Part 8

Vanha sotilas, joka piteli kiinni kädestäni, vastasi minulle niinkuin mies puhuu miehelle.

»Olen tuntenut montakin Elphbergin suvun jäsentä», hän sanoi, »ja olen nähnyt teidät ja teidän toimenne; ja miten vasta käyneekin, olette te esiintynyt viisaana kuninkaana ja urhoollisena miehenä, ja kosijana olette ollut niin altis ja riuskea kuin kuka hyvänsä sen suvun miehistä.»

»Olkoon tämä minun hautakirjoitukseni», sanoin, »kun se aika tulee, jolloin toinen istuu sijassani Ruritanian valtaistuimella.»

»Taivas suokoon siihen vielä menevän pitkän ajan, ja ettei minun tarvitsisi sitä nähdä!» sanoi sotamarski.

Minä olin hyvin liikutettu, ja voin nähdä marskistakin samaa. Sitten istahdin pöydän ääreen ja kirjoitin mainitsemani käskyn.

»Kirjoittaminen ei tahdo käydä minulta lainkaan», sanoin; »sormeni on vielä aivan jäykkä.»

Tämä olikin todella ensimmäinen kerta, jolloin olin kuninkaana uskaltanut kirjoittaa muuta kuin nimikirjoitukseni; ja vaikka olinkin nähnyt paljon vaivaa koettaessani jäljitellä kuninkaan käsialaa, ei se vieläkään ottanut minulta oikein luonnistuakseen.

»Siltä näyttääkin, teidän majesteettinne», sanoi marski. »Teidän käsialanne ei ole aivan samanlainen kuin se tapaa olla. Tämä on ikävä juttu, sillä jotkut voivat ehkä saada aihetta epäillä, että käskykirje on väärennetty.»

»Herra sotamarski», sanoin hymyillen, »mitä hyötyä on sitten Strelsaun kanuunoista, jollei niillä voi tukahduttaa pienoista epäluuloa?»

Marski hymähti tuimasti ja otti paperin.

»Eversti Saptin ja Fritz von Tarlenheimin otan mukaani», virkoin vielä.

»Aiotteko etsiä herttuan käsiinne?» hän kysyi hillityllä äänellä.

»Niin — herttuan ja vielä erään toisen, jota tarvitsen ja joka nyt oleskelee Zendan linnassa», vastasin.

»Minä tahtoisin mielelläni lähteä mukaanne», huudahti sotavanhus ja veteli valkoisia viiksiään. »Tahtoisin kernaasti vielä kerran iskeä kelpo iskun teidän majesteettinne ja kruunun hyväksi.»

»Minä jätän hoivaanne sen, mikä on henkeäni ja kruunuani kalliimpi», sanoin, »koska te olette se mies, johon luotan kaikkein enimmän koko Ruritaniassa.»

»Teidän majesteettinne tapaa hänet jälleen tervennä ja pirteänä», hän lupasi; »ja jollette palaa, niin teen hänet kuningattareksi.»

Me sanoimme toisillemme jäähyväiset, ja minä palasin palatsiin ja kerroin Saptille ja Fritzille, mitä olin tehnyt. Saptilla oli tietysti vastaväitteitä, mutta muutapa en ollut odottanutkaan; sillä hän näki mieluimmin, että häneltä kysyttiin ennakolta neuvoa, kuin että hänelle vasta perästäpäin ilmoitettiin tapahtuneesta tosiasiasta. Mutta ylimalkaan hän taipui minun tuumiini ja hänen mielialansa kohosi sitä mukaa yhä pirteämmäksi, mitä enemmän toiminnan hetki läheni. Fritz, oli myöskin valmis käymään toimeen, vaikka hänellä, poikaparalla, olikin suurempi panos pelissä, sillä hän oli rakastunut, ja hänen elämänsä onni riippui seuraavien päivien tuloksesta. Ja sittenkin niinä haikeasti kadehdin häntä! Sillä voitokas hyökkäyksemme, joka kaiuttaisi hänen onnensa ja yhdistäisi hänet iäksi rakastettuunsa — tuo uhkayritys, jonka puolesta me kävimme taistelemaan ja josta meidän täytyi toivoa selviytyvämme voittajina — se syöksisi minut varmempaan ja suurempaan suruun kuin mikä sen menettämisestä meille seuraisi. Kuninkaan pelastushan tiesi minulle ikuista eroa rakastetustani! Fritz aavisteli jotain tällaista; sillä yksin jäätyämme hän työnsi kätensä kainalooni ja sanoi:

»Se on teille kova kohta. Älkää luulko, etten luottaisi teihin täydesti. Tiedänhän, että teillä on sielussanne pelkästään rehellisiä ajatuksia.»

Mutta minä käännyin hänestä pois ja olin kiitollinen, ettei hän voinut silmätä sydämeeni, vaan oli ainoastaan niiden tekojen todistajana, joita käsilläni tulisin tekemään.

Ja kuinkapa hän olisi voinut minua ymmärtääkään, sillä eihän hän ollut rohjennut kohottaa silmiänsä prinsessa Flaviaan, niinkuin minä olin tehnyt!

Kaikki suunnitelmamme olivat nyt valmiiksi harkitut. Huomisaamuna meidän oli määrä lähteä metsästysretkelle. Olin ryhtynyt kaikkiin poissaoloni aiheuttamiin toimenpiteisiin — ainoastaan viimeinen ja kaikkein vaikein niistä oli vielä jälellä. Illan tultua ajoin avovaunuissa väkeä kuhisevia katuja pitkin Flavian asuntoon. Minut tunnettiin kaikkialla, ja minua tervehdittiin sydämellisesti. Näyttelin hyvin osaani — onnellisen sulhasmiehen osaa. Mutta vaikka sydämeni ei ollut syttä valkeampi, niin minua melkein huvitti se kylmä ja uhkamielinen sävy, jolla rakastettuni otti minut vastaan. Hänelle oli kerrottu, että kuningas lähti Strelsausta jollekin metsästysretkelle.

»Minä valitan suuresti, ettemme ole kyenneet huvittamaan teidän majesteettianne tarpeeksi asti täällä Strelsaussa», hän sanoi ja polki keveästi kantapäitään permantoon. »Olisin kernaasti keksinyt jotain vaihtelua; mutta olin kyllin typerä uskoakseni...»

»Mitä sitten?» kysyin ja kumarruin hänen puoleensa.

»Että te voitte tuntea itsenne onnelliseksi ilman muuta huvittelua vain pari päivää sen jälkeen kuin... eilisillan jälkeen», hän korjasi sanansa. Ja kääntyen nyrpeästi poispäin hän lisäsi: »Minä toivon vain, että metsäsiat pystyvät paremmin huvittamaan teitä kuin me.»

»Niin — minä lähdenkin ajamaan oikein isoa metsäkarjua», sanoin, enkä voinut olla leikkimättä hänen suortuvillaan; mutta hän käänsi päänsä nyreästi syrjään.

»Oletko suuttunut minuun?» kysyin ja teeskentelin hämmästystä, sillä en malttanut olla kiusoittelematta häntä vähäisen. En ollut vielä koskaan nähnyt häntä vihaisena, ja minulle oli iloksi nähdä hänessä kaikkia mielenvaihteluja.

»Mitä syytä minulla olisi suuttua sinuun? Sanoithan tosin itse vasta eilen illalla, että jok'ainut hetki, jonka olet poissa luotani, on sinulta hukkaan mennyt. Mutta iso metsäkarju — kas, se on jotain aivan toista!»

»Ehkäpä metsäkarju rupeekin ajamaan minua», sanoin; »ehkäpä se saa minut kynsiinsä, Flavia!»

Hän ei vastannut.

»Eikö sinun sydäntäsi edes järkytä, kun ajattelet minun vaaraani?»

