Part 3

Havahduin kylmänpuistatuksiin ja tajusin, että kasvoni, hiukseni ja vaatteeni olivat likomärät. Ja vierelläni seisoi ukko Sapt ja irvisteli pilkallisesti tyhjä vesisanko kädessään. Pöydänreunalla istui Fritz von Tarlenheim, kalmankalpeana ja mustat renkaat silmien ympärillä.

Hypähdin suuttuneena pystyyn.

»Teidän leikinlaskunne menee liian pitkälle!» huudahdin uhkaavasti.

»Vaiti! Meillä ei ole aikaa riidellä, enkä minä saanut teitä muuten hereille. Kello on viisi.»

»Olisin hyvin kiitollinen, herra eversti...» aloitin jälleen kuumenevin päin, vaikka muuta ruumistani vilustikin.

»Rassendyll!» keskeytti Fritz minut, hypähtäen alas pöydältä ja tarttuen minua käsivarteen. »Katsokaa tuonne!»

Kuningas maata rötkötti lattialla. Hänen kasvonsa olivat yhtä punaiset kuin hänen tukkansa, ja hän hengitti hyvin raskaasti. Sydämetön vanha sammakko Sapt potkaisi häntä tylysti. Hän ei siitä liikahtanutkaan ja hengitti yhä raskaasti kuten ennenkin. Minä näin, että hänenkin kasvonsa ja tukkansa olivat yhtä märät kuin minun.

»Olemme temmeltäneet puoli tuntia saadaksemme hänet hereille», sanoi Fritz.

»Hän joikin kolme kertaa enemmän kuin kukaan meistä», murahti Sapt.

Minä polvistuin ja tunnustelin hänen valtimoaan. Se sykki peloittavan hitaasti. Me kolme silmäsimme pitkään toisiimme. »Olikohan viimeisessä pullossa opiumia?» kysyin kuiskaten.

»En tiedä», vastasi Sapt.

»Meidän täytyy saada tänne lääkäri.»

»Sellaista ei ole kymmenen mailin matkalla; mutta vaikka saisimme tänne tuhatkin lääkäriä, niin emme saa häntä Strelsauhun tänä päivänä. Alina tunnen hänet; häntä ei saa pieksämälläkään hereille vielä kuuteen, seitsemään tuntiin.»

»Mutta entä kruunaus!» huudahdin kauhistuneena.

Fritz kohautti olkapäitään; siten huomasin hänen tekevän melkein joka tilaisuudessa.

»Meidän täytyy lähettää sana, että hän on sairastunut», hän ehdotti.

»Niin kai, se lienee parasta», virkoin. .

Vanha Sapt, joka näytti virkulta kuin kala vedessä, oli sytyttänyt piippunsa ja veteli tuimia sauhuja.

»Jollei hän tule tänään kruunatuksi», hän sanoi, »niin panen kuparilantin vetoa, ettei häntä kruunata ikipäivänä.»

»Herra Jumala, mutta minkätähden?»

»Koko kansa on siellä koolla ja odottaa nähdäkseen häntä, puolet sotajoukoista samoin — musta Mikko niiden etupäässä. Onko meidän lähetettävä sana, että kuningas on juovuksissa kuin pölkky?»

»Ei, vaan että hän on sairastunut», sanoin.

»Sairastunut!» matki Sapt ivallisesti nauraen; »hänen sairautensa tunnetaan täällä liiankin hyvin. Hän on ollut sellainen 'sairas' ennenkin.»

»Niin — mutta meidän on pakko antaa ihmisten ajatella mitä tahtovat», sanoi Fritz avuttomasti. »Minä vien kyllä sanan ja koetan parhaani mukaan selvittää tilanteen.»

Sapt kohotti kättään.

»Sanokaapas minulle», hän virkkoi minulle, »uskotteko te hänen saaneen opiumia?»

»Uskon aivan varmasti», vastasin.

»Ja kenenkä syytä on, että hän on sitä saanut?»

