Part 1

YÖN LAPSI

Kirj.

Jack London

Suom. Viljami Ventola

Kustannusosakeyhtiö Suomi, Helsinki, 1922. Öflund & Pettersson, Kirja- ja kivipaino.

SISÄLTÖ:

Yön lapsi. John Harned'in raiviovimma. Kivikauden mies. Epäilyttävä tapaus. Lujat nyrkit. Aurinkoteltan alla. Ihmisen tappaminen.

YÖN LAPSI.

Eräänä lämpöisenä yönä istuttiin vanhassa Alta-Inoyo -kerhossa San Franciscossa ja avonaisista ikkunoista tulvi katumelu huoneeseen tukahdutettuna ja etäisenä. Keskusteltiin siitä lahjomisjärjestelmästä, mikä oli vallalla ja viimeisenä tunnustimena siihen seikkaan katsoen, että kaupungin hallitusta tultaisiin puhdistamaan sen päivänvaloa arastelevista aineksista. Sitten oli ruvettu pohtimaan tuota alhaista, ilettävää ja halpamaista mädännäisyyttä, mikä on olemassa, kiusaten kaikkia ihmisvihaajia. Aivan vahingossa sattui sitten joku läsnäolijoista mainitsemaan nimen O'Brien. -- O'Brien -- nuori ja lupaava nyrkkeilijä -- oli saanut surmansa eilisiltaisessa palkinto-ottelussa. Tuntuipa ilma heti puhtaammalta. O'Brien oli näet ollut moitteeton nuorimies ja ihanteilla varustettuna. Hän ei juopotellut, ei tupakoinut eikä käyttänyt kiroussanoja, vielä oli hänen ruumiinrakenteensa kuin nuoren Jumalan. Hänellä oli ollut rukouskirjansa mukanaan tuossa ottelussa. Sen he löysivät hänen takkinsa taskusta pukuaitiossa ... jälkeenpäin.

Täällä oli läsnä puhtain, raikkain ja saastuttamaton Nuoruus, jotain kunnioitusta ansaitsevaa ja ihanaa ihmisten ylistettäväksi, sittenkun he sen ovat kadottaneet ja tulleet keski-ikään. Ja niin ylistimmekin Nuoruutta niin haltioituneesti, että saimme Romantiikan esilleloihdituksi ja annoimme sen tunnin ajaksi houkutella meidät kauas pois inhimillisen yhteiskunnan rajalta ja sen uhkaavalta hälinältä. Bardwell alkoi kyllä puhelun lainaamalla Thoreau'n mielipiteitä, mutta vanha Trefethan, kaljupäinen ja pöhöttynyt, oli se kun sieppasi itselleen tuon lainan ja ruumiillistutti Romantiikan keskuuteemme koko tunniksi. Ensiksi ihmettelimme kylläkin montako whiskitotia hän oli saanut päivällisen jälkeen, mutta pianpa unohtui tuonlainen huolittelu.

"Se oli vuonna 1898 -- olin silloin viisineljättä vuotta vanha", sanoi hän. "Tiedän kyllä teidän harjoittavan päässälaskua. Teillä on oikein. Olen nyt tasan neljäkymmentä, näytän kymmenen vuotta iäkkäämmältä ja lääkärit sanovat ... piru periköön kaikki lääkärit!"

Hän vei korkean lasinsa suulleen ja latki hitaasti sitä rauhoittaakseen suuttumustaan.

"Mutta olen ollut nuori ... kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta sitten, päässäni oli minulla hiuksia, olin hoikka ruumiiltani kuin kilpajuoksija ja pisin työpäivä ei minulle ollut kyllin pitkä. Olin voimapoikanen vuonna 98. Sinä muistat minut, Milner. Sinä tunsit minut siihen aikaan. Enkö ollut jokseenkin tanakka poika!"

Milner nyökkäsi päätään ja myöntyi. Hänkin kuten Trefethan oli kaivosinsinööri ja oli koonnut omaisuuden Klondykessä.

"Olithan sinä sitä, vanha ystäväni", sanoi Milner. "En milloinkaan unohda miten hyvin selviydyit metsätyöläisistä tuona iltana kun tuo pikkunen toimittaja järjesti siellä tappelun. Slavin oli siellä sattumalta" -- tämä näet sanottiin meille -- "ja hänen isännöitsijänsä halusi ruveta nyrkkeilyyn Trefethanin kera."

"Niin, katsohan nyt minua", komenti Trefethan suuttuneena. "Tällaiseksi on Goldstead minut tehnyt... Jumala yksin tietää montako miljoonaa, mutta sielustani ei jälellä mitään ... eikä suonistanikaan... Tuo kelpo punanen veri on nyt poissa. Olen kuin maneettieläin, vain paksu kerros väreilevää protoplasmaa ... vain ... vain..."

Mutta sanat ehtyivät ja hän etsi lohtua korkeasta lasistaan.

"Naiset minua katselivat ... siihen aikaan ja kääntelivät päätään katsellakseen minua kerran vielä. Omituista etten milloinkaan mennyt naimisiin. Mutta tyttö sitten. Siitähän minun pitikin puhua. Tapasin hänet tuhat peninkulmaa kaiken kunnian ja rehellisyyden takana, niin, vieläpä enemmänkin. Ja hän toisti minulle juuri nuo Thoreau'n sanat kun Bardwell lainasi hetkisen sitten -- juuri tuo päivällä ja yöllä syntyvistä jumalista, valkeat ja mustat jumalat.

"Tämän jälkeen sitten tein valtauksiani Goldstead'in luona -- enkä minä edes aavistanut minkälainen kultakaivos tuosta joenpohjukasta sittemmin tulisi -- tein tuon retken itään yli Teräkallioitten ja viistoon yli Ison Orjameren. Siellä ylhäällä pohjoisessa eivät Teräkalliot muodosta pelkkää harjaa. Se on vain raja, erottava muuri, mahdoton vallata ja luoksepääsemätön seinämä. Siellä ei ole minkäänlaista johtavaa tietä, vaikkakin kuljeksivat kauppiaat vanhoista ajoista asti silloin tällöin ovat kulkeneet niitten ylitse ... no, tälle tielle hukkuneitten luku on monta vertaa isompi kuin perillepäässeitten. Ja juuri siksi rupesin siihen hommaan. Se oli retki mistä ken tahansa saattaa ylpeillä. Olen vielä tänäkin päivänä ylpeämpi juuri siitä kun mistään toisista myöhäisimmistä saavutuksistani.

"Se on tuntematon maa. Laajat alueet siitä ei milloinkaan ole tutkittu. Siellä on suuret laaksot mihin valkonen mies ei milloinkaan ole jalallaan astunut ja intiaaniheimot ovat samanlaisella kehitysasteella kuin kymmenentuhatta vuotta sitten ... melkein ... heillä kun on ollut niin hiukan yhteyttä valkoisten kanssa. Silloin tällöin tuli heitä muutama parvi kaupantekoon, siinä kaikki. Muun muassa Hudsonbay-komppania ei onnistunut heitä tavottamaan ja voittamaan.

"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin muuatta jokea -- Kaliforniassa nimitettäisiin senlainen joki virraksi -- se oli nimetön eikä kartoitettu. Siinä oli komea laakso, toisinaan koristettuna kanyonpensaan seinämillä, toisinaan taas avautuen ihaniin, leveisiin ja pitkänomaisiin seutuihin, missä miltei miehenkorkuista ruohoa kasvoi pohjalla, kukkaisniittyjä ja kuusipuisia viidakkometsiä, neitseellinen ja komea asultaan. Koirat kantoivat pakkauksen selässään ja olivat arkajalkaiset ja loppuun väsyneet; tähystelin jotain vähäpätöistä intiaaniyhteiskuntaa saadakseni rekiä ja koiranajajia, jotta voisimme jatkaa matkaa ensimäisellä lumella. Tämä oli syksyllä myöhään ja minä olin vallan hämmästynyt kun vielä silloin löytyi kukkia. Luulin olevani Amerikan pohjoispuolella, korkealla Teräkallioitten tukipilarien välissä ja kuitenkin löytyi niin paljon kukkia kaikkialla. Ennen tai myöhemmin tulevat valkoiset alkuasukkaat sijoittautumaan siihen ja viljelemään vehnää koko laaksossa.

"Sitten näin savua ja kuulin koirien haukuntaa -- intiaanikoirien -- ja tulin erääseen leiripaikkaan. Siinä piti luullakseni olla viisisataa oikeata intiaania ja minä huomasin kuivauskehyksistä syysmetsästyksen olleen anteliaan. Ja silloin kohtasin tytön -- Lucy'n. Sellainen oli hänen nimensä. Vain merkkikielellä saatoimme ymmärtää toisemme kunnes veivät minut jonkinlaiseen suureen suojaan -- puoleksi teltta, mikä oli auki siltä puolelta jolla leirituli paloi. Tuo teltta oli kokonaan hirvennahoista, jotka olivat savustetut, käsin kiiltäviksi hangatut ja kullanruskeat. Sisällä oli kaikki niin somaa ja järjestyksessä; sellainen tapa ei ole vallalla missään intiaanileirissä. Vuoteen muodostivat tuoreet kuusenhavut. Siellä oli isohko joukko nahkapatjoja ja kaiken päällä oli joutsenuntuvapeite -- en milloinkaan ole sattunut näkemään mokomanlaista peitettä! Ja sillä vuoteella istui Lucy jalat ristissä. Hän oli ruskea kuin pähkinä. Tyttö, sanoin, mutta sitäpä hän ei ollutkaan, hän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsooni, kaikinpuolin kehittynyt täysiverinainen, majesteetillisen kypsä. Ja silmät olivat siniset.

"Ne valloittivat minut paikalla -- hänen silmänsä -- siniset, ei posliinisineä, vaan tummat kuin meri ja taivas yhteen sulautuneina, ja hyvin viisaat. Niin, ja vielä enemmän -- niissä oli naurua -- lämmintä naurua, auringonlämpöä ja inhimillistä, ylen inhimillistä ja ... sanonko naisellista? Niin, siinä oli naissilmät, todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Voinko sanoa enemmän? Ja noissa sinisissä silmissä oli samalla kertaa kuohuva levottomuus, uneksiva toive ja lepo, ehdoton lepo sekä eräänlaista kaikkitietäväistä ja filosoofista tyyneyttä."

Trefethan keskeytti äkkiä.

"Luulette kai minulla olevan jotain nokassani. Mutta sitä ei ole. Se on vasta viides totiannos päivällisaterian jälkeen. Olen selvä. Olen juhlatuulella. Istun täällä rinnakkain pyhän nuoruuteni kera. Enhän minä -- 'vanha' Trefethan -- puhu, sehän on nuoruuteni ja tämä sanoo näitten silmien olleen ihmeellisimmät kun milloinkaan ennen näkemäni -- niin tyynet ja kuitenkin levottomat, niin viisaat ja kuitenkin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin nuoret, niin tyytyväiset ja kuitenkin ikävyyttä kuvastavat. En voi niitä sanoin kuvata, pojat. Kun hänestä olen teille kertonut, ymmärrätte kai paremmin itse.

"Hän ei noussut. Mutta hän ojensi minulle kätensä.

"'Vieras', sanoi hän, 'oli kivaa nähdä teitä.'

"Ajatelkaahan -- tuollaista aitoa nurkkakieltä! Voitte kuvitella tunteeni. Hän oli nainen, valkoinen nainen mutta tuo nurkkakieli! Oli kerrassaan hämmästyttävää tavata valkoista naista täällä maailman rajojen ulkopuolella -- ja tuo kieli sitten! Se rämisi korvissani, voitte uskoa. Se pisti kun väärä ääni. Ja kuitenkin väitän tuon naisen runoilijaksi. Saattepa kuulla.

"Hän toimitti intiaanit pois. Ja todentotta he menivätkin. Sokeina alistuivat he tottelemaan hänen käskyjään. Hän oli _hi-yu-skookumi_, päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttämään minulle teltan ja huolehtimaan koiristani. Ja sen he tekivätkin. Ja he tunsivat päällikkönsä siksi hyvin, etteivät he uskaltaneet päästää mokkasiinihihnaa minun varustuksistani. Hän oli Taipumaton Laki lihaa ja luuta. Sanon vaan, että kylmä väristys kävi läpi luitten ja ydinten sekä pitkin selkäpiitäni tavata valkoinen nainen tuolla ylhäällä villin intiaanirodun päällikkönä tuhatta peninkulmaa Ei-kenenkään-maan takana.

"Kuten sanoin oli juuri tuossa soraääni. Mutta tuo kohta, unohtakaa, pyydän. Minäkin sen unohdin siinä istuessani joutsenuntuvapeitteellä ja kuullen ja katsellen tuota ihmeellistä naista, joka ei ole löytänyt vastinettaan Thoreau'n enemmän kuin muittenkaan runoilijain tuotannossa.

"Viivyin siellä viikon päivät. Se johtui hänen pyynnöstään. Hän lupautui koirien, rekien ja intiaanien avulla viemään minut ylitse Teräkallioitten parhainta solaa. Senlainen matka on viisisataa engl. peninkulmaa. Hänen telttansa oli pystytetty syrjään korkealle virtaäyräälle ja parisen intiaanityttöstä valmisti hänen ruokansa ja hoitivat teltta-askareet. Ja me puhelimme ja puhelimme ensi lumen sataessa ja jatkoimme kunnes sain oivallisen rekikelin. Ja tänlainen on hänen elämäkertansa.

"Hän oli syntynyt rajalla ja oli köyhien alkuasukkaitten tytär. Ja tiedättekö mitä tämä merkitsee: työtä, työtä, alituista työtä, työtä suurin piirtein ja äärtä vailla.

"En milloinkaan ole nähnyt maailman koreutta", sanoi hän. "Minulla ei ole senlaiseen aikaa. Tiesin sen olevan tuolla jossakin etäällä meidän tupamme ympärillä, mutta aina oli leivottava, kuurattava ja pestävä ja työtä riitti aina. Toisinaan tulin oikein sairaaksi halusta päästä matkalle ja varsinkin keväällä sai lintujen laulu minut miltei villiytymään. Tahdoin juosta ulkona korkeassa ruohikossa, kostutella jalkojani sen kasteessa ja ulotella matka metsien halki kohti vuorenharjannetta nähdäkseni ympärilleni. Oi, minulla oli koko joukko houreita -- seurata jokivarsia ja loikkia lätäköstä toiseen, tehdä ystävyyttä sisiliskojen ja taimenien kanssa, katsella aivan salaa ja huomioida oravia ja jäniksiä sekä pieniä turkiseläimiä; omin silmin katsella niiden elämää ja oppia tuntemaan niiden salaiset käytävät. Jos suinkin olisi riittänyt aikaa otaksuin voivani hiipiä kukkien lomitse ja jos olisin ollut kiltti ja hiljaa voinut kuulla mitä ne toisilleen kuiskivat; senlainenhan kuvastaisi kaikkea viisautta mitä eivät ihmiset tunne."

Trefethan vaikeni ja huolehti lasinsa täyttymisestä.

"Erään toisen kerran hän puhui: 'Tahdon öisin juosta kuin villipeto, vain juosta kuutamossa ja tähtien alla, juosta valkoisena ja alastomana pimeässä. Pimeydellä on mielestäni viileän sametin tuntu -- juosta ja vain juosta loppumattomiin. Eräänä iltana ollessani oikein loppuunajettu -- oli nähkääs ollut hirveän kuuma päivä, eikä taikina millään ottanut noustakseen, kirnuaminen oli kerrassaan epäonnistunut ja tunsin itseni ärtyneeksi ja kiukkuiseksi -- puhuin isälleni juoksuhalustani.' Hän katsoi minua aika pitkään ja hiukan kummeksivana. Sitten hän antoi nautittavakseni kaksi pilleriä. Käski sitten minua menemään levolle ja nukkumaan makeasti, niin olisin aamulla muka virkeä. Päähänpistoistani en sen koommin puhunut hänelle enemmän kuin kenelle muullekaan.

"Koti siellä ylhäällä vuoristoseuduilla purettiin sittemmin -- elintarpeitten puutteesta luullakseni -- ja perhe jäi asumaan Seattleen. Siellä oli hän työskennellyt eräässä tehtaassa -- pitkinä tunteina sangen raskaasti. Vuoden päästä tuli hänestä tarjoilijatar kovin kehnoon ravintolaan -- 'syltty' nimitti hän sitä.

"Kerran sitten sanoi hän minulle: 'Romantiikkaa kai ajoin takaa. Mutta minkäänlaista romantiikkaa en löytänyt tiskipaljuista ja pesupunkeista eli tehtaista ja syltyistä.'

"Kahdeksantoista vuotiaana meni hän naimisiin -- hänen miehellään oli määränään matkustaa Juneau'n ja siellä avata ravintola. Hänellä oli muutama dollari säästettynä ja kuulosti hyvinvoivalta. Hän ei rakastanut tuota miestä, niin hän minulle sanoi, mutta toiselