Part 2

"Hän vaikeni, pisti kätensä kuusenoksavuoteensa erään kulman alle vetäen sieltä nahkapussin esiin. Sitten hän avasi sen ja kaatoi käteeni sieltä kultaa aivan virtanaan -- puhdistamatonta kultaa, virutettua kultaa, hieman karkeata kultahiekkaa, mutta enimmäkseen kultaharkkoja. Ja se oli niin uutukaista, että tuskin saattoikaan huomata sen olleen vedessä.

"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tätä maata. Voitteko mainita sellaista kullanpitoista jokea, josta löytyisi tällaista kultaa?'

"Sellaista en tainnut mainita. Siinä ei ollut jälkeäkään hopeasta. Se oli miltei puhdasta ja sen sanoin hänelle.

"'Niin siitä voitte olla varma', sanoi hän. 'Myyn sen yhdeksästätoista dollarista unssi. Te saatte Eldoradokullasta enemmän kuin seitsemäntoista ja Minookkullan hinta ei ole täyttä kahdeksaatoista. Niin, tuon löysin luitten seasta -- kahdeksan hevoskuormaa sataviisikymmentä naulaa jokaisessa kääreessä.'

"'Neljännesmiljoonaa dollaria!' huudahdin.

"'Siihen olen minäkin sen arvioinut', vastasi hän. 'Tuota saattaa sanoa romantiikaksi! Olinkin ollut orjana niin monta monituista vuotta ja päästyäni irti tapahtui tänlaista ja kolmen päivän kuluttua. Ja minne ovat joutuneet miehet, jotka ovat kaivaneet kaikkea tätä kultaa? Tuota ihmettelen usein. He jättivät hevoset kuormitettuina ja sidottuina kadoten sitten maan pinnalta eikä heidän jäljistään löytynyt hiuskarvaakaan. En kuullut milloinkaan heistä puhuttavankaan. Kukaan ei heistä mitään tiedä. No, kun kerran olen yön lapsi, olen kai heidän oikeutettu perillinen.'"

Trefethan vaikeni sytyttääkseen sikaarin.

"Tiedättekö mitä tuo tyttö teki? Hän piiloitti kullan lukuunottamatta kolmeakymmentä naulaa, mitä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten hän antoi merkin ohisoutavalle kanootille, lähti Pat Haley'n kauppapaikkaan Dyea'n luona, varustautui ja kulki yli Chicootsolan. Se oli vuonna 88 -- kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöjä kun Yukon vielä oli villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, vaan otti mukaansa kaksi intiaanityttöä, kulki merten poikki ja virtoja alas kohti vanhoja leiripaikkoja alemman Yukon'in varrella. Hän risteili monta vuotta näillä seuduilla ja lähti sitten sinne, mistä minä hänet tapasin. Hänelle oli mieliksi juuri tuo maa, hän kun siellä niinkuin itse sanoi: 'näki suuren uroshirven kahlaavan polviin asti laakson punaisissa kurjenmiekoissa.' Hän liittyi intiaaneihin, paransi heidän tautinsa, saavutti heidän suosionsa ja sai vähitellen johdon käsiinsä. Tuon seudun oli hän sittemmin vain kerran jättänyt kulkiessaan ylitse Chilcoot'in seuranaan parvi nuoria intiaaneja, etsi piilopaikan sekä toi kullan mukaansa.

"'Ja tässä olen nyt, muukalainen', lopetti hän kertomuksensa, 'ja tässä on kallein omaisuuteni.'

"Hän otti esille pienen nahkaisen pussin, minkä kantoi kaulassaan kuin aarretta ja avasi sen. Pussin sisällä oli käärittynä rasvaiseen silkkiin, minkä ajan hammas oli kuluttanut, tuo sanomalehtikaistale Thoreau'n lauseilla.

"'No, oletteko nyt onnellinen ... ja tyytyväinen?' kysyin häneltä. 'Neljännesmiljoonan omistajana ette enää tarvitsisi tehdä työtä Yhdysvalloissakaan. Kylläkai te kuitenkin kaipaatte koko joukon koruesineitä.'

