Part 1

Produced by Tapio Riikonen

YSTÄVÄNI KERTOMUS

Kirj.

Mathilda Roos

Suomennos.

WSOY, Porvoo, 1903.

Sinua haluttaa kuulla, kuinka minun elämäni on saanut nykyisen suuntansa? sanoi ystäväni, rouva B., kun eräänä iltana istuimme valkean ääressä hänen salissansa ja keskustelimme. -- Niin, se oli oikeastaan pikkuseikka, joka muutti elämäni suunnan, vähäpätöinen tapaus, jonka ehkä olisin aivan unohtanut, jollei se olisi tehnyt minuun niin syvää vaikutusta ja jollei sillä minuun nähden olisi ollut niin suuria seurauksia. Katsoppas ystäväni, minä kiinnitän erityistä huomiota siihen mikä on pientä, vähäpätöistä ja halveksittua. Minä uskon vähäpätöisten tapausten ja sanojen, vaatimattomien tekojen salaperäiseen voimaan. Vaiherikkaan elämäni aikana olen oppinut, että niinkuin luonnossa suurennuslasin avulla pienimmässä lumihiutaleessakin voi nähdä kokonaisen kauneuden ja sopusointuisuuden mailman, niin voi rakkauden näkölasi meille näyttää tuskan, ilon tai hyvyyden syvyyksiä siinä, mitä tavallisesti sanotaan pieneksi ja vähäpätöiseksi. Mutta nyt olen joutua tavallisen heikkouteni uhriksi muille saarnata lempiaatteitani, etkähän sinä niistä tahtonut kuulla. Tahdoit kuulla kappaleen elämänkokemuksistani, eikö niin? Kernaasti kyllä, siinä saat nähdä aatteeni käytännöllisessä muodossa, eikä se haittaa.

Ystäväni hymyili, keskeytti hetkeksi puheensa, tuijotti valkeaan ja jatkoi sitte:

Minun pitänee ensiksi mainita joku sana kodistani ja lapsuudestani, jotta täysin voisit ymmärtää mitä sitte aion kertoa. Niinkuin tietänet, oli kotini Tukholman varakkaimpia, uskallanpa sanoa onnellisimpiakin. Minä olin niitä etuoikeutettuja, joiden lapsuus kuluu niin, etteivät tiedä kärsimyksistä niin mitään. Kodissa olimme aina iloisia, onnellisia ja huolettomia. Taudeissakin, jotka meitä kohtasivat, oli jotain erinomaisempaa meidän suhteemme. Olihan meillä toisinaan lasten tauteja, tuhka- ja tulirokkoa y.m., mutta taudin kulku oli säännöllistä, meillä oli taitavat lääkärit, kalliit rohdot ja kun rupesimme paranemaan, tuotiin meille lohdutukseksi leluja ja makeisia, niin että minulla on se muisto, että meistä oli jotenkin hyvä olla sairaana.

Mitä köyhyyteen tulee, oli minulla siitä hyvin omituinen käsitys. Siitä oli ainoa kokemukseni köyhät ukot, akat ja lapset, jotka tulivat pyytämään apua äidiltäni ja jotka lähtivät luotamme korit tavaraa täynnä kiitellen ja siunaillen äitiä. Näen vielä niin selvästi äitini, kuinka hänen tummat silmänsä täyttyivät kyyneleillä, kun hän kärsivällisesti kuunteli köyhiensä surullisia kertomuksia. Toisinaan tulin etehiseen, jossa äitini seisoi keskustelemassa, silloin hän aina sanoi vakavasti: "tyttöni, tervehdä tätä vaimoa". Tein niinkuin käskettiin ja ojensin käteni vaimolle; tämä niiasi ja kutsui minua "armolliseksi ryökkynäksi" ja kiitteli minua ja ihaili, kuinka kaunis ja suloinen olin. Nuo kohteliaisuuden osoitukset tosin minua vaivasivat, mutta samalla tunsin jotain tiedotonta mielihyvän tunnetta, ja kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta minussa kasvoi ja juurtui se käsitys, että nuo vaivaiset olennot, jotka aika ajoin tulivat luomaan kärsimyksien varjoa isäni asuntoon, olivat aivan toista sukuperää kuin minä, vanhempani, siskoni ja seurustelupiirimme. Muistan myös kodissani kuulleeni useita lausuntoja, jotka lapsellisella luottamuksella ikäänkuin imin sieluuni ja joista sitte muodostin omat mielipiteeni, sellaisia lauseita olivat esim.: "sellaisilla ihmisillä ei ole mitään itsetuntoa", tai "sellaiset ihmiset eivät käsitä noita tunteita", tai "sellaisia ihmisiä täytyy kohdella heidän vähemmän kehittyneen tunne-elämänsä mukaisesti". Uskoin todella, että köyhien ajatukset ja tunteet erosivat meidän ajatuksistamme ja tunteistamme yhtä paljon, kuin heidän riepunsa erosivat meidän hienoista puvuistamme. Jos joku olisi minulle vakuuttanut, että tuo pieni kerjäläistyttö, jolle äitini tapasi antaa vanhoja vaatteitamme, rakasti isäänsä ja äitiänsä yhtä paljon kuin minä, että hän halusi leluja ja makeisia yhtä hartaasti kuin minä, että hänellä oli pieni, likainen, ruma nukke, jota hän rakasti yhtä paljon kuin minä kaunista vaaleatukkaista, sinisilnmäistä Roosaani, joka osasi avata ja sulkea silmänsä, niin olisinpa sitä suuresti epäillyt.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kului ilman että tapahtui mitään, joka olisi muuttanut käsitystäni köyhien ja rikkaiden yhteiskunnallisesta asemasta tai heidän suhteestaan toisiinsa. Minä en milloinkaan tullut tekemisiin köyhälistön kanssa, paitsi milloin sain osakseni heidän kiitostansa ja siunauksiansa siitä aineellisesta avusta, jota olin heille antanut. Ja koska vanhempani ja minä emme koskaan olleet auttamatta hädänalaista, vallitsi meidän ja köyhien välillä aina hyvä suhde ja meitä pidettiin erinomaisen hyväntekeväisinä.

Pitänee minun vielä sanoa sinulle, että minulla kaikissa muissakin suhteissa oli iloisia elämänkokemuksia. Ihmiset olivat aina hyviä ja kohteliaita minulle, seuraelämässä minua hyvin suosittiin, minne tulin kohtasivat minua hyväntahtoiset katseet. Minusta elämä näyttikin niin valoisalta ja minä nautin täydestä sydämestä onnellisesta asemastani, joka niin sanoakseni piti loitolla minusta kaiken, mikä on epämiellyttävää.

Kahdenkymmenen vuotiaana jouduin naimisiin. Miehenikin oli, niinkuin tiedät, hyvin varakas, ja ihmiset tulivat yhä ystävällisemmiksi ja kohteliaammiksi minua kohtaan, kun minusta oli tullut nuori rikas rouva.

Minä järjestin elämäni samaan tapaan kuin äitini oli tehnyt vanhassa kodissa. Minullakin oli köyhät ystäväni, jotka tulivat luokseni ja vuodattivat kyyneleitä, "kun olin niin hyvä" ja minä tunsin aina suloista mielenliikutusta heidän kiitoksistaan. Varsinkin joulun aikaan minä oikein nautin näistä tunteista. Kun omat täydet joululahjakorit kannettiin sisälle, niin minä itsekkäisyydessäni ja tietämättömässä farisealaisuudessani kyyneleet silmissä ajattelin, kuinka suloista oli viettää joulua, kuu tiesi auttaneensa muita saattamaan kotejaan iloisiksi ja valoisiksi.

Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että aikaa myöten silloin tällöin joku häiritsevä ajatus nousi mieleeni. Tein esim. muutamia huomioita, jotka saattoivat minua epäilemään, tokko köyhien tunteet olivat erilaisia kuin meidän, ja tokko he olivat ainoastaan rahan ja leivän tarpeessa. Tulin nimittäin lähempään yhteyteen köyhien kanssa, kun itse rupesin käymään heidän kodeissaan, sen sijaan kuin ennen olin lähettänyt palvelijani tai antanut heidän tulla minun luokseni. Se, minkä siellä näin, herätti minussa uusia ajatuksia ja vaikutuksia, ei kuitenkaan kyllin syviä, jotta olisivat voineet saada aikaan todellisen käänteen katsantotavassani. Enin minuun koski, kun pari kertaa sain nähdä, kuinka epähienotunteisesti ja sydämettömästi "yliluokka" kohteli köyhiä; se järisytti sydämeni sisintä, mutta luulin, että olin sattunut näkemään vaan surullisia poikkeustapauksia, eikä mieleenikään johtunut, että minun n.s. "hyväntekeväisyyteni" oli samantapaista.