»Kenenkäs muun kuin tuon kirotun koiran mustan Mikon!» sähisi Fritz hampaittensa välistä.

»Niin juuri», sanoi Sapt — »jotta kuningas ei tulisi kruunatuksi. Rassendyll ei tunne tätä meidän mainiota Mikkoamme. Mitäs luulette, Fritz ettekö usko, että Mikolla on toinen kuningas varalla? Eiköhän toinen puoli Strelsauta kannata toista kruununtavoittelijaa? Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menee kuninkaalta kruunu iäksi, jollei hän tänään näyttäydy Strelsaussa! Minä tunnen mustan Mikon!»

»Voimmehan kuljettaa hänet sinne vaunuissa», ehdotin.

»Niin tosiaan, hän näyttääkin oikein korealta!» puuskahti Sapt myrkyllisesti.

Fritz von Tarlenheim kätki kasvot käsiinsä. Kuningas hengitti yhä raskaasti ja miltei kuorsaten. Sapt potkaisi häntä jälleen.

»Senkin humalainen elukka!» hän ärähti. »Mutta hän on Elphberg ja isänsä poika, ja ennen tahtoisin palaa hornan tulessa kuin nähdä mustan Mikon istuvan hänen valtaistuimellaan!»

Olimme kaikki hetken ääneti; sitten Sapt rypisti tuuheita harmaita kulmakarvojaan, otti piipun suustaan ja sanoi minulle:

»Kun ihminen tulee vanhaksi, niin hän alkaa uskoa kaitselmukseen. Kaitselmus on tuonut teidät tänne; kaitselmus lähettää teidät Strelsauhun.»

Minä kavahdin askeleen taaksepäin ja siunasin: »Hyvä Jumala sentään!»

Fritz katsahti ylös hämmästyneenä, mutta palavin silmin.

»Se on mahdotonta!» mutisin. »Se keksittäisiin oitis.»

»Niin, onhan siinä vaaran uhkaa — mutta ei niin paljon kuin luulette», sanoi Sapt. »Jos annatte ajaa partanne, niin uskallan lyödä vetoa, ettei teitä tunneta. Peloittaako teitä?»

»Herra eversti!»

»Hiljaa, hiljaa, ystäväni! Mutta tiedätte kai, että henkenne voi olla mennyttä, jos teidät keksitään ja minun ja Fritzin henki myöskin! Mutta jollette lähde Strelsauhun, niin vannon teille, että musta Mikko istuu valtaistuimella tänä iltana, ja kuningas viruu vankilassa tahi haudassaan.»

»Kuningas ei antaisi sitä koskaan anteeksi», sopertelin.

»Olemmeko me akkoja? Kukapa tässä välittää hänen anteeksiannostaan?»

Kello tikitti kolmekymmentä, neljäkymmentä viisi, kuusikymmentä kertaa, sillä aikaa kuin seisoin ajatuksiin vaipuneena. Sitten otaksun päättäväisen ilmeen tulleen kasvoilleni, sillä ukko Sapt tarttui käteeni ja sanoi: »Te teette sen!»

»Niin, minä teen sen!» sanoin ja silmäsin kuninkaaseen, joka nukkui kohmeloisena lattialla.

»Tänä iltana me asumme palatsissa», jatkoi Sapt innokkaasti kuiskutellen. »Oitis, kun pääsemme rauhaan syrjäisistä, nousette te ja minä hevosten selkään — Fritz voi jäädä vahdiksi kuninkaan huoneeseen — ja ratsastamme tänne täyttä nelistä. Kuningas on silloin valmiina lähtemään — siitä saa Josef pitää huolen — ja sitten hän ratsastaa minun kanssani takaisin Strelsauhun, ja te ratsastatte rajalle niinkuin olisi paholainen kintereillänne.»

Minä nyökkäsin.

»Niin, onhan se ainakin muuan mahdollisuus», sanoi Fritz ja näytti ensi kerran hiukan toivehikkaalta.

»Jos vain säästyn tulemasta ilmi», sanoin minä.

