Part 14

Sitten hän kaatoi laseihin, ja he joivat. Tuo madeira oli todella erinomaista. Sillä oli tuo oikean hienon madeiran ominaisuus täyttää suu maullaan; niin se levitti höyste-yrttien ja vanhan savun sekaisen makunsa kitalaen kaukaisimpiin osiin.

Gulland seisoi vieressä ja oli palvelukseen altis. Hän katseli kandidaatti Rickiä, ja tämä nyökkäsi vakavana.

— Niin, huudahti Gulland, se on madeiraa, joka juoksee sulavasti!

— Siinä olette oikeassa!... Kuulkaa, Gulland, ettekö ole nähnyt laivanvarustaja Ornea täällä tänä iltana?

— Kyllä... näin hänet juuri nyt. Hän istuu pikkuhuoneessa... Siellä istuu vielä muutamia herroja... muuten ovat kaikki lähteneet.

— Vai niin, onko hän siellä, no silloin menemme sinne. Tuokaa madeira sinne, tehkää hyvin... Entä Smuk... mitä teemme hänelle?

He kävivät käsiksi lihan-vientimieheen, mutta hän makasi siinä raskaana kuin jauhosäkki.

— Ei, jääköön hän makaamaan. Kohentakaamme nyt hänen asentoansa, ja sitten hän saa maata huomiseen. On liian raskasta työtä kuljettaa häntä mukanaan noin myöhään.

— Ei, ei se teekään mitään, jos hän loikoo täällä, huomautti Gulland, onhan se tapahtunut ennenkin, sekä minun aikanani, että ennen minua. Onhan hän vanha täällä. Ja jos herrat ovat valmiit täällä, sammutan tulen.

He menivät sisälle pikkuhuoneeseen ja näkivät muutamien istuvan pöydän ääressä. He säpsähtivät nähdessään Carsten Stahlin ja laivanvarustaja Ornen istuvan jotenkin likellä toisiaan. Kapteeni Stahl ilmeisesti taas alkoi selvitä. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä. Mutta laivanvarustaja Orne punoitti ja oli innoissaan. Hän jutteli milloin kenenkin kanssa. Mutta joskus hän vaikenikin, eikä kuullut ja nähnyt mitään ympärillään. Sitten hän ikäänkuin taas heräsi ja jatkoi puheluaan.

— Kas, herra kandidaatti, hän huusi, kun Rick istuutui. Minä koetan selittää näille herroille sitä, minkä selitin teille, ja minkä te tunnustitte oikeaksi; mutta täällä se ei käy niin helposti.

— Muistakaa, herra laivanvarustaja, että selititte sen minulle, kuinka sanoisin, alkuperäisen luonnon helmassa ja yötuulessa, ettekä neliskulmaisen pöydän ääressä.

— Ei sinne nyt sovi mennä, sanoi Orne vallan vakavana... Mutta minusta tuntuu, kuin pitäisi sitä ymmärtää. Sanotaan, että turkkilainen on julma. Mutta emme saa mitata häntä meidän kyynärämitallamme. Minä siis väitän: kun turkkilainen hukuttaa uskottoman vaimonsa säkkiin suljettuna, niin hän kostaa kaikessa hiljaisuudessa ja surullisena.

Kaksi vanhanpuoleista herraa nauroi paljon: — siis hiljaisesti ja surullisesti hän kostaa vaimolleen, ha, ha haa.