Tällä kehityksen asteella olin, kun eräänä päivänä -- olin äskettäin täyttänyt 35 vuotta -- sain käärön ja kirjeen eräältä ystävältäni, joka asui maalla. Käärössä oli timanttisormus ja kirjeessä hän pyysi minua, jos mahdollista myymään sitä. Ei hän ollut köyhä, mutta hän tarvitsi rahaa erääseen erityiseen tarkoitukseen -- aavistin, että se oli neulouskouluun, jota hän paraillaan oli järjestämässä -- ja hän pyysi minua auttamaan itseään.

Minä olin sellaisiin toimiin perehtymätön, kuin henkilö minun asemassani ainakin. Koristeen myyminen oli minusta jotain tavattoman vaikeata ja kummallista, mielessäni häämöitti hämäriä mielikuvia panttilainaustoimistoista, kun istuin tuijottaen sormukseen ja tuumin miten nyt olisi meneteltävä.

Ei minua haluttanut kysyä neuvoa muilta -- ei mieheltänikään -- vaan päätin tulla toimeen omin neuvoin. Eräänä iltapäivänä kun lapset istuivat läksyjensä ääressä ja mieheni oli mennyt omiin huoneisiinsa, päätin lähteä toimittamaan tätä ikävätä asiaa ja panin ylleni huonoimman takkini -- vaisto, jota ehdottomasti seurasin, saattoi minut pukeutumaan niin huomaamattomaksi kuin mahdollista -- ja sitte läksin sormusta kaupalle.

Jos olisin menetellyt viisaasti, olisin mennyt tutun kultasepän luo ja aivan tyynesti sanonut, että eräs ystävistäni oli antanut minulle toimeksi myydä tämän sormuksen. Siten minulla ei olisi ollut mitään vastusta sormuksen myymisestä. Mutta onneksi en menetellyt "viisaasti", vaan seurasin naisellista vaistoani. Tai oikeammin -- niinkuin nyt arvostelen asiaa -- en minä itse, vaan Jumala johti askeleeni, jotta minä sen vähäpätöisen seikan kautta, joka oli tapahtuva, saisin ilmoituksen ja persoonallisen kokemuksen niistä suhteista, joita tähän asti olin tajunnut ainoastaan epäselvästi.

Menin siis minulle aivan tuntemattoman kultasepän luo. Kun käteni kosketti oven avainta, tunsin sydämeni sykkivän; mutta voitin lapsellisen pelkoni ja aukaisin reippaasti oven.

Ennen minua oli puodissa komeasti puettu herra ja nainen, jotka tekivät kauppaa tiskin ääressä. Heidän läsnäolonsa teki minuun tuskastuttavan vaikutuksen, mutta nyt oli myöhäistä vetäytyä pois. Epäröiden lähestyin kultaseppää ja minä, joka muuten tein tilaukseni niin tyynesti ja varmasti, seisoin siinä arkana ja epävarmana.

Mutta kesti hetken aikaa, ennenkuin puotiherra suvaitsi tulla luokseni. -- Mitä haluatte? -- kysyi hän äänellä, joka sai minut säpsähtämään. Ei vielä milloinkaan puotiherra ollut puhutellut minua sillä tavalla, päinvastoin olin aina nähnyt heidät hymy huulillaan ja selkä köyryssä.

Otin esille sormuksen kääröstäni ja ojensin sen hänelle. Mitä voin saada tästä? -- kysyin ujosti.

Sanottuani nämä sanat punastuin korvia myöten ja loin katseeni maahan. Nyt perästäpäin ymmärrän, että seisoin siinä kultasepän edessä kuin todellinen "pauvre honteux" -- köyhä, joka häpee ilmoittaa hätäänsä -- jonka täytyy myydä koristuksensa leivän hankkimiseksi.

Huolettomasti otti hän minulta sormuksen ja tuijotti minua epäkohteliaasti kasvoihin. Samassa silmänräpäyksessä herra vieressäni kysyi häneltä jotakin, hän jätti sormukseni, alkoi heti puhella ostajien kanssa ja antoi minun taaskin odottaa hyvän aikaa.

