Part 2

»Voi toki!» Hänen tikapuunsa olivat pimeässä takertuneet johonkin hautaristiin. »Tuon alla maan povessa lepää entinen oikeudenpalvelija. Älä ole minulle vihoissasi, en tehnyt tätä tahallani! — Mitä liikkuu takanani? Älä ole vihainen, hyvä vanha Nikolaus! Minä olen Veronika, joka kerran toi sinulle keppisi kaupungin vallihaudasta, kun olit humalassa. Auttakaa kaikki hyvät henget....»

Veronika menetti hetkeksi tajuntansa meikein kokonaan. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen taas heittäytyä maahan, kuten tuolla portaitten ääressä, kun vaaliruhtinas astui portaita alas raskain askelin. Hän tunsi itsensä niin heikoksi toimiakseen yksin. Mutta lopulta hän veti reippaasti ilmaa keuhkoihinsa. Tikapuut hän oli asettanut viereensä nojaamaan kirkkomaan muuria vasten ja katseli korkeuteen. Tuolla ylhäällä oli musta juova; se oli ikkuna, mistä hän niin monen monta kertaa oli manalle menneen leikkitoverinsa kanssa mennyt kirkkoon. Ensin oli hän sen tehnyt uteliaisuudesta tirkistelläkseen ja koetellakseen noita kaikkia juhlallisia esineitä, mutta sittemmin intohimoisesta halusta saada nukahtaa ruhtinaallisen penkin pehmoisilla patjoilla. Kun he viimeisen kerran olivat tulleet tästä sisälle, sai hänen ystävättärensä kuolintautinsa. Hän oli näet ensin istunut korkean syreenin latvassa ja viskellyt maahan tuoksuvia, valkoisia kukkaterttuja. Silloin oli aurinko paahtanut hänen ohimoilleen, ja taas kirkossa sisällä oli koleata ja kylmää kuin kellarissa. »Jos sinä vielä eläisit, Margarete, niin olisimme nytkin kahden!»

Veronika asetti tikapuut seinää vasten ja nousi niitä ylös. Hän painoi vähäsen peukalolla ikkunaan: se ponnahti auki sisäänpäin. Kylmä henkäys lehahti pimeästä vastaan.

Ennenkuin Veronika astui aukosta sisään, hän katsoi vielä taaksensa. Kuu oli varmaankin noussut, sillä kirkkomaassa oli hämärä. Veronika etsi ystävättärensä ristiä. Tuolla se välkkyi syreenipuun alla, jonka latvasta haudankaivajan tytär tuona toukokuun päivänä oli heitellyt kukkia omalle vastaiselle haudalleen. »Auta minua, Grete», kuiskasi Veronika. »Ole tässä vartiana ja pidä toiset loitolla, jos he pyrkivät minua ahdistamaan!» Veronika astui rohkaistuneena ikkunasta pimeään.

Hän istui hetkisen kyykyssä leveällä ikkunalaudalla, sitten hän kääntyi, kannatteli itseään pitäen oikealla kädellä vipajavasta ikkunan puoliskosta kiinni, toisella tarttui hän ikkunanristeykseen ja laskeutui hiljalleen kirkkoon. Hänen jalkateränsä koskettivat istuimien puista nojaa, jolla kuorin sisäseinä oli peitetty. Täältä laskeutui hän penkille ja seuraavassa hetkessä hän seisoi kirkon kivisellä lattialla. Himmeä valojuova tuli muutamasta ikkunasta ja kulki vinosti kirkon poikki hipaisten yhtä alttarin kolkkaa. »Tuolla vasemmalla linnan etupihan yläpuolella täytyy siis kuun olla. Se valaisee minulle ylhäällä tornissakin», arveli Veronika ja meni kaikessa rauhassa alttarin ohi kaksi porrasta alas.

