Part 4
Niin, saatana oli pyytänyt "seuloa" Pietaria, ja Herra oli siihen myöntynyt; sillä Pietarista, tuosta kiivasluontoisesta opetuslapsesta, joka aina arvasi omat kykynsä liian suureksi, juuri tätä tietä oli tuleva suuri ihminen, se kalliomies, jonka tuli veljiänsä _vahvistaa_. Mutta Jesus on rukoillut ett'ei hänen _uskonsa_ puuttuman pidä, -- se usko, joka kerran niin vahvana oli ilmennyt tunnustuksessa: "sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Ja kun Jesus näin oli rukoillut opetuslapsensa puolesta, ei Pietarille _voinut_ lankeemuksen kautta tapahtua mitään pahaa, vaikka saatana kaikella kavaluudella oli iskenyt kiinni juuri hänen luonteensa heikompiin puoliin. Mitään pahaa ei hänelle tapahtunut; päinvastoin tuotti kieltäminen kaikkine vastenmielisine kauhuineen hänelle hyötyä, sillä kaikki, mitä ikänänsä tapahtuu, kaikki puheemme ja työmme, tuottavat, herkällä vaa'alla punnittuna, meille aina joko voittoa tai tappiota.
Ja Pietarin voitto oli siinä, että hän kadotti oman itsensä, siten pelastaen elämänsä. Pelottavan seulomistoimituksen kestäessä katosi kaikki, mikä oli hänen omansa, ainoastaan _yksi_ jäi, juuri se ainoa, joka sisälsi itse elämän, se, jonka puolesta Jesus oli rukoillut: _usko_ jäi. Syvän nöyryytyksen ja itsensäpaljastamisen kautta oppi Pietari ymmärtämään sen pyhän ongelman sisällyksen, jonka Paavali myöhemmin on sovittanut seuraaviin sanoihin: "Koska minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen." Näissä sanoissa ilmeni Paavalin hengellisen elämän pääsisällys, -- ja ilmaiskoot ne samoin jokaisen muunkin kristityn elämän tunteen!
Varsin pelottava hetki on tosiaankin se, jolloin näin saamme katsella omaa heikkouttamme ja viheliäisyyttämme silmästä silmään. Tulemme näin selvemmin tuntemaan oman sisällisen elämämme, jota me ennen, silloin kuin ei mikään vielä häirinnyt ulkonaista hurskauttamme, tarkastelimme itsekylläisen tyynesti, jos sitä milloinkaan syvemmälti ajattelimme. Mutta tänlainen nöyryytyksen hetki saattaa terveellisesti mullistaa olevat olomme, se saattaa kerran tuottaa meille mitä runsaimmat hedelmät. Sillä tänlaisena hetkenä ei selvene minulle yksin oma heikkouteni, vaan muittenkin; kun synti näin salaman leimauksena sattuu sydämeeni, avautuvat silmäni samassa näkemään, miten monia tuhansia synnin mahdollisuuksia liikkuu sekä minun että kaikkien muitten Adamin lasten sydämessä. Oman lankeemiseni kautta olen oppinut tuntemaan ja käsittämään koko ihmiskunnan lankeemuksen; itse ollen katumuksen ja epätoivon vallassa käsitän myös koko ihmissuvun synnin tuskan. On ikäänkuin olisi pieni lieve kohotettuna siitä hunnusta, joka verhoo suurta, salaperäistä maailman draamaa: valon ja pimeyden taukoamatonta taistelua. Äärettömän etäisyyden päästä saatan seurata tämän taistelun kulkua loppuun asti; näen, miten kaikista näennäisistä tappioista ja häviöistä huolimatta _yksi_ alati kestää ja pysyy vahvana vuosisatojen halki, se _yksi_, jota Jesus rukoillen pyysi: se on _usko_. Näen, miten voitto lopultakin tulee Jesuksen ja Hänen sotasankariensa osaksi.
Minä en siis ole yksin tuskineni, katumuksineni. Tunnen, että on olemassa yhteinen edesvastuu, joka sitoo sekä minut, että kaikki muut yhteiskunnan jäsenet yhdeksi kokonaisuudeksi. Ja juuri suurimmassa heikkoudessani tunnen silloin itsessäni ensimmäiset oireet siitä voimasta, joka ilmenee Jesuksen sanoissa: "vahvista veljiäsi!"
Niin voi syvimmän lankeemuksen ja näennäisesti äärettömän tappion hetki avata meille tien mitä suurimpaan voittoon ja korotukseen. Se opettaa meitä tuntemaan oman itsemme, ja itsetuntemus tekee meidät nöyriksi; se saattaa meidät käsittämään täydellisen heikkoutemme; mutta heikkoudestapa juuri lähtee suurin voima.
En tiedä, lieneekö Luther erityisesti ajatellut Pietarin lankeemusta, mutta ainakin arvelen, että tämän Herran Jesuksen opetuslapsen ihmeelliset vaiheet hänen mielessänsä liikkuivat, kun hän kirjoitti seuraavat vaikeatajuiset, mutta samalla niin yksinkertaisen ylevät sanat:
"Jumala antaa aika-ajoin pyhiensä ihmeellisesti langeta, jotta he oppisivat nöyryydessä jälleen nousemaan."