Part 3

»Voi, Philipp! — Jos muistelen elämääni, niin muodostavat ajatukseni sarjan kysymyksiä: miksi, miksi. Miksi on käynyt niin, ja miksi noin? Jos tämä ketju riippuu tähdistä, niin nöyrryn mykkänä. Mutta jos Jumala pitää sitä kädessään, silloin kapuilevat ajatukseni tätä ketjua ylös, ja katkera viimeinen miksi asettuu Hänen sormelleen ja katselee Häntä synkkänä. Katsoppa, Philipp ystäväni: kaksikymmentäviisi vuotta sitten tuotin minä eräälle jalolle naiselle, joka minua rakasti, mitä suurimman pahan, tosin tahtomattani, mutta itsetietoisesti. Hän oli miellyttänyt minua enimmin kaikista Nürnbergin naisista. Ja kun minä kerran rekiretkeltä palattuamme nostin hänet vällyistä sekä käytin hyväkseni rekiretkioikeuttani suudellen häntä, suuteli hän minua toistamiseen, ja huomasin kyllä, että hän mielellään lepäsi käsivarsillani. Mutta minä olin jo silloin Nürnbergin pormestarille luvannut kosia tätä neitoa pormestarin pojalle. Ja teinkin sen samana päivänä. Sitä katsetta, jonka hän minuun loi, en ole milloinkaan voinut unohtaa. Hän käänsi minulle selkänsä, päästi helakan naurun ja meni sitten pormestaria kohden sanoen: »Kyllä, kyllä — tietysti!» Mutta samana yönä hän nieli hienonnettua lasia ja sairastui hengenvaarallisesti.»

»Kuoliko hän?»

»Hän parani ja meni naimisiin pormestarin pojan kanssa.»

»No niin, silloinhan on kaikki hyvin.»

»Ei, ystäväni, kaikki ei ole hyvin. Tänään olen minä taas katsonut hänen silmiinsä. Se mies, joka ammutaan huomenna varhain, on hänen poikansa. Näin täytyy minun toistamiseen polkea hänen sydäntään, ilman pahaa tarkoitusta, mutta hyvin tietäen, mitä teen.»

Vaaliruhtinas astui ikkunan luo ja katseli taivaan tähtiä: »Jos te olette niin määränneet, niin minä alistun kohtalooni.»

»Otto», sanoi hänen ystävänsä laskien kätensä hänen olalleen, »sinä olet tullut tänne pelastamaan hänet.»

Ottheinrich kääntyi verkalleen ja virkkoi totisena: »En suinkaan. Kun aamukellot huomenna varhain ovat tauonneet soimasta, ampuvat minun sotamieheni hänet. — Mene nyt nukkumaan, hyvä Philipp. Minä koetan nukkua. Hyvää yötä!» —

Kun aamunkoi alkoi pilkistää ikkunoista sisälle, nousi vaaliruhtinas vuoteeltaan, pukeutui kiireesti ja meni alakertaan ruokasaliin. Hän aukaisi ikkunan ja katseli ulos.

»Ketkä olet löytänyt, Pekka?»

»Johan Fries'in, Christoph Gissler'in ja Fritz Klormann'in.»

»Se on oikein. Pelkkiä kunnon Heidelbergiläisiä. Tehkää tehtävänne hyvin, miehet! Ajatelkaa, että siinä olisi sotilas. Raukka on se, joka ei osaa sydämeen!»

Sitten etsi hänen katseensa vangin, hän nyökkäsi tälle ja tervehti häntä käden viittauksella. Jo tuli kellonsoittajakin pihalle. Hänen avaimensa kalisivat hänen sylissään. Kirkonovi avautui. Ottheinrich käänsi selkänsä ikkunaan ja risti kätensä.

Melkoisen pitkä aika kului. Kellojen soittoa ei kuulunut. Ruhtinas kääntyi katsomaan. Sotilaat seisoivat valmiina kivääreineen. Korpraali, vanki sekä uteliaat, jotka sattumalta olivat kulkeneet tätä tietä ja pysähtyneet, kaikki katselivat tornin avonaiseen oveen. Silloin syöksyi esille kellonsoittaja kauhuissaan ja huusi: »Kellot ovat lumotut!»

Vaaliruhtinas kutsui hänet luokseen ikkunan eteen.