Hän asteli ensimäisen naistenpenkin sivu, tuli pimeään varjopaikkaan ja sieltä puisille portaille, jotka veivät lehterille. Alimainen porras narisi hänen astuessaan, mutta seuraavat olivat hiljaa. Ja pian oli Veronika oven edessä, josta mentiin ruhtinaallisten penkkiin. Ovi oli raollaan ja avautui ääneti. Veronika astui sisälle ja kulki varpaillaan. Niin olivat molemmat tytöt aina tehneet, kun he pujahtivat ovesta sisälle. Ohimennen silitteli hän samettia, jolla Margarete oli maannut vetäen ahnaasti keuhkoihinsa kuoleman henkäyksiä. Tässä päättyi penkki. Veronika seisoi paikoillaan. Hänen vasemmalla puolellaan oli tamminen ovi, joka vei linnaan. Tämän oven takana oli se mies, jonka vallassa oli määrätä tuon mies paran elämästä ja kuolemasta. Vieläköhän hän nytkin käveli edestakaisin? Veronika kuunteli. Silloin juolahti hänelle mieleen, että ovi voi olla hyvin paksu ja sen takana ties mitä. Hän astui sisään. Ruhtinaallisten penkin toisessa päässä oli taas ovi; se oli kiinni, mutta lukitsematta. Eteenpäin! Veronika hiipi takimaisen miestenpenkin ja muurin välitse. Kun hän tuli ikkunan kohdalle, mistä valojuova pilkisti kirkkoon, pysähtyi hän ja katseli ulos. Vastapäätä olevan linnan sivustan yläpuolella paistoi kuu. Liuskakivet pihalla välkkyivät kuin hopea. Huomenna varhain, kun kuu on kulkenut tornin yli ja kun sen asemesta aamutähti tuikkii linnan päädyn yläpuolella, seisoo tuolla kimaltelevalla kivityksellä se mies, jolle hänen elämänsä kuului siitä hetkestä, kun hän antoi käsivartensa hänelle. Ja kun aamukellot ovat viimeisen kumahduksensa ilmoille lähettäneet, kohoaa kolme välkkyvää pyssyä, ja kolme laukausta pamahtaa. Mutta viimeistä kumahdusta ei pidä kuuluman! Ne eivät kumahtele ensinkään! Veronika pusersi huulensa yhteen ja pui pienoisia nyrkkejään. Hän meni sitten edelleen. Hän tuli matalalle rautaovelle, mistä kuljettiin torniin. Hän tiesi, että se oli säpissä. Hän kopeloi ylhäältä ja alhaalta. Säppiä ei löytynyt. Mutta tässähän se onkin sivulla. Vasta kolmannella yrityksellä irtaantui se, vielä yksi voimakas työntö, ja se vetäytyi taaksepäin. Ovi avautui sisälle päin. Kova ilmanveto lehahti häntä vastaan. Veronika alkoi nousta kiertoportaita. Yhtäkkiä seisoi hän kirkkaassa kuunvalossa, joka tuli tornin vasemmalta puolelta, avonaisesta luukusta. Tuuli oli yltynyt, se puhalsi lännestä. Nopeasti nousi Veronika portaita, kulkien milloin pimeässä, milloin valossa. Nyt oli hän ja tornin ylimmässä kerroksessa. Täällä oli pilkkoisen pimeä, sillä luukut olivat kiinni, Hän hapuili käsillään seinää, se tuntui kostealta ja homeiselta. Varovasti kulki hän seinän viertä, koetellen ensin jalalla! Tuossa on ikkunaluukku! Se oli lujasti kiinni ikkunalaudassa eikä liikahtanut paikoiltaan, vaikka hän olisi miten siihen painanut. Jumalan nimessä eteenpäin! Grete! Grete! — Edelleen vain seinän viertä pitkin. Hyi! Miltä mahtoivatkaan kädet näyttää! Ne lemahtivat homeelle ja hämähäkinverkolle. Äkkiä töksähti jalka erääseen palkkiin. Hän koetteli käsillään. Tästä nousivat viimeiset portaat kellotapuliin. Ylös, ylös! Noustessaan kääntyi hän ja katseli alaspäin. Nyt näki hän kuitenkin alhaalla himmeän valon. Se tuli kiertoportailta. Siis tuolla oli uloskäytävä, jos hän haluaisi alas. Mutta suoraan kulkiessa sattuisi ehkä aukkoja eteen, senvuoksi on parasta seurata aivan kiltisti seinän vierustaa. Nyt ylös! Ohoh! Hän iski päänsä johonkin kovaan. Mitäs tämä sitten on? Lauta hänen yläpuolellaan. Se on laskuovi! Eihän se vain liene kiinni! Veronika työnsi pienet kätensä sitä vasten ja ponnisti. Lauta peräsi. Valojuova väikkyi hänen edessään. Vähitellen aukeni, kuin kiilalla, kokonainen valovirta. Yhä pienemmäksi tuli laskuoven vastustus. Äkkiä avautui se kuin itsestään. Veronika nousi tuonne vapaaseen korkeuteen. Yötaivas kurkisti vielä sisään. Korkealla taivaanlaella tuikkivat tähdet, tuossa oli kuu, ja sen ihanassa valossa kimmelsivät kellot! Kellot! Hänen sydämensä sykähti ilosta. Kolme niitä on. Ne riippuvat rinnakkain, keskellä iso kello, sen kummallakin puolella pienet. »Mikä lienee aamukello? Jos ei yksi, niin toinen. Senpä vuoksi ei pidä yhdenkään niistä soiman! Ensimäiseksi pitää sinun tulla mykäksi, sinä välkkyvä ja sievä!»