»Jos tulemme ilmi», sanoi Sapt, »niin lähetän mustan Mikon edelläni helvettiin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Istukaa tuolille, hyvä mies.»

Minä tottelin.

Hän törmäsi ulos huoneesta ja huusi: »Josef!»... Kolmen minuutin perästä hän palasi takaisin Josef mukanaan. Jälkimmäisellä oli kädessä maljallinen lämmintä vettä, saippuaa ja partaveitsi.

Häntä vapisutti, kun Sapt kuvasi hänelle lyhyesti tilanteen ja käski hänen ajella minulta parran.

Äkkiä Fritz löi sääreensä ja huudahti:

»Mutta kaarti! Se keksii kohta kepposen!»

»Pyh! Me emme jää odottelemaan kaartia. Me ratsastamme suoraan Hofbaun asemalle ja nousemme siellä junaan. Kun kaarti tulee tänne, on lintu jo lentänyt pesästä.»

»Entä kuningas?»

»Kuningas kannetaan viinikellariin. Minä lähden nyt raastamaan hänet sinne.»

»Mutta entä jos hänet keksitään sieltä?»

»Sitä ne eivät keksi. Kuinka ne sen voisivatkaan? Josef pitää kyllä huolen, ettei kukaan saa pistää nokkaansa kellariin.»

»Mutta...»

Sapt polki jalkaansa lattiaan.

»Tämä ei ole mitään lasten leikkiä!» hän ärjäsi. »Minä olen totta vie ennenkin haistellut vaaroja. Ja vaikkapa hänet löydetäänkin, niin hänelle ei käy sen hullummin kuin jos hän tänään jäisi kruunaamatta Strelsaussa!»

Näin sanoen hän potkaisi oven auki, kumartui alas ja nosti hervottoman kuninkaan syliinsä niin voimakkaasti, etten tahtonut uskoa silmiäni. Kun hän oli saanut kuninkaan pystyyn, ilmestyi metsänvartijan äiti ovelle. Hän seisoi siinä silmänräpäyksen, kääntyi sitten ympäri, osoittamatta hämmästyksen merkkiäkään, ja poistui käytävää pitkin.

»Kuulikohan hän mitään?» hätäili Fritz.

»Minä kyllä tukin hänen suunsa», sanoi Sapt tuimasti ja raahasi kuninkaan pois sylissään. Minä istahdin nojatuoliin aivan ymmälläni, ja Josef leikkeli ja ajeli huuli- ja leukapartaani, kunnes ne eivät olleet sen pitemmät kuin kuninkaallakaan. Kun Fritz näki minut uudessa hahmossani, kumarsi hän syvään ja huudahti: »Totta totisesti — se _käy_ päinsä!»

Kello oli jo kuusi, joten meillä ei ollut hetkeäkään menetettävänä. Sapt vei minut joutuin kuninkaan huoneeseen, missä ylleni puettiin kaartineverstin univormu; Vetäessäni kuninkaan pitkävartisia saappaita jalkaani kysyin Saptilta, mitä hän oli eukolle tehnyt.

»Se pahus vannoi, ettei ollut nähnyt eikä kuullut mitään; mutta varmuuden vuoksi sidoin hänen säärensä yhteen, tukkesin nenäliinoja hänen suuhunsa ja köytin kädetkin. Sitten lukitsin hänet hiilikellariin, joka on kuninkaan komeron vieressä. Josef pitää silmällä kumpaakin.»

Minä räjähdin nauramaan, ja vanha Saptkin hymähti tuimasti.

»Kun Josef kertoo niille, että kuningas on jo lähtenyt», hän sanoi, »niin arvaanpa niiden uskovan, sillä Josef on haistellut ruutia ennenkin. Ja siitä voitte panna vaikka päänne pantiksi, ettei musta Mikko odota näkevänsä kuningasta tänään Strelsaussa.»

