Part 2

Joshua P. Niggitts ei soveltunut valkoiselle kankaalle. Hän oli ovela, mutta jäyhä mies, joka teki työtä kuin kone, aina nenä maassa. Nyt hänen vainunsa vei häntä suoraan kohti Simon Newcombe Harrimania, a hän oli menossa S:t Vincentiin eräällä lihalastissa olevalla englantilaisella höyrylaivalla, joka aikoi ottaa hiiliä sieltä. Hän ei ollut ihan varma asiastaan -- salapoliisit eivät ole koskaan varmoja, ja tästä syystä kai salapoliisiromaanit venyvätkin niin penteleen pitkiksi. Mutta hän oli tavannut hyvät jäljet. Luureunarilleistä oli tullut nuoren ylioppilaan kohtalo. Syystä tai toisesta mies ei ollut viitsinyt poistaa niitä nenältään, paetessaan New Yorkista. Ne olivat seuranneet häntä erääseen Cunard-linjan laivaan, tämän kattilahuoneeseen, ne olivat herättäneet tarpeeksi huomiota Liverpoolissa, ja eräänä päivänä ne olivat tähdänneet suoraan Marconi-yhtiön palatsiin Lontoossa. Tämän suuren maailmanjärjestön huoneissa Niggitts oli kysellyt ja rauhoittunut vasta kuultuaan tuon hämmästystä herättävän nimen: Simon Newcombe Harriman. Hänen mielenkiintonsa tuntui harvinaisessa määrässä kohdistuvan tähän nimirikkaaseen herraan, jonka tuntomerkit sopivat erinomaisesti hänen lompakossaan olevaan pitkän, luisevan, pikku lautasten kokoisia luureunarillejä kantavan nuorukaisen valokuvaan.

Ilmaisematta millään tavalla syytä, miksi hän halusi tietoja mr. S.N. Harrimanista, hän poistui Lontoosta ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti S:t Vincent-nimistä pientä valtameren hiekkajyvää kohti. Kaikki oli järjestyksessä. Hänen tulevaisuutensa turvattu. Hänen taskussaan oli vangitsemismääräys ja suosituskirje maailman pienimmän hiilisaaren korkeimmalle poliisiviranomaiselle.

Lankeaa siis luonnostaan, että Joshua P. Niggitts oli mainiolla tuulella liukuessaan eräänä myöhäisenä iltahetkenä sen majakan ohitse, joka Santiago-saaren mahtavilta rantakallioilta viittoo S:t Vincentin keltaista alastomuutta kohti. Hän puri purukummia niin että leuat natisivat, hän voiteli revolverinsa florenttiniöljyllä ja pisti viimeisellä patenttilaitteella varustetut käsiraudat taskuunsa. Sitten hän pani kuntoon taskulamppunsa, sillä pimeys oli tullut aikoja ennen kuin laiva oli ehtinyt satamaan.

Niggittsin into oli ilmitulessa. Hyväntahtoinen perämies oli näyttänyt hänelle sen pienen rakennusryhmän, joka muodosti Marconi-aseman. Iso hehkulamppu valoi valkoista hopeaansa siihen matalaan rakennukseen, joka oli kummulla, päärakennuksen takana.

Oli valoisa, kirkas yö -- kuuta vailla. Mutta tähdet säteilivät omituista, voimakasta hohdettaan. Oli kuin ilmakehän miljoonat silmät olisivat uteliaina vilkuttaneet toisilleen.

Mutta Niggittsissä ei ollut runollisuutta enempää kuin pussirotassa, eikä hänellä ollut sitä hyödyllistä taitoa, että olisi osannut lukea tähdistä. Jos hänellä olisi ollut tämä taito, niin hän ehkä olisi keksinyt, että Saturnus oli tänä yönä hieman omituinen. Eikä se ennusta hyvää ihmisen kuolemattomalle sielulle -- vaikka kuuluukin niin vuorenvarmaan laitokseen kuin Pinkertonin toimistoon.