Veronika astui palkkia pitkin, joka oli seinän vieressä, kunnes hän oli kellon luona. Hän hyväili sitä, kurotti päänsä pylväitten väliin ja painoi huulensa kylmää pintaa vasten. »Ole hyvä ja tottelevainen! Minä koristan sinut vielä kukillakin!»

Sitten hän kumartui ja ryömi pylväsristikon läpi kellon alle. Hän astui varmasti horjuville palkeille ja oikaisi itsensä suoraksi. »Tässä näkyy olevan kellonkieli, se pitää saada pois ja heti. Mutta kukapa olisi aavistanut, että se on niin raskas? Jaksaa sitä kuitenkin vähän nostaa. Annas kun katson, miten se on kiinni!»

Veronika koetteli kädellä. »Tästä se on mennyt sisään ja siitä sen pitää tulla uloskin. Oleppa nyt, tyttö, järkevä!»

Hän tarttui molemmin käsin kellonkieleen, kohotti sitä ja sovitteli sen silmukan milloin mihinkin asentoon. Hän oli huutaa riemusta, pidellessään kellonkieltä käsivarsillaan. Hän antoi sen liukua rinnalle asti ja puristi sitä sydäntänsä vasten, aivan kuin se olisi ollut pieni lapsi ja hän itse sen äiti. Sitten työnsi hän sen palkeilta lattialle ja pujahti itse perässä. Seistessään siinä kirkkaassa kuun valossa tuumiskeli hän minne nukkensa korjaisi. Hän ensin tuumi heittää sen kirkkomaahan. Mutta siellä se voi pudota kiville, ja kova kalahdus voisi herättää huomiota. Se pitää siis kätkeä! Minne? Portaitten alle? Mutta jos heillä on lyhdyt mukanaan tullessaan ja etsivät sitä, niin löytävät. Silloin välähti hänelle mieleen vaaliruhtinaan penkki kirkossa. Siellä oli pitkä patjalla päällystetty jalkalauta. Sen alle aikoi hän kätkeä kellonkielen, sillä sieltä ei kukaan niinkään pian arvaisi sitä etsiä.

Veronika nosti sen maasta ja meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän voi kulkea nopeasti, sillä valo seurasi häntä rautaovelle asti, josta mentiin lehterille. Hän jätti tämän oven mennessään auki ja hiipi kiireesti penkkirivien lomitse ruhtinaallisten penkkiin. Tämän tunsi hän pimeässäkin. Hän kumartui etsiäkseen jalkalautaa. Ensimäisenä sattui käsi autuaan kreivitärvainaan jalkasäkkiin. Sen takana oli patjalla päällystetty jalkalauta. Hän antoi kellonkielen liukua sen taakse, terävä pää edellä, asetti jalkalaudan paikoilleen ja riensi tyytyväisenä entistä tietä takaisin kiertoportaita ylös, lattian poikki tikapuille ja lopulta kellotorniin.

»Nyt tulee naapurin vuoro», puheli hän mennessään toisen pikku kellon luo. Hän pujottelihe vaskisen kupolin alle, kohautti koetteeksi kieltä ja etsi sitten sormella silmukkaa ja koukkua. Mutta, voi surkeutta! Siitä ei voinutkaan irroittaa kieltä. Vaskinen rengas oli pyöreä ja eheä. Lapsen pienet sormet etsivät turhaan, ne eivät löytäneet aukinaista kohtaa missään.

Veronikan kätöset hervahtivat esiliinalle. Huolissaan katseli hän kuuta, ikäänkuin pyytäen siltä neuvoa ja apua. Mitä tuli hänen nyt tehdä? »Leikkaisinko poikki kellon köyden? Noutaisinko haudankaivajan varastohuoneesta kassararaudan katkoakseni köydet! Mutta kellonsoittaja hankkisi uudet, ja neljännestunnin kuluttua kaikuisi kuitenkin kellonsoitto! Mitä minun pitää tehdä, hyvä uskollinen ystäväni, kuu?»