Hän ei nytkään virkkanut mitään; mutta kun kävin hänen toiselle puolelleen ja kurkistin hänen kasvoihinsa, näin hänen silmänsä olevan kokonaan kyynelissä.

»Itketkö sinä sen vuoksi, että saatan joutua vaaraan?»

Silloin sanoi hän hyvin hillityllä äänellä:

»Tuollainen sinä olit aina ennen; mutta sellaisena et yhtään muistuta sitä kuningasta, jota... jota minä olen oppinut rakastamaan.»

Syvään huoahtaen puristin hänet sydäntäni vasten.

»Oma armaani!» huudahdin ja unohdin sinä hetkenä kaiken muun. »Luuletko todella minun jättävän sinut joutavan metsästyshuvin vuoksi?»

»Minkäs muun vuoksi sitten, Rudolf? Etkö sinä lähde...»

»Niin kyllä, tavallani lähden metsästämään; minä aion ajaa Michaelin ulos hänen pesästään.»

Rakastettuni kävi kovin kalpeaksi.

»Joko näet, oma aarteeni, etten ole vallan niin vetelä sulhanen kuin miksi minua luulit? Enkä minä muuten siellä kauan viivykään.»

»Tottahan kirjoitat minulle ahkerasti, Rudolf?»

Minä tunsin itseni heikoksi; mutta sittenkään en kyennyt sanomaan sanaakaan, joka olisi voinut herättää hänen epäluuloaan.

»Minä lähetän sinulle sydämeni ja ajatukseni jok'ikinen päivä», sanoin.

»Ja ethän tahdo antautua mihinkään vaaraan?»

»En, jollei tule pakkoa.»

»Milloin sinä palaat? Ah — kuinka kauan se kestääkään?»

»Milloinka palaan?» toistin, kun en kyennyt siihenkään vastaamaan.

»Niin, niin — älä viivy kauan poissa minun luotani; minä en saa nukutuksi ollenkaan niin kauan kuin olet poissa.»

»En tiedä, milloin pääsen palaamaan», minä vastasin, noudattaakseni edes totuuden varjoa.

»Eikö se tapahdu pian, Rudolf?»

»Sen tietää Jumala yksin, rakkaani; mutta jos en koskaan...»

»Hys, älä puhu sellaista!» hän huudahti ja suuteli minua kuumasti.

»Jollen koskaan palaa», kuiskasin hiljaa, »niin sinun tulee astua sijaani, koska olet ainoa elossa oleva hallitsijahuoneen jäsen; sinun tulee hallita kansaamme eikä itkeä minua.»

Ensi hetkessä hän ojentautui suoraksi kuin kuningatar konsanaan.

»Niin, sen tahdon tehdä», hän lupasi; »minä tahdon itse hallita! Minä tahdon tehdä velvollisuuteni; vaikka elämäni kävisikin autioksi ja sydämeni kuolisi, niin teen sen, mitä minulta vaaditaan.»

Sitten hän vaikeni, likistäytyi kiinni minuun ja sanoi hellästi ja valittavasta: »Palaa pian — ah, tule pian takaisin!»

Minä antauduin lumoukseen ja huudahdin korkealla äänellä: »Niin totta kuin Jumala elää, minä... niin — minä tahdon nähdä sinut vielä kerran, ennenkuin kuolen.»

»Mitä sinä sillä tarkoitat?» hän huudahti ja katseli minua suurin, ihmettelevin silmin. Mutta minulla ei ollut mitään vastausta antaa, ja hän tuijotti yhä ihmetellen minuun.

En rohjennut pyytää häntä unohtamaan minua, koska hän olisi käsittänyt sellaisen pyynnön loukkaukseksi; enkä voinut myöskään sanoa hänelle, kuka ja mitä minä olin. Hän itki haikeasti; enkä minä voinut mitään muuta kuin kuivata hänen kyyneleensä.

»Eikö miehen ole pakko palata takaisin maailman ihanimman naisen luo?» sanoin viimein. »Tuhannetkaan Michaelit eivät pystyisi pidättämään minua poissa sinun luotasi!»