Kun hän tuli takaisin, loi hän minuun saman hävyttömän tutkivan katseen, ikäänkuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka paljon rahaa tarvitseisin. Sitte otti hän sormuksen, antoi sen pari kertaa kimallella lampunvalossa ja tarkasteli sitä uudestaan.

-- Niin, -- sanoi hän lopuksi kääntyen minuun, kummallinen hymy huulillaan, se osoitti tuttavallisuutta, alentuvaisuutta, salaista ymmärtämistä ja halveksumista, -- korkein mitä voin tarjota on sata kruunua ... mutta epäilen voinko antaa sitäkään. Pitääkö se päättää nyt aivan heti? --

En voinut vastata hänelle mitään, koetin nielaista kyyneleeni ja kurkkuni oli kuristumaisillaan. Vapisevin käsin otin sormuksen, kumarsin ja riensin puodista ulos.

Tuskin olin ehtinyt kadulle, ennenkuin kyyneleet virtanaan valuivat silmistäni. Itkin kuin loukkaantunut lapsi -- hillittömästi, mielettömästi. Nopein askelin riensin katua alas ja sillan yli ja kyyneleeni yhä tulvivat. Unohdin aivan, kuka oikeastaan olin, unohdin onnellisen yhteiskunnallisen asemani, olin mielestäni köyhä raukka, joka, kääriytyneenä vanhanaikaiseen takkiin, oli hiipinyt kultasepän puotiin, saadakseen vähän rahaa myymällä rakkaan koristeen, ja jota oli kohdeltu ylenkatseella ja ivalla. Muutamien minuuttien ajan sain juurta jaksain tuntea, kuinka toisten ylpeys ja epähienotunteisuus kirvelevät kuin tikarinpisto arassa sydämessä. "Syystä että hän luuli minun olevan köyhän, että näki, kuinka epäröin ja häpesin kaupitellessani omaisuuttani, että olin onneton, sentähden hän minua kohteli ivallisesti ja ylenkatseellisesti", sanoin itsekseni nyyhkytyksien välissä ja tuijotin melkein epätoivoisena virtaan, joka synkkänä ja raivoisana kohisi sillan alla, "oi, kuinka kurjaa, kuinka halpamaista, kuinka sydämetöntä! Kun ihmiset tulevat köyhiksi ja onnettomiksi, kun hätä ja huolet kalvavat heidän sydäntään, juuri silloin kuin heidän olisi tarvis saada osakseen vähän rakkautta ja osanottoa, silloin lisätään kuormaa ja ivataan heidän onnettomuuttaan. Oi, se on kauheata ... kauheata."

Tunnin aikaa kuljeskelin katuja pitkin, tällaiset ajatukset mielessäni. Lopulta kyyneleeni taukosivat vuotamasta ja subjektiivinen loukkaantumisen tunne hävisi sekin.

Mutta katkeruus, joka oli syntynyt tästä persoonallisesta kokemuksesta, nähdessä, mitä kärsimyksen verkkoja köyhyys kietoo saaliinsa ympäri, ei poistunut, se päinvastoin kiihtyi ja kääntyi lopulta oikeaksi ihmisvihaksi. Siihen aikaan oli minun melkein vaikea seurustella ihmisten kanssa, kaikkialla, puodeissa, raitiovaunuissa, seuraelämässä, jossa niinkuin ainakin minulle oltiin ystävällisiä ja kohteliaita, näin kuin kummituksen, itseni olevan komeutta ja rikkautta vailla ja sen sijaan olin arka, kömpelö ja nöyrä, jommoiseksi käy köyhyyden painon alla. Ja samassa näin, kuinka kaikki tuo ystävällisyys muuttui huolimattomuudeksi tai alentuvaisuudeksi tai halveksimiseksi ja silloin minut valtasi melkein vihan vimma sitä syytöntä ihmisraukkaa kohtaan, joka tarjosi minulle tuolia tai maasta otti minulle ylös jotain, jonka olin pudottanut, ja tunsin lapsellisen raivokasta halua lyödä häntä kasvoihin ja sanoa hänelle: "Te olette kurja raukka! jos olisin köyhä ja yksinkertaisessa puvussa, kääntyisitte minuun selin, tehkää se yhtä hyvin nytkin!"

