Chapter 3

Hiljaa ihmetellen kuunteli Nello näitä sanoja. Hän ajatteli myllärin leikkiä laskevan, eikä käsittänyt, kuinka tuo puhe saattoi olla mahdollista tämmöisessä tilaisuudessa.

Seuraavana päivänä mylläri suoraan sanoi ajatuksensa muutamille naapureille tulipalon suhteen; ja vaikka Nelloa ei kukaan voinut suorastaan syyttää, levisi kuitenki huhu, että Nello nähtiin hämärissä myllärilän pihassa, ettei kukaan tiennyt mitä varten hän siellä kävi ja että hän oli äkeissään Baas Hogesille sentähden, kun tämä kielsi häntä seurustelemasta pienen Aloisan kanssa. Kylän väki, orjallisesti uskoen kylänsä varakkaamman isännän lauselmia ja ajatuksia, nähden Aloisassa rikkaan ja kadehdittavan morsiamen kasvaville pojillensa, kylmeni Jean Daas'in köyhää tyttären poikaa kohtaan ja alkoi häntä katsella karsain silmin.

Kukaan ei mitään hänelle suorastaan lausunut: koko kylä tahtoi olla myllärin mieliksi -- ja niissä taloissa, joissa Nello ja Patras olivat joka aamu tottuneet käymään maitoa hakemassa viedäksensä sitä Antverpeniin, kohtasivat heitä vihaiset silmäykset ja yksitavuiset vastaukset entisen ilosen hymyilyn ja ystävällisen kohtelun sijaan. Oikeastaan ei kukaan uskonut myllärin julmia epäluuloja ja hänen loukkaavia syytöksiään; mutta kaikki kyläläiset olivat köyhiä ja hyvin sivistymättömiä ja ainoa kylän rikashan se oli, kuin tuomitsi ja syytti Nelloa.

Yksinäinen, syytön poika ei voinut eikä jaksanutkaan taistella yleistä mielipidettä vastaan.

"Sinä olet varsin kova pojalle", rohkeni myllärin vaimo sanoa itkien miehellensä. "Toden totta on hän rehellinen ja syytön lapsi, jolle ei milloinkaan voi mieleenkään juohtua tuommoisen rikoksen täyttäminen, vaikka hänen sydämessänsä miten vaikealta tuntuisi."

Baas Hoges oli kuitenki itsepäinen eikä mistään maailman hinnasta olisi mielipiteestänsä luopunut, vaikka hän sydämessänsä tunnusti koko oman vääryytensä.

Sillä välillä Nello kantoi hänelle tehtyä vääryyttä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä, karttaen valituksia; ainoastaan oltuansa kahden kesken koiransa kanssa antoi hän surunsa puhjeta ulos. Silloinki ajatteli hän: "Jos vaan minulle määrätään palkinto, ehkä he minua sitte säälivät".

Kuitenki oli tuolle viidentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka koko elämänsä ijän oli elänyt pikkiriikkisessä maailmassa, hänelle, joka lapsuudestansa huomasi ainoastaan ystävällisyyttä ja osanottoa kaikilta haaroilta, hänen nyt oli vaikea nähdä, että koko tämä pikkuinen maailma oli äissään hänelle.

Erittäin raskaalta tuntui heille kylmä, luminen talven-aika, jolloin oli pakko lämmitellä hyväntahtoisten kyläläisten takka-valkean luona. Nyt talviseen aikaan kaikki ahtaammin lähestyivät toisiansa paitsi Nelloa ja Patrasia: näiden kanssa ei kukaan tahtonut seurustella; he jäivät kohtalonsa nojaan kylmään mökkiinsä halvatun ukkonsa kanssa; hädin tuskin jaksoivat he saada muutamia halkoja takkaansa, usein ei heillä mökissänsä löytynyt leipä-palaa, sillä Antverpenistä tuli kauppias muulilla joka päivä maidon perään. Ainoastaan kolme eli neljä kyläläistä eivät huolineet hänen ehdoistansa vaan jäivät viheliäisen kärrin uskollisiksi auttajoiksi. Patrasin kuorma tuli täten varsin kevyeksi ja Nellon taskuissa ainoastaan silloin tällöin kilisi muutama äyri.