Ei ole kuitenkaan syytä rientää tapausten edelle. Ennen kuin lastihöyryn ankkuri oli tavannut pohjan, seisoi Joshua P. Niggitts yhdessä niistä monista veneistä, jotka olivat tulleet tervehtimään juuri saapunutta laivaa. Hänellä oli sellainen kiire, ettei hän huomannut peremmällä satamassa kelluvaa kaunista, valkoista huvipurtta. Hänen pienet siansilmänsä tuijottivat vain tuohon suureen hehkuvaloon, jonka läheisyydessä hänen luultavasti mitään aavistamaton uhrinsa oleili.

Maihin astuessaan hän vilkaisi kelloon. Se oli juuri kaksitoista.

Tämänkin olisi pitänyt varoittaa Joshua P. Niggittsiä. Sydänyön hetki ei ole hyvä salapoliiseille. On jotakin rikosluontoista öisessä kahdentoistalyönnissä.

Mutta Niggitts ei ajatellut mitään muuta kuin Simon Newcombe Harrimaniksi itseään nimittävän miehen kiinniottamista. Hän ei välittänyt edes paikan poliisiviranomaisten avusta. Olihan hänellä vangitsemismääräys, Englannin poliisin allekirjoittama, oli revolveri, käsiraudat ja nuo etevät englantilaiset lennätinvirkailijat, jotka asuivat yhdessä Yalen yliopiston murhaaja-idun kanssa.

Sitäpaitsi Niggitts oli rahan ahne. Hän ei voinut sietää ajatusta, että joku toinen tulisi jakamaan hänen suurta dollarichekkiään.

Hän sai erään portugalilaisen hiilijätkän oppaakseen ja seisoi muutamaa minuuttia myöhemmin laitoksen portilla. Se oli auki.

Hän sanoi hyvää yötä oppaalle, otti huopatohvelit jalkaansa ja hiipi edelleen. Tuolla oli jokin ovi raollaan. Niggitts noudatti viittausta ja astui pitkään käytävään, joka päättyi portaisiin.

Vallitsi ihmeteltävä äänettömyys rakennuksessa, vaikka valot olivat sytytetyt kaikkialle.

Salapoliisi hiipi ylös portaita. Ne päättyivät oveen, joka oli puolittain auki, kuten kaikki edellisetkin. Se johti huoneeseen, joka ilmeisesti oli kalustettu jonkinlaiseksi tähtitorniksi. Siellä vallitsi puolihämärä, mutta Niggitts keksi heti siellä kaksi miestä. Toinen askarteli suuren kaukoputken kimpussa, toisella, joka seisoi kumartuneena erään pöydän yli, oli luureunarillit; ja muistutti jälkimmäinen muutenkin Niggittsin taskussa olevaa valokuvaa niinkuin vesipisara muistuttaa toista vesipisaraa.

Ei ollut vähintäkään epäilystä enää.

Joshua P. Niggitts astui kolistellen huoneeseen, meni Simon Newcombe Harrimanin luo ja laski kätensä tämän olalle.

"Nathanael Smith", sanoi hän, "lain nimessä minä vangitsen teidät".

Syntyi silmänräpäyksen äänettömyys. Niggitts nautti siitä silmänräpäyksestä, mutta ei seuraavasta. Sillä kaukoputkimies oli kääntänyt kasvonsa häneen.

"Viekää ulos rääkkyjät", sanoi hän kuivasti. "Me emme halua tulla häirityiksi..." Ja oli kuin hänen silmänsä, joiden palo muistutti kuumesairasta, olisivat lakaisseet Niggittsin ulos.

"Mutta", änkytti Niggitts, "mutta..."