"'En paljonkaan', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa osaani kenenkään naisen kanssa koko Yhdysvalloissa. Tämä on minun kansaani ja kuulun tänne. Mutta toisinaan' -- ja hänen silmistään kiilsi jälleen tuo sama uneksiva kaipaus, mistä jo äsken puhuin -- 'toisinaan toivon aivan kiihkeästi Thoreau'n tänne tuloa.'

"'Miksi?' kysyin.

"'Siksi, että voisin mennä hänen kanssansa naimisiin. Toisinaan tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Olenhan nainen -- oikea nainen. Olen kuullut puhuttavan toisenlaisistakin naisista, mitkä ovat olleet vauhkoja niinkuin minäkin ja aikaansaaneet ihmeteltäviä seikkoja -- senlaiset kun tulevat joko sotilaiksi tai merimiehiksi. Mutta senlaiset naiset ovat kokolailla mutkikkaita. He ovat enemmän miehiä kuin naisia, he muistuttavat suuresti miehiä eikä heillä ole edes tavallisten naisten tarpeita. He eivät tahdo rakkautta tai pikkulapsia käsivarrelleen ja polviensa ympärillä. Minä en ole sitä lajia. Eikö totta, muukalainen, näytänkö edes mieheltä?'

"Sitä ei hän tehnyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen, hänen ruumiinsa oli voimakas, terve ja täyteläinen ja ihanat tummansiniset naissilmät.

"'Enkö minä ole nainen?' puhui hän. 'Kyllä sitä olen. Kokonaan nainen, vähimmin sanottuna. Ja kaikkein hauskin puoli asiassa on tämä, että vaikkakin olen yön lapsi tai luonnon lapsi kaikessa muussa, en sitä ole kun on rakkaus kysymyksessä. Minusta tuntuu kun siinä suhteessa eniten pitäisi omasta rodustaan. Niin on ainakin minun laitani ja niin on ollut kaikki nämä vuodet.'

"'Tarkoitatte...?' alottelin.

"'Ei milloinkaan', sanoi hän katsoen rehellisesti minua silmiin. 'Minulla on ollut vain yksi mies -- minä nimitin hänet Häräksi ja luullakseni on hän vielä Juneau'ssa hoitaen kuppilaansa. Jos joskus tulette takaisin ottakaa hänestä selvä, niin huomaatte nimitykseni oikeaksi.'

"Otin todellakin selvän tuosta miehestä kaksi päivää senjälkeen. Hän oli täsmälleen näköisensä kömpelö ja tyhmä, Härkä siis -- hän hääräsi ympäri ja tarjoili itse pöytävierailleen.

"'Tarvitsette vaimon apua', sanoin.

"'Minulla on ollut yksi', vastasi hän.

"'Leski siis?'

"Niin. Hän hiukan hullaantui. Hän väitteli hellakuumuuden vaikuttavan päähänsä ja sen se kylläkin teki. Eräänä päivänä tähtäsi hän minua revolverilla ja lähti tiehensä muutamien siwashi-intiaanien kera palkoveneessä. Heitä kohtasi ankara myrsky rannikon lähellä ja kaikki upposivat."

Trefethän kääntyi lasinsa puoleen ja istui vaiti.

"Mutta tyttö?" muistutteli Milner. "Sinä keskeytit kertomustasi juuri kun se rupesi käymään mielenkiintoiseksi ja helläpitoiseksi. Eikö se käynytkin?"

"Kyllä", vastasi Trefethan. "Niinkuin hän itsekin sanoi oli hän villiytynyt kaikessa muussa paitsi rakkaudessa; siinä tahtoi hän oman rotunsa. Hän oli sangen herttainen siitä puhuessaan tullen suoraan asiaan. Hän tahtoi minut aviomiehekseen.