— Niin, sanoi Orne, ja siveli ohutta harmaata tukkaansa, olen itse kuullut sen turkkilaiselta, jonka hyvin tunsin. Olenhan tuntenut paljon ihmisiä; sillä olen ollut monessa paikassa maailmalla. Ja tämä siis oli turkkilainen, jonka tunsin. Minä sanoin hänelle: — luulenpa kuitenkin, että turkkilainen itkee, hukuttaessaan uskottaman vaimonsa. — Ja hän vastasi: — Muhamettilainen ei itke; mutta vaimonsa kuolema on hänelle surullinen tyydytys kaikesta kirvelevästä tuskasta ja surusta. Ettekö käsitä, että silloin on, niinkuin olla pitää: lämpöinen, hekkumallinen uskoton vaimo säkissä. Ja vielä enempikin: hän on säkissä, kun tämä viskataan veteen ja vajoaa pohjaan. Katsokaahan, nyt loikoo tuo valkoinen ruumis ja vääntelee itseään, liikkuu rajusti, lakkaamatta. liikkukoon vaan, onhan se kyllin temmeltänyt niinä öinä, jolloin petti miehensä. Oi, kuinka hänessä sentään on paljon elämää. No, hetken kuluttua se asettuu, ehkä silloin tällöin raju nykäys, mutta yhä hiljaisemmaksi se käy. Ja muhamettilainen näkee hänen lopulta loikovan siinä liikkumattomana. Ja hänen suunsa ja silmänsä ja korvansa ovat täynnä vettä, hän on kylmä ja jäykkä... kuolema sovittaa... Muhamettilainen tuijottaa eteensä, ikäänkuin näkisi hänet. Kuten sanottu, hän on saanut surullisen hyvityksen kaikesta kirvelevästä tuskasta ja surusta... Niin, tuollaista hän puhui. Minä hänet ymmärrän.

Monet herroista katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Toiset rypistivät nenäänsä ja kohottivat hartioitaan. Jokunen katsoi salaa kapteeni Stahliin. Tämä ei sanonut sanaakaan, poltti hyvin tyynesti tummaa sikaaria ja tuijoitti järkähtämättä laivanvarustaja Orneen, joka nyt oli vaiti. Stahlin suu oli koko ajan vääntynyt hieman sivulle. Jonkunlaista ivaa tai hymyä.

Mutta hetken kuluttua kapteeni Stahl nousi äkkiä ja poistui kulkien huoneiden läpi, sanomatta kellekään hyvää yötä. Kuultiin hänen hoipertelevan pöytiä vastaan, niin että laseja kaatui kumoon.

Useimmat katsahtivat kummastuneina. Muutamat nuorista herroista hymyilivät. Eräs kuiskasi:

— Nyt hän meni. Hän käsitti kyllä, että Orne teki salaviittauksia.

Hieman jälkeen poistuivat toisetkin, juhlan viimeiset vieraat. Heitä ihmetytti kuullessaan tarjoilijalta, joka päästi heidät ulos, ettei tämä ollut nähnyt kapteeni Stahlin menevän ulos ovesta. Mutta he olivat liian väsyneet, sitä sen enempää ajatellakseen. Kun he menivät, kuuli yhden sanovan laivanvarustaja Ornelle: — Te saatte kauniin ilman matkalle! Muuten kuuli ainoastaan välinpitämättömiä sanoja, kuten:

— Nyt on selkeä ilma, sangen selkeä... tuuliviiri osoittaa etelää kohti... Sellaisia huomautuksia, joita tehdään säästä, kun mennään kotia levottoman lokakuun yönä.

Syysyötä jatkui. Myöhään tuli pilvien lomista näkyviin alakuu. Se punoitti kummallisena pilvien keskellä, eikä se loistanut selvänä, ennenkuin kohosi korkeammalle. Silloin taivaanranta vielä oli täynnä pilviä, jotka sukelsivat esiin ja liitelivät pois. Mutta käyrää kuuta, joka kävi kirkkaammaksi, kuta ylemmäksi se nousi, ne eivät enää kosketelleet. Se erosi vilkkuvan kirkkaana tummalta taivaan taustalta ja valaisi kaikkialla, minne loi säteensä.