Minä panin kuninkaan kypärin päähäni. Sapt ojensi minulle kuninkaan miekan ja tarkasteli minua pitkään ja joka puolelta. »Jumalan kiitos, että hän oli ajanut partansa!» hän huudahti.

»Minkä vuoksi hän sen teki?»

»Siksi, että prinsessa Flavia sanoi parran raapivan hänen poskeaan, kun kuningas oli kyllin armollinen antaakseen hänelle serkunsuudelman. No niin — nyt matkaan!»

»Onko täällä kaikki niinkuin pitää olla?» kysyin.

»Ei mikään ole, niinkuin pitäisi olla», sanoi Sapt, »mutta emmehän voi tehdä enempää kuin kykenemme.»

Nyt tuli Fritzkin kapteeninvormussaan, ja neljässä minuutissa pukeutui Sapt everstinvormuun. Josef huusi pihalta, että hevoset olivat satuloidut. Me hyppäsimme niiden selkään ja aloimme nelistää aika joutua. Leikki oli alettu — mitenkähän se päättyisikään?

Viileä aamuilma selvitti pääni, ja minä pystyin käsittämään kaiken, mitä Sapt minulle puheli.

Hän oli kerrassaan ihmeellinen mies. Fritz sai tuskin sanaa suustansa ja nuokkui satulassaan kuin nukkuen. Mutta Sapt rupesi opastamaan minua kuninkaalliseen virkaani — tutustutti minut entiseen elämääni, perheeseeni, elintapoihini ja käyttäytymiseeni, mielitekoihini ja heikkouksiini, ystäviini, seuralaisiin! ja palvelijoihini. Hän kuvasi minulle Ruritanian hovitapoja ja lupasi olla aina lähellä osoittaakseen minulle, keitä henkilöitä minun tuli tuntea ja miten itsekutakin oli tervehdittävä.

»Kas kun olin unohtaa», hän sanoi; »tottahan te olette katolilainen?»

»Enkä olekaan», minä kielsin jyrkästi.

»Hyvä Isä sentään! Hän on kerettiläinen!» läähätti Sapt. Mutta hän virkosi oitis hölmistyksestään ja antoi minulle oppitunnin roomalaisen kirkon uskonnossa ja menoissa.

»Onneksi ei teiltä odotetakaan, että tietäisitte niistä paljon, sillä kuningas on jokseenkin välinpitämätön uskonnollisista asioista; mutta kardinaalille teidän pitää olla erinomaisen kohtelias. Me toivomme voittavamme hänet puolellemme, sillä hän ja Michael kinastelevat aina keskenään; kummalle heistä tulee etusija.»

Nyt saavuimme asemalle. Fritz oli saanut sen verran voimia, että kykeni selittämään ällistyneelle asemapäällikölle, että kuningas oli muuttanut mieltään. Juna tulla porhalsi aseman eteen.

Me nousimme ensi luokan vaunuun, ja Sapt nojautui sohvanselustaa vastaan ja jatkoi opetustaan. Minä vilkaisin kellooni — se oli tietysti kuninkaan kello! Se näytti täsmälleen kahdeksaa.

»Olisipa soma tietää, onko meitä käyty linnasta hakemassa», virkoin.

»Toivon kaikesta sydämestäni, etteivät ne ainakaan löytäisi kuningasta», sanoi Fritz hermostuneena, ja tällä kertaa sai Sapt kohauttaa hartioitaan.

Juna kulki aika nopeasti, ja kun puoli kymmenen aikaan katsahdin ulos akkunasta, näin suuren kaupungin tornien ja päätyjen nousevan näkyviin taivaanrannalta.

»Kas tuolla on pääkaupunkimme, herra kuninkaani», sanoi ukko Sapt, kumartui minua kohti ja laski sormensa valtimolleni. »Se lyö vähän liian nopeasti», hän murahti.

»En olekaan kivestä!» kivahdin.

»Kyllä te kelpaatte», sanoi hän nyökäten. »Mutta Fritzillä voi sanoa olevan kuumetta. Tyhjentäkää pullonne, Fritz!»