"'Muukalainen', sanoi hän. 'Minä tahdon teidät. Te pidätte tämänlaisesta elämästä, muuten ette olisi täällä yrittämässä kulkea Teräkallioitten ylitse syyssateessa. Tämä on kaunis seutu. Ette tapaa paljoakaan mikä olisi kauniimpaa. Miksi ette rupea tähän? Minusta tulisi teille kelpo vaimo.'

"Sitten tuli minun vuoroni vastata. Ja sitä hän odotti. En kiellä ettenkö ollut kiusallisessa asemassa. Olin jo puoliksi häneen rakastunut. Kuten tiedätte en ole koskaan mennyt naimisiin. Kun katselen mennyttä elämääni saatan sanoa ettei kukaan nainen ole minuun niin suuresti vaikuttanut. Mutta kaikki tuo oli minusta niin hassunkurista ja valehtelin kuin herrasmies ikään.

"Sanoin hänelle jo olevani naimisissa."

"'Odottaako vaimonne teitä?' kysyi hän.

"Vastasin: 'kyllä.'

"Ja siinä kaikki. Eikä hän ollut itsepäinen ... kerran oli hän hiukan tulinen.

"'Kaikki minun tehtäväni, sanoi hän, sisältyy yhden sanan sanontaan ja silloin ette täältä enää lähde. Jos sanon tuon sanan jäätte tänne. Mutta sitä en aio sanoa. En halua teitä, ellette te halua ... ja jos ette minua tahdo...'

"Hän rupesi hankkimaan minulle varusteita ja auttoi minua matkalle.

"'On suuri vahinko, muukalainen', sanoi hän erotessamme. 'Pidän ulkomuodostanne ja teistä itsestännekin. Jos kadutte niin tulkaa takaisin.'

"Tuota seikkaa halusin itsekin ja sen piti varmennettavan jäähyväissuukolla, mutta en tiennyt miten käyttäytyä tai miten hän asiasta selviytyisi. Niinkuin sanoin olin häneen rakastunut. Mutta itse teki hän asiassa käänteen.

"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Antakaa minulle jotain ajateltavaa.'

"Ja me suutelimme toisiamme lumessa Teräkallioitten laaksoissa ja erosin hänestä tiellä mennessäni koirieni jälkeen. Kesti kuusi viikkoa ennenkuin olin kulkenut solan ja tullut Suuren Orjameren rannalla sijaitsevaan ensimäiseen kauppapaikkaan."

Katumelu tunkeutui sisälle kuin kaukaisen meren tyrske. Palvelija tuli äänettömästi tassutellen ja antoi meille uusia sifonipulloja. Ja tuossa hiljaisuudessa kuului Trefethan'in ääni kuin tuonenkello ikään.

"Parempi olisi ollut jäädä sinne. Katsokaahan minua."

Katselimme häntä. Harmaat viikset, tyhjä paikka päälaella, pussit silmien alapuolella, riippuvat posket, paksut kaula-ajokset ja yleinen väsymys, heikkous ja lihavuus. Vahvan miehen rauniot. Hän oli elänyt yltäkylläisyydessä ja loistossa.

"Ei ole vieläkään myöhäistä, vanha ystäväni", sanoi Bardwell miltei kuiskien.

"Todellakin toivoisin etten olisi tuonlainen pelkuri!" virkkoi Trefethan. "Silloin saattaisin mennä takaisin hänen luokseen. Hän on yhä siellä. Voisin virkistyä ja elää vielä monta vuotta ... hänen seuranaan ... tuolla ylhäällä. Tänne jääminen on suorastaan itsemurha. Mutta olen jo -- vanha mies neljäkymmentäseitsemän! Katsokaahan minua. Surullisinta kaikesta on", hän nosti lasinsa katsellen siihen, "että tämänlainen itsemurha on niin helppo tehtävä. Olen leväperäinen ja kärsimätön. Ja pelkkä ajatuskin tuosta pitkästä matkasta koirien kera vallan peloittaa minut ja aamuisin vallitseva ankara pakkanen ja jäätyneet rekiohjakset ovat minun kauhuni."