Polvet löivät miespoloisella loukkua hänen siinä seistessään, ja tuskin sai hän sanotuksi:

»Aamukello ei soi eikä päiväkello liioin.»

»Miksikä ei?»

»Köysi on kunnossa, kellot heiluvat, sen tuntee, mutta ne ovat noidutut! Tuo mies tuolla on varmaankin noita.»

»Onko siellä vain kaksi kelloa?»

»Ei, on vielä iltakello.»

»Soittakaa siis sitä!» —

Heti alkoikin kello soida.

Vaaliruhtinas meni takaisin huoneeseen. Sen keskikohdalle jäi hän seisomaan ja painoi kasvot käsiinsä.

Mutta mitä tämä merkitsee? Eihän hän herkeä ensinkään soittamasta! Mitä kumman juoksemista ja huutamista sieltä kuuluu? Onko tuli irti?

Vaaliruhtinas riensi ikkunaan. Etäältä kaikui tulipalohuutoja, ja kuitenkaan ei ollut missään savua tahi tulta näkyvissä. Tornin edustalla seistä töllisteli joukko kirkuvia, hätääntyneitä ihmisiä. Heidän keskellään kellonsoittaja. Kauhusta ulisi hän, ja hänen tukkansa nousi pystyyn.

Vaaliruhtinas huusi yhden heistä luokseen ikkunan edustalle ja kysyi: »Mitä on tornissa?»

»Kello soi soimistaan kuin hurjistunut. Tornissa ei kuitenkaan ole yhtä elävää olentoa. Se soi itsestään eikä taukoa ensinkään.»

»Menkää toki sinne katsomaan, kuka siellä on!» huusi ruhtinas joukolle ja uudisti korpraalille antamansa käskyn. Mutta ijäkäs soturi vapisi kauhusta ja vastasi: »Paha minut perii. Paholainen soittaa kelloja.»

Mutta joukosta astui silloin esille muuan raatiherra ja tuli ikkunan luo, nosti virkalakkiaan ja sanoi rukoilevasti:

»Armollinen herra, me pyydämme, lähettäkää tuo mies kaupungistamme. Me annamme hänelle vielä matkarahat. Hän on noitunut meidän kellomme.»

Ottheinrich vilkaisi tuomittuun. Hän seisoi yksin, suuren piirin keskessä. Miehiä, naisia ja lapsia seisoi hänen ympärillään töllistellen häntä pelokkain katsein. Vaaliruhtinas odotti, kunnes tuo mies katsahti häneen. Sitten hän iski hänelle silmää ja kääntyi takaisin huoneeseen.

Philipp von Helmstatt oli juuri astunut sisään.

»Kukaan ei uskalla nousta tuonne», sanoi hän. »Minäpä menen katsomaan.»

»Ei, hyvä ystävä», virkkoi Ottheinrich. »Sinulla on muuta tekemistä. Anna satuloida kaksi hevosta, yksi itsellesi ja toinen — tiedät kyllä, kenelle. Laita hänelle nyytti ja pane siihen niin paljon rahaa, kuin aatelismies tarvitsee mennäkseen Unkariin. Toimita hänelle kunnon vaatteet. Ja kun olet kaikki järjestänyt, kirjoita minun nimessäni ystävällemme, jalolle kreivi Niklas Zriny'lle. Minä lähetän hänelle miehen, josta on tuleva sankari hänen joukoissaan. Sulje se sinetilläni!»

Tuskin oli Helmstatt lähtenyt huoneesta, kun Sabinius astui sisään. Hän kumarsi syvään.

»Jos oikein ymmärsin teidän armonne viittauksen, niin te käskitte minua. Anteeksi, että olen tullut sisälle ilmoittautumatta. Mutta jokainen väistyy kauhulla tieltäni.»

»Seuratkaa minua!» sanoi vaaliruhtinas.

Hän vei miehen työhuoneeseensa. Philipp istui pöydän ääressä ja kirjoitti paraillaan.

»Tässä hän on», sanoi Ottheinrich. »Hän saa odottaa minua täällä.»