Fritz teki työtä käskettyä.

»Me tulemme perille tuntia liian aikaisin», sanoi Sapt. »Meidän on lähetettävä sana palatsiin, että kuningas on jo saapunut. Asemalla tuskin kukaan tietää vielä olla meitä vastassa. Odotellessa...»

»Odotellessa», keskeytin hänet, »menee kuningas hirteen, jollei saa aamukahvia.»

Vanha Sapt nauroi ja ojensi minulle kätensä.

»Siinä puhui oikea Elphberg», hän sanoi. Sitten hän vaikeni, silmäsi hetken minua kasvoihin ja virkkoi levollisesti: »Suokoon Jumala, että illalla olisimme vielä hengissä!»

»Amen!» sanoi Fritz von Tarlenheim.

Juna pysähtyi, Fritz ja Sapt hypähtivät alas vaunusta lakit kädessä ja pitelivät ovea auki minun tulla. Minä tunsin kurkkuani kuristavan, mutta painoin kypärin syvään päähäni ja luin hiljaa lyhyen rukouksen — enkä häpeä sitä tunnustaakaan. Sitten astuin Strelsaun asemasillalle.

Seuraavassa tuokiossa vallitsi ympärilläni hirmuinen kiire ja hälinä. Ihmisiä kiiruhti kohti hatut kädessä ja kiiruhti jälleen pois yhä paljain päin; minut vietiin aseman ravintolaan; muutamia miehiä nousi ratsaille ja kiiti kasarmille, tuomiokirkkoon, herttua Michaelin palatsiin. Kun tyhjensin viimeisen pisaran kahvikupistani, alkoivat kaikki kaupungin kirkonkellot soida, ja minä kuulin soittokunnan puhaltavan marssia ja ihmisten hurraavan. Kuningas Rudolf V oli pääkaupungissaan Strelsaussa, ja ulkopuolella huudettiin: »Jumala varjelkoon kuningasta!»

Ukko Saptin suu meni hymyyn.

»Jumala varjelkoon heitä kumpaakin!» hän kuiskasi. »Rohkeutta, rakas ystävä!» Ja minä tunsin hänen kätensä puristavan keveästi polveani.

VIIDES LUKU.

Kuningas kruunataan.

Fritz ja Sapt kintereilläni lähdin ravintolasta asemasillalle. Viimeinen tietoinen liikkeeni ravintolasalissa oli, että tunnustelin aseitani, olivatko ne helposti käsitettävissä. Kirjava ryhmä upseereita ja korkeita virkamiehiä seisoi ulkona odotellen minua; heidän etunenässään oli pitkä, vanha mies, jolla oli sotilaan ryhti ja rinta täynnä mitaleja ja kunniamerkkejä. Rinnan poikki kävi hänellä sama punakeltainen silkkinauha, joka peitti minunkin arvotonta rintaani. Se oli Ruritanian »Punaisen ruusun» krashaninauha.

»Sotamarski Strakencz», kuiskasi Sapt korvaani; ja siitä tiesin, että edessäni seisoi Ruritanian armeijan kunniakkain sotavanhus.

Marskin takana seisoi pienoinen laihanläntä mies, yllään punaisen- ja mustankirjava puku.

»Kuningaskunnan kansleri», kuiskutti Sapt.

Marski tervehti minua moniain uskollisuutta vakuuttavin sanoin ja pyysi Strelsaun herttuan puolesta anteeksi tämän poissaoloa. Hän sanoi herttuan käyneen äkkiä pahoinvoivaksi, niin ettei hän voinut saapua asemalle, mutta pyysi lupaa saada odotella hänen majesteettiaan tuomiokirkossa. Minä ilmaisin armollisesti huolestumisen! herttuan sairastumisesta ja lausuin moniaita ystävällisiä sanoja saapuvilla oleville ylimyksille. Ei kenenkään käytös ilmaissut heidän epäilevän minua, ja minä tunsin voimaini ja itseluottamukseni palaavan, vaikka sydän jyskyttikin rinnassani. Fritz oli yhä vielä kalpea ja hänen kätensä vapisi, kun hän tervehti sotamarskia.