Niin, eihän tuo ollut ymmärtäväistä ja viisasta, mutta tunteeni ovat aina olleet kiihkeät, ja tiedäthän kuinka käy, kun kiihkeäluontoiset kauan ja tiedottomasti ovat kulkeneet yhteen suuntaan kun he huomaavat kulkeneensa väärää suuntaa, tulee vastavaikutus niin valtavaksi, että kestää kauan aikaa, ennenkuin taas tulevat tasapainoon.

Minun kesti monta vuotta. Senjälkeen mitä tapahtui kultasepän luona, alkoi kauhea sieluntaistelu, jonka eri asteita en nyt voi sinulle kuvata. Mutta varmaa on, etten saavuttanut tasapainoa ja rauhaa, ennenkuin katseeni kiintyi Vapahtajaan ja hänen rakkauteensa. Oi, jollen olisi oppinut tuntemaan häntä, luulen että olisin hukkunut toivottomuuteen ja vihaan, niin kurjia, itsekkäitä ja pikkumaisia ihmiset minusta olivat, vuosi vuodelta yhä suuremmassa määrässä. Mutta kun keksin, että on olemassa rakkaus, joka yhdistää rikkaat ja köyhät, joka poistaa kaikki aitaukset, jotka itsekkäisyys on pystyttänyt eri kansanluokkien välille, niin samassa vapauduin niitä kahleesta, joka jo oli sitomaisillaan minut ikipäiviksi. Kristuksen rakkaus minulle selitti kärsimyksen ja köyhyyden arvoitukset, ymmärsin, että missä Kristuksen rakkaus vallitsee, siellä ei enää ole köyhyyttä ja hätää, -- sillä rakkauden puute se on, joka tuottaa elämän katkerimmat tuskat. Ja tämä rakkaus opetti minua ymmärtämään, ettei köyhä tarvitse ainoastaan rahaa ja apua, vaan yhtä paljon myötätuntoisuutta ja -- kunnioitusta. Niin, köyhyyden _kunnioittaminen_, siinä se pitkä vaikea elämänläksy, jota olen saanut ja yhä uudestaan saan oppia.

Tällä tavalla minun elämäni sai nykyisen suuntansa. Kokemukseni kultasepässä oli juuri se sysäys, jota tarvitsin tullakseni pois entisiltä jäljiltäni. En voi sinulle kertoa, kuinka sen jälkeen olen taistellut. Kuinka olenkaan saanut kurittaa itseäni, oppiakseni vaan niinkin yksinkertaista asiaa, kuin että tervehtiä kaikkia samalla tavalla! On oikein pitänyt tarkata ja vakoilla itseäni, huomatakseni, enkö missään suhteessa ottanut huomioon ihmisten erilaisia elämänehtoja ja kuinka monasti teinkään surullisia kokemuksia itseni suhteen! Muistan kerran -- siitä ei ole pitkä aika -- kun luokseni tuli eräs hädänalainen -- hän oli muuten hyvästä suvusta, vaikka oli joutunut köyhyyteen -- enkä minä edes pyytänyt häntä käymään sisälle, vaan annoin hänen seista etehisen ovella. Minulla oli kiire, hän oli huonossa puvussa, kerjäsi ja vaikeroi, ja minä käytin hyväkseni viimemainittuja seikkoja päästäkseni hänestä niin pian kuin mahdollista. Jos hän olisi ollut moitteettomassa puvussa, eikä olisi tarvinnut apuani, s.o. jollei hän olisi ollut onneton ja siis entistä enemmän hienotunteisuuden ja ystävällisyyden tarpeessa, en olisi käyttäytynyt häntä kohtaan niinkuin tein. Kuinka paljon tylyyttä tässä näennäisesti niin vähäpätöisessä seikassa! Mutta ainoastaan se, jonka silmät ovat auenneet niinkuin minun, ymmärtää, kuinka vaikeata on vapautua vanhoista ennakkoluuloista, ja hän näkee, että henkemme jäsenissä aina on riippumassa jotain vanhoja riekaleita.