Se katsahti niinikään sisälle vanhan klubin ikkunoista, ja ikkunoista se hiipi sisälle juhlan jälkeisiin tyhjiin huoneisiin ja saleihin, ja sen vavahteleva loiste pani seinät vapisemaan ja ikäänkuin perääntymään. Se ei kumoittanut mihinkään määrättyyn kohtaan. Kaikesta mitä se kosketteli, se kosketteli ainoastaan osaa. Mutta sen valossa tulivat näkyviin huoneet ja mitä niissä oli sisällä. Yorkshir-sika näkyi siinä sohvalla loikomassa. Hän oli vaipunut rajattoman syvään uneen. Hänen kasvonsa loistivat valkoisina kuutamon himmeydessä: Kukat olivat vielä hänen kaulallaan ja povellaan. Hän loikoi selällään siinä asennossa, mihin Gulland oli hänet yöksi pannut.

Mutta toisella sohvalla huoneen pimeässä kulmassa loikoi toinen mies nukkumassa. Mutta unissa hän hampaitaan kiristäen päästi muutamia pitkiä kumeita huutoja. Ja hieman senjälkeen hän meni kiemuraan ja kaatui lattialle. Ja noita pitkiä kumeita huutoja jatkui kauan aikaa, ja niihin sekaantui hampaiden kiristys. Lopulta tuli hiljaista. Eikä hänestä enää kuulunut hiiskaustakaan.

Yö kului edelleen. Ainoastaan Yorkshir-sian hengitys kuului. Hän loikoi siinä yhä vaan samassa asennossa. Eiväthän nuo pitkät kumeat huudot olleet voineet häntä herättää.

XIII.

Alfin matkustettua pois Aada liikkui enimmäkseen yksin.

Eräänä päivänä saapui sanoma hänen miehensä kuolemasta aivan odottamatta hänelle. Hän sai tietää enempää: Carsten Stahl oli eräänä aamuna juhlan jälkeen löydetty hengettömänä eräästä klubihuoneesta. Hän oli kuollut sydänhalvaukseen.

Juuri päivää ennen kuolinsanoman saapumista oli Aada saanut kirjeen Alfilta, joka kirjettä kirjoittaessaan ei ollut hyvin kaukana. Aada oli ajatellut tätä kirjettä lukiessaan: — tokko hän koskaan palaa kotia? Ja kun hän nyt kulki näissä ajatuksissa, tuli sanoma Carstenin kuolemasta. Se vaikutti häneen hyvin kamalasti. Hän ajatteli: — kuinka ihmiset ovat yksinäisiä... kaikki olemme yksinäisiä... Carsten on yksin, ja Alf on yksin, ja minä olen yksin. Hän loi katseensa Vorre-kartanon maille, metsille ja tuntureille. Nyt ne eivät kehoittaneet häntä tulemaan luokseen, kuten aina ennen. Nyt ne lepäsivät unisina ja äänettöminä.

Aada matkusti Sandbyhyn. Hän oli läsnä hautajaisissa. Ei kukaan saattojoukosta häntä tuntenut. Hän istui itsekseen ajatuksineen. Sillä paljon liikkui hänen sisällään. Ajatukset tulivat suurina joukkoina: valkeat, kultaiset ja synkät ajatukset. Ja nämä ajatukset kulkivat varjojen tavoin hänen ohitsensa. Äkkiä ne ilmaantuivat, äkkiä ne katosivat.

Palattuaan Vorre-kartanoon hän tunsi itsensä hyvin heikoksi ja lamautuneeksi. Hieman häntä tosin auttoi se, että hän lähimpänä aikana sai paljon hommaa Carstenin raha-asioiden järjestämisestä (niin, tämä toimi todella oli omansa hajoittamaan hänen ajatuksiaan), sillä Carsten oli jättänyt jälkeensä paljon velkoja. Tiesihän Aada, että isänsä oli maksellut niitä monta kertaa. Mutta siitä huolimatta oli hänen isänsä elinajoilta vielä paljon muitakin velkoja jälellä.