Kohta sitten järjestyimme juhlakulkueeksi ja lähdimme asemalta. Minä nousin ratsaille, marskin pidellessä minulle jalustinta. Vastaanottamaan saapuneet ylhäiset henkilöt nousivat vaunuihinsa, ja minä lähdin ratsastamaan katuja pitkin, sotamarski oikealla puolellani ja Sapt, joka oli ensimmäinen ajutanttini, vasemmalla.

Strelsaun kaupunki on osaksi vanhaa, osaksi uutta. Leveät, uudenaikaiset lehtokadut ja palatsimaiset rakennukset ympäröivät alkuperäisen kaupungin kapeita, sokkeloisia ja romantillisia katuja. Reunimmaisissa taloissa asuvat väestön rikkaat luokat, sisemmissä sijaitsevat myymälät, ja niiden komeiden peililasipäätyjen taakse kätkeytyy väkirikkaita, mutta kurjia kujia ja viheliäisiä hökkelejä, joissa kihisee ja kiehuu köyhiä, levottomia ja osaksi rikollisiakin ihmisaineksia. Näitä paikallisia ja yhteiskunnallisia jaoituksia vastasi, kuten sain Saptilta tietää, valtiollinenkin jaoitus, jolla minuun nähden tuli olemaan erikoinen merkitys.

Uusi kaupunki oli kuninkaan puolella, mutta Strelsaun Michael oli vanhan kaupungin toivo, sankari ja sydänkäpy.

Oli tosiaan komea näytelmä, kun me marssimme leveää lehtokatua sille isolle torille, jonka varrella kuninkaallinen palatsi sijaitsi. Täällä olin keskellä innokkaita kannattajiani. Jokainen talo oli liputettu ja verhottu punaisilla ja keltaisilla kankailla ja tervehdyskirjoituksilla. Katujen varsille oli pystytetty katsojalavoja, ja minä sain kumarrella puolelle ja toiselle vastatessani eläköönhuutoihin ja hartaihin onnentoivotuksiin ja nenäliinojen huiskutukseen. Parvekkeet olivat täynnä koreapukuisia vallasnaisia, jotka taputtelivat kätösiään, niiailivat ja loivat minuun mitä hellimpiä katseita. Oikein virtana satoi punaisia ruusuja ylitseni; yksi takertui ratsuni harjaan, ja minä panin sen napinläpeeni. Sotamarski hymähti tuimasti; minun teki mieleni vilkaista toisinaan häneen, mutta hänen jäykistä kasvonpiirteistään oli vaikea nähdä, kuuluiko hän sydämessään kannattajiini vai vastustajiini.

»Punainen ruusu on Elphbergien tunnus, herra sotamarski», sanoin iloisesti, ja hän hymyili.

»Iloisesti», sanoin — ja se sana saattaa tällöin tuntua nurinkuriselta. Mutta tosiasia oli, että minä olin aivan huumeissani jännityksestä. Sillä hetkellä miltei luulin olevanikin todellinen kuningas, ja hymyilevin, voitonriemuisin katsein vilkuilin yhä uudelleen ylös noille kaunottarien parvekkeille... Mutta sitten minä äkkiä hätkähdin. Tuolla seisoi upeassa kauneudessaan ja ylpeästi hymyillen taannoinen matkatoverini — Antoinette de Mauban! Hän katsoi alas minuun, ja hänkin näytti hätkähtävän ja hänen huulensa liikkuivat, kun hän kumartui kaiteen yli ja tirkisteli minua. Minä kokosin kaiken malttini ja katsoin häntä suoraan silmiin, tunnustellen samalla salaa revolveriani. Annappa, että hän huutaa ääneen: »Tuo ei ole kuningas!»