Lasi liukui tottuneesti hänen huulilleen. Äkillisen raivon valtaamana tahtoi hän viskata sen lattiaan. Hän katui tuota ja epäröi. Lasi nostettiin hänen huulilleen jääden siihen paikkaan. Hän naurahti katkerana, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset: "Niin, yön lapsen malja. Tuo nainen _oli_ luonnonihme."

JOHN HARNED'IN RAIVIOVIMMA.

Tämä on päivän totuus. Se tapahtui härkätaistelukentällä Quito'ssa. Istuin aitiossa John Harned'in, Maria Valenzuela'n ja Luis Cervallon kera. Näin kun se tapahtui. Näin kaikki alusta loppuun. Olin matkalla Panamasta Guayaquil'iin "Ecuadore"-laivalla. Maria Valenzuela on serkkuni. Olen tuntenut hänet kaikkina aikoina. Hän on erittäin kaunis. Olen espanjalainen -- tosiaankin Ecuadorista, mutta isäni oli Pedro Patino; hän oli muuan Pizarron kapteeni. Eikö Pizarro kuljettanut kolmesataa viisikymmentä espanjalaista ja neljätuhatta intiaania kauas Kordillien saariin aarteita etsimään? Ja eivätkö kaikki nuo neljätuhatta intiaania ja kolme sataa reipasta ratsastajaa näillä turhilla etsiskelyillä kuolleet? Mutta Pedro Patino ei kuollut. Hän jäi elämään ja tuli esi-isäksi Patino'n suvulle. Olen tietysti ecuadoriano mutta olen myöskin espanjalainen. Nimeni on Manuel de Jesus Patino. Minulla on usea viljelys ja kymmenen tuhatta intiaania ovat orjinani, vaikkakin laki määrää heidät vapaiksi miehiksi, jotka työskentelevät sopimuksen mukaan. Laki on sangen hauska. Me ecuadorianolaiset nauramme sille. Se on meidän lakimme. Itse laadimme sen. Nimeni on Manuel de Jesus Patino. Pistä se nimi muistiin. Se tulee eräänä päivänä olemaan historian lehdellä. Meillä on vallankumouksia Ecuador'issa. Me nimitämme senlaiset: elections. Se on hyvä pila, eikö totta? Sitä te sanotte sanaleikiksi.

John Harned oli amerikkalainen. Tutustuin häneen Tivoli-hotellissa Panamassa. Olen kuullut sanottavan, että hänellä on viljalti rahaa. Hänen aikomuksensa oli lähteä Lima'an, mutta silloin tapasi hän Maria Valenzuela'n Tivoli-hotellissa. Maria Valenzuela on serkkuni ja on kaunis. Hän ei kuitenkaan ole Ecuadorin kaunein nainen. Mutta on hän silti joka maan kaunein -- Parisin, Madridin, Newyorkin, Wienin. Aina katselevat miehet häntä Panama'ssa. Tiedän aivan varmaan, että hän rakasti tuota neitoa. Hän oli oikeastaan ecuadorianolainen, mutta kuului kaikille kansallisuuksille, kuului koko maailmalle. Hän puhui useita eri kieliä. Hän lauloi -- kuin taiteilija ikään. Hänen hymynsä -- ihmeellinen, kerrassaan jumalallinen. Hänen silmänsä -- oi, olen nähnyt, miesten katselevan syvälle hänen silmiinsä. Te englantilaiset nimitätte senlaiset silmät hämmästyttäviksi. Ne lupasivat paratiisia. Miehet upottautuivat hänen silmiinsä.