Ja kun tämä oli suoritettu, eräs toinen seikka siirtyi hänen ajatusmaailmaansa: Alfilta tuli kirje, joka kertoi, että hän pian tuli kotia — kuukauden tai parin kuluttua. Tarkemmin ei paluu-aikaa oltu mainittu. Kuinka suuresti tämä kirje häntä ilahutti. Sillä edelliset hänen saamansa kirjeet olivat hänen surukseen kertoneet, että hän, Alf, nyt oli tullut perämieheksi englantilaisella parkkilaivalla: — missä hyvin viihdyn. Kotona on niin hiljaista. Missä vaan liikkuu kotimaassa etelässä tai pohjaisessa, on niin hiljaista. —

Eräänä päivänä hän äkkiä astui sisään ovesta äitinsä luo. Aada joutui voimakkaan mielenliikutuksen valtaan näin odottamatta nähdessään hänet. Ensi hetkinä hän saattoi mutista ainoastaan muutamia epäselviä sanoja. Alf otti hänen päänsä käsiensä väliin, nyökkäsi hänelle ja suuteli häntä moneen kertaan. He istuivat nyt yhdessä jutellen, ja äiti katsoi häneen koko ajan. Niin, hän oli hänen Alfinsa. Olivathan hänen silmänsä kuin hyvillä lapsilla. Mutta jotakin muutakin hän huomasi: noissa silmissä piili vielä kaukomatka, se purjehdusinto, joka ei hellitä. Alf ei puhunut siitä; mutta juuri kun hän ei puhunut, huomasi, missä hänen ajatuksensa harhailivat, harhailivat vahvassa tuulessa kaukana valtamerellä. Niin, sen sanoivat äänettöminä hetkinä hänen tuijottavat katseensa.

Ja kun hänessä näkyi jotain hymyn tapaista, oli, kun olisi hän lähestynyt maata, jota ei ennen ollut nähnyt, mutta jonka tarjoamia ihanuuksia hän nyt ikävöi syliinsä.

Merimiehillä on aina ilme, kasvojen sävy, johon he usein ikäänkuin pysähtyvät ja jälleen vajoavat. Nämä kaksi seikkaa: tuo pitkä tuijoittava katse ja odottava hymy — ne olivat Alfille ominaiset.

Alf ja hänen äitinsä juttelivat. Äiti nyökkäsi usein hänen sanoihinsa. Hän ei voinut muuta, sillä Alf oli väkevä. Eräänä päivinä Aada sanoi tyynesti: — hän ei voinut sanoa muuta heidän keskustelunsa jälkeen —: Ymmärrän sinua, täytyyhän sinun päästä matkustamaan.

Kolme päivää myöhemmin hän saattoi häntä ahojen ja kallioiden yli tuon pitkän matkan meren rannalle. Siellä odotti vene häntä. Hänen lyhyet sanansa kaikuivat niin järkähtämättömiltä, niin rakkailta, että Aada kävi kummallisen levolliseksi ja sanoi: — Rakas Alf, tiedän, että sinä minusta pidät.

— Pidänkö sinusta? hän katsoi äitiinsä ja toisti vielä kerran: pidänkö sinusta?

Ehkä hän ajatteli jotain; sillä muutamat kyynelet välkkyivät hänen katseessaan, eikä hän koettanut niitä salata.

Seuraavina päivänä Aada huolimatta pitkästä tiestä meni meren rannalle asti ja tuijoitti aavalle ulapalle. Eräs Vorre-kartanon palvelijatar, joka näki hänen menevän sinnepäin, kysyi, pitikö hänen tulla mukaan. Mutta sitä Aada ei tahtonut. Kolme kertaa meni pari renkiä häntä vastaan, hän kun viipyi myöhään.

Aadan oli tapana näinä vuosina, jolloin eli sangen yksin, nousta varhain aamulla ja mennä alas puistoon, kun vaan vuodenaika ja sää sen sallivat. Siellä hän sitten käveli ja katseli, kasvoivatko ne yrtit, kukat ja puut, joita siihen aikaan vaali, jopa hän istutti uusiakin. Tiesiväthän kaikki Vorre-kartanossa hyvin, että hän oleskeli siellä. Ja kun palvelijatar nouti häntä aamiaiselle, ei hän hakenut häntä mistään huoneesta, vaan puutarhasta jonkun kasvin tai puun luota.

