Part 4

Mutta silloinpa sattui tuo aavistamaton ja odottamaton tapaus. Kun hän polki jalkansa maahan sattui se pehmeään ja elävään olentoon, joka säikähtyi astujan ruumiinpainosta nousten pystyyn. Vaeltaja teki hyppäyksen sivulle ja kumartumalla valmistui uuteen hyppäykseen minne tahansa ja jännittyneenä hän odotti tuon tuntemattoman olennon hyökkäystä. Silmänräpäyksen odotus ja ihmettely siitä, minkälainen eläin oli sattunut hänen jalkansa alle ja nyt ei päästänyt ääntä tai liikahtanut ja luultavasti myöskin kumartui odottaen hyökkäystä niin suurella jännityksellä kuin hänkin. Jännitys tuli sietämättömäksi. Hän piti lyhdyn edessään painaen nappulaa ja katsoi ... ja kirkasi ääneen kauhusta. Hän oli valmistunut mihin tahansa, nähdä säikähtynyt vasikka, pukki tai taisteluhaluinen jalopeura, mutta ei ollut valmistunut sen laiseen mikä näkyi. Voimakas, valkoinen valo oli silmänräpäykseksi näyttänyt hänelle jotakin, jota ei unohtaisi tuhanteen vuoteen -- nimittäin miehen, pitkän ja vaaleahkon, varustettuna vaalealla tukalla ja parralla, aivan alastomana lukuunottamatta mokkasiinit jalassa ja otaksuttavasti vuohennahka vyötäröllään. Käsivarret ja jalat olivat alasti, samoinkuin olkapäät ja rinnasta suurin osa. Hänen ihonsa oli sileä ja karvaton, auringon ja tuulen paahtamana ja sen alla kiemurtelevat tukevat lihakset; ne muistuttivat paksuja käärmeitä.

Niin odottamaton kuin tämä tapahtuma olikin ei se yksistään ollut syynä miehen huutoon. Enemmän häntä kauhistutti tuo kuvaamaton villi kasvojen ilme, sinisten silmien petoeläinkiille, mikä tuskin valossa häipyi, tukkaan ja partaan sotkeutuneet havuneulaset ja koko tuo pelottava ruumis. Tämä mies oli myöskin eteenpäin kumarassa valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa. Tämän näki hän yhdessä ainoassa silmänkäänteessä ja kun tämän oudon miehen huudot vielä kaikuivat metsässä, teki tuo mies aika hyppäyksen. Hän heitti lyhtynsä suoraan miestä kohti ja viskautui itse maahan. Hän tunsi tuon toisen miehen jalat ja nilkat hipaisevan kylkiluitansa ja syöksi pystyyn ja poispäin, kun taas villimies raskaasti kuului putoavan eteenpäin pensaikkoon.

Kun oli hiljaista, hillitsi villimies itsensä ja seisoi siinä polvillaan odotellen. Hän kuuli tuon oudon liikkuvan, etsien juuri häntä ja siis pelkäsi ilmaisevan itsensä jos jatkaisi pakoyritystä. Hän oli tietoinen pensaitten rapinasta ja tulevansa takaa-ajetuksi. Erään kerran tarttui hän revolveriinsa, mutta katui. Hän oli saavuttanut tyyneytensä ja toivoi pääsevänsä pakoon huomaamatta. Useat kerrat kuuli hän villimiehen harhailevan tiheikössä ajaen häntä takaa, toisinaan seisoen paikallaan kuunnellen. Tuopa johti mieleen mukavan ajatelman. Hänen toinen kätensä kun nojasi lahonnutta puuosaa. Ensin hän haparoi ympäriinsä pimeässä tullakseen vakuutetuksi käsivartensa kääntöpiiristä, nosti sitten puukappaleen viskaten sen. Se ei ollut raskas ja lensi kauas pudoten voimakkaalla rytinällä erääseen pensasviidakkoon. Hän kuuli tuon olennon hyökkäävän pensaikkoihin ja tällä aikaa hänkin ryömi pakoon. Hän ryömi eteenpäin käsin ja jaloin verkalleen ja varovasti, kunnes polvet kastuivat kosteahkossa hiekassa. Kuunnellessa ei kuullut muuta kuin valittava tuuli ja usvan tippuminen puitten oksilta. Niin varovasti kuin tähänkin asti hän nousi mennen kiviaidan luo, kiipesi sen ylitse ja oli nyt jälleen ulkotiellä.

Hän hapuili eräästä pensaikosta esille polkupyörän aikeessa ruveta sillä ajelemaan. Hän oli kääntämäisillään polkupyörän oikeaan asentoonsa kun hän tunsi raskaan ihmisruumiin putoavan aivan hänen jaloilleen. Sen koommin hän ei odottanut enempää, vaan juoksi tietä pitäen polkupyörän ohjaustangosta kiinni kunnes saattoi hypätä sen satulaan, jaloillaan saavuttaa polkimet ja lähteä matkaan. Takanaan kuuli hän askeleita jysähtävän tien tomuun. Mutta ajaen poispäin minkä suinkin ennätti ei hän kuullut sen enempää.

Onnettomuudekseen oli hän kaupungille kääntänyt selkänsä ohjaten nyt menonsa yhä korkeampaan vuoristoseutuun. Hän tiesi etteivät mitkään tiet mene tämän kanssa ristiin. Ainoa tie kulki taaksepäin ohitse tuon kauhistuttavan paikan ja häneltä puuttui rohkeutta jälleen kohdata se. Kun nousu puolituntisen ajon jälkeen kävi verrattain jyrkäksi, astui hän tielle kulkemaan. Varmuuden vuoksi jätti hän polkupyöränsä tien viereen, kiipesi ylitse aidan mikä otaksuttavasti kuului jollekin vuoriston laidunniitylle ja levitti lehden maahan istuutuen sille.

"Uff!", puhui hän ääneen pyyhkien hien ja kosteuden kasvoiltaan.

Ja "uff!" sanoi hän vielä uudelleen pyörittäen itsellensä savukkeen ja miettien miten pääsisi täältä takaisin.

Mutta hän ei edes yrittänytkään palata takaisin. Hän oli päättänyt ettei pimeässä lähtisi tuota tietä ja pää kumarassa polvien päällä istui hän siinä leväten ja odottaen aamun valkenemista.

Hän ei tiennyt miten paljon aikaa oli kulunut, kun nuori aavikkosusi hänet herätti nalkuttavalla ulvonnallaan. Kun hän katseli ympärilleen huomasi hän suden tulevan metsänreunasta tuossa takana samalla huomaten kuinka yö tällä aikaa oli muuttunut. Sumu oli poissa, tähdet ja kuu loistivat, vieläpä tuulikin oli laannut. Ihana kalifornialainen kesäyö oli koittanut! Hän yritti uudelleen uinahtaa, vaan aavikkosuden ulvonta häiritsi sitä. Puolittain nukuksissa kuuli hän villin ja omituisen laulun. Katsellen ympärilleen huomasi hän aavikkosuden laanneen meluamasta, se oli juossut kunnaan kukkulalle. Ja sen jälestä juoksi, ei enää laulaen, tuo alaston olento minkä oli puutarhassa tavannut. Otus oli juuri vähällä joutua saaliiksi kun koko metsästysretki katosi näkyvistä. Mies värisi kuin kylmyydestä ikään, noustessaan ja kiipiessään yli aitauksen ja istahtaessaan polkupyrörälleen. Mutta hän tiesi tämän lähdön ainoaksi keinoksi. Tuo kauhea olento ei sen koommin ollut hänen ja Mill Valley'n välillä.

Hän ajoi huimaavaa vauhtia rinnettä alas, mutta mutkassa ja pimeässä laski hän erääseen tiekuoppaan ja viskautui tällöin pää edellä ohjaustangon yli.

"Tämäpä ei ole minulle mikään onnekas yö", mutisi hän itsekseen tutkiessaan polkupyöränsä katkennutta haarukkaa.

Hän nosti rikkinäisen polkupyöränsä olalleen ja käveli edelleen. Lopulta hän pääsi kivikkomuurin luo ja miltei luullen uneksineensa kaiken tuon etsi hän tiellä jälkiään ja löysikin ne -- suuret mokkasiinijäljet, varpaat syvällä maantietomussa. Ollessaan kumartuneena niitten ylitse kuuli hän jälleen tuon kamalan laulun. Hän oli nähnyt tuon olennon seuraavan aavikkosutta ja tiesi ettei hän riittäisi kilpajuoksussa. Hänpä ei sitä yrittänytkään, vaan tyytyi piiloutumaan tien toiselle puolelle.