Hiukan lohdutettuna hän likistäytyi jälleen povelleni.

»Sinä et saa antaa Michaelin tehdä sinulle mitään pahaa.»

»En, rakkaani.»

»Etkä antaa hänen pidättää sinua poissa minun luotani.»

»En, rakkaani.»

»Eikä kenenkään muunkaan.»

Ja minä vastasin jälleen:

»En, rakkaani.»

Ja kuitenkin oli yksi mies — ei Michael — joka, jos hän vielä oli elävien ilmoilla, tuli iäksi erottamaan minut rakastetustani; ja sen miehen henkeä pelastaakseni minä lähdin panemaan oman henkeni uhanalaiseksi. Ja tuon miehen hahmo — rivakka, notkea hahmo, sellaisena kuin sen olin tavannut Zendan metsässä — raukea, iljettävä möhkäle, jollaisen olin jättänyt metsästyslinnan kellariin — näytti näissä molemmissa muodoissaan nousevan meidän väliimme; — silloinkin, kun rakastettuni lepäsi rinnallani kalpeana ja raukeana ja katseli minua sellaista rakkautta kuvastavin silmin, jonka veroista en ennen tiennyt olevankaan, ja joka vieläkin täyttää koko olentoni ja tekee sen siihen hetkeen saakka, jolloin maa kätkee minut poveensa — ja kukaties vielä senkin jälkeen!

KAHDESTOISTA LUKU.

Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun.

Jokseenkin mailin päässä Zendasta, linnan takapuolella, on laaja metsäalue. Maasto siellä on hyvin mäkistä, ja korkeimman kunnaan harjalla kohoaa sievä, uudenaikainen linna, jonka omisti eräs Fritzin kaukainen sukulainen, kreivi Stanislaus von Tarlenheim. Kreivi Stanislaus oli suuri kirjatoukka ja eleli hyvin yksikseen. Harvoin hän kävi linnassaan ja oli Fritzin kehoituksesta hyväntahtoisesti luovuttanut sen minun ja seurueeni käytettäväksi. Sinne siis kävi matkamme, ja paikka oli näköjään valittu villisian metsästystä silmälläpitäen, sillä metsät olivat hyvin rauhoitetut ja villisikoja, jotka ennen vanhaan olivat yleiset koko Ruritaniassa, löytyi siellä vielä runsaasti; mutta todellisena syynä oli, että sieltä käsin olimme hyvin lähellä Strelsaun herttuan mahdikasta linnaa, joka sijaitsi kaupungin toisella puolella. Suuri joukko palvelijoita lähti hevosten ja matkatavarain kera jo varhain aamulla. Me seurasimme perästä puolenpäivän aikaan, kulkien junassa kuutisen mailia ja nousten sitten hevosten selkään ratsastaaksemme lopun matkaa linnaan.

Meitä oli koko komea seurue. Paitsi Saptia ja Fritziä seurasi minua kymmenkunta herraa, joista jok'ainoa oli valittu hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan silmälläpitäen. Kaikki he olivat hartaasti kiintyneet kuninkaan persoonaan. Heidän annettiin tietää osa asiastamme; heille kerrottiin muun muassa minua vastaan huvimajassa tehdystä murhayrityksestä, jotta heidän rakkautensa minuun lujittuisi ja heidän vihansa Michaelia kohtaan yhä kiihtyisi. Myöskin ilmoitettiin heille, että me epäilimme erästä kuninkaan läheistä ystävää pidettävän vangittuna Zendan linnassa. Hänen vapauttamisensa oli yhtenä retkemme päämääristä; mutta päätarkoituksena mainittiin olevan eräät kuninkaan rankaisutoimenpiteet petollista veljeään vastaan — kuitenkaan sen tarkemmin ilmoittamatta, minkälaisia nämä toimenpiteet olisivat; me rajoituimme vain sanomaan, että kuningas tärkeästi tarvitsi heidän apuaan ja luotti heidän uskollisuuteensa. Kaikki kymmenen olivat nuoria, hyvän kasvatuksen saaneita, uljasmielisiä ja uskollisia, eivätkä he halunneetkaan tietää sen enempää; he olivat valmiit teossa osoittamaan kuuliaisuuttaan, ja heidän mielestään oli julkitaistelu paras ja miellyttävin keino katkaista sitkeä solmu.