No niin — me ratsastimme eteenpäin, ja sitten marski kääntyi ympäri satulassaan ja huiskautti kättään, ja kyrassierit kokoontuivat ympärillemme, niin että väkijoukosta ei enää kukaan päässyt lähelle minua. Me jätimme nyt minun osani kaupungista jälellemme ja saavuimme herttua Michaelin valtapiiriin, ja marskin ele ilmaisi minulle elävämmin kuin monet sanat, minkälainen väestön mieliala oli siinä kaupunginosassa. Koska sallimus oli tehnyt minusta kuninkaan, niin oli minun asiani esittää osani ainakin kunnollisesti.

»Mitä muutos tämä tietää, herra marski?» sanoin.

Sotamarski puraisi valkoisia viiksiään. »Se on viisainta, teidän majesteettinne!» hän mutisi vastaukseksi.

»Antakaa miesten ratsastaa edeltä», sanoin, »kunnes ovat puolisensataa askelta meistä, ja sitten te; herra marski, eversti Sapt ja muut ystäväni jäätte odottamaan tähän, kunnes minä olen ennättänyt puolensadan askeleen päähän teistä; ja teitä pyydän nimenomaan pitämään huolta siitä, ettei kukaan tule sen lähemmäksi minua. Minä tahdon, että kansani saa nähdä kuninkaansa luottavan siihen.»

Sapt laski kätensä käsivarrelleni, mutta minä kirvoitin itseni siitä.

Marski epäröi.

»Ettekö ymmärrä, mitä sanoin?» tiuskahdin. Hän puraisi jälleen viiksiään ja antoi tarvittavat käskyt. Minä näin vanhan Saptin nauravan partaansa, mutta samalla hän pudisteli minulle päätään. Jos minut olisi tapettu keskellä päivää Strelsaun kadulla, niin olisi Saptkin joutunut sangen tukalaan tilanteeseen.

Minun lienee mainittava, että olin puettu kokonaan valkoisiin, varsisaappaita lukuunottamatta. Päässäni kiilteli kultakoristeinen hopeakypäri, ja leveä ritarinauha rinnallani teki komean vaikutuksen. Olisin epäkohtelias kuningasta kohtaan, jollen nielaisisi luontaista kainouttani ja kehaisisi, että näytin koko muhkealta. Sitä mieltä tuntui kansakin olevan; sillä kun ratsastin ypö yksin ja tulin vanhan kaupungin synkille, ahtaille kaduille, kuulin ensin mutinaa, sitten eläköönhuutoja, ja erään kapakan akkunasta kiljahti muuan nainen vastaani vanhan iskusanan: »Kun hän kerta on punainen, niin hän meille hyvin kelpaa! josta minä kiitin kumartaen ja otin kypärin päästäni, jotta hän näkisi tukallani olevan 'oikean' värin, ja silloin kaikki jälleen hurrasivat.»

Mielenkiintoista todella olikin ratsastaa niin yksin, sillä minä sain alituiseen kuulla kansanjoukon enemmän tai vähemmän sukkelia huomautuksia.

»Hän näyttää kalpeammalta kuin tavallisesti», sanoi joku.

»Kalpealtapa näyttäisit itsekin, jos eläisit hänen tavallaan!» kuului kaikkea muuta kuin kunnioittava vastaus.

»Hän on isompi ja rotevampi kuin luulinkaan», sanoi toinen.

»Joka tapauksessa hänellä on luja leuka tuon pujopartansa alla», huomautti kolmas.

»Kuvissa hän ei koskaan näytä noin kauniilta», huudahti kaunis nuori tyttö tahallaan niin kovaa, että minäkin sen kuulisin. Tuo tietysti oli joutavata imartelua.

Mutta näistä suosion ja mielenkiinnon osoituksista huolimatta otti sisäkaupungin väestön enemmistö minut vastaan uhkaavan vaitonaisena ja synkin katsein, ja ivallisesti tervehti kuningasta hänen rakkaan veljensä kuva useimmista akkunoista. Olin iloinen, että oikea kuningas säästyi tästä ikävästä elämyksestä. Hän oli tuittupäinen mies, ja hän ei kukaties olisi ottanut asiaa niin rauhalliselta kannalta kuin minä.