Koira tapansa mukaan seisahteli kaikilla tutuilla porteilla; nyt ne olivat suljetut hänelle. Niitä katseli hän äänettömällä ja surullisella kaipuulla. Kylän asukkaille oli vaikea sulkea oviansa ja sydämiänsä Nellolta ja katsoa kuinka Patras veteli tyhjää kärriänsä. Kuitenkin he tämän tekivät ja toivoivat näin miellyttävänsä Baas Hogesia.

Joulu-juhla lähestyi.

Olivat kylmät, kamalat pakkaset. Teitä peittävä lumi oli kuusi jalkaa korkea; jää oli paksu ja vahva.

Tähän aikaan vuotta oli koko kylällä iloinen ja juhlallinen näkö.

Köyhimmässäki majassa syötiin piirakaisia, laskettiin leikkiä, matalimmassaki mökissä oli valmistettu pyhimyksiä kuvaavia sokeri-leivoksia.

Hevosten valjaissa helisivät iloiset Flandrian kellot; joka takan padassa kiehui voimakas liemiruoka ja jokapaikassa kuului nauravien neitosten kuiske, kun he pyhävaatteissaan kiirehtivät joko kirkkoon tahi sieltä kotia pitkin valkoisia nietoksia. Ainoastaan ystävysten pikku mökki oli aivan pimeä ja hyvin kylmä.

IX.

Aivan yksin jäivät Nello ja Patras maailmaan. Viikko ennen joulua kävi kuolema heidän tuvassansa vieraana ja vei muassansa Jean Daasin rauhan majoihin. Eläissänsä oli hän saanut kylliksensä köyhyyttä ja surua kärsiä. Kauan eleli hän puolikuolleena: hän saattoi ainoastaan antaa heikon merkin tarpeistansa; saattoi harvoin sanoa jonkun ystävällisen sanan. Hänen kuolemansa kumminki suuresti ihmetytti ystävyksiä, jotka häntä kauheasti kaipasivat. Nukkuessaan astui hän tuomarinsa kasvojen eteen. Aamulla, aamuruskon tuikkiessa huomasivat he yksinäisyytensä; tämä näytti heistä kärsimättömältä. Kauan oli ukko köyhänä, heikkona halvattuna elänyt, hän ei voinut kättänsäkään heidän suojellukseksensa kohottaa; mutta hän erinomaisesti heitä rakasti ja aina ystävällisellä hymyilyllä heitä kotia tultua tervehti. Lohduttamattomina kaipasivat ja surivat ystävykset ukkoa, saattaessansa hänen ruumistansa harmaan kappelin kirkkomaahan.

Köyhää ukkoa itkivät kaksi köyhää raukkaa: nuori poika ja vanha koira.

"Luultavasti hän nyt armahtaa lapsikurjaa, ja antaa luvan tulla meille lämmittelemään," ajatteli myllärin vaimo, katsellen miestänsä, joka poltteli piippuansa takan edessä.

Baas Hoges arvasi hänen ajatuksensa, mutta kumminki oli hän itsepäinen eikä avannut oveansa, kun pieni hautajais-matkue surullisena siitä kulki sivu.

"Tuo poika-ressu on kerjäläinen", sanoi hän itseksensä, "ei hänen tarvitse liehakoida Aloisan ympärillä".

Vaimonsa ei virkkanut mitään; mutta silloin kun hauta oli peitetty ja väki hajonnut, antoi hän Aloisalle talvikukista tehdyn seppeleen ja käski sen panemaan haudalle, sille paikalle josta lumi oli poissa.

Ystävykset hiipivät kotiin särjetyillä sydämillä. Kohtalo eroitti heidät tästäki surkeasta asunnosta. Isännälle olivat he jääneet velkaa tuvastansa koko kuukauden ajalta. Saatettuansa vainajan hautaan ja annettuansa hänelle viimeisen surullisen palveluksen, ei Nellolle jäänyt äyriäkään rahaa. Hän kyllä pyysi isännältä, joka paikkasi vanhoja kenkiä ja sunnuntai-iltana aina pistäysi myllärilään juomaan lasin viinaa ja tupakkaa polttamaan, että hän armahtaisi heitä ja odottaisi maksua. Isäntä ei tuota ottanut kuullaksensakaan, hän oli sydämetön ja saita ihminen. Velan maksamiseksi vaati hän joka kepin, kiven, pannun ja padan mökissä ja että tupa olisi aivan tyhjä seuraavana aamuna.