Taaskin näki hän tuon olennon, joka muistutti alastonta miestä, juoksevan nopeasti ja kevyesti ja laulaen. Haamu pysähtyi aivan hänen eteensä ja miehemme sydän oli pysähtyä. Sensijaan että olisi kulkenut kohti miehemme piilopaikkaa suoritti olento korkeahkon hypyn ilmaan tarttuen tien ylitse kaartuvan puun oksaan kieputtaen itsensä reippaasti ylös oksalta oksalle kuin mikäkin apina. Samalla kiipesi olento kivikkomuurille ja kymmenen tai kaksitoista jalkaa sen yläpuolella heittäytyi hän viereiseen puuhun, hypähti tämän jälkeen maahan kadoten näkyvistä. Toinen mies siinä ihmetellen seisoi odotellen muutaman minuutin, sitten jatkaen matkaansa.

II.

Dave Slotter nojautui uhmailevana pöytään mikä sulki tien James Ward'in yksityiskonttoriin. James Ward oli vanhempana osakkaana toiminimessä Ward, Knowles ja Kumpp. Dave oli vihainen. Kaikki ulommassa konttorissa olijat olivat epäluuloisina tirkistäneet hänen päällensä ja se mies, joka nyt oli hänen edessään herätti myöskin suurta epäilystä.

"Sanokaa hra Ward'ille että on jotain tärkeätä kyseessä", kiivaili hän.

"Kuulettehan hänen sanelevan tahtomatta tulla häirityksi", kuului vastaus. "Tulkaa huomenna toistamiseen."

"Huomenna on se jo myöhäistä. Puikkikaa vain sisälle ja sanokaa mr Ward'ille asian merkitsevän joko elämää tai kuolemaa."

Sihteeri epäröi hiukan ja Dave käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Sanokaa hänelle vain olleeni lahden toisella puolella, Mill Valley'ssa viime yönä ja antavani hänelle erään tiedonannon."

"Mikä on nimenne?"

"Älkää nimestä välittäkö. Ei hän minusta tiedä mitään."

Kun Dave päästettiin yksityiskonttoriin oli hän vielä sotatuulella. Mutta nähdessään kookkaan vaalean miehen, joka saneli naispikakirjoittajalle, kääntyvän tuolillaan nähdäkseen tulijan muuttui heti Daven käytös. Hän ei ollut selvillä miksi niin kävi ollen salaa vihassa omalle itselleen.

"Oletteko mr Ward?" kysyi Dave tylyllä äänellä mikä häntä yhä enemmän ärsytti. Hän ei tätä aikonut kysyä.

"Olen", kuului vastaus. "Ja kuka te olette?"

"Harry Bancroft", valehteli Dave. "Te ette minua tunne ja minun nimeni on teille yhdentekevä."

"Lähetitte sanantuojan kera tiedon käynnistänne Mill Valley'ssa viime yönä?"

"Tehän asutte siellä?" vastasi Dave katsellen epäilyttävästi konekirjoittajatarta.

"Kyllä. Mikä on asianne? Minulla on erikoisen kiirettä."

"Olisin tahtonut puhella kanssanne kahdenkesken, sir."

Mr Ward loi häneen pikaisen, lävitsetunkevan katseen, epäröi hetkisen, mutta teki sitten päätöksensä.

"Olette muutaman minuutin vapaa, neiti Patter."

Tyttö nousi, kokosi papereitaan ja poistui. Dave katsoi hämmästyneenä James Ward'ia, kunnes tämä henkilö katkaisi Daven juuri alkanutta ajatusrengasta.

"No?"

"Olin viime yönä Mill Valley'ssa", alkoi Dave hämmästyneenä.

"Tuon olen jo kuullut. Mitä haluatte?"

Ja Dave jatkoi huolimatta kasvavasta varmuudentunnosta.

"Olin luonanne eilen, puistossa, tarkoitan."

"Mitä siellä teitte?"