Se vain paistoi itsetyytyväisenä, ikäänkuin olisi ollut taivaankellon kielenä ja olisi ajatellut itsekseen: »Minä olen hyvin kiinni, ei minua irroita kukaan.» Samassa läheni muuan pilvi ja kulki kuun editse. Muutaman hetken oli kuu kuin lämpöiseen vaippaan kätkettynä. Silloin huudahti Veronika: »Ruhtinattaren jalkasäkki!» Ilosta naurahtaen hän katseli kuuta, joka taas oli tullut häikäisevän kirkkaaksi. »Kiitän sinua, rakas ystävä!»

Ensin sakaristoon: etsi kaikki nyörit ja laahaa ylös kaikki, mikä matolta näyttää!

Veronika juoksi portaita alas lehterille päin! Ohimennen sieppasi hän jalkasäkin ja painoi sitä rintaansa vasten juostessaan edelleen.

Juosten riemuissaan kompastui hän portaisiin, jotka veivät kuoriin. Mutta hän pudota kupsahti lämpöiselle ja pehmeälle jalkasäkille. Jo seisoi hän kovin hengästyneenä alttarin edessä. Kunpa löytäisin vain kaikki muutkin! Vasemmalla oli sakaristo ristikkoineen. Hän nosti säppiä. Ovi aukeni vastahakoisesti naristen. Silloin pelotti häntä ensi kerran, että selkäpiitä karmi. Hänestä tuntui, kuin olisi jokin hämärä olento noussut hänen eteensä. Näin tapasi pastori nousta tuoliltaan, kun hän oli aikeissa mennä saarnastuoliin. Veronika puri hammasta ja meni edelleen. Ei siellä tietysti ollut ketään! Tässähän on kaappi, missä unilukkari säilyttää nyörinsä.

Miten usein olikaan Veronika ryövännyt kirkon omaisuutta tästä kaapista entisen leikkikumppalinsa kanssa, kun he sitoivat seppeleitä ja nuora oli heiltä loppunut! Kaapin yläpuolella riippuu seinällä muuan Lutheruksen lause kehyksissä, ja vinosti viimeisen kolmen rivin yli oli asetettu kuollut tuhatjalka, jota he usein olivat kauhulla katselleet. Mutta sitä ei saa nyt ajatella! Se on kuollut ja lasin alla. »Ovi auki! Tässähän ovat nyörit ja nauhat, kokonainen kerä! Pistänpä sen jalkasäkkiin, niin voin ne kantaa paraiten! Kas tässä on liinanen, sitäkin voin käyttää. Lattiamaton otan myöskin mukaani. Mutta mitäs on tässä? Voi, mainiota, nahkainen kotelo! Auki! Pikari on sisässä. Sen laskemme lattialle ja kotelon otamme. Sekin sopii vielä jalkasäkkiin. Ja sitten liinaset — yksi, kaksi. Jokohan minulla nyt on kaikki? Onpa niinkin. Ja nyt matkoihin!»

Veronika iski otsansa sakariston ristikkoon niin, ettei voinut heti löytää ovea. Tuska valtasi hänet äkkiä. »Ulos, ja pian lehterille! Miesten penkeissä olen jo turvassa. Mutta rinnallani ilmassa astelee pastori. Hän koettaa estää menoani, ja tuhatjalka makaa kuin mikäkin jättiläinen tuolla pimeässä käytävässä!»

»Ylös penkille! Sinne paistaa kuu, siellä olen turvassa. Mutta nyt olenkin penkin päässä, täytyy laskeutua alas. Tuolla näkyy kaistale kuun valoa. Pidän sitä silmällä ja menen ovelle. Jumalan kiitos! Portaita ylös! Nopeasti! Ne pujahtavat ohitseni ja kulkevat perässäni! Tuolla kyykkii joku nurkassa. Se hengittää kuin ihminen. Ja miten sen silmät hehkuvat! Pöllöhän se on. Eteenpäin! Vielä yhdet portaat! Sitten on valoa, ja siellä ovat kellot! Voi kauheata, liinaset liehuvat takanani! Niistä ne voivat saada minut kiinni. Mutta eivät ne ota minua kiinni. Grete, Grete, auta minua! Vielä viisi, vielä kolme porrasta! Mutta enhän minä pääse milloinkaan perille! Jumalalle kiitos, tuossa on viimeinen este — laskuovi on auki. Ai, minähän olen itse työntänyt sinut auki! Jumalalle kiitos ja kunnia! — Ylhäällä!»