Maria Valenzuela oli rikas -- minua rikkaampi, joka pidetään hyvin rikkaana Ecuador'issa. Mutta John Harned ei suinkaan kysellyt hänen rahojaan. Harned'illa oli sydän, mutkallinen sydän. Hän vaikutti hassahtavalta. Eikä hän lähtenyt Lima'an. Hän jätti höyrylaivan Guayaquil'iin ja seurasi naista Quito'on. Hän oli kotimatkallaan Euroopasta ja toisilta paikoilta. En voi ymmärtää mitä hän [Maria] miestä katsoi, mutta hän piti miehestä. Se tiedän aivan varmaan, muutenhan he eivät olisi seuranneet toisiaan Quito'on. Neitonen käski miestä seuraamaan mukana. Muistan aivan tarkalleen tuon tilaisuuden. Hän sanoi:

"Tule mukana Quito'on, niin menemme härkätaisteluun -- komea, mallikelpoinen, suurenmoinen."

Mutta mies vastasi: "Matkustan Lima'an, ei vaan Quito'on. Senlainen on höyrylaivalippuni."

"Hauskuudeksihan te matkustatte", sanoi Maria Valenzuela ja hän katsoi miestä niin kuin vain Maria Valenzuela saattaa. Silmät olivat täynnänsä lupauksia.

Ja hän tulikin mukaan. Ei yksistään härkätaistelu häntä houkutellut. Hän tuli kun oli nähnyt jotain outoa neitosen silmissä. Maria Valenzuelan tapaisia naisia syntyy vain kerran vuosisadassa. He eivät lukeudu mihinkään maahan eikä aikakauteen. He ovat niinkuin sanotaan kansainvälisiä. He ovat jumalattaria. Miehet lankeavat heidän jalkainsa eteen. He vain leikkivät miesten kera ja sallivat niiden juosta kuin hiekka kauniitten sormiensa lomitse. Cleopatra on ollut sellainen nainen -- ja Circe. Hän muutti miehet sioiksi. Ha! ha! ha! Eikö ole totta?

Kaikki johtui siitä kun Maria Valenzuela sanoi:

"Te englantilaiset olette -- mitä pitää minun sanoa -- raakoja, eikö totta? Teillä on nyrkkitaistelunne. Kaksi miestä pieksävät toisiaan nyrkeillään niin, että saavat silmänsä piloille ja nenäluunsa murretuksi. Kerrassaan hirvittävää! Ja katsojat paukuttelevat käsillään ollen haltioissaan. Tuo on raakuutta, eikö totta?"

"Mutta ovathan he ihmisiä", sanoi John Harned, "ja nyrkkeilevät ilokseen. Kukaan ei heitä pakoita rupeamaan ammattinyrkkeilijöiksi. He tekevät tämän koskapa se ilahduttaa heitä enemmän kuin mikään muu maailmassa."

Maria Valenzuela -- hänen hymyilystään loisti vihaa sanoessaan:

"He usein tappavat toisensa -- eikö totta? Niin ovat sanomalehdet kertoneet."

"Mutta härkä", sanoi John Harned, "härkä usein tapetaan härkätaistelussa, eikä se mene vapaaehtoisesti kentälle. Tuo ei ole oikeudenmukaista sitä kohtaan. Se pakoitetaan taisteluun. Mutta nyrkkitaistelijaa ei pakoiteta."

"Sitä suurempi raakalainen hän on", sanoi Maria Valenzuela. "Hän on villi. Hän on sivistymätön. Hän on eläin. Hän iskee raajoillaan kuin karhu pesästään ja lisäksi on hän julma. Mutta härkätaistelu -- oi! Oletteko nähneet härkätaistelun -- ette? Taistelija -- on älykäs mies. Hänen tulee olla taitava. Hän on ajan tasalla. Hän on romanttinen. Hän on vain hento ja kärsimätön ihminen ja kohtaa villiytyneen härän taistelussa. Hän tappaa kapeahkolla miekalla suuren eläimen yhdellä pistolla sydämeen. Se on ihailtavaa. Sydän rupeaa lyömään sitä katsellessa. Pieni mies ja suuri eläin isohkolla hiekkakentällä, tuhatlukuinen ihmispaljous seuraa henkeään pidätellen. Tuo suuri eläin hyökkää, mutta pieni mies seisoo vain kuin patsas liikkumatta ja pelkäämättä ja tuo kapea miekka hohtaa kuin hopea auringonvalossa. Yhä lähemmäksi tulee suuri eläin terävine sarvineen, vaan mies ei liiku ja silloin ... silloin ... säkenöi miekka; isketty on sydämeen. Härkä vähitellen vaipuu hiekalle ja kuolee, mutta mies on vahingoittumaton. Se on urheata, suurenmoista! Ollappa rakastunut tuohon härkätaistelijaan. Mutta nyrkkeilijä on eläin, ihmiseläin, raakalainen, hassuttelija; hän kun nauttii iskuista tyhmään naamaansa. Mennäänpä Quito'on niin näytän teille urhean, miehisen urheilulajin: taistelijan ja härän."