Täten vaihtui tapausten näyttämö Strelsausta Tarlenheimin ja Zendan linnoihin, joista viimeksimainittu kohosi laaksonnotkon toisella puolella. Minä pyrin myöskin minkä kykenin haihduttamaan raskauttavia ajatuksia mielestäni, unohtamaan rakkauteni ja kokoamaan kaikki voimani edessä olevaan tehtävään. Meidän oli koetettava saada kuningas hengissä ulos linnantyrmästä. Voimakeinot olivat tällöin hyödyttömät, viekkautta sen sijaan oli käytettävä, ja minulla oli jo eräänlainen aate, millä tapaa meidän oli meneteltävä. Mutta minulla oli hirveänä haittana se julkisuus, joka seurasi kaikkia liikkeitäni ja toimiani. Michaelilla oli luonnollisesti jo tietona minun tuloni, ja minä tunsin hänet kyllin hyvin arvatakseni, ettei hän antanut lumota silmiään meidän metsästyshankkeillamme. Hän ymmärsi aivan hyvin, minkälaista saalista me tavoitimme. Mutta uhkayritys oli meidän uskallettava; sillä Sapt tunsi yhtä hyvin kuin minäkin, että nykyinen asiaintila oli käynyt vallan sietämättömäksi. Ja yhden seikan sain ainakin laskea voittopuolelleni — sen nimittäin, ettei musta Mikko voinut uskoa, että minä olin kuninkaan ystävä ja tahdoin hänet pelastaa. Hän ei pystynyt arvioimaan — en tahdo sanoa: rehellistä miestä, sillä oman sydämeni salaisuudet olen jo tyyten paljastanut — mutta miestä, joka ainakin toimi rehellisesti. Hän piti silmäinsä edessä minun erinomaisen suotuisaa tilaisuuttani, sellaisena kuin itsekin olin kerran sen nähnyt ja sellaisena kuin Sapt sen oli nähnyt; hän tunsi prinsessan ja rakasti tätä omalla tavallaan, ja täytyypä minun sanoa, että minä tunsin jonkinlaista sääliäkin häntä kohtaan; hän saattoi kernaasti uskoa, että minä voin lahjuksilla ostaa Saptin ja Fritzin puolelleni, jos lahjukset vain olivat tarpeeksi suuret. Kun hän kerran näin ajatteli, niin oliko mahdollista, että hän tahtoi surmata kuninkaan, minun kilpailijani kruunusta ja morsiamesta — miehen, jota minä hänen katsantokantansa mukaan pidin itselleni ylen vaarallisena? Ah — sen Michael kyllä tekisi yhtä vähin arveluin kuin hän olisi tappanut loukkuun käyneen rotan. Mutta ensin hän tahtoi tappaa Rudolf Rassendyllin, mikäli se suinkin oli mahdollista; ja ainoastaan pelkkä tietoisuus siitä, että hän itse oli tyyten hukassa, jos kuningas vapautuisi hänen käsistään ja pääsisi jälleen valtaistuimelleen, voi taivuttaa hänet viskaamaan käsistään varalla olevan valttinsa, jolla hän olisi voinut pilata kokonaan häpeämättömän petturin Rudolf Rassendyllin taitavan pelin. Tätä kaikkea minä mietiskelin perusteellisesti matkalla ja sain näistä mietteistä uutta rohkeutta.