Veronika hervahti polvilleen. Niin oli hän uuvuksissa. Sydän löi kovasti. Mutta hän toipui, sillä hänellä oli mitä tarvitsi. Kuitenkaan hän ei päässyt tuskastaan ja kauhustaan. Kaikki kummitukset olivat liikkeellä ja liitelivät hänen ympärillään. Lohduttavaa kuuta ei enää näkynyt. Hopeahohteinen käyrä oli tosin kirkontornin yläpuolella, mutta joka taholta hiipi esille hämärä yö. Äkkiä nousi tuuli, joka suhisten pyyhkäisi tornin läpi sekä avonaisista ovista kirkkoon. Veronika kuunteli sen huminaa ja voihketta. Hän kuuli, mitenkä se kiiti kirkon läpi. Muuan ikkuna läpätti edestakaisin. Se oli juuri se ikkuna, josta hän oli tullut sisään. Hänelle tuli mieleen, että kaikista haudoista oli tie vapaana hänen luokseen. Hän olisi mielellään pannut kiinni laskuoven, joka oli puoleksi auki. Mutta hän pelkäsi liikkuakin siitä paikasta, minne oli kyykistynyt. Myrsky yhä kasvamistaan kasvoi. Repaleisia pilviä kiiteli taivaalla. Tuuli vuoroon kiihtyi vuoroon laimeni. Kaikki vapisi ja natisi hänen yläpuolellaan. Äkkiä kuului räiskyvä pamahdus! Rautaovi, josta kuljetaan parvekkeelle, on paiskautunut kiinni. Heti sen perästä vaappui laskuovi sinne tänne, laskeutui hitaasti ja sulkeutui kumeasti.

»Sen olet sinä tehnyt, pieni Grete!» puheli Veronika itsekseen. »Olet sulkenut ovet perässäni ja seisot vahtina. Nyt ei voi kukaan tulla luokseni.»

Hän oli nyt aivan rauhallinen. »Nyt voin käydä työhön. Joskaan ei kuu minulle anna valoa, niin onhan tuolla tähtitaivas, ja tornissa sekä kellojen alla on kylläkin valoisaa.»

Ja nyt kävi hän työhön käsiksi. »Ensin sukka», sanoi hän, vetäessään kellonkielen ylle nahkakoteloa. »Sitten sukkanauha!» Hän sitoi sen kiinni. »Ja nyt lämmin hame!» Hän sovitti jalkasäkin kellonkielen päälle ja kietoi sen ympäri kankeata nuoraa. »Pannaanpa vielä virkapuku!» Hän verhosi jalkasäkin valkoisella, villaisella vaatteella, taitettuaan sen kolmin kerroin. Hän sitoi senkin lujasti ja kiinnitti päät ylös väkään, mistä kieli riippui. »Lopuksi vaippa!» Hän kääri tämän muodottoman laitoksen mattoon ja kiskoi sen ympäri karkeimmat nuorat sekä kiinnitti ne kielen silmukkaan. Koeteltuaan moneen kertaan tekelettään ja paranneltuaan sitä astui hän kellon alta, tarttui sen laitaan ja liikutti kelloa, ensin vain varovasti, sitten yhä rohkeammin ja lopulta kaikin voimin. Kello kieppui ääneti edestakaisin. Ja kun se oli aikansa heilunut ja oli paikoillaan, ei ollut yhtään sidettä irtaantunut.

Kaikissa näissä puuhissa oli kulunut tunti toisensa perästä. Kuu oli taas tullut näkyviin torninkaton länsipuolelta ja paistoi heleästi ja kirkkaasti luukusta ja ikkunoista sisään. Myrsky oli asettunut, taivas oli pilvetön. Tähdet tuikkivat, lähettäen omituisen syvän välkkeensä. Ja idässä mäntymetsän yläpuolella vaaleni jo taivas. Alakaupungista kaikui vartian huuto: »Onnea kolmelle!»

