ylenkatseellista olkapäännykäystä. Hänen silmänsä olivat syvät ja uneksivat.

"Vihdoinkin", mutisi hän puolittain itsekseen. "Minä aavistin, että jotakin tuollaista tapahtuisi... Katsokaas, kapteeni Evans", jatkoi hän innostuen, "jo vuonna 1919 me huomasimme outoja merkkejä koneissamme. Me totesimme ne, epäilys ja epäluulo sydämessä, ja koetimme selitellä tätä omituista sekaantumista meidän valoaaltoihimme. Oli melkein mahdotonta syyttää näistä ilmiöistä maan ilmakehän satunnaista sähköhäiriötä. Mutta kun emme osanneet lukea merkkejä, jotka muuten olivat hyvin säännöllisiä, meidän oli lopulta pakko tyytyä siihen oletukseen, että ilmiö johtui jostakin meidän tietämisemme rajojen ulkopuolella tapahtuneesta ilmakehän virrankatkeamasta. Omasta puolestani olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että näiden salaperäisten merkkien aiheuttajana on jokin toisessa taivaankappaleessa asuva järkiolento, joka pyrkii kosketuksiin avaruudessa olevien sukulaishenkien kanssa. Että nämä pyrkimykset kohtaavat vaikeuksia, on päivänselvää. Siinäkin tapauksessa, että toiset taivaankappaleet ovat enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisten olentojen asumia -- ja tämä on kieltämättä todennäköinen otaksuma -- täytyy olettaa eri kiertotähtien asukkaiden henkinen ja ruumiillinen kehitys siihen määrään omalaatuiseksi, ettei ole ajateltavissa keskinäistä ajatusten vaihtoa yhteisten tieteellisten koneiden avulla."

"Mutta", väitti kapteeni vastaan, "olinhan huomaavani, että siinä sanottiin jotakin Morsen aakkosista. Ei kai kelpaisi lähtökohdaksi otaksuma, että vanha Samuel Morse on pistäytynyt jollekin toiselle kiertotähdelle ja sieltä haastelee meille."

"Haastelettehan tekin usein tähtien kanssa, herra kapteeni", jatkoi Marconi... "Taivaankappaleiden keskinäiset suhteet antavat teille arvokkaita tietoja. Ettekö milloinkaan ole ajatellut sitä, että tämä ankarain ja muuttumattomien lakien järjestelmä on jonkin yleismaailmallisen, ei yksistään maapallolle kuuluvan järjen aikaansaannos. Ja että näin ollen kaikissa maailman avaruuden osissa korkeimman viisauden ilmaukset ovat keskenään sukua. Miksi olisi juuri maapallon profeetta päässyt kohoomaan korkeammalle kuin esim. Marsin tai Merkuriuksen viisas mies?..." -- -- --

Ja näin tämä ikuisesti nuori ajattelija ja keksijä jatkoi uneksimistaan, ja "Astra" jännitti kaikki langattomat hermonsa vaahdotessaan yli sinisen Atlantin niitä seutuja kohti, joissa pasaadin lauhkea ilma ikuisella retkellään lounaaseen vyöryttelee auringossa kilottavia aaltoja, ja jossa Etelän Risti murtuneine viivoineen viittoo ihmisille pimeästä, arvoituksellisesta, troopillisesta yöstä.

IV.

VAINUKOIRA.

Joshua P. Niggitts oli Pinkertonin toimiston matkustava salapoliisi, ei enempää eikä vähempää.

Toimi ei ollut mikään erikoisen hieno, mutta eipä mainittu J.P. Niggittskään ollut mikään hieno mies. Hän oli saanut tehtäväkseen nuuskia käsiinsä sen yalelaisen ylioppilaan, joka oli potkaissut kuoliaaksi erään professorin ja sittemmin karannut Sing-Singin vankilasta. Amerikan viranomaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet koko asian, vieläpä olivat mielissäänkin tästä käänteestä. Mutta nyt sattui kaikeksi onnettomuudeksi tuolla kuoliaaksi potkitulla siveysopin professorilla olemaan jonkinlainen suhde erääseen upporikkaaseen leskeen, joka tällä ilkeällä tavalla menetti arvokkaan ystävän. Ja kun leski oli kostonhimoinen kuin kobrakäärme, pani hän pyörimään muutamia satojatuhansia dollareja vain saadakseen hävyttömän ylioppilaan sähkötuoliin, jonka tämä oli kaartanut.

Kostonhimoiset naiset ovat mustekalojen kaltaisia -- heillä on kymmenittäin pyyntilonkeroita. Ja tämä lajinsa edustaja polvistui joka aamu erään lihavaa, parratonta, talisilmäistä -- talisuus johtui siveellisestä viisaudesta -- miestä esittävän muotokuvan eteen ja rukoili kostoa onnensa menettämisestä.

Hän tehosti rukouksiaan kääntymällä Pinkertonin toimiston puoleen, joka taas puolestaan jätti asian yhdelle hienovainuisimmista nuuskijoistaan.

Siitä on jo kauan kun salapoliisi kelpasi romaanisankariksi. Hänet syrjäytti aikoinaan autonkuljettaja. Mutta nyt on autoilijakin siirtynyt rehelliseen yksitoikkoisuuteen ja luovuttanut romanttiset kiistakentät lentäjälle. Ja kukistumisensa partaalla seisoo jo tämäkin -- sankarikieltä käyttääksemme --, sillä ei ole enää kaukana se aika, jolloin lentäminen muuttuu verrattain vaarattomaksi, poroporvarilliseksi urheiluksi.

Oli miten oli: salapoliisi ei enää esiinny hienossa seurassa muualla kuin filmissä, jossa hän vielä on terävä-älyinen, vaikka peräti lapsellisella tavalla.