Mutta eipä John Harned lähtenyt Quitoon härkätaistelun, vaan Maria Valenzuelan takia. Hän oli suuri mies ja leveäharteinen. Hänellä oli siniset silmät, vaikkakin olin nähnyt ne harmaina ja toisinaan on niissä kylmän teräksen väri. Hänen kasvonpiirteensä olivat myöskin suurenlaiset -- ei hienot kuten meillä on. Hänen leukansa oli melko voimallinen, ja sileäksi ajettu kuin papin ikään. Miksi mies häpeää kasvoillaan olevia karvoja? Eikö Jumala ole ne siihen asettanut? Niin, minä uskon Jumalaan. En ole pakana kuten usea englantilainen. Jumala on hyvyys. Hän on tehnyt minut ecuadorianoksi kymmenellätuhannella orjalla. Ja kun kuolen tulen Jumalan luokse. Niin, papit ovat oikeassa.

Mutta John Harned. Hän oli hiljainen ihminen. Hän puhui aina matalalla äänellä, eikä liikutellut käsiään puhuessaan. Olisi saattanut uskoa hänellä olevan jääpalanen sydämenään; mutta löytyi kuitenkin hänen veressään hiukan lämpöä kun hän seurasi Maria Valenzuela'n mukana Quito'on. Vaikka hän puhui hiljaa eikä liikutellut käsiään oli hän kuitenkin eläin, minkä saatte kuulla -- muinaisajan eläin, tylsä, verenhimoinen villi-ihminen varhaisimmilta ajoilta. Sellainen alusti maaluolissa karhujen ja susien kera.

Luis Cervallos on ystäväni; hän on parahin ecuadorianos. Hänellä on kolme kaakkaoistutusta Naranjito'ssa ja Chabo'ssa. Milagro'ssa on hänen suuri sokeriruokoviljelyksensä. Hänellä on suuret hasiendat Ambato'ssa ja Latacunga'ssa ja rannikkoseuduilla omistaa hän osakkeita öljykaivoissa. Hän on myöskin uhrannut paljon rahaa kumipuuistutuksiin pitkin Guayas-virtaa. Hän on uusiaikainen ja liikeasioilla kuormitettu kuten amerikkalainen. Hänellä on viljalti rahaa, mutta se on sijoitettuna useaan huonoon yritykseen ja tarvitsee aina rahaa uusiin yrityksiin niinkuin vanhoihinkin. Hän on ollut kaikkialla ja nähnyt kaiken. Ollessaan nuori kävi hän amerikkalaista sotakoulua, jota kutsutte West-Point-nimellä. Siellä syttyi rähinä. Hänen oli siitä luovuttava. Hän ei suosi amerikkalaisia. Mutta hän piti Maria Valenzuela'sta, hän kun oli syntyisin hänen omasta maastaan. Ja sitten hän tarvitsi tuon neitosen rahoja liikeyrityksiinsä ja kultakaivokseensa itäisessä Ecuador-saaressa, missä tatueeratut intiaanit asustavat. Olin hänen ystävänsä. Toivomukseni oli että hän naisi Maria Valenzuelan. Sitäpaitsi olin sijoittanut paljon rahaa hänen liikeyrityksiinsä ja vielä enemmän tuohon kultakaivokseen. Tämä vaati tullakseen tuottavaksi hyvin suuret kustannukset ennenkuin se saattoi antaa rikkauksiansa. Jos siis Luis Cervallos naisi Maria Valenzuelan saisin heti takaisin rahojani.