On merkillistä, kuinka usein vähäisellä arvostelukyvyllä varustetut ihmiset suuttuvat sanasta "mutta"... Sillä Simon Newcombe Harriman _alias_ Nathanael Smith käännähti taapäin. Seuraavassa tuokiossa hänen oikea jalkansa lennähti eteenpäin, niinkuin heittokoneen viputanko. Ja ennenkuin Niggitts ennätti tarttua revolveriinsa, vangitsemismääräykseen ja käsirautoihin, hän pyörähti läpi lasiruudun ja yli matalan verannan ja putosi ilkeästi rämähtävään romurautakasaan. Siihen hän jäi makaamaan aivan hiljaa.

Mutta nuo kaksi miestä jatkoivat työtänsä, johon he syventyivät ja innostuivat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

V.

KAUKOVIESTI.

Oli kulunut tunti.

"Onko teillä kaikki?" kysyi Marconi ja nojasi väsyneesti tuolinsa selkämykseen.

"Joka ainoa sana", vastasi Harriman ja kohotti rillejään. Hiki helmeili hänen kasvoillaan ja hänen teräviin, jäykästi tuijottaviin silmiinsä oli tullut ihmeellinen, kiihkeä ilme.

"Enempää kai ei tule?" jatkoi Marconi.

"Tuskin."

"Mikä on teidän ajatuksenne asiasta?"

"Sama kuin teidänkin."

Marconi katsahti vähän ihmeissään tuohon pitkään, nuoreen mieheen, joka seisoi kumartuneena pisteitä ja viivoja täynnä olevan paperin ylle.

"Sehän saattaa olla erehdys", virkahti hän ikäänkuin tunnustellen maaperää.

Amerikkalainen kohautti olkapäitään.

"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka se voisi olla erehdys", jatkoi hän varmemmin. "Oletteko milloinkaan ennen nähnyt tuollaisia valonsäteitä? Ne muistuttivat troopillisia salamoita. Eikä juuri liene ajateltavissa, että itse Jumala olisi opetellut Morsen aakkoset... Kun julkaisemme tämän ihmeellisen sähkösanoman, niin spiritistit sanovat sitä jonkin hengen lähettämäksi. Onhan mahdollista, että henget ovat kyllästyneet pöydänjalkoihin ja nyttemmin siirtyneet tähtitaivaalle."

Nuori mies naurahti -- s.o. hän päästi kurkustaan omituisen narisevan äänen.

"Tässä ei ole mitään naurettavaa", nuhteli Marconi häntä. "Meidän on oltava nykyaikaisia ihmisiä -- nykyajan salatieteilijöitä. Materialismi makaa koirankopissa ja ulvoo kohti kuuta. Ihmiset eivät enää välitä maallisista asioista. He istuvat ja kuuntelevat ylimaallisia, taivaallisia ääniä. He eivät tahdo tietää mistään selityksistä. He vain heittäytyvät selittämättömän uskoon. Tämä on jonkinlaista henkiromantiikkaa... Mutta meillä, jotka kuulumme vanhaan kouluun, ei ole muuta kuin yksi tehtävä. Meidän on koetettava ottaa selko tämän sanoman lähettäjästä -- olipa hän sitten henki tai ihminen... Eikö hän sanonut nimensä olevan John Lange?"

"Sanoi!"

"Samalla tutkikaamme, onko perää niissä perhesuhteissa, joihin hän vetoo, ja vieläkö hänen mainitsemansa Kervel elää."

Harriman nyökäytti päätään, mutta samalla hän loi äkäisen katseen rikkinäiseen ruutuun, jonka läpi Joshua P. Niggitts niin äkkiarvaamattomalla tavalla oli kadonnut.

Marconi arvasi nuoren avustajansa ajatukset.

"No", sanoi hän hajamielisesti, "emme anna pikkuseikkojen häiritä itseämme, kun vakavat asiat ovat kysymyksessä. Tämän-öisiä elämyksiämme saamme kai nimittää maailmanhistorialliseksi merkkitapaukseksi. Minä oletan, että olette tehnyt muitakin tihutöitä, mutta se asia saa levätä toistaiseksi. Täällä saaressa ei kukaan uskalla koskea teihin niin kauan kuin minä olen saapuvilla... Potkaisittekohan miehen kuoliaaksi?"