Sitten meni hän makuuhuoneeseensa ja vastakkaisesta ovesta pimeän käytävän poikki ovelle, josta mentiin kirkkoon. Hän työnsi säpin syrjään, avasi oven ja meni hämärään kirkonpenkkiinsä. Hän vilkaisi rintasuojukselta alas kirkkoon, ollakseen selvillä paikoista, ja asteli sitten tornia kohti. Rautainen ovi avautui helposti. Reippaasti nousi hän pieniä kiertoportaita, ja joka askeleella kaikui kellojen soitto yhä kovemmin. Kun hän oli tullut pimeään huoneeseen, huusi hän puoliääneen: »Onko joku täällä?»

Hän kuunteli. Köysi kulki natisten ylös ja alas, ja ylhäällä kumisi kello. Hän meni kaikua kohden ja tuli niin suoraan portaille. Hän kiipesi niitä ylös ja odotti hetkisen. Sitten työnsi hän kaikin voimin nosto-oven auki ja nousi valoisaan kellotorniin.

»Hyvä ihme! Sinäkö täällä oletkin, tyttöseni?»

Veronika istui laudalla korkealla. Hän oli tehnyt nuorista jonkunlaisen jalustimen ja sitonut sen kellonköyteen. Niin paljon oli hänelle jäänyt aikaa kellon heiluessa omalla vauhdillaan. Ja nyt voi hän vaihdellen soittaa myöskin jaloillaan.

»Armollinen herra, Jumala lähettää teidät minulle!»

Silmänräpäyksessä selveni ruhtinaalle kaikki.

»Tule pois, lapsi!»

Vaaliruhtinas nousi varovasti laudalle ja katseli muuatta kelloista.

»Tosiaan, sinä pieni varas! Sinä olet irroittanut kellonkielen. Minne olet sen pannut?»

»Se on teidän penkissänne jalkalaudan alla.»

»Sinä veitikka! Entä miten on toinen kello?»

Ottheinrich pujottelihe telineillä nähdäkseen toisen kellon sisustaa. Huomatessaan sen verhotun kielen hän remahti raikkaasti nauramaan.

»Milloin olet kaiken tämän hommannut?»

»Viime yönä.»

Ruhtinas kompuroi työläästi telineistä esille ja katseli ikkunasta ulos,

»Jumalan tähden! Kadut ovat mustanaan ihmisiä. Koko kaupunki on jalkeilla. No, pikku ystäväni, mikä on nimesi?»

»Veronika.»

»Kuuleppa, Veronika! Juokse kiireesti tuonne alas ja tuo kellonkieli tänne. Minä olen sinun sijaisenasi sillä aikaa.»

Tyttö hymyili veitikkamaisesti, ja yhtäkkiä oli hän hävinnyt. Nyt tarttui Ottheinrich köyteen. Hän oli voimakas mies.

Kello soi entistä kovemmin, ja naisten hätähuudot kaikuivat alhaalta.

Ei kestänyt kauaa, kun Veronika jo nousi portaita ähkyen ja puhkuen. Ruhtinas katseli olan yli, tarttui vasemmalla kädellä köyteen ja sanoi:

»Nopeasti, ripusta kellonkieli paikoilleen.»

Veronika sujahti kuin lintu telineiden läpi, nosti vaskisen nuijan koukkuunsa ja sanoi hetken kuluttua:

»Noin, nyt se poika riippuu paikallaan.»

»Ja pysyykö myöskin?»

»Varmasti, aivan kuin ennenkin.»

»Ja nyt sukkelaan, Veronika, irroita täältä nuora köydestä. Pane se maahan! Sitten kisko pois tuo laitos toisesta kellosta! Sinulla ei ole puukkoa? Ota minun tikarini tupesta!»

Veronika astui ruhtinaan eteen ja otti hänen puukkonsa. Pitäessään sitä kädessään katseli hän ruhtinasta ihmettelevin silmin ja sanoi: »Mutta hän jää eloon?»

»Tietysti, tietysti! Mutta jouduhan!»

Hurjassa kiireessä leikkeli Veronika siteitä ja viskasi yhden toisensa perästä vaaliruhtinaan jalkojen eteen, maton, liinan ja muut, viimeksi nuorain jätteet. »Mutta mikäs hirviö tuo on?» kysyi ruhtinas, osottaen jalan kärjellä.

»Se on teidän armonne jalkasäkki. Minä toin sen teidän kirkkopenkistänne.»