Michael tiesi minun tulevan — se tuli piankin ilmi. Tuskin olin vielä ollut tuntiakaan Tarlenheimissä, kun häneltä tuli muhkea lähetystö minua tervehtimään. Siksi julkea hän ei ollut, että olisi lähettänyt sen kolmikon, joka oli yrittänyt murhata minut; mutta hän lähetti kuuluisan kuusikkonsa toisen puoliskon, ruritanialaiset herrat Lauengramin, Krafsteinin ja Rupert Hentzaun. Kaikki kolme olivat rivakoita ja voimakkaita miehiä ja ratsastivat verrattomilla juoksijoilla. Nuori Rupert, joka näytti oikein hirtehisen uskalikolta — mikä hän olikin täydessä määrin — eikä ollut paria-kolmeakolmatta vuotta vanhempi, oli lähetystön puheenjohtajana ja lausui meille mitä siroimman sepitelmän, jossa kaikkein uskollisin alamaiseni ja hartahin veljeni Michael pyyteli anteeksi, ettei hän päässyt persoonallisesti toivottamaan minua tervetulleeksi eikä vast’edeskään asettumaan minun käytettäväkseni. Aiheena tähän valitettavaan laiminlyömiseen oli, että hän ja monet hänen huonekunnastaan olivat sairastuneet pahanluontoiseen tulirokkoon, jonka tartunnalta he tahtoivat meitä varjella. Kaiken tämän selitti nuori Rupert meille niskojaan viskaten ja hävyttömän julkea hymy huulillaan — hän oli todellakin vietävän sievännäköinen nuori vintiö, jonka juorut tiesivät syösseen monta naista turmioon.

»Jos veljelläni on tulirokko», sanoin, »niin muistuttaa hänen osansa minun osaani enemmän kuin mitä se tavallisesti tekee. Toivon, ettei tauti sentään ole vallan vaikeata laatua?»

»Herttua voi toimittaa hyvin työnsä, teidän majesteettinne.»

»Toivon myöskin, etteivät linnassa toki kaikki ole sairaina. Kuinka voivat hyvät ystäväni de Gautet, Bersonin ja Detchard? Kuulin, että näistä viimeksimainitsemani on lievästi loukannut itseään.»

Lauengram ja Krafstein näyttivät synkiltä ja levottomilta kuin ukkospilvi, mutta nuoren Rupertin irvistys kävi vain leveämmäksi.

»Ah, hän toivoo piankin saavansa sopivaa lääkitystä vammaansa, teidän majesteettinne», hän vastasi ylimielisesti.

Minä purskahdin nauramaan; sillä tiesin hyvin, että kosto oli se lääkitys, jota Detchard kaikkein hartaimmin kaipasi.

»Tahdotteko jäädä päivällisille luoksemme, hyvät herrat?» kysyin.

Rupert Hentzau kiirehti pyytelemään anteeksi — heidän täytyi joutua toimiinsa linnaan.

»No niin, sitten minun on sanottava teille: näkemiin asti, hyvät herrat», lausuin ja heilautin kättäni. »Minua ilahduttaa suuresti, jos pääsen pian tekemään lähempää tuttavuutta kanssanne.»

»Me pyydämme nöyrimmin teidän majesteettianne toimittamaan, että se tilaisuus tulisi hyvin pian», vastasi Rupert veikeästi irvistäen ja lähti ulos, astuen Saptin ohi niin pirullisen uhitteleva ilme kasvoillaan, että näin vanhan soturin puristavan kätensä nyrkkiin ja katsovan kulmiaan rypistellen menijän perään.

Omasta kohdastani olen sitä mieltä, että kun miehen välttämättömästi täytyy olla konna, niin aina on parempi, että hän on hyvännäköinen konna; ja siksipä minä pidinkin enemmän Rupert Hentzausta kuin hänen molemmista seuralaisistaan, joilla oli pitkät hevosennaamat ja ylen lähekkäin olevat silmät. Tällä tarkoitan, ettei synti suinkaan käy raskaammaksi sen kautta, että sitä tehdään älykkäällä ja hienolla tavalla.