Pitkin päivää hän oli useimmiten omassa huoneessaan, missä pehtori silloin tällöin kävi puhumassa kartanoa koskevista asioista, kysyen miten niiden suhteen oli meneteltävä. Aada harrasti suuresti sellaisia kysymyksiä, ja keskustelu pehtorin kanssa saattoi usein kestää kauan. Kun hän sitten lopulta oli mennyt, tuntui Aada usein muistavan vielä monta seikkaa. Sillä monasti hän veti kellon nuoraa ja käski palvelijattaren kutsua pehtorin takaisin. Hänellä oli vielä jotain hänelle sanottavaa.

Eräänä aamupäivänä, juuri kun Aada oli istuutunut tuoliinsa, ilmoitettiin hänelle, että muuan herra, joka tahtoi tulla hänen puheilleen, odotti sinisessä huoneessa. Hän meni nyt sinne sisälle, ja näki vanhanpuoleisen herran tulevan vastaan. Hän ei häntä tuntenut.

— Rouvaseni, hän sanoi, tahdoin tulla teitä tervehtimään. Olin kapteeni Stahlin ystäviä. Olen tehtailija Nils Maag, entinen luutnantti. Olen kerran nauttinut teidän ja miesvainajanne kestiystävyyttä ... se oli Börgen linnoituksessa. Mutta siitä on nyt kaiketi kolmekymmentä vuotta. Niin että teillä oikeastaan on täysi syy pitää tarpeettomana, että nyt käyn teitä tervehtimässä.

Aada nyökkäsi:

— Muistan sen hyvin. Te kerroitte paljon monista ja pitkistä matkoistanne.

— Sen tein arvatenkin. Ja mikäli muistan, te molemmat olitte kyllin rakastettavia kuuntelemaan, mitä kerroin... No niin, hyvä rouva. Se oli silloin. Eikä se aika enää palaa. Onhan paljon nyt muuttunut. Carsten Stahl on kuollut.

Aada nyökkäsi taas.

— Se meni nopeammin, kuin mitä olin odottanut... Entä poikanne?

— Hän on merillä... kaukana merillä... hän on vastaiseksi hieman levoton.

— Vai niin, poikanne on merillä... Teillä on siis hyvin yksinäistä, rouvani.

— No niin, onhan täällä jotenkin yksinäistä. Ja kuitenkaan — en enää huomaa yksinäisyyttä.

— Ei, vastasi tehtailija Nils Maag hitaasti, on joka tapauksessa helpompi olla yksin vanhana kuin nuorena. Ja kun olitte nuori... niinä päivinä joita muistelen... silloin ette ollut yksin.

Syntyi hetken vaitiolo. Sitten jatkoi tehtailija Maag:

— Tahtoisin kernaasti sanoa teille jotakin, rouvaseni. Tapasin kapteeni Stahlia muutaman kerran. Hän ei paljoa puhunut asioista, jotka koskivat teitä molempia. Mutta niin paljon saatan sanoa: Rakkautensa teihin hän säilytti — huolimatta siitä minkä tiedätte ja enempääkin.

Aada istui kauan vastaamatta. Tuntui ehkä siltä, kuin ei hän olisi voinut sanoa mitään. Mutta sitten hän alkoi puhua, käyttäen paljon sanoja, kuten usein ne ihmiset tekevät, jotka ovat tottuneet paljon vaikenemaan.