Mökki oli kyllä köyhä ja pieni, mutta he olivat siihen tottuneet. Tässä olivat viettäneet monta onnellista hetkeä: olihan mökki niin soma ja valoisa kesällä ihanan viinaköynnöksensä kanssa, kukkivine papuineen auringon valaisemien peltojen keskellä. Elämänsä oli kyllä täynnä suruja ja murheita -- ja kuitenki olivat he siinä niin tyytyväiset, niin iloiset, palattuansa kaupungista juoksu-jalassa ja kohdattuansa ukko-vainaan lempeän hymyilyn.

Koko yön istui poika koiranensa sammuneen takan ääressä pimeässä. Kovasti puristi hän koiraa saadaksensa vähänki lämmintä ja lohdutusta. Ruumiinsa eivät tunteneet pakkasta, mutta sydämensä jäätyivät surusta.

Seuraava päivän-nousu toi joulun aaton-aamun. Nelloa vapisutti syleillessään ainoaa ystäväänsä, ja kuumat kyyneleet valuivat eläimen rehelliselle naamalle.

"Mennään nyt rakas Patrasini", kuiskasi hän, "mennään ennenkuin meitä täältä ajetaan".

Patras totteli ja molemmat astuivat he suruisina rinnakkain ulos armaasta asunnostansa, jossa joka kappale oli heille kallis ja rakas. Suruisena kallisti Patras päätänsä, kulkeissansa viheriäisen kärrin sivu. Se ei nyt enään ollut heidän, vaan jäi velan suorittamiseksi. Vaskiset valjaat olivat lumella. Mielellään olisi koira tuon viereen istahtanut ja kuollut sen rinnalle murheesta; mutta niinkauan kuin Nello eli ja Patras saattoi olla hänelle hyödyksi, ei hän antaunut suruun ja epätoivoon.

He menivät tuttua tietänsä Antverpeniin. Vasta hiukan hämärsi; muutamain huoneiden luukut olivat vielä kiini: toisten asukkaat olivat jo liikkeellä. He eivät huomanneetkaan, että poika koiranensa astui heidän sivutsensa.

Erään oven eteen seisattuivat he. Tämän asukkaille oli ukko-vainaja eläissänsä osoittanut monta ystävällistä palvelusta.

"Ettekö olisi niin hyvä ja antaisi Patrasille hiukan leivän kuorta?" kysyi Nello kainosti, "hän on vanha, eikä ole syönyt sitte eilisen päivän mitään."

Emäntä kiireesti sulki oven jupisten itseksensä, että ruis- ja vehnä-jauhot ovat nykyjään hyvin kalliit. Poika ja koira nöyrästi kulkivat eteenpäin eivätkä enään pyytäneet.

Vaivalla saapuivat he viimeinki Antverpeniin. Kaupungin kellot löivät kymmenen.

"Olisipa minulla edes jotakin, jota voisin myödä saadakseni Patrasille leipää", ajatteli Nello; vaan hänellä ei ollut muuta kuin paita, villainen liivi ja pari puukenkiä.

Tuon taisi Patras ymmärtää. Kuononsa asetti hän pojan kädelle ikäänkuin anoen, ettei poika hänen tähtensä surisi ja murehtisi.

Palkinnon saajan nimi ai'ottiin julistaa puolipäivän aikana. Nelloki astui tuohon suureen rakennukseen, johon oli aarteensa heittänyt. Rappuset ja odotussali olivat täynnä nuorukaisia; muutamat olivat hänen ikäisensä, muutamat taas vanhemmat häntä. Kaikkia ympäröivät vanhemmat, sukulaiset tahi ystävät. Nellon sydän vapisi pelosta, kulkeissaan Patrasinsa kanssa noiden onnellisten nuorukaisten sivu.

Kaupungin suuri kello kimeästi löi kaksitoista. Sisä-salin ovet avautuivat: hengittämättä syöksyi kärsimätön joukko sinne; oli kuulutettu, että valittu kuva nostetaan puisen kepin päällä ylös.

Nellon silmät pimenivät, päätänsä pyörrytti, jalkansa vapisivat. Vähän toinnuttuansa näki hän nostetun kuvan: se ei ollut hänen piirrustuksensa. Raikuvalla äänellä kuulutettiin, että palkinto oli annettava eräälle Atverpenissä syntyneelle hamina-mestarin pojalle.