"Aioin murtautua luoksenne", vastasi Dave kerrassaan totuudenmukaisesti. "Kuulin teidän siellä asustavan aivan yksinään muuan kiinalainen kokkina. Ja senlainen tilaisuus on houkutteleva. En kuitenkaan minnekään murtautunut. Sattui nähkääs tapaus, mikä sen esti. Siksi olen nyt täällä. Tulen varoittamaan teitä. Tapasin teidän puistossa erään villin miehen vapaana -- oikea piru mieheksi. Senlaisen miehen kun minut esimerkiksi olisi tuo villi repinyt tuhansiin osiin. Milloinkaan en ole juossut niin kovaa kun häntä pakoon mennessä. Tuskin on hänellä vaatteita yllään, kiipeilee vain puissa kuin apina ja juoksee kuin hirvi. Näin hänen juoksevan erään aavikkosuden jälkeen ja todentotta eikö hän saavuttanut eläintä juuri kun katosivat näkyvistäni."

Dave vaikeni kuullakseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Mutta ne eivät vaikuttaneet mitään. James Ward oli tyyni ja utelias.

"Kovin merkillistä, kovin merkillistä", sanoi hän. "Villi mies, sanotte. Miksi tulette tänne minulle puhumaan senlaista asiaa?"

"Varoittaakseni teitä uhkaavasta vaarasta. En juuri itse lukeudu hellämielisten joukkoon, mutta en juuri siedä ihmisiä tapettavan ... turhan takia, sanokaamme. Ymmärsin teitä uhkaavan vaaran. Pidin sopivana varoittaa teitä sen varalta. Näin on asian laita, totta pulmakseni. Jos tahtoisitte korvata vaivani ottaisin tietystikin vastaan senlaisen. Se oli myöskin tarkoitukseni. Mutta en kysy annatteko minulle vai ei. Joka tapauksessa olen teitä varoittanut ja samalla täyttänyt velvollisuuteni."

Mr Ward mietti ja näppäili sormillaan kirjoituspöydän suojuskantta. Dave huomasi suuret, voimakkaat ja hyvinhoidetut kädet, vaikkakin suuresti auringon paahtamat. Hän pani myöskin merkille mitä aikaisemmin oli huomannut -- nimittäin kapeahkon kaistaleen iholaastaria otsassa toisen silmän kohdalla. Mutta häneen juurtunut ajatus oli vieläkin aivan mahdoton.

Mr Ward otti sisätaskustaan lompakon ja avaten sen antoi hän sieltä setelin Davelle, joka pistäessään rahan taskuunsa huomasi sen kahdeksikymmeneksi dollariksi.

"Kiitos", sanoi mr Ward tarkoittaen sillä keskustelun olevan lopussa. "Minäpä tutkitutan tuon asian. Vapaana kulkeva villi mies on aina vaarallinen."

Mutta mr Ward oli niin tyyni, että Dave jälleen saavutti rohkeutensa. Sitäpaitsi oli uusi päätelmä sukeltautunut esiin. Tuo villi mies oli kaikesta päättäen Ward'in veli, muuan mielipuoli, joka pidettiin teljettynä yksityisten luona. Dave oli kuullut sellaista puhuttavan. Kenties toivoikin mr Ward sen pysyvän salassa. Siksi oli hänkin saanut nuo kaksikymmentä dollaria.

"Kuulkaahan", aloitteli Dave, "ajatellessani lähemmin tuota asiaa, oli tuo villi mies miltei teidän näköinen..."

Dave ei puhunut enemmän, sillä tässä silmänräpäyksessä tuli hän todistajaksi suureen ilmemuutokseen ja seisoi siinä tirkistellen edessään samat hirvittävän äkäiset, siniset silmät kuin viime yönäkin, samat kynsimäiset puristuspihtikädet ja sama suuri jättiläisolento, joka kaikin mokomin tahtoi hyökätä hänen kimppuunsa. Mutta tällä kerralla ei Davella ollut viskattavana sähkölyhtyä ja häntä vangitsivat jäntevät käsivarret senlaisella pelottavalla otteella, että hän suorastaan ähki tuskasta. Hän näki vielä valkeat hampaat paljaina aivankuin purevan koiran. Mr Ward'in parta kosketti hänen kasvojaan juuri kun hampaat oli valmiit puremaan kurkun poikki. Mutta puremisesta ei tullut mitään. Sensijaan tunsi Dave miten tuon toisen miehen ruumis kerrassaan jäykistyi kuin raudanlujan tahdon pakottavasta voimasta ja sitten viskattiin hän syrjään ponnistuksetta mutta senlaisella voimalla, että vain seinä hiljensi hänen vauhtinsa ja tuossa permannolla makasi hän nyt läähättäen.