"Minä potkaisin kovanlaisesti", vastasi Yalen ylioppilas hiukan hämillään. "Se paha tapa on peräisin jalkapalloradalta. Mutta..."

"Joka tapauksessa", keskeytti Marconi hänet, "teidän on mitä huolellisimmin muunnettava tavalliseksi kirjoitukseksi ne valomerkit, jotka me olemme merkinneet muistiin. Ne ovat selviä kyllä. Mies, joka nimittää itseään John Langeksi, ei ole mikään harjaantunut sähköittäjä. Mutta hän on ilmeisesti käsitellyt monimutkaisia taistelukoneita. Ja hän taitaa Morse-aakkosensa... Tokkohan yksikään tähtientutkija on huomannut näitä valomerkkejä... Saamme muutamia jännittäviä päiviä, mr Harriman. Antakaa minun nyt kuulla, sana sanalta, mitä tällä salaperäisellä, taivaan avaruudessa asuvalla herralla on meille sanottavaa!"

Suuri keksijä otti itselleen mukavan lepoasennon, sytytti ison sikarin ja odotti kärsivällisesti arvoituksellisen viestin tarkistettua sisällystä.

Simon Newcombe Harriman oli poistanut nenältään luureunarillit, ja Marconi huomasi ihmeekseen, että nuoren miehen silmissä oli omituinen punertava värituntu, samanlainen kuin puolisokeilla eläimillä, jotka ovat tottuneet pitkälliseen pimeyteen.

Muutaman minuutin aikana kuului vain mustekynän paperilla aikaansaama rapina.

Silloin yhtäkkiä koputettiin ovelle.

"Tulkaa sisään", huusi Marconi äreästi.

Muudan sähköittäjä pisti päänsä ovesta, jonka Joshua P. Niggitts oli unohtanut sulkea perästään.

"Enkö ole sanonut, etten missään tapauksessa halua tulla häirityksi", sanoi italialainen äänellä, jota lapset olisivat säikähtäneet.

"Mutta", änkytti sähköttäjä vavisten ja peräytyi niin paljon, että vain hänen peljästynyt naamansa jäi oviaukkoon, "tuolla makaa joku mies ulkopuolella..."

Marconi kohosi seisaalleen.

"Mr Thomson", lausui hän ankarasti, "minä annan palttua sille, mikä siellä ulkona makaa. Jos on jotakin tehtävä, niin tehkää, minkä katsotte velvollisuudeksenne. Minä en ole mikään S:t Vincentin aseman lapsenpiika. Ja nyt sanon viimeisen kerran, että me tahdomme olla rauhassa -- vaikka se mies olisi kuollut..."

"Niin, mutta sehän se juuri..."

Sähköittäjä Thomson ei päässyt pitemmälle. Sillä italialaisen silmät iskivät salamoita niin vietävästi, että herra Thomson katosi portaita alas. Ne tekivät kuten Dickens sanoo, hänen puheyrityksensä tyhjäksi.

Marconi istuutui taas tuolilleen ja tyynnytteli itseään vetämällä muutamia voimakkaita haikuja havannastaan.

"Ei sitten milloinkaan saa olla rauhassa", mutisi hän. "Ei olisi niinkään tyhmää yrittää jollekin toiselle kiertotähdelle. Mutta kuunnelkaamme nyt ensin, mitä John Lange tiedoittaa. Lukekaa sanoma hitaasti ja selvään."

Hän heittäytyi mukavaan noja-asentoon, niin kuin mies, joka valmistautuu harvinaiseen nautintoon.