Nello toinnuttuansa, huomasi makaavansa kivirappusilla. Patras koetteli kaikkia keinoja saadaksensa häntä henkiin. Kaukaa kuului Antverpenin nuorukaisten iloiset äänet saattaessansa onnellista palkinnon saajaa pitkin rantaa kotia.

Poika hyppäsi jaloillensa ja halasi koiraansa. "Kaikki on loppunut, Patrasini," kuiskutti hän, -- "kaikki, kaikki!"

Vähät voimansa ponnisti hän. Nälästä riutuneella ruumiilla hiipi hän hiljaa kylään. Patras asteli alaspäin vaipuneella päällä hänen rinnallansa; -- hänenki vanhat jäsenensä heikkenivät surusta ja nälästä.

Lunta tuiskusi vahvasti, pohjoisesta puhalsi läpitunkeva kylmä tuuli, lakeuksilla riehui ankara pakkanen. Hiljakseen kulkivat matkustajat tuttua tietänsä. Kello juuri löi neljä, kun ne lähestyivät kylää. Yht'äkkiä Patras seisahtui, haisteli jotaki lumessa, raapi, ulvahti ja vetäsi hampaillansa ruunin nahkaisen kukkaron. Pimeässä toi hän sen Nellolle. Lähellä tätä paikkaa seisoi kojunen, jonka edessä paloi lamppu himmeällä valolla. Koneentapaisesti käänsi poika kukkarota valon eteen: kukkaro kantoi Baas Hogesin nimeä sekä sisälsi kaksi tuhatta frankkia kreditti-pileteissä.

Tämä antoi nuorukaiselle uutta voimaa. Hän pisti kukkaron poveensa ja silitteli koiraa, joka vakaisena tähysteli pojan liikkeitä.

Suoraa tietä astui Nello koputtamaan myllärilän ovea. Myllärin emäntä aukaisi sen, itkien. Aloisa piti kiini hänen hameensa liepeestä.

"Sinäkö se olet, lapsi-raukka" -- sanoi ystävällinen emäntä kyynelten välistä. "Mene, mene täältä, ettet joutuisi Hogesin nähtäväksi. Meillä on tänään suuri murhe. Hän ajoi etsimään rahojansa, jotka pudotti kotia palatessansa; mutta eihän niitä tämmöisessä lumessa suinkaan löydä. Tämä onnettomuus hävittää meidät. Se on Jumalan rangaistus siitä pahasta, jota olemme sinulle tehneet".

Nello laski kukkaron hänen käteensä sekä kutsui Patrasin taloon.

"Patras löysi nuo rahat", sanoi poika kiireesti. "Sanokaa tämä Baas Hogesille -- minä luulen hänen ei kieltävän vanhalta koiralta kattoa eikä ruokaa. Katsokaatte, ettei hän juoksisi jälessäni; vielä rukoilen teitä, olkaa ystävälliset hänelle".

Ennenkuin vaimo ja koira ennättivät käsittääkään hänen aikomustansa, kumarsi hän päänsä, kiireesti suuteli Patrasia ja katosi lähestyvän yön pimeyteen.

Emäntä sekä lapsi seisoivat ilosta pyörtyneinä. Turhaan Patras työnsi raudoitettua tammista ovea; läsnä olevat eivät tohtineet avata sitä ja laskea häntä ulos. Kaikella tavoin kokivat he koiraa lohduttaa. Hänelle tarjottiin makeita piirakaisia ja maukasta lihaa, turhaan ahkeroi tyttönen saada koiraa lämpöisen takka-valkean eteen. Kaikki lohduttamisen kokeet olivat turhat. Patras ei liikahtanut ovelta eikä mikään häntä ilahduttanut eikä viehättänyt.

X.

Kello kuusi saapui väsynyt mylläri kotia toisesta käytävästä.

"Rahat ovat kadonneet", sanoi hän vaaleana ja hänen kopea äänensä vapisi. "Joka paikan etsimme lyhtyjen valossa; tyttäremme häälahja on kaikkineen kadonnut!"