Nyt sattui käymään niin merkillisesti, että minä tänä ensimmäisenä iltana — sen sijaan että olisin käynyt pöytään nauttimaan linnankokin laittamasta erinomaisesta päivällisestä — olinkin pakotettu jättämään seurueeni yksin siitä iloitsemaan ja itse lähtemään Fritzin kera ratsastusretkelle Zendan pikkukaupunkiin ja nimenomaan erääseen pieneen ravintolaan, jonka tunsin vanhastaan. Retkeä ei voinut ajatella lainkaan vaaralliseksi, sillä illat olivat pitkät ja valoisat ja tiet tällä puolen Zendaa hyvin vilkasliikkeiset. Niinpä lähdimme matkaan, vain yksi ratsurenki perässämme. Minä käärin ison viitan ympärilleni.

»Fritz», sanoin kaupunkiin tullessamme, »ravintolassa, johon menemme, sattuu olemaan mainion sievä tyttönen.»

»Mistä sen tiedätte?» hän kysyi.

»Olen käynyt siellä ennenkin», sanoin.

»Senkö jälkeen kuin...»

»Ei, sitä ennen.»

»Mutta sittenhän teidät tunnetaan siellä!»

»Niin, tietystikin. Mutta älkää nyt huoliko väitellä vastaan, ystäväiseni; kuulkaa ennemminkin, mitä minulla on sanottavana. Me molemmat kuulumme kuninkaan seurueeseen, ja toisella meistä on hammassärky. Toinen hankkii meille yksityisen huoneen ja päivällispalaa sekä pullollisen krouvin parasta viiniä sairasta varten. Ja jos kaiken tämän tilaaja on tarpeeksi vikkelä ja liukaskielinen, niin arvaan hänen saavan aikaan, että tuo sievä tyttönen tulee meitä palvelemaan.»

»Mutta jollei hän tahdo tulla?» sanoi Fritz

»Fritz hyvä», sanoin, »jollei hän tule teidän kauniiden kasvojenne takia, niin tulee hän ainakin minun sairaspoloisen vuoksi.»

Me saavuimme tuohon pieneen ravintolaan. Kun kävin sisään, ei naamastani näkynyt muuta kuin silmät. Emäntä otti meidät vastaan, ja parin minuutin perästä tuli pikku ystävättärenikin näkyviin — pelkään pahoin, että hän aina piti varansa tähystäessään rattoisia vieraita. Päivällinen ja viini tilattiin. Minä asetuin yksityiseen huoneeseen, ja pian liittyi Fritz seuraani.

»Tyttö tulee kuin tuleekin», tiesi hän kertoa.

»Jollei hän tulisi, niin saattaisin ruveta epäilemään kreivitär Helgan hyvää makua», sanoin.

Tyttö tuli. Annoin hänelle aikaa asettaa viinipullon pöydälle, sillä en tahtonut, että hän ällistyksessään pudottaisi sen lattiaan. Fritz kaasi pullosta lasiin ja ojensi sen minulle.

»Onko herra hyvin kipeä?» kysyi tyttö säälivästi.

»Ei, herra ei ole sen huonompi kuin viime kerralla tavatessamme», minä vastasin ja heitin viitan yltäni.

Tyttö parkaisi hiljaa ja löi kätensä yhteen. Sitten hän huudahti:

»Kuningashan se on! Minä sen sanoinkin äidille, heti kun näin hänen kuvansa sanomalehdessä. Suokaa anteeksi minulle!»

»Ettehän te ollenkaan pahoittanut mieltäni», vastasin.

»Ei, mutta kaikesta siitä, mitä me puhuimme.»

»Kaiken sovittaa se, mitä te teitte minun mielikseni — muistattehan!»

»Minun pitää mennä sisään ja kertoa äidille.»

»Seis!» sanoin ja kohotin varoittavasti sormeani. »Tänäiltana emme ole tulleet tänne hulluttelemaan. Tuokaa päivällinen pöytään älkääkä hiiskahtako sanallakaan, että kuningas on täällä.»