»Nyt on pahin edessä, suuri kello!» arveli Veronika. Hän sieppasi lattialta loput nuorista ja kapusi telineitten läpi keskimäisen kellon alle. Se oli suurin ja korkeimmalla. Kieli ei tosin riippunut niin korkealla, ettei hän olisi voinut molemmin käsin tarttua siihen. Mutta miten kovasti hän yrittelikin nostella sitä, kohosi se tuskin huomattavasti. Hän nousi varpailleen ja painautui kaikin voimin tuota mahtavan raskasta riippuvaa kummitusta vasten. Vähän korkeammalle sai hän sen nousemaan. Mutta hän ei voinut sillä kokeilla. Raskas paino solui hänen käsistään ja riippui kaikessa rauhassaan. Näin kävi kerta toisensa perästä. Lopulta hän jätti turhat yrityksensä sikseen.

Hän puikahti kellon alta pois ja katseli masentuneena kuuta.

»Tuolla ylhäällä on niin hiljaista ja kirkasta, niin juhlallista. Hyvä Jumala istuu siellä korkealla kuun yläpuolella ja katselee minua. Sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, mitä nytkin on tehtävä.»

Neuvottomana tarkasteli hän kelloa. »Jos voisin tuolta ylhäältä irroittaa köyden, niin sitoisin sen äänettömään kelloon. Mutta miten pääsisin tuonne ylös?»

Hän pudisti alakuloisena päätään, pujahti taas keskelle kellotelineitä uhmailevan kellonkielen alle, kyykistyi maahan ja katseli miettiväisen näköisenä kellon mustaan onteloon.

Kaupungilta kuului kukon kiekahdus. Ja pian toinen ja kolmaskin. Kuului kukonlaulua kaikkialta, milloin miltäkin kadulta, torin takaa, — milloin kirkkaana kuin kellojen soitto, milloin käheänä, milloin taas surumielisenä, »Tuo oli meidän kukko», ajatteli Veronika kuullessaan muuatta kukonkiekunaa, ja huokaus pääsi häneltä syvältä rinnasta. Mitenkä mahtoikaan isä olla huolissaan? Hakikohan isä häntä?

Hän katseli tähtiä. Ne olivat kalvenneet. Mäntymetsän yläpuolelle levisi vaaleankeltainen valo, ja korkealla linnan yläpuolella pilvenhattarat punertuivat. Kuului ääniä alhaalta kaupungista sekä askeleita, jotka häipyivät. Veronikan laskujen mukaan pitäisi jo pian olla neljä. Silloinhan tuli lukkari soittamaan!

Veronika katsahti kellonkieleen ja ajatteli: »Jos hyppään ilmaan, tartun kieleen ja nousen yhä ylemmäksi, kunnes riipun tykkänään kellon sisällä?»

Hän nousi pystyyn, kurottautui varpailleen ja tarttui kieleen molemmin käsin juuri sen ponnen yläpuolelta ja rupesi kiikkumaan. Mutta hänen kätensä liukuivat, ja hän huomasi, että hän viskautuisi ilmaan heti, kun kellonkieli heilahtaisi ylemmäksi. Mitä tästä sitten hyötyisi? Ihmiset tuolla alhaalla tuskin huomaisivatkaan sitä, ja kolme laukausta pamahtaisi siitä huolimatta.

Hän tapaili varpaillaan lattiaa ja laskeutui maahan. Saatuaan lujaa maaperää jaloilleen piti hän vielä hetken aikaa kellonkielestä kiinni, sillä häntä huimasi, ja häntä pelotti asettua seisomaan jaloilleen. Hänen täytyi ensin sulkea silmänsä. Sitten päästi hän kätensä irti ja pysyi vaivoin tasapainossa asettaen kätensä ulospäin. Pois kellon alta! Mitä hänellä olisi täällä tekemistä? Hänen polvensa huojuivat. Hänen oli parasta pidellä telineistä ja kattoparrusta. Suurella vaivalla ja tavattomilla ponnistuksilla hän pääsi itäiselle tornin luukkuaukolle. Täältä voi hän katsella alas kaupunkiin. Mutta hän voi myöskin tulla huomatuksi. Siksi laskeutui hän polvilleen, nojasi käsivartensa pellillä päällystettyyn suojukseen ja päänsä käsiin. Kaikki oli siis turhaa? Mitä teki hän vielä täällä ylhäällä? »Menen kotiin isän luokse!»

Mutta hänestä tuntui, ettei hän sittenkään saisi liikkua paikaltaankaan. Tässä oli se suu, joka kutsui kuolemaa. Vielä ei se ollut auennut, ja ehkäpä hänelle kuitenkin onnistuisi sulkea se.