Emäntä antoi hänelle kukkaron, sekä kertoi kuinka hän sen oli saanut. Kopea, voimakas ukko, peittäen kasvonsa käsillänsä, putosi vapisten tuolille pelästyneenä ja oman-tunnon äänen soimaamana.

"Olin kova pojalle", söpötti hän viimein. "En ole ansainnut häneltä tämmöistä käytöstä".

Pikku Aloisa rohkaistuna tuosta, astui isänsä luo pannen valkotukkaisen päänsä hänen rinnallensa.

"Isä, saako Nello jälleen tulla meille?" uteli hän. "Saako hän tulla niinkuin ennenki, saako hän tulla huomenna?"

Mylläri puristi hänet sydämehensä. Ylpeät päivettyneet kasvonsa olivat vaaleat ja huulensa vapisivat.

"Tietysti, tietysti", sanoi hän lapsellensa. "Hän saa olla koko joulun pyhät luonamme ja milloin hän vaan tahtoo. Jumala auttaa minua suorittamaan syyni pojan suhteen".

Pikku Aloisa suuteli häntä iloisella kiitollisuudella, hyppäsi alas hänen polveltansa oven luona istuvan koiran luo. "Tänään tahdon oikein hyvästi kestittää Patrasia", huusi hän lapsellisella huolettomuudella.

Suruisena kallisti ukko päätänsä: "Niin, niin, anna koiralle mitä parasta on", sanoi sydämensä pohjasta liikutettu isä.

Oli joulun aatto-ilta. Myllärilässä oli yllin kyllä tammi-puita, päällistä ja mettä, lihaa ja leipää. Seinät olivat koristetut talvikukista tehdyillä seppeleillä, ristiinnaulitun kuva ja kukkuva seinäkello pilkistelivät somina viheriäisten lehtien välistä. Olipa siellä vielä pieniä paperi-lyhtyjä, monenlaisia leikkikaluja sekä kulta- ja hopea-papereihin käärittyjä sokeri-namusia. Jokapaikassa vallitsi valo ja yltäkylläisyys. Tyttönen kestitsi koiraa juurikuin kunnia-vierasta.

Patras ei kuitenkaan huolinut lämmitellä eikä ottaa osaa yleisessä ilossa. Hänellä oli nälkä ja kylmä, mutta ei ruoka maistunut hänestä ilman Nelloa. Ei mikään voinut häntä ilahduttaa: hän odotti ainoastaan silmän-räpäystä, jolloin voisi ulos-puikahtaa.

"Hän etsii poikaa", sanoi Baas Hoges. "Hyvä, uskollinen eläin! Minä lähden heti päivän noustua pojan luo".

Ei kukaan paitsi Patras tietänyt, että Nellon täytyi jättää mökkinsä, ei kukaan paitsi Patras arvannut, että yksinäinen orpo meni surua ja nälkäkuolemaa vastaan-ottamaan.

Myllärin kyökissä oli hyvin lämmin; suuret halot ritisivät ja paukkuivat takassa. Naapurit pistäysivät nauttimaan olutta ja palan iltaseksi valmistettua hanhen paistia.

Ilosta säihkyvin silmin hyppeli Aloisa ympäri heiluttaen valkoisia kähäriänsä. Tuleehan hänen rakas kumppaninsa huomenna ja tuosta hän tanssi ja riemuitsi. Ystävällisesti hymyili hänelle Baas Hoges ja kertoi, kuinka hän suojelee ja turvaa köyhää poikaa. Talon emäntä istui rauhallisena ja tyytyväisenä. Kukku-kello iloisena löi tuntia kuluneeksi. Kaikki hyväilivät Patrasia; mutta ei rauhallisuus, lämpö eikä yltäkylläisyys koiraa viehättäneet ilman Nelloa.

Pöydällä höyrysi illallinen. Vierasten iloiset äänet kaikuivat. Aloisa sai monta kaunista lahjaa. Silloin astui eräs huoleton vieras sisään, jättäen oven auki. Avonaisesta ovesta pujahti Patras ulos sekä juoksi niin sukkelaan kuin jäsenensä sallivat kylmään, pimeään yöhön. Hänen ainoa ajatuksensa oli Nellon löytäminen. Ihminen olisi kyllä seisahtunut, syönyt ja levähtänyt; semmoinen ei ollut Patrasin ystävyys. Hän muisti sen ajan, jolloin ukko ja poika löysivät hänet puolikuolleena ojassa.