"Mikä on tarkoitus kun tulette tänne ja tahdotte anastaa rahaa?" sihisi mr Ward hänelle. "Kas niin, antakaa rahat takaisin."

Dave ojensi hänelle setelin sanaakaan sanomatta.

"Luulin teidän tulevan tänne kelpo aikeissa. Nyt tunnen teidät. Pitäkää huoli siitä, että ette enää täällä näyttäydy, enkä tahdo teistä edes kuulla puhuttavankaan. Jos tulette tänne, pistän teidät vankilaan, siellä on oikea paikkanne. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, sir", läähätti Dave.

"Menkäähän nyt."

Ja Dave läksi sanomatta sen enempää. Hänen molemmat käsivartensa särkivät armottomasti tuon äärettömän voimakkaan otteen jälkeen. Kun hänen kätensä piti avata oven, estettiin hänet.

"Teitä on suosinut onni", sanoi mr Ward ja Dave huomasi, että hänen kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät. "Teitä on suosinut onni. Jos tahtoani olisi seurattu olisin voinut riistää lihakset käsivarsistanne ja viskata ne paperikoriin tuolla."

"Niin, sir", sanoi Dave ja hänen äänensä ilmaisi vilpitöntä uskoa lausuttuihin sanoihin. Dave avasi oven mennen ulos. Sihteeri katsoi kysyvästi häneen.

"Uff!" oli kaikki minkä Dave sanoi. Tällä sanalla katosi hän sekä konttorista kuin tästä kertomuksestakin.

III.

James G. Ward oli neljänkymmenen vuoden ikäinen; hän oli hyvin menestynyt liikemies ja peräti onneton. Neljänkymmenen vuoden ajan oli hän yrittänyt ratkaista oman itsensä arvoitusta, mikä vuosi vuodelta tuli hänelle yhä suuremmaksi koettelemukseksi. Hän muodostui itse asiassa kahdesta eri henkilöstä ja ajanlaskun mukaan puhuttaessa oli usea tuhat vuosi noiden kahden ihmisen välillä. Luultavasti oli hän tutkinut kysymystä ihmisten kaksinaisopista syvemmin kuin puoli tusinaa tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologisen alan johtavaa erikoistuntijaa. Hänen tutkimustensa tulokset olivat aivan erilaiset kuin aikaisemmat. Ei edes romaanikirjailijain hurjimmat mielikuvitusolennotkaan päässeet hänen tasolleen. Hän ei ollut mikään tohtori Jekyll tai Mr Hyde, ei myöskään ollut sen onnettoman nuoren miehen kaltainen Kipling'in "Greatest story in the world." Hänen molemmat henkilöyksilöt olivat niin sekaantuneet, että ne itseasiassa tiesivät itsestään ja toisistaan.

Hänen ensimäinen minänsä oli uudenaikaisen kasvatuksen saanut mies ja oli elänyt jälkiosan yhdeksästätoista vuosisadasta ja hyvän erän kahdeskymmenen vuosisadan ensimäistä vuosikymmentä. Toisessa minässään näki hän villin barbaarin, joka eleli alkeellisissa olosuhteissa useita tuhansia vuosia sitten. Mutta kumpiko minä oli toinen tai toinen ei hän milloinkaan voinut selvittää. Sillä hän oli molemmat minät ja koko ajan molemmat minät. Sangen harvoin tapahtui ettei ensimäinen minä tiennyt minkä toinen teki. Toinen asia oli ettei hänellä ollut näkyjä ja muistoja menneisyydestä missä tuo esihistoriallinen minä oli elänyt. Tämä alkuperäinen minä eleli nykyaikaan, mutta oli se pakotettu elämään sitä elämää mikä oli vietetty harmaassa muinaisuudessa.

Lapsuudessaan oli hän ollut ratkaisematon pulma isälleen ja äidilleen sekä kotilääkäreille, mutta ne eivät milloinkaan päässeet selville siitä, mistä hänen omituinen käytöksensä oli peräisin. Niinpä esimerkiksi eivät voineet selvittää, mistä johtui tuo suunnaton uneliaisuus aamupäivisin tai ylenmääräinen vilkkaus yöaikaan. Kun tapasivat hänet kuleksimassa portaissa ja eteiskamareissa pimeässä tai korkeita kattoja kiipeämässä tai harhailemassa vuorilla, luultiin hänet unissakävijäksi. Mutta itseasiassa oli hän aivan valveilla, vain hänen alkuajanminän vaisto vaati, että hänen piti vaeltaa öiseen aikaan. Kun muuan typerä lääkäri erään kerran tahtoi tietää totuuden, kertoi hän tälle avomielisesti asian oikean laidan, mutta sai hän tällöin kestää sen häpeän, että koko kertomus leimattiin ala-arvoiseksi ollen muka pelkkää "unelmaa."