Hän kuuli jo sotilaitten askeleita. Hän kurkisti ulos. Neljä miestä marssi kadulla kirkontornin ohi. Linnantorilla he pysähtyivät. Nyt toivat he tuomitun esille, joku kulki papin rinnalla, takanaan ja edessään kaksi kaupunginpalvelijaa. Veronika meni läheisimmälle ikkunalle ja tähysteli paikalle. Sabinus seisoi avorinnoin ja avopäin keskellä toria. Neljä sotamiestä pysähtyi viiden askeleen päähän hänestä. He olivat laskeneet pyssyt olaitaan ja pitivät palavaa taulaa kädessään.

Äkkiä kuuli Veronika kellonsoittajan laahustavat askeleet. Avain narisi lukossa, tornin ovi natisi, ja heti sen perästä — Veronika katseli jännityksissä vuoroin kutakin kelloa — alkoi kolmesta se heilua, jonka kieli oli verhottu. Se heilui yhä korkeammalle ja korkeammalle, mutta ei kuulunut ääntäkään. Heiluminen taukosi vähitellen. Sitten alkoi kieppua toinen mykkä kello, se, josta hän oli kielen ottanut. Kieppumista kesti vain vähän aikaa. Heilaukset lyhenivät, heikkenivät ja lopulta taukosivat. Kirkonovi avattiin ja lyötiin kiinni. Kuului muutamia huutoja. Kiireellistä juoksua sinne tänne. Hetken aikaa oli hiljaista, mutta sitten alkoi keskimäinen kello liikkua ja pian soidakin. Veronika kuuli komentosanan. Hän katsahti ulos ja näki kolme pyssyä ojennettuna, Kuolontuskassa hän juoksi kellon eteen ja seisoi käsiään väännellen nousevan ja laskevan köyden ääressä. Kellojen kumina humisi hänen korvissaan. Hän katseli kelloa, tuota armotonta, mitenkä se kieppui edestakaisin. Kumahdukset hiljenivät, heilaukset pienenivät. Soitto loppui. Hän kuuli ovessa käytävän. Soittaja oli rientänyt kellon luota, nähdäkseen kun tuo miespoloinen ammutaan. Kello heilahteli omaa vauhtiaan, vielä isku ja vieläkin yksi. Kun viimeinen on kaikunsa ilmoille lähettänyt, paukahtavat laukaukset.

»Mutta ei!» huusi Veronika riemuiten, pitäen köyttä käsissään. Hän kiskoi kiskomistaan niin, että kello taas heilahteli sievästi, ja kellojen soitto humisi aamun rauhassa. »Kun ne ovat aikansa soineet, kuuluu ampumakäsky. Mutta ne eivät herkiä soimasta!»

Ja Veronika kiskoi köydestä yhä edelleen — milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellä, sitten taas molemmilla yhtaikaa. Ihmiset juoksivat kaduilla. Etäältä kuului huuto: »Tulipalo! Tulipalo!»

Ihmisiä keräytyi paikalle, kuului äänten sorinaa ja yksityisiä huutoja tornin ympäristöltä. Veronika yhä vain soitti.

3.

Juuri samalla hetkellä, kun Veronika oli seisonut rautaisen oven edessä, josta kuljettiin ruhtinaallisten kirkkopenkistä ruhtinaan huoneisiin, seisoi Ottheinrich tämän oven toisella puolella. Kulkiessaan rauhattomana sinne tänne oli hän sattunut sen eteen. Katseltuaan ohimennen oven veistokuvia hän kysyi sitten uskolliselta Helmstatt ystävältään, joka seurasi häntä kuin varjo: »Phips, minne tuosta mennään?»

»Kirkkopenkkiisi, Otte.»

Kun ystävykset olivat kahdenkesken, sinuttelivat he toisiaan. Vaaliruhtinas kääntyi välinpitämättömästi selin oveen ja meni käytävän poikki makuuhuoneeseensa, missä vahakynttilät paloivat, ja sieltä leveän makuusijan ohi valoisampaan asuinhuoneeseen.

Kun ystävykset olivat yksin, huokasi Ottheinrich syvältä sydämensä pohjasta ja heittäytyi sohvalle.

»Tule, Phips, istu viereeni! Miksi sinä et kysele minulta mitään?»

»Odotan että itse alat puhella, jos puhelua kaipaat.»