Tiedän kyllä, että ihmiset mielipiteitteni ja käytökseni suhteen sanovat minua innoitsevaksi, niin ehkäpä hullunkuriseksikin. Mutta on olemassa _yksi_, joka ei ajattele niin, _yksi_, joka minua ymmärtää. Hän on kuollut yhtä hyvin kerjäläisraukan kuin kuningattaren puolesta: toinen on saman arvoinen kuin toinenkin. Tiedän kyllä, että tämä on jokapäiväinen lauselma, joka on käynyt sisällyksettömäksi syystä että sitä alituiseen toistetaan. Siksi olen pyrkinyt siihen, ettei se minulle, kuten useimmille, olisi pelkkä lausemuoto. Sentähden minä tervehdin aivan samalla tavalla -- huomaa aivan -- alhaisinta kuin ylhäisintä, en samettitakille kumarra syvempään kuin yksinkertaiselle tohvelitakille. Siksi en osta ala-arvoisia tavaroita köyhilleni, vaan parasta mitä saan, siksi koetan aina osoittaa hienotunteista ja ystävällistä käytöstä huolimatta siitä, peseekö henkilö, jonka kanssa puhelen, ihmisten lattioita vai kirjoittaako hän tieteellisiä teoksia. Koetan aina pitää elävänä mielessäni yhtä raamatun sanaa: "se veli, jonka puolesta Kristus on kuollut". -- -- --

Ystäväni lopetti ja nousi äkkiä istuimeltaan kohentaakseen kekäleitä pesässä, puut olivat jo palaneet. Sillä hetkellä en voinut sanoa niin mitään hänen kertomukseensa, joka oli koskenut minuun syvästi, vaan istuin liikkumattomana ja tuijotin hehkuviin kekäleisiin sillä välin kuin hiljaisuudessa ympärillämme, kuin kaiku, kuuluivat ihanat, kehoittavat sanat: "se veli, jonka puolesta Kristus on kuollut".

HANNA TÄTI.

Ei kukaan kylässä tietänyt milloin täti Johanna tai Hanna, niinkuin häntä tavallisesti kutsuttiin, oli muuttanut heidän kyläänsä asumaan. Nuoret, jotka olivat kasvaneet viimeisen kymmenen vuoden kuluessa, eivät olisi uskoneet _sen_ sunnuntaiaamun milloinkaan koittaneen, jolloin Hanna täti ei olisi kulkenut kirkkotietä virsikirja kädessä ja silkkihuivi vedettynä otsan yli, ja kylän vanhemmat asukkaat tapasivat sanoa, ettei täti eilispäivänä ollut alkanut raivata kiviä tällä paikkakunnalla.

Itse hän kyllä muisti, milloin ja miksi oli tänne tullut. Koko elämänsä oli hän toiminut armeliaisuuden sisarena; missä olikin ollut, oli hän aina auttanut, lohduttanut ja pitänyt ihmisistä huolta, hän meni aina sinne, missä luuli jonkun sairaan tai hädänalaisen häntä tarvitsevan. Ja siksi oli hän asettautunut tännekin seurakunnan diakonissaksi.

Sillä täällä oli hänellä suuri työala, kansa oli tylsistynyttä ja taitamatonta ja köyhyyskin oli yleinen. Juoppous ja laiskuus olivat siihen suurena syynä.

Kaksi tyhjää kättä, muuta hänellä ei ollut tänne tullessaan. Eräs vanha ystävä, joka asui kylässä, oli pyytänyt häntä tulemaan, sanoen, että hän täällä voisi tehdä Jumalan töitä ja todistaa Vapahtajansa rakkaudesta. Mutta hänellä oli vahvat ja työhön pystyvät kädet, niillä hän rakensi itselleen tuvan ja alkoi raivata kivisiä mäkiä sen ympärillä. Ja vuosien kuluessa kivikko muuttui pientä tupaa ympäröiväksi peruna- ja ryytimaaksi.

Mutta samaan aikaan kuin hän teki työtä kivikossa, kävi hän kylän asukkaiden luona ja auttoi niitä, jotka olivat köyhiä, sairaita tai muuten avun tarpeessa.

Jonkun ajan kuluttua ilmestyi tädin tuvan rinnalle toinen samanlainen, joka sekin oli hänen kättensä työtä, ja siihen hän pani asumaan kolme raajarikkoista, jotka hän oli keksinyt matkoillaan köyhien luona, näitä hän nyt hoiti ja hemmotteli kuin omia lapsiaan. Yksi oli rampa, toinen vähämielinen ja kolmas kaatuvainen, kaikki onnettomia olentoja, jotka olivat eläneet kurjaa elämää köyhissä kodeissaan. Mutta nyt he olivat sen onnellisempia; rampa poika, joka ennen oli istunut kuin liikkumaton möhkäle, saattoi nyt kävellä tädin tekemien kainalosauvojen nojassa, täti oli nimittäin hieronut häntä -- ja tädin kädet olivat yhtä pehmoiset ja lienteät sairaita pidellessä, kuin voimakkaat ja kovat raivatessaan kiviä mäellä -- ja vähämielinen ja kaatuvainen saivat koko päivän olla ulkoilmassa perkaamassa puutarhaa tai maata kaivamassa. Mutta täti otti heidät joka päivä hetkeksi luoksensa kamariinsa ja koetti opettaa heitä tavaamaan ja lukemaan virren säkeistöjä ulkoa.