Mutta John Harned seurasi Maria Valenzuelaa Quito'on ja heti meille selvisi -- nimittäin Luis Cervallos'ille ja minulle -- että hän katsoi John Harned'ia hyvinkin suopein silmin. Sanotaan naisten aina saavan tahtonsa perille, mutta tässä ei ainakaan niin käynyt. Maria Valenzuela ei saanut tahtoansa perille ainakaan mikäli John Harned on kysymyksessä. Olisi käynyt niinkuin pitikin vaikkemme Luis Cervallos ja minä olisikaan istuneet aitiossa sinä päivänä kun härkätaistelu tapahtui Quito'ssa. Mutta senverran on totta, että istuimme aitiossa sinä päivänä ja kerronpa mitä silloin tapahtui.

Istuttiin neljä samassa aitiossa, nimittäin Luis Cervallon vieraat. Istuin lähinnä presidentin aitiota. Vastaisella puolella oli kenraali Jose Eliceo Salazar'in aitio. Hänen seuranaan olivat kenraalit Joaquin Endara ja Urcisino Castillo sekä eversti Jacinto Fierro ja kapteeni Baltazar de Echeverria. Vain Luis Cervallos'illa oli senlainen asema ja niin suuri vaikutusvalta, että hänellä annettiin presidentin viereinen aitio. Itseasiassa oli presidentti johtokunnalle lausunut toivomuksenaan, että Luis Cervallos saisi tuon aition.

Orkesteri oli juuri lopettanut Ecuadorin kansallislaulun. Härkätaistelijain kulkue oli ohi. Presidentti antoi alkumerkin päännyökkäyksellä. Torvilla toitotettiin ja härkä syöksyi kilpakentälle -- tiedättehän miten se tapahtuu. Kiihoittunut villieläin, nuo pienet, polttavat keihäät niskassaan etsii raivossaan vihollista. Härkätaistelijat piiloutuivat verhojensa taakse ja odottivat. Äkkiä astuivat he esiin ilmassa heilutellen kirjavia suojiaan. Viisi ottelijaa kummaltakin puolelta. Härkä jäi seisomaan nähdessään niin monta vihollista, tietämättä oikein ketä rupeaisi ahdistamaan. Sitten astui yksinäinen taistelija esille mennen härkää vastaan. Härkä heitti hiekkaa etujaloillaan ilmaan ja koko kenttä oli yhtenä ainoana tomupilvenä. Sitten ryhtyi se pää alhaalla hyökkäämään suoraan kohti tuota yksinäistä taistelijaa.

Ensimäisen härän ensi hyökkäys on aina mielenkiintoisin. Onhan varsin luonnollista että hetken päästä hiukan väsähtää ja jännitys kadottaa uutuutensa. Mutta ensimäisen härän ensi hyökkäys! John Harned näki sen ensi kerran eikä hän niinollen voinut välttää jännitystä nähdä mies asestettuna vain kangaskappaleella ja härän hyökkäävän hänen päällensä halki hiekkakentän terävin ja levein sarvin.

"Katsokaa", huudahti Maria Valenzuela, "eikö ole mainiota?"

John Harned nyökkäsi päällään häneen katsomatta. Hänen silmänsä hohtivat ja olivat suunnatut kentälle. Taistelija väistyi syrjään härän tieltä kääntäen suojansa, käärien sen olkapäilleen.

"Mitä pidätte tästä", kysyi Maria Valenzuela. "Eikö se ole -- niinkuin sanotte -- hieno urheilutehtävä?"

"Sitä se kyllä on", vastasi John Harned. "Se on sangen taitavasti tehty."