Koko illan satoi lunta, nyt oli kello kymmenen. Pojan jälet olivat tukkunaan kadonneet. Kauan haki Patras niitä. Kun hän ne viimeinki löysi, hävisivät ne taas. Tämä tapahtui useampia kertoja.

Yö oli hyvin myrskyinen. Tien varrella olevien ristien lamput sammuivat. Luonto oli kääritty lumi- ja jää-vaippaan. Pimeys esti näkemästä ihmisten asuinhuoneita, kadulla ei ollut ristisielua. Karja oli ajettu katoksien alle; tuvissa iloitsivat ihmiset Vapahtajan syntymästä. Yksinään maantiellä hoiperteli vanha, nälistynyt kärsiväinen koira, jota voimakas, luja rakkaus elähdytti ja vahvisti.

Tuskin näkyvät heikot Nellon jälet ohjasivat Patrasia Antverpeniin vievälle tielle. Enemmän kuin puoli yötä oli jo kulunut, ennenkuin Patras oikeat jälet löysi, etsiessänsä pitkin pimeitä, kapeita ja mutkaisia kaupungin katuja.

Kaupungissaki oli aivan pimeä, ainoastaan siellä täällä pilkisti heikko tuli luukkujen rakoloista, tahi paloivat jonkun kotia kiirehtivän seuran lyhdyt.

Kartanoiden korkeat seinät tekivät kadut vieläkin kolkommiksi. Kuului ainoastaan vihurin pauhu, joka repi kylttiä seinistä ja heilutti korkeita lyhtyjen patsaita.

Kaduilla oli illan pitkin kulkenut paljon ihmisiä. Lunta oli tupruttanut monta tuntia, niin että koira-raukalle oli vaikea aina pysyä oikealla jälellä. Patras ei vaan väsynyt, vaikka pakkanen kolotti luitansa, jää leikkeli käpäliänsä, ja nälkä piinasi ruumistansa. Tietänsä kulki vaan laihtunut ja vapiseva Patras, jonka sanomaton rakkaus johdatti sille jälelle, joka vei hänet suoraan suuren temppelin rappusille.

Nello oli suruissansa astunut takaisin kaupunkiin rakkaiden kuviensa luo. Vaikka hän ei voinut ymmärtää, paloi kuitenki hänen mielensä taiteen perään, sen taiteen, joka oli hänelle niin käsittämätön ja kuitenki niin korkea, pyhä.

Iltakirkon jälkeen oli ovi jäänyt auki joko vahtien huolimattomuudesta tahi olivat he niin uneliaat, etteivät tietäneet mihinpäin avainta käänsivät; yhden tekevä, eräs ovi oli jäänyt lukitsematta.

Patras huomasi kaivatut jälet: pojan askeleet jättivät valkoiset merkit mustalle kivi-lattialle. Näitä jälkiä seurasi koira haudan kaltaisessa hiljaisuudessa suoraan alttarin eteen. Siinä makasi Nello aivan suorana kylmillä kivillä.

Patras hiipi ja kosketti pojan kasvoja kuonollaan.

-- Luulitko että minä olisin uskotoin sinulle, ja jättäisin sinut yksinäsi? Minä olen koira -- sanoi tämä mykkä ystävällisyys.

Poika kohottihe hiljaisella huudolla ja syleili koiraansa.

"Käy pitkällesi koiraseni, kuolkaamme yhdessä, me emme ole tarpeelliset ihmisille. Sitäpaitsi olemme me aivan yksin".

Vastaukseksi hiipi Patras vieläkin lähemmäksi ja pani päänsä nuorukaisen rinnalle. Ruunissa silmissänsä kiehuivat kyyneleet -- ei hän itsensä tähden surrut -- itse oli onnellinen.

Vierekkäin venyivät he. Kylmä, vihainen tuuli pohjoisesta jäämerestä jäädytti ja pakastutti kaikki, mitä vaan eteen puuttui. Suuren kivirakennuksen sisässä oli vieläkin kylmempi kuin lumisilla lakeuksilla. Toisinaan yölepakko lenteli akkunoissa ja päivän säde alkoi valaista kirkkoa. Rinnakkain makasivat ystävykset ja nukkuivat pakkasen vaikutuksesta. Molemmat näkivät unta menneistä ihanista päivistä, kuin he iloisina juoksentelivat pitkin kukkivia viheriäisiä niittyjä, tahi istuivat huolettomina joen rannalla, jossa ihantelivat merelle matkaavia venheitä.