Ei kukaan tiennyt, millä hän ja holhokkinsa tulivat toimeen, mutta varma on, ettei heiltä milloinkaan mitään puuttunut. Hän sai usein rahakirjeitä ystäviltä, joita hänellä oli kaikkialla maassa, useinpa vierailtakin, ja hän saattoi kertoa, että nuo rahalähetykset monasti olivat tulleet juuri kun hänen omat varansa olivat lopussa.

Hanna täti oli vähitellen saavuttanut melkein rajattoman vaikutusvallan kylässä, hänestä oli tullut asukkaiden lääkäri, apteekari, sielun hoitaja ja neuvonantaja kaikissa asioissa. Sairaat tulivat hänen luoksensa ja saivat rohtoja tai hierottiin heitä, usein hän itse meni heidän luokseen, laittoi heidät kylmiin kääreisiin -- hänen lempikeinonsa -- ja antoi heille jotakin suuresta keltaisesta arkustaan, jota kaikki katselivat tavattomalla kunnioituksella. Tai jos joku joutui sielunahdistukseen tai jos oli ratkaistavana joku riita-asia, niin huolestunut aina mieluimmin meni Hanna tädin kuin muiden luo, ja harvat olivat ne, jotka hänen luotaan menivät saamatta apua tai lohdutusta.

Hänellä oli muuten jonkinlainen salaperäinen vaikutusvoima ihmisten mieliin, he tiesivät, että hän oli hurskas nainen, joka rakasti Jumalaansa ja seurasi Vapahtajansa jälkiä, ja he katselivat häntä sentähden kunnioituksella ja rakkaudella. Mutta he tiesivät myös, että hän näki näkyjä ja että hänellä oli aavistuksia, ja tämä tuotti salaperäisen lisän heidän tunteihinsa.

Eräänä aamuna, hän oli silloin ollut paikkakunnalla noin kaksi vuotta, tuli hän Lauri Laurinpojan taloon tilaamaan itselleen kyytihevosta, sillä hän sanoi lähtevänsä pois pariksi päiväksi.

-- Vai niin, vastasi Lauri ottaen lakin käteensä mennäkseen valjastamaan, no kuinka kauas sitä lähdetään?

-- Pohtarin Liisa, vanha ystäväni, kävi luonani viime yönä sanomassa minulle jäähyväisiä, vastasi täti juhlallisesti, ja siitä minä ymmärrän että hän valmistautuu lähtemään kotiin ja tahdon siksi käydä häntä tervehtimässä.

Lauri ei vastannut, vilkutti vaan silmiään ihmetellen sillä välin kun veti rillat ulos ja valjasti hevosen. Niin astui sitte täti rilloihin ja lähti matkaan, ajaen hitaasti ja varovasti, niinkuin tapansa oli, säästääkseen hevosta. Hän oli poissa pari päivää, mutta kotiin tullessaan kertoi hän parille läheisimmälle ystävälleen, että vanha Liisa oli kuollut juuri sinä yönä ja sillä tunnilla kuin täti oli nähnyt hänen tulevan luoksensa jäähyväisille.

Toisen kerran hän kertoi unessa nähneensä tulipalon raivoavan suuressa kaupungissa ja kohta sen jälkeen luettiin sanomalehdissä, että yksi naapurikaupungeista oli palanut aivan poroksi.

Sellaiset tapaukset, joita vuosien kuluessa aina väliin sattui, herättivät ihmisissä harrastusta ja uteliaisuutta, niistä kerrottiin kuiskaamalla miehestä mieheen ja ne aiheuttivat sen että Hanna tätiä pidettiin erikoisilla lahjoilla varustettuna olentona, jonka salaperäistä voimaa ei kukaan voinut vastustaa.