Totuus asiassa on senlainen että hän hämärän ja illan tullessa jäi valveille makaamaan. Silloin tuntuivat huoneen neljä seinää suorastaan ärsyttävän. Tuhannet äänet kuiskasivat silloin pimeydestä. Yö häntä kutsui, sillä tämän osan vuorokaudesta oli hän suurimmalta osaltaan yökulkija. Kukaan ei häntä ymmärtänyt eikä hän tämän jälkeen yrittänytkään tehdä selvityksiä kenellekään. Ne nimittivät hänet unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin toimenpiteisiin -- useasti kuitenkin tuloksetta. Lapsuusvuosinaan oli hän enemmän viekkaanpuoleinen; hän oleskeli suurimman osan öistään vapaassa luonnossa missä hän eli toisen minän elämää. Seurauksena tästä oli että hän nukkui aamupäivisin. Aamupäiväluku ja koulukäynti oli mahdoton ja loppujen lopuksi huomattiinkin että hän vain iltapäivisin saattoi jotain oppia. Näin kasvatettiin ja kehitettiin hänen uudenaikainen minänsä.

Mutta lapsena oli ja jäi hän arvoitukseksi. Hänet tunnettiin pienenä paholaisena jolla oli sydämetön julmuus ja pahuus mielessään. Kotilääkärit kutsuivat häntä keskenään sielutieteelliseksi kummittelijaksi tai huonontuneeksi olennoksi. Hänen harvat leikkitoverinsa pitivät häntä ihmetekeleenä, mutta silti pelkäsivät häntä. Hän voitti ne kaikki kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja pirunjuonien keksinnässä eikä kukaan uskaltanut ryhtyä tappeluun hänen kanssansa. Hän oli nimittäin hirvittävän voimakas ja hulluuteen saakka häijy.

Yhdeksänvuotiaana karkasi hän suurille vuoristoille; missä eleli seitsemän viikkoa ihanaa yökulkijaelämää ennenkuin hänet keksittiin ja vietiin kotiin. Miten hän oli onnistunut hankkimaan ruokaa ja pitämään itseään kunnossa niin pitkän ajan oli kerrassaan ihmeellistä. He eivät tienneet eikä hänkään kertonut montako kaniinia oli tappanut, montako nuorta tai vanhaa viiriäistä oli ottanut kiinni ja syönyt, montako talonpojan kanatarhaa oli ryöstänyt. Myöskään hän ei puhunut montako pesää oli itselleen valmistanut ja sitten pukeutuneena kuivain lehtien ja yrttien mattoon oli nukahtanut lämpöisesti ja ihanasti useina aamupäivinä.

Yliopistossa tunnettiin hänet uneliaisuudestaan ja tylsyydestään aamupäiväluennoilla ja loistavasta pirteydestään iltapäivillä. Yksityisluennoilla käymällä ja lainaamalla tovereittensa muistiinpanot onnistui hänen korjata nuo halveksitut aamupäiväluennot; mutta iltapäiväluennot olivat hänelle voitonhetkiä. Jalkapalloilussa oli hän mestari ja kaikkien kauhu ja miltei kaikenlaatuisissa voimakilpailuissa oli hän varma voittaja; mutta toisinaan sai hän omituisia raiviovimmakohtauksia. Hänen toverinsa suorastaan pelkäsivät nyrkkitaistelua hänen kanssaan ja viimeisessä ottelussaan oli hän purrut vastustajaansa olkaan.

Yliopistoajan päätyttyä lähetti epätoivoinen isä poikansa Wyomingin karjanhoitolaan. Kolmen kuukauden kuluttua huomasivat nuo miehekkäät partiolaiset etteivät voineetkaan selviytyä hänen kanssaan ja sähköttivät isälle, että tämä tulisi noutamaan tuon villin ihmisen. Ja kun isä saapui paikalle noutaakseen poikaansa tunnustivat karjanhoitajat paljoa mieluummin tahtovansa joutua tekemisiin ulvovain raakalaisten, räkättävien hullujen, loikkivain gorillain, purevain karhujen ja ihmissyöjä-tiikerien kun tämän ihmeellisen nuoren ylioppilaan kanssa. Hänellä on muuten tukkansa jakauksella keskellä otsaa.