Silloin valtasi Ottheinrichin sellainen naurukohtaus, että hänen täytyi hellittää kätensä köydestä. Heti juoksi Veronika sijaan ja soitti soittamistaan.

Ruhtinas oli taas entisellään.

»Sinusta pitää tulla minun linnani hoitajatar. Mutta päästä minut köyteen. Sinulla on muuta tehtävää. Oletko sinä tuonut kaikki nämä vehkeet kirkosta?»

»Olen.»

»Vie kaikki paikoilleen ja tule takaisin tänne. Älä unohda mitään! Täällä on vielä nuoran pätkä ja tuolla nahkakotelo! Onko sinulla nyt kaikki? Mutta riennähän, sillä minä alan jo väsyä.»

Veronika juoksi kapistuksineen portaita alas, ja vaaliruhtinas yhä vain soitti.

Hiki valui hänen otsaltaan, ja hänen kätensä paloivat kuin tulessa. Huoaten katseli hän nosto-oveen ja laski sataan asti sekä soitti vain edelleen.

»Eihän tuo pieni noita toki jätä minua pulaan?»

Samassa tulikin tämä huohottaen, povi kiivaasti nousten ja laskien.

»Jumalan kiitos! Mutta missä sinulla on minun tikarini? Kun emme vain unohtaisi sitä! Pistä se tuppeeni! Ja nyt me annamme kaikin voimin kellolle vielä yhden heilahduksen, niin että se soipi itsestään, kunnes me olemme kirkossa. Paneppa sinä kätösesi tänne minun käsieni väliin! Yksi, kaksi, kolme! Nyt karkuun!»

He päästivät molemmat köyden irti ja harppailivat portaita alas, Veronika edellä. Hän oli tarttunut vaaliruhtinaan käteen ja vilkaisi hypellessään taakseen, tuliko hän kunnolleen perässä. Kun he olivat jo melkein alhaalla, lipesi hänen jalkansa ja hän tulla tömisti viimeiset portaat alas. »Ei tee mitään! Eteenpäin! Tuonne, missä on valoisaa! Mutta hiljaa, hiljaa.»

He riensivät edelleen niin nopeasti ja niin hiljaa kuin vain voivat, kiertoportaita alas.

»Vieläkö soittoa kuuluu?»

»Vielä parisen humahdusta.»

»Noin, nyt ovesta sisään! Ovi lukkoon! Kuule! Joko he tulevat?»

»Jo tulevat, armollinen herra.»

He kiitivät hiljaa ja varovaisesti miesten penkkien välitse ruhtinaallisten penkkiin.

»Tästä sisään», sanoi Ottheinrich viitaten tammiseen oveen.

Hän antoi tyttösen pujahtaa edellä ovesta, seurasi itse perässä ja sulki oven jälkeensä.

»Odota täällä käytävässä, kunnes minä huudan sinua! Jos kaikki onnistuu ja sinä olet vaiti, niin lupaan sinulle jotakin!»

»Mitä sitten, armollinen herra?»

»Jos hän palaa onnellisesti sodasta ja on käyttäytynyt kunnon sotamiehen tavoin, kosin minä sinua hänen puolestaan.»

Veronika tuli tulipunaiseksi. Hän loi katseensa maahan ja kuiskasi: »Miksikä ei heti?»

»Siksi että hänen täytyy todella ansaita sinut, neitiseni.»

»Pitääkö hänen sitten mennä sotaan?»

»Pitää, turkkilaissotaan. Hän lähtee heti ratsain Unkariin Szigeth'in linnaan. Siellä on muuan kuulu urho, Niklas Zriny. Hän on ystäväni. Hänestä tulee nyt tämän isäntä ja mestari. Mutta jäähyväiset saatte ottaa toisiltanne! Odota täällä, minä kutsun sinua heti!»

Ottheinrich meni makuusuojaansa ja huusi sivuhuoneeseen: »Philipp!»

Uskollinen ystävä tuli heti.

»Armollinen herra, minkä näköinen te olette!»

»Voi, ystäväni, olen niin väsynyt kuin olisin pilkkonut sylen puita. Mutta olen repäisevän iloinen! Tänään päivällä lähdemme ratsastusretkelle metsään. Siellä kerron sinulle jotakin! Onko kaikki valmiina?»