Äkisti kirkas, valkoinen valo valaisi temppelin: kuu kuumoitti pilvien lomasta: lunta oli herennyt satamasta; kuun valo oli melkein yhtä kirkas ja selkeä kuin päivänki paiste.

Kuun säteet valaisivat nuokin kaksi kuvaa ylhäällä. Poika sisään tultuansa oli vedäissyt peitteen pois "Ristiin-ripustamisen" ja "Ristiltä pois ottamisen" päältä. Nämät näkyivät minutin ajan.

Nello nousi jaloillensa, nosti kätensä noita armaita kuvia kohtaan ja riemun kyyneleet tulvasivat pitkin hänen kylmiä kasvojansa.

"Näin heidät viimeinki!" huusi hän kovalla äänellä. "Rakas Jumala! minulle on tuoki onni kylläksi!"

Jalkansa eivät kannattaneet. Hän putosi polvillensa, yhä katsoen ylös lempi-kuvihinsa. Muutaman silmän-räpäyksen valaisi kuu noita ihania, jaloja kasvoja, joita hän niin kauan oli halannut nähdä -- valo oli voimakas, kirkas, juuri kuin se olisi taivaasta tullut. Sitte se katosi ja synkeä pimeys jälleen peitti Kristuksen kasvot.

Aamulla Antverpenin asukkaat löysivät heidät temppelin alttarin luona. Kumpiki oli kuollut: kylmä yö lopetti niin hyvin nuoren kuin vanhanki elämän. Joulu-aamuna, kun papit tulivat temppeliin, näkivät he heidät rinnakkain lattialla. Kuvien päältä oli peite poissa ja auringon kirkkaat säteet valaisivat ihanan orjantappuroilla kruunatun Vapahtajan pään.

Päivän tultua eräs vahva, jylhä ukko itki niin, kuin itkevät lapset ja naiset.

"Olin kova pojalle", sanoi hän, "nyt tahtoisin parantaa syyni: minä antaisin hänelle puolet omaisuudestani, ja hän olisi minun poikani".

Sitte tuli kuuluisa taiteilia, hyvä-sydäminen ja auttavainen.

"Minä etsin sitä, jonka oikeastaan olisi pitänyt saada palkinto näyttelyssä, jos vaan oikeus ja ansio olisi saanut vallita", sanoi hän kansalle, "etsin tuota paljon lupaavata älykästä nuorukaista. Vanha puunkannolla istuva ukko -- se on koko kuvan sisältö; mutta tämä kuva ennusti tulevaista suuruutta. Sen pojan tahtoisin minä löytää, ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle maalaus-taidetta".

Pikkuinen, valkopäinen tyttö, kultakiharoilla, katkerasti nyyhkien puristi isän kättä ja kovalla äänellä huusi:

"Rakas Nello, mennään. Meillä on kaikki valmistettuna sinulle: Jesus-lapsen kädet ovat täynnänsä lahjoja, vanha soittaja pelaa meille, ja äiti puhui, että sinä jäät luoksemme ja saat paistaa meidän luona pähkinöitä koko viikon ja aina Loppiaiseen saakka! Niin, ja kuinka onnelliseksi Patras tulee! Rakas Nello havahdu ja tule!"

Mutta nuoret vaaleat, Rubensin suuriin teoksiin käännetyt hymyilevät kasvot, vastaavat heille kaikille: "liian myöhään!"

Kimeät kirkon kellot kaikuivat pakkasessa, aurinko valaisi lumi-nietokset ja iloisena kansajoukko tulvasi Herran huoneesen. Nello ja Patras eivät nyt enää pyytäneet maailmalta armahtamista: Antverpen kaikitta pyynnöittä soi heille sen, mitä he kaipasivat.

Kuolema oli heille armelias.

Kaiken ikänsä elivät he yhdessä. Kuolemassaki olivat ystävykset eroittamattomat; sillä kun he löydettiin, olivat pojan kädet niin kovasti käärityt koiran ympärille, ettei heitä olisi voinut käsiä katkomatta eroittaa.