Tyttö palasi parin minuutin perästä ja näytti totiselta, mutta samalla hyvin uteliaalta.

»Mitä Johannille kuuluu?» kysyin syömään ruvetessani.

»Tuota, herra — tahdoin sanoa teidän majesteettinne...»

»Jättäkäämme majesteetti tällä kertaa rauhaan.»

»Me emme näe häntä tätänykyä juuri koskaan.»

»Mikäs nyt on?»

»Se vain, että minä olen sanonut hänelle, että hän käy täällä liian usein», vastasi pieni keimailija ja viskasi niskaansa.

»Hän on siis happamella tuulella ja pysyttelee poissa?»

»Niin.»

»Mutta saisit sinä kai hyvinkin hänet jälleen tulemaan?» sanoin hymyillen.

»Ehkäpä saisin», hän vastasi.

»Kuulehan, minä tunnen hyvin sinun vetovoimasi», sanoin, ja tyttö punastui ilosta.

»Muuten ei se asia yksistään häntä pidättele täältä. Hänellä on tähän aikaan hyvin paljon askaretta linnassa.»

»Mutta eihän, nyt ole metsästysaika.»

»Ei, mutta hän on siivoojana linnassa?»

»Mitä hullua — onko Johannista tehty sisäpiika?»

Nuorella tytöllä tuntui olevan palava halu lörpötellä kaikki tietonsa.

»Niin, kun siellä ei ole ketään muuta», hän sanoi; »siellä ei ole naisväkeä ollenkaan — ei ainakaan palvelijattaria, tarkoitan. Ihmiset sanovat... mutta ei taida olla oikein, että minä...»

»Annappa kuulua, mitä ihmiset sanovat.».

»Ei, minä en uskalla.»

»Minä katson kattoon sillä aikaa.»

»Siellä sanotaan olevan erään hienon vallasnaisen, mutta ei ainuttakaan muuta naista. Ja Johann palvelee herroja.»

»Poloinen Johann, hän taitaa tulla liiaksi rasitetuksi; mutta minä olen varma, että hänellä on aina aikaa puolituntinen käväistäkseen sinua katsomassa.»

»Ajastako se sitten riippuu?»

»Rakastatko sinä häntä?» kysyin.

»En!»

»Tahdotko palvella kuningasta?»

»Tahdon!»

»Pyydä sitten Johannia tapaamaan sinut toisen virstanpatsaan kohdalla Zendan ulkopuolella huomeniltana kello kymmeneltä. Sano, että odotat häntä siellä ja lähdet kotiin hänen seurassaan.»

»Aiotteko te tehdä hänelle jotain pahaa?»

»Emme suinkaan, jos hän vain tekee sen mitä käsken. Mutta nytpä luulen jo sanoneeni sinulle tarpeeksi, kaunokaiseni. Tee se, mitä pyysin sinulta, ja pidä varasi, ettei kukaan saa tietää kuninkaan käyneen täällä.»

Puhuin hiukan ankarassa sävyssä, sillä ei liene vahingoksi lisätä vähän pelkoa naisen kiintymykseen; mutta sävyni vaikutusta lievensin antamalla tytölle sievän lahjan. Sitten haukkasimme päivällistä, ja pöydästä noustuamme kääriydyin jälleen isoon viittaani ja lähdin Fritz edelläni, hevostemme luo.

Kello oli vasta puoli yhdeksän, eikä vielä juuri hämärtänytkään. Kaduilla eli niin paljon väkeä kuin noin pienessä kaupungissa yleensä voi olla, ja minä saatoin nähdä että ihmiset haastelivat ahkerasti keskenään. Zenda tunsi olevassa tätänykyä Ruritanian sydän, sillä kun oli kuningas toisella laidallaan ja herttua toisella. Me ratsastimme verkalleen kaupungin läpi, mutta maantielle niiniämme panimme rivakaksi raviksi.

»Tahdotteko te saada tuon Johannin käsiinne?» kysyi Fritz.