Harriman oli paiskannut mustekynän kädestään. Hän loi ensin katseen taivaalle, mutta kun siellä ei mitään näkynyt, niin hän tarttui ihmeellisimpään asiakirjaan, mikä on nähty maailman luomisen jälkeen. Hän sivuutti Marconille osoitetut omistussanat ja luki kuivalla narisevalla äänellä:

"Nimeni on John Lange. Olen tätä nykyä eräällä kiertotähdellä, maapallon ulkopuolella, vaimoni ja erään ranskalaisen papin seurassa. Matka tänne oli kauhea, mutta pitkäaikaisen tajuttomuuden vuoksi en voi sanoa, kuinka kauan se kesti. Viimeinen, minkä muistan, on se, että lentokoneeni katkaisi 20,000 metrin rajaviivan ja sitten ikäänkuin viskattiin jonnekin tyhjyyteen. Palasin tajuntaan pitkän ajan perästä, sain koneen käyntiin viime hetkessä ja laskeuduin eräälle kiertotähdelle, joka on pienempi kuin maa ja jossa elämänehdot ovat jokseenkin samat, ja jossa asuu olentoja, joiden kehitys ja sivistys on kovin erilaista kuin meidän, mutta ylen mieltäkiinnittävää. Heillä on kovin voimakkaat tuntohermot, he omistavat ihmeellisiä tietoja ja ovat etenkin oppineet käyttämään sähköä tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Heidän moraalinsa ja hyväntahtoisuutensa on verratonta. Vuosisatoja ovat heidän tiedemiehensä turhaan pyrkineet yhteyteen toisten kiertotähtien kanssa, mutta kun heidän ilmaisukeinonsa ovat aivan erilaiset kuin muiden, niin he ovat epäonnistuneet. Meillä on hyvin pienet mahdollisuudet päästä pois täältä, kun ei bensiiniä voida valmistaa. Ehkä tämän vastaanottaja haluaa kääntyä Kervelin puoleen, jonka osoite on Pariisi, rue Rambuteau 157, ja sanoa hänelle, että hänen Mars-pikakoneensa on vienyt meidät, ellei juuri Marsiin niin johonkin toiseen kiertotähteen. Hänen on otettava seuraavaan lentokoneeseensa sähkö käyttövoimaksi. Silloin se epäilemättä palaa jälleen takaisin. Ei ole todennäköistä, että se, joka poistuu maan ilmakehästä, putoisi mihinkään muuhun kiertotähteen kuin tähän. Myös pyydän lausua terveiset apelleni, Ivryssä, Pariisin luona asuvalle kemisti Henry Debussonille. Hänen tyttärensä elää ja voi hyvin. Me olemme onnelliset, mutta ikävöimme maahan. Jos joku tahtoisi Kervelin rakentamalla sähkölentokoneella noutaa meidät täältä, olisimme hänelle syvästi kiitolliset. Kyllähän se matka kovalle ottaa, mutta sen kestää kuitenkin. Toivon, että tämä viesti, jonka lähettämisessä käytetään jättiläismittaisia, sähköisiä valoaaltoja, joutuu Marconin käsiin. Kuukauden kuluttua olen toivottavasti saanut kerätyksi niin paljon sähkövoimaa, että voin lähettää uuden ilmoituksen.

John Lange."

Harriman pyyhki hikeä otsaltaan. Marconi nousi seisomaan.

"Oletteko milloinkaan kuullut moista?"

"En."

"Ja mitä tahdotte tehdä?"

"Pyytää lomaa."

"Mihin tarkoitukseen?"

Amerikkalainen katsahti tahtomattaan rikottuun lasiruutuun.

"En sovellu enää maakamaralle", sanoi hän synkästi.

Marconi tarttui hänen käteensä.

"Siinä on varmasti muutakin. Mennäänpä tuonne huvipurteen. Se vie teidät Bordeauxiin, josta on kahdentoista tunnin matka Pariisiin. Menkää tämän Kervelin luo. Puhukaa hänen kanssaan. Minä otan teidän vartiopaikkanne ja pidän silmällä kiertotähteä. No, joutukaahan jo!"

VI.

KUN NIGGITTS HERÄSI.