— Tavallaan minua kummastuttaa, luutnantti Maag, (sallikaa, että käytän samaa arvonimeä kuin silloin), että puhun teidän kanssanne, joka oikeastaan olette minulle vieras, asioista, joista en koskaan ole kellekään puhunut. Mutta kun nyt ajattelen, muistan, että minä silloinkin tunsin itseni hyvin varmaksi teihin nähden, kun aikoja sitten olitte vieraanamme Börgessä. Ajattelin: tuo mies on niitä ihmisiä, joille voi uskoa asioitaan, ja joka ei väärinkäsitä. Sanon tämän, ainoastaan sentähden, että tahdon sanoa jotakin ja kysyä teiltä, viisas mies kun olette. Muistakaa, kun minun tavoin kulkee omissa ajatuksissaan, joita ei ennen ajatellut, kun elämän satunnaiset tapahtumat kiinnittivät huomion. — Mitä tarkoittaa mies rakkaudella naiseen? Että toisen naisen silmät ovat ruskean kaihomieliset, että toisen naisen silmät leimuavat? Että toisen naisen mieli on taipuisa, toisen naisen mieli kiivas? Että toisen vartalo on sellainen, toisen taas toisenlainen? Että hän rakastaa heitä molempia — kenties useampia. Että hän rakastaa sitä naista enimmin, josta hetkellisesti on ollut kauimpana, ja sitä vähimmin, jonka seurasta kauimman aikaa on nauttinut. Jos miehen pyyteet ovat sellaisia... hyvä, senlaatuinen rakkaus ei minua liikuta...

Tiedän, että annoin hänelle kaiken, rakkauteni, ruumiini, sieluni. Kun siis näin, että hän puolestaan oli jättänyt minulle kenties vaan murun itseään, menin pois hänen luotaan. Sillä, luutnantti Maag, minä olen, jos sallitte, himokas, enkä koskaan ole tahtonut jakaa kenenkään kanssa.

Ehkä Carsten Stahl ja monet hänen kanssaan valittivat, etten palannut hänen luokseen... Mitä olisinkaan tehnyt, jos kuitenkin olisin elänyt yhdessä hänen kanssaan? Koko tämä seikka tuntuu mahdottomalta... minä en löydä mitään vastausta.

Tehtailija Maag vastasi hetken kuluttua:

— Olette oikeassa, rouva. Se olisi todella ollut mahdotonta.

Monet naiset, hän jatkoi, sanovat kyllä samaa kuin te. Harvat, tai ei kukaan menettele sen mukaan. Mutta teidän sisäinen luontonne antoi teille siihen voimaa. Se tuntuu minusta eheältä ja kauniilta. Ja kaikkea eheää ja kaunista minä ihailen.

Sitten he puhuivat paljon Alfista. Aada kertoi hänen lapsuudestaan, siitä selittämättömästä etäisyyskaihosta, joka sitten hänet valtasi. Ja hän kertoi hänelle, miten Alf, viimeksi kotona ollessaan, oli vaihteleva ja kuitenkin uskollinen, rakastava ja kuitenkin kova.

Tehtailija Maag sanoi äkkiä:

— Te sanotte, rouvaseni, jotenkin seuraavaa: minulla on poika; hän on vahva, jopa tavallaan kovakin, ja kuitenkin rakastava. Hän on huikenteleva, häneen ei voi varmasti luottaa, ja kuitenkin hän on hellä ja uskollinen. Kun te nyt katsotte ja ajattelette poikaanne ja puhutte hänestä... ettekö siis ajattele, että Carsten Stahlilla oli samanlaisia avuja ja samanlaisia vikoja? Muistatteko Carstenia?... hänelläkin oli vahva kaukaisuuskaiho. Muistan, mitä hän sanoi minulle ollessaan Börgessä... No niin, sellainen tyydyttämätön kaiho on vaarallinen. Se voi levitä. Ei kukaan tiedä, mitä merkillisiä vaikutuksia sillä voi olla. Mainitsitte itse äsken sanoneenne pojallenne, että oli parasta kun hän läksi kaukomatkalle, jotta ei kulkisi samaa tietä elämässä... ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ja jos huomaatte jotain totta siinä mitä sanon... niin... kun rakastaen ajattelette poikaanne... niin ajatelkaa samalla Carstenia. Silloin, rouvaseni, on poikanne tarttuva isänsä käteen ja pyytävä äitinsä antamaan hänelle anteeksi.

Kotvan kuluttua tehtailija Maag nousi:

— Käyntini on kestänyt kauan, hän sanoi, minun on sanominen hyvästi. Vielä yksi seikka: Carsten puhui eräänä päivänä kihlausajastaan ja aviostaan. Ja nyt minä sanon: Kerran olette omistanut hänet, jota niin täydesti ja eheästi rakastitte, kuin tekin, ylpeä nainen, suinkin saatoitte vaatia. Antakaa sen myöskin olla mielessänne, kun muistelette häntä... Hyvästi!

XIV.

Kun Aada nyt taas kulki omissa ajatuksissaan, hän usein muisti, mitä Nils Maag oli sanonut. Omituista noissa hänen sanoissaan oli se vaikutus, että joka kerta kun Aada ajatteli Alfia, Carsten tuli hänen mukanansa. Ja kun hän joka päivä ajatteli Alfia, kaihoten hänen kotiatuloansa, niin Carstenkin usein oli hänen ajatustensa vieraana. Kuinka Nils Maagin sanat sentään olivat selittäneet monia Carstenin luonteen puolia. Ja kuinka nuo sanat kaikuivat hänen korvissaan, että hän kerran oli omistanut hänet niin täydesti ja eheästi, kuin Carsten hänet.

Seuraavina aikoina hän palautti mieleensä monen muiston puutarhasta, metsästä, lehtokujasta, missä hän ja Carsten olivat liikkuneet kihla-aikanaan. Tätä tehdessään hän tunsi lempeyden vuotavan sydämeensä.

Silloin, kun meitä oli kaksi, jotka rakastivat!

Hienon tuoksun tapainen tuulahti häntä vastaan. Ja jotain ikäänkuin kuiski: Täytyyhän muistojen olla kadonneita. Saavatko ne siis palata? Ja hän tunsi äkkiä tarvetta avata sydäntään: Kun on vanha ja hyvin yksin... niin on myöntyväinen. Ja ovathan ajatukset hyviä. Ja siltä ajalta tahdon saada esille muistoja.

Ja muistot tulivat hiipien... vielä arkoina, kuin olisivat pelänneet ankaruutta... ja kuitenkin niin hienoina ja helakkoina ja vallan elävinä, loukkaantumattomina siitä pitkästä ajasta, joka oli karkoittanut ne pois. Ne olivat muistoja, ja ne hyräilivät ja ne lauloivat muistojen surullista hienoa laulua... Muistoja, pelkkiä muistoja kaikki tyyni.

Metsässä oli ikivanha tammi, jonka juurella Aada ja Carsten usein retkillään olivat levänneet. Lehtokujassa oli paikka, missä he ratsastusmatkoillaan olivat toisiaan suudelleet, lehdet kun siinä kohdassa olivat tarjonneet niin tiheän suojan. Ja puutarhassa, vanhan kukkalavan luona, loikoi vielä veistetty kivikala, joka ammoitti, sama, johon hän oli tuijottanut sinä unettomana kesäyönä, kun oli mennyt ulos puiston puiden ja pensaiden joukkoon, nähtyään hänet ensi kerran.

Eräänä päivänä hän tuli ajatelleeksi, että ne kirjeet, jotka hän oli lähettänyt Carstenille tuona puolena vuotena ennen häitä, varmaankin olivat jossakin säilössä. Häntä halutti lukea nuo kirjeet. Ne olivat epäilemättä siinä lippaassa, joka Carstenin kuoltua oli tuotu hänelle, ja jota hän ainoastaan ohimennen oli avannut.

Nyt hän etsi avaimet ja avasi lippaan. Kaikki pienet laatikot hän veti ulos, yksitellen. Siinä oli paljon sellaista, mikä ei kiinnittänyt hänen huomiotansa, monta virkakirjettä, kirjoitettuja paksulle kellastuneelle paperille ja varustettuina juhlallisilla leimamerkeillä. Hän haki edelleen. Siellä oli muutamia Carstenin äidin kirjeitä; siinä oli yksi Aadankin kirjoittama, mutta myöhäisemmältä ajalta.