Yhdessä suhteessa puuttui häneltä muisto tuon alkeellisen minän elämästä ja tämä koski kieltä. Jonkun omituisen atavistisen oikun avulla oli hänelle jäänyt muistoon hiukkasen alkuajanminän kielestä kuin rotumuistona. Riemun, innostuksen tai taisteluhalun hetkinä saattoi hän ryhtyä laulamaan villejä raakalaiskansan lauluja tai esittää runonlausuntoa. Tällä tapaa kykeni hän saada kuntoon tuon eksyneen minäpuolikkaan omasta itsestään, joka muuten olisi ollut tomuna jo tuhansia vuosia sitten. Kerran hän tahallaan lauloi usean vanhan laulun professori Wertz'in läsnäollessa; tämä professori opetti saksan kieltä ja oli sitäpaitsi huomattu ja suuresti innostunut kielentutkija. Heti ensimäisen laulun kuultuaan teroitti professori korviaan kysyen mitä sekasotkua tai alasaksaa tuo oli. Kun hän oli lopettanut toisen laulunsa tuli professori vallan haltioihinsa. James Ward lopetti tällöin esiintymistilaisuutensa laulamalla erään laulun, jonka aina sai kielellensä ollessaan mukana ankarassa painissa tai tappelussa. Silloin selitti professori Wertz ettei se ollutkaan alasaksaa vaan vanhaa saksaa tai muinaista teutonikieltä niin vanhalta ajalta, ettei sitä edes oltu kielellisesti tutkittu. Se oli niin vanhaa ettei sitä tuntenut, mutta siinä oli kummittelevia sananmuotomuistoja seassa, mitkä professori tunsi ja hän harjautuneella mielihavainnollaan piti oikeina ja todellisina. Hän kyseli sitäpaitsi mistä laulut olivat peräisin pyytäen lainata laulut sisältävän kallisarvoisen kirjan. Sitäpaitsi halusi hän myöskin tietää miksi nuori Ward alati on teeskennellyt sanoen olevansa epätietoinen saksankielessä. Ja Ward ei taitanut selvittää suhdettaan saksankieleen eikä lainata kirjaakaan. Sittenkun viikkokausia oli rukoillut ja houkutellut tunsi professori Wertz vastenmielisyyttä tuota nuorta miestä kohtaan luullen hänet valehtelijaksi ja nimitti hänet uskomattoman itsekkääksi ihmiseksi. Tämä kaikki johtui siitä, ettei tuo nuori mies johdattanut häntä syvällisemmin perehtymään tuohon omituiseen sekasotkuun; tuo kieli oli vanhempi kun mikään kieli jota tutkija on konsanaan tutkinut tai edes uneksinut tutkivansa.

Mutta ei ollut mikään erikoinen ilo tälle sekarotuun kuuluvalle nuorelle miehelle se tietoisuus, että hänessä yksi puoli on nykypäivän amerikkalainen ja toinen puoli vanhan ajan teutonisukua. Nykypäivän amerikkalainen hänessä itsessään ei ollut mikään veltto ihminen ja hän (jos hän oli yksi _hän_ ja omasi edes jonkunverran olemusmuotoa näitten kahden ulkopuolella) aikaansai eräänlaisen tasoituksen tai sopimuksen yhden minän -- yökulkijan -- joka oli liikkeellä yöllä ja väsytti toisen puolen aamupäivillä sekä toisen minän, sivistynyt, hienostunut ja pyrkimys pysytellä normaalitasolla, elävänä, rakastettavana ja liikettään hoitavana niinkuin toisetkin ihmiset. Iltapäivänsä ja osan illastaan antoi hän yhdelle, yöt taas toiselle, aamupäivisin ja osia yöstä nukkuivat molemmat kaksoset. Mutta aamupäivänsä nukkui hän taas vuoteessa kuin valistunut ihminen konsanaan. Yönsä nukkui hän villieläimen lailla, niinkuin oli tehnyt silloinkin kun Dave Slotter astui hänen päällensä puistikossa.