»Hevoset ovat satuloituina. Minä annoin hänelle ruskean tamman. Se kyllä kestää. Tarpeellinen säkki on asetettu satulan taakse. Satatukaattia on pantu rahaa mukaan. Ja tässä on kirje Niklas Zriny'lle.»

Ottheinrich lukaisi kirjeen.

»No niin, kaikki on kunnossa. Entä hän itse?»

Nuori aatelismies astui huoneeseen ja suuteli vaaliruhtinaan kättä.

Ottheinrich katseli totisena häntä silmiin ja sanoi:

»Ritari Helmstatt saattaa sinut rajalle asti. Se on kahden tunnin matkan päässä täältä. Mene sitten ratsain valtakunnan ja kristikunnan vihollista vastaan. Sinulla on paljon sovitettavana! Tulkoon sinusta kunnon soturi! — Vielä yksi seikka!»

Ottheinrich meni makuusuojaan ja tuli heti takaisin rasia kädessä. Hän avasi sen ja otti sieltä sormuksen esille.

»Ota tämä mukaasi ja pidä sitä arvossa! — Ja vielä viimeinen asia! Veronika!»

Ovi avautui ja tyttö astui sisään korvia myöten punastuneena.

»Kiitä häntä! Hän on kaikki tehnyt! Hän on henkesi pelastanut.»

»Hänkö?» huusi Philipp ihmeissään,

»Suvaitkaa!» sanoi Sabinus, vaaliruhtinaaseen kääntyen, ja pisti tytölle vasta saadun sormuksensa sormeen. Hän sulki ihanan immen syliinsä ja suuteli häntä suulle.

»Hän on sankaritar», sanoi vaaliruhtinas, ja kyyneleet vierivät pitkin poskia. »Tulkoon sinusta sankari, ja sitten — niinkuin Jumala tahtoo. — Ja nyt erootte, lapset! Sinä tästä ulos, neiti linnanvouti! Ja sinä tuolta! Jumala sinun kanssasi! ja sinunkin kanssasi!»

* * * * *

Kolme viikkoa näitten tapahtumain perästä istuivat vaaliruhtinaan voudin kauniit tyttäret ystävineen talonsa kylkeisessä torin varrella ja puhelivat näistä asioista.

»Nyt minäkin tiedän, kuka tuo mies oli», sanoi Judith. »Maankuulu tohtori Faustus se oli.»

»Senhän on vienyt paholainen matkaansa Wittenbergissä», arveli sisar.

Mutta ystävätär huudahti:

»Ei, vaan Staufenissa Breisgaussa on paholainen katkaissut häneltä kaulan.»

»Ei kumpikaan ole totta», sanoi Judith. »Täällä hän on ollut ja loihtinut meidän kellomme ja on sitten ratsastanut tiehensä ilmojen kautta, paholainen seuralaisenaan. Rennertswaldiin on hän hävinnyt. Siellä ei kuulu milloinkaan olevan oikein turvallista!»

»Ja tiedättekö, että vaununtekijän Veronika tyttärestä on tullut linnan valtiatar? Tuosta nuoren nuoresta tyttösestä!»

Tytöt katselivat miettivän näköisinä toisiaan ja vaikenivat. —

* * * * *

Viisikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti ylenoppinut Hildebrand Holzbockius kirjan, jolla oli seuraava otsake: »Maankuulun Tohtori Johannes Faustin kellojen loihtiminen, tai mitenkä Tohtori Faustus teki kauhean murhan eräässä kunnon pfalzilaisessa pikkukaupungissa, samoin miten hän oli loihtinut kellot, niin että toiset eivät pystyneet soimaan, toiset taas soivat itsestään, se on, paholainen soitti niitä. Hyödyllisiä ja huvittavia muistutuksia oheenliittänyt Hildebrand Holzbockius. Kustantanut David Kvartz, Frankfurt am Mayn. Anno 1610.»

Ihmeellistä kyllä ei yksikään kaikista meidän korkeaoppineista Faustin tutkijoista ole ottanut huomioon tätä kirjaa. Minulla se on. Ja jos lukija kerran soisi tälle kertomukselle sen kunnian, että kävisi katsomassa minua kauniissa Neckarin kaupungissa, niin näyttäisin sen hänelle.