Vihdoin viimein saavuimme tuomiokirkon eteen. Sen suuri harmaa pääty oli koristettu satamäärillä kuvapatsailla, ja sen tammiovet olivat kauneimmat lajiaan koko Europassa. Nyt vasta minä ensi kerran arkailin uhkarohkeuttani. Kun laskeusin satulasta, tanssi koko maailma sumuna silmissäni.

Sitten näin vain sotamarskin ja Saptin vierelläni, ja kirkon ovella häämöitti silmiini pappiparvi, joka odotteli minua juhlapukuisena.

Silmäni olivat vielä aivan sumuiset, kun astuin kirkon korkean keskuslaivan halki, urkujen äänen jymistessä korviini kuin ukkonen. Minä en nähnyt mitään siitä kimmeltävästä ylimysjoukosta, joka täytti temppelin joka soppea myöten; hädin tuskin erotin kardinaalin muhkean hahmon, kun hän nousi arkkipiispanistuimeltaan tervehtimään minua. Vain kahdet kasvot paistoivat selvästi silmiini — toiset olivat nuoren tytön, joka oli hyvin kaunis ja kalpea ja jolla helotti kultakruunu upeassa elphbergiläistukassaan — naisella sen värinen tukka vasta kaunis oli! — toiset kasvot olivat miehen, jonka punaiset posket, musta tukka ja tummat silmät oitis ilmaisivat minulle, että edessäni viimeinkin seisoi veljeni, Strelsaun »musta Mikko». Mutta kun hän minut näki, valahtivat hänen punoittavat poskensa kohta kelmeiksi, ja kypäri, jota hän piteli kädessään, putosi kolisten permantoon. Luulen hänen vasta tässä silmänräpäyksessä äkänneen, että kuningas oli todellakin tullut pääkaupunkiin.

Mitä sitten tapahtui, siitä en paljoakaan muista. Minä polvistuin alttarin eteen, ja kardinaali voiteli pääni. Sitten nousin pystyyn ja ojensin käteni, vastaanotin Ruritanian kruunun, painoin sen päähäni ja vannoin ikivanhan kuningasvalan ja — jos tällöin tein syntiä, niin annettakoon se tuomiolla minulle anteeksi! — vastaanotin ehtoollisen sakramentin kaikkien läsnäollessa. Sitten rupesivat isot urut taasen pauhaamaan, sotamarski käski airueiden huutamaan, että kuningas Rudolf V oli ottanut isiensä kruunun. Tästä juhlallisesta toimituksesta riippuu nyt ruokasalini seinällä hyvin vaikuttava kuva. Varsinkin kuninkaan kasvot ovat siinä hyvin osatut.

Sitten nousi tuo kalpeakasvoinen ja kaunistukkainen nainen istuimeltaan; kaksi kantapoikaa kannatti hänen laahustaan, ja hän astui vallashenkilöiden piiristä esiin ja tuli minua kohti. Ja airut huusi:

»Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Flavia!»

Hän niiasi syvään, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Minä mietin kuumeisesti, mitä itse kohdastani tehdä. Sitten kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja suutelin häntä molemmille poskille, ja hän lennähti punaiseksi — ja sitten pujahti hänen korkea-arvoisuutensa kardinaaliarkkipiispa mustan Mikon edelle, suuteli kättäni ja ojensi minulle paavin omakätisen onnittelukirjeen — ensimmäisen ja viimeisen muuten, jonka koskaan olen saanut P. Pietarin istuimen pitäjältä.

Sitten vasta pääsi Strelsaun herttua esiin.

Tohdinpa vannoa, että hän vapisi, ja hän vilkuili oikeaan ja vasempaan kuten pakoon mielien; hänen kasvonsa olivat vuoroin punaiset, vuoroin valkoiset, ja minä tunsin, että hänen huulensa olivat polttavat ja kuivat, kun hän vuorostaan suuteli kättäni.