Tapahtuu hyvin harvoin, että yksityis-etsivät kuolevat -- ainakaan ensi näytöksessä. He ovat sitkeitä kuin merikilpikonnat.

Myönnettävä kai on, että Joshua P. Niggittsiä oli pidetty tavalla, josta olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Ei ole leikintekoa lentää lasiruudun läpi Amerikan etevimmän potkijan potkaisemana. Eikä voida sanoa yksinomaan hauskaksi rautaromukasaan putoamista kahdeksan tai kymmenen metrin korkeudesta.

Ei ollut myöskään paljoa jäljellä Pinkertonin uskotuimmasta miehestä, kun nouseva aurinko seuraavana aamuna kutitteli hänen silmäluomiaan. Hänet oli itse yöllä kannettu laboratoorioon, jossa taitavat kädet olivat hoidelleet hänen haavojaan ja naarmujaan. Hän oli saanut kylmät kääreet päähänsä ja jääpussin nenälleen.

Joshua P. Niggitts ei tosiaankaan voinut hyvin. Oli kuin kirotun jalkapalloilijan viaton saapas olisi vielä ollut ankkuroituna hänen kylkiluittensa väliin, ja lonkkien seutu, joka ensiksi oli tehnyt tuttavuutta romuläjän kanssa, oli niin huonossa kunnossa, että hän ulvoi, milloin tarvitsi liikahtaa. Tuntui siltä, kuin hän olisi ratsastanut keskiaikaisella puuhevosella kolme vuorokautta yhteen menoon.

Mutta pahin oli hänellä niskassa. Sinne oli noussut muhkula, joka muistutti hyvää, vanhan ajan nyrkkiä, ja se takoi ja jyskytti niin, että Niggittsin oli ehdoton pakko pidellä päätään, jottei tämä räjähtäisi kappaleiksi.

Aluksi hänen oli vaikea koota ajatuksiaan. Mitä olikaan tapahtunut ja mitä oli tulossa?

Mutta vähitellen alkoi amerikkalaisen pahasti järkytetyissä aivoissa muodostua pieniä tajunnan ja ajatuksen katkelmia. Vihdoin hän pääsi särkyneen minänsä kanssa yksimielisyyteen siitä, että hän oli S:t Vincentin saarella. Ja sitten purjehti muisto muiston jälkeen hänen vielä hieman sumuisen näköpiirinsä ulapalle. Lopuksi hänelle valkeni, että hänet oli käännytetty takaisin melkein saavutetun päämäärän vierestä kerrassaan hävyttömällä tavalla. Hänellä oli ollut tämä kirottu Harriman _alias_ Nathanael Smith käsissään.

Kun Niggitts oli päässyt tähän varmuuteen, ulvahti hän ja yritti nousta... Sitä ei hänen olisi kuitenkaan pitänyt tehdä. Sillä koko hänen ruumiinsa pani sitä vastaan mitä ankarimman vastalauseen. Ja hän vaipui huohottaen sohvan ihmisystävällisten pielusten väliin.

Eräs mies, joka oli istunut kirjoittamassa jotakin kirjeitä huoneen toisessa päässä, nousi ja tuli hänen luokseen.

"No, te alatte, näen mä, tulla tajuihinne", sanoi mies osoittamatta mainittavaa sääliä.

Niggitts tuijotti ahnaasti häneen. Ei, tämä ei ollut luureunarillimies.

"Meillä on pieni sairashuone täällä saaressa", jatkoi tumma herra, jolla oli terävät ja läpitunkevat silmät. "Kun tunnette itsessänne tarpeelliset edellytykset, niin siirretään teidät sinne. Lääkäri on käynyt täällä. Hän uskoo teidän voivan olla jalkeilla kahden viikon kuluttua, jos pysytte rauhallisena."

"Kahden viikon", sähisi Niggitts. "Luuletteko te minulla olevan aikaa jäädä tänne makaamaan viikkokaupalla?"