Lopulta hän todella löysi kaksi hakemaansa kirjettä. Hän muisti toisen, niin, hän muisti varsinkin toisen niistä. Hän oli kirjoittanut sen kovan lumipyryn jälkeen, joka oli tukkinut kaikki tiet. Hän muisti hyvin sen iltapäivän, jolloin oli sen kirjoittanut, hän oli istunut juuri samassa huoneessa pienen mustan eben-puisen kirjoituspöydän ääressä. Siinä oli muun muassa seuraavaa: — Käsialani ei varmaankaan tällä kertaa ole selvä, sillä kirjoitan tätä pienellä eben-puisella kirjoituspöydällä pohjoiseen päin olevassa kulmahuoneessa, ja se on niin pieni, että oikea käsivarteni on vallan hellä, kun ei ole mihin sitä nojaisi.

Mutta nuo kirjeet eivät olleet järjestettyinä. Useampia kuin nuo kaksi hän ei voinut löytää. Mutta siinä oli muutamia muita yhteen sidottuina. Hän otti ne ja katsoi käsialaa. Silloin hän hämmästyi... Sehän oli Margrethe Lydersin käsialaa. Mitä hänellä oli ollut kirjoitettavaa Carstenille? Koskiko se häntä, Aadaa?... vai mitä? Eihän hän ollut tuntenut Carstenia niin tarkoin.

Aada otti yhden näistä kirjeistä ja luki äkkiä. Hän ei melkein uskonut, mitä näki:

2:nen p. toukokuuta.

— Oi kuinka sinua kaihoan. Kokonaista kaksi vuorokautta siitä kuin erosimme. Kokonaista kaksi päivää ja kaksi yötä, siitä kun suutelit ja syleilit minua viimeksi. Tulehan nyt toki (tällä kertaa vanhan Marthan luo) ja muista kulkea koivumetsän läpi. Minä tulen toiselta taholta. Kuinka mainiota onkaan, että olemme löytäneet nuo kaksi vanhaa eukkoa. He ovat vallan luotettavia. Ei sanaa, ei sanaakaan puhuta meistä, ja olemmehan kuitenkin kaikkein rajuimmin rakastava pari koko kaupungissa.

Onkohan nyt tuo tumma rouva kuollut ajatuksissasi pois matkustettuaan? Onko tämä vaaleatukkainen rouva ollut, mitä niin kernaasti tahtoisi, sulattavana yrttinä?

Tuhannesti sinun M.

4:s p. elokuuta.

— Kuinka usein olin vähällä sanoa Aadalle: kuinka oikeastaan kadehdin sinulta miestäsi. Se tilaisuus, missä oikein huomasin, miten sinä olit sellainen mies, jota minä himoitsen, oli se juhla englantilaisten upseerien kunniaksi, missä sinä hurmasit rouva Ornen. Niin, sinä iltana minä totisesti manasin salaman taivaalta, kuten sanoin, saadakseni Aadan kääntämään pois huomionsa. Olen sittemmin ajatellut, että ehkä olisi ollut parasta, että Aada olisi saanut nähdä mitä silloin teit. Siitä olisi kyllä noussut rajuilma; mutta se olisi kaiketi mennyt ohi, ja niin sinä olisit oppinut taidon olla varovainen, jota minun on täytynyt sinulle opettaa...

Tänään on mieheni kutsuttu suurille herrain päivällisille V:lle. Saatamme olla yhdessä kokonaista viisi tuntia. Tule Gorine Dalen luo kello 5. Sinä kuljet kankaan yli, minä menen valtatietä. Oi, ystäväni, kello on nyt ainoastaan 12. Onpa pitkä odotusaika, eikö totta? Kuinka hetket tällä ajalla kuluvat hitaasti, ja kuinka ne kiitävät, kun sinä lepäät povellani.

Tuhannesti sinun M.

1:nen p. syyskuuta.