Nainen paukutti käsiään ihastuneena. Hänellä oli pienet kädet. Myöskin yleisö taputti käsiään. Härkä kääntyi tullen takaisin. Jälleen vältti kilpailija sen, levitti suojan harteilleen ja taaskin oli yleisö haltioissaan. Kilpailija oli kerrassaan mainio. Sitten vetäytyi hän pois kentältä ja toiset tulivat tilalle. Sitten he iskivät kukkapäiset piikkinsä härkään, molemmin puolin lapaan, kaksi kerrallaan. Senjälkeen astui Ordonez, ensimäinen matadoori, esiin kantaen pitkää miekkaa ja punaista lippua. Torvet toitottivat kuolonsanomaa. Hän ei kuitenkaan ollut niin etevä kuin Matestini. Mutta oli hänkin sentään hyvä ja yhdellä pistolla onnistui hän pistämään miekkansa sydämeen; härän jalat taipuivat vähitellen, se laskeutui hiekalle ja kuoli. Se oli tehoisa isku, suora ja varma ja sitä aplodeerattiin paljon ja roskaväki heitti hattunsa kentälle. Maria Valenzuela löi käsiänsä yhteen niinkuin toisetkin ja John Harned katsoi häntä kummeksien; tämän herran kylmä sydän ei lämmennytkään tuosta tapahtumasta.

"Pidättekö te tästä", kysyi hän.

"Aina", sanoi neiti jatkaen käsiensä taputtamista.

"Aina siitä saakka kun oli pieni tyttö", sanoi Luis Cervallos. "Muistan hänen ensimäisen härkätaistelunsa. Hän oli nelivuotias. Hän istui äitinsä polvella ja hän taputteli käsillään aivan kuin nytkin. Hän on aito espanjatar."

"Nyt olette tekin sen nähneet", sanoi Maria Valenzuela John Harned'ille, kun kentällä valjastettiin aasit vetämään pois kuollutta härkää. "Olette nähneet härkätaistelun ja pidätte siitä, eikö totta? Mitä pidätte tästä?"

"Minusta ei härällä ollut lainkaan mahdollisuuksia", sanoi hän. "Se oli tuomittu jo etukäteen. Lopputulos oli selvä. Ennenkuin härkä oli tullutkaan esille olivat kaikki tietoiset sen kuolemasta. Jos on kyseessä ensiluokan urheilutehtävä, niin täytyy lopputulos olla epätietoinen. Kysymyksessä oli tyhmä härkä joka ei ollut milloinkaan otellut ihmisen kanssa ja viisi viisasta ihmistä, jotka olivat otelleet monen härän kera. Jos olisi yksi mies ja yksi härkä, voitaisiin puhua oikeudenmukaisuudesta ."

"Tai yksi mies viittä härkää vastaan", sanoi Maria Valenzuela ja kaikki nauroivat. Luis Cervallos nauroi äänekkäimmin.

"Niin", sanoi John Harned, "juuri viittä härkää vastaan ja mies ei milloinkaan ennen astunut kilpakentälle -- senkaltainen mies kun te, senjor Cervallos."

"Mutta me espanjalaiset pidämme härkätaistelusta", sanoi Luis Cervallos ja minä saatan vannoa itse paholaisen kuiskanneen hänen korvaansa sen mitä nyt tulen kertomaan.

"Silloin täytyy olla koulutettu maku", vastasi John Harned. "Chicagossa tapetaan kyllä tuhansittain härkiä päivittäin, mutta ei kukaan maksa sisäänpääsymaksua sitä katsellakseen."

"Se on teurastusta", sanoin ininä, "mutta tämä sensijaan -- oi, tämähän on taidetta. Se on erikoista. Se on kaunista. Se on hienostettua."

"Ei toki aina", sanoi Luis Cervallos. "Olen nähnyt parisen kömpelöä taistelijaa ja vakuutan, ettei se ollut kaunista."

"Hän värisi ja kasvot kuvastivat sellaista tuskaa, että arvelin paholaisen hänelle kuiskivan; hän rupesi nyt näyttelemään jotain osaa."