"Niinkuin itse tahdotte", sanoi toinen välinpitämättömästi. "Minä vain kerron, mitä tohtori sanoi. Mutta minunkaan nähdäkseni te ette mahda kyetä ottamaan osaa marathon-juoksuun ihan ensi tilassa."

Silmät pyöriskelivät Niggittsin päässä.

"Tätä te tulette vielä katumaan", ulvoi hän. "Näinkö on kohdeltava vapaata amerikkalaista?... Minua on häiritty virallisessa toimituksessa. Minun vangitsemismääräykseni on New Yorkin poliisipäällikön allekirjoittama. Tämä tulee teille vielä kalliiksi... Missä on murhaaja?"

Toinen katseli säälien häntä ja sanoi:

"Tuo on kuumetta."

"Minussa ei ole kuumetta", kirkui Niggitts. "Luuletteko etten tuntenut häntä hänen sarvirilleistään. Ilmielävä Nathanael Smith, Yalesta kotoisin, sama, joka potkaisi kuoliaaksi etiikan professorin... Hän elää täällä käyttäen väärää nimeä. Ja minutkin hän on potkinut rikki ja mäsäksi. Kirottu jalkapallonpelaaja. Mieluummin antaisin strutsin potkia itseäni."

"Jalkapallonpelaaja?"

"Niin, hitossa! Älkää ruvetko noin pyhäksi. Ehkäpä olette samassa juonessa murhaajan kanssa. Missä hän on?... Antakaa minun heti paikalla puhutella kuvernööriä, tai mikä pahus se hallitsee tätä hornan saarta."

"Saisitte olla käyttämättä noin voimakkaita sanoja. Ne eivät sovi sairaalle miehelle. Kiittäkää Jumalaa, ettette menettänyt kokonaan henkeänne. Minusta ei ole mikään onni pudota suoraan romurautakasaan. Te olette selvästi pudonnut oikea pää edellä."

Niggitts katsoa luimautti mieheen, jolla oli älykkäät ja viisaat kasvot.

"En voi käyttää mihinkään osanottoanne", vastasi hän. "Viimeisen kerran: lain nimessä, missä on murhaaja?"

"Minkä lain nimessä?"

Pahoinpidelty salapoliisi katseli neuvotonna ympärilleen.

"Paperini ovat kunnossa", lausui hän sitten hiukan lauhkeammin... "Mutta kuka te olette, joka asetutte lain ja karanneen rangaistusvangin väliin?"

"Se ei kuulu tähän asiaan. Toistaiseksi te olette minun vieraanani. Minä pidän huolen teidän ruumiillisesta hyvinvoinnistanne, niin kauan kun olette saarella. Kun taas paranette, voittehan jatkaa mielenkiintoista ajojahtianne."

Niggitts unohti kerrassaan tuskansa.

"Vaatteeni ovat tuolla", karjui hän, "siellä on Nathanael Smithin vangitsemismääräys."

"En tunne sitä miestä."

"Mitä rohkenette sanoa?... Enkö ole selittänyt teille, että se viimeöinen luureunarillimies on Nathanael Smith, joka on lainannut itselleen Amerikan parhaat nimet. Ja ellen olisi häntä tuntenut entuudesta, niin saamani potku oli tuntomerkki, jos mikään. Ei ole New Yorkin ja Los Angelesin välillä ainoatakaan, joka potkisi sillä tavalla... No, mitä sanotte nyt?"

"En sano mitään enkä tiedä mitään. Mutta miehen toteaminen yhdestä potkaisusta on minusta jokseenkin kevytmielistä hommaa. Te tunkeuduitte kutsumattomana ja itseänne esittämättä vieraalle alueelle, te häiritsitte kahta miestä, jotka olivat vakavassa työssä. Sentapaisesta epähienosta käyttäytymisestä annettu potku on usein terveellinen opetus vastaisen varalle."

Niggitts oli muuttunut veripunaiseksi kasvoiltaan.

"Te ette siis tahdo luovuttaa häntä?"

"Tarkoitatteko Harrimania?"

"Tarkoitan."

"Vaaditte mahdottomia. Jo siitäkin syystä, että hän matkusti täältä ainakin kuusi tuntia sitten."

Ei löydy kyllin väkeviä sanoja kuvaamaan Joshua P. Niggittsin hyödytöntä raivoa.

"Mihin sitten?"

"En tiedä."

"Tästä ette pääse rangaistuksetta. Minä tunnen Marconin. Hän on minun mieskohtaisia ystäviäni. Te menetätte paikkanne. Mikä on nimenne?"

"Marconi."

Niggittsin silmäterät muuttuivat vihreiksi tyhmyydestä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen. Sitten hän luopui jatkuvista yrityksistä, ja alkoi huohottaa.

VII.

IÄKÄS KEKSIJÄ.

"Tästä ei tule kukaan sisään", rähisi ääni korostaen ranskankieltä vierasmaalaisesti.

Mutta nuori mies, joka seisoi Rambuteau-kadun 157:n matalan ja vaatimattoman oven ulkopuolella, ei näyttänyt olevan niitä, jotka säikähtävät ensimmäistä vastoinkäymistä. Hän ei ollut vähääkään pariisilaisen näköinen. Ei ainoakaan ranskalainen taipuisi pitämään luureunarillejä. Pariisilaiset ovat usein naurettavia muulla tavoin -- pitävät pitkää partaa ja kummallisia tukkalaitteita -- mutta että he milloinkaan vajoisivat niin alas, että tepastelisivat kaupungilla nämä amerikkalaiset pöllönsilmät päässä, sitä ei yleensä kannata edes ajatella.

Ystävämme Simon Newcombe Harriman oli kuitenkin omissa silmissään mies. Hyvissä voimissa hän oli saapunut "Astralla" Bordeauxiin. Ei kukaan ollut häirinnyt häntä. Ja nyt hän oli sanottavitta vaikeuksitta tullut Pariisiin ja kohdannut ensimmäisen esteen.

Hän otti esille muistiinpanonsa.

Niin -- tuossa luki Kervel, rue Rambuteau 157, ja Kervelin nimi oli myös ovikilvessä, kainona ja vaatimattomana.

Mutta kukaan ei avannut Harrimanille, vaikka tämä käytteli rystysiään niin että oven laudat liikahtelivat.

Tosinhan voi sanoa, ettei Harrimanin ranskankielen ääntäminen ollut erittäin tyydyttävää. Amerikkalaisethan puhuvat mieluimmin peruna nielussa, eikä se kuulu hyvältä ranskalaisten korvaan, jotka pistävät perunan mieluummin nenäänsä.

Mutta oven sisäpuolella oleva mies ei ollut kielisaivartelija. Hän aukaisi ovensa vain niille, jotka tiesivät tunnussanan.

Tämä selveni vähitellen nuorelle amerikkalaiselle, joka nyt laukaisi viimeisen panoksensa.

"Minä tuon terveisiä John Langelta", sanoi hän.

Tämä oli oikeata puhetta, sillä samassa ovi lensi auki hämmästyttävällä vauhdilla, ja Harriman näki edessään pitkän, voimakkaan, hienon ja jalopiirteisen miehen, jonka pitkä valkoinen parta hohti hopealle.

"Ehkä tahdotte astua sisään", sanoi vanha herra hieman juhlallisesti "John Langen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Minä luulin hänen kuolleen."

"Kuollut hän onkin, tavallaan", sanoi amerikkalainen ja istuutui tuolille... "Hän on, mikäli voin käsittää, kuollut tältä maailmalta. Mutta ennen kuin käymme asiaan käsiksi lähemmin: kuka oli John Lange?"

Valkopartainen juhlava herra rypisti kulmiaan.

"Ettekö siis tunne häntä?"

"En, en mainittavasti."

"Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?"

"En lainkaan."

"Mutta kuinka te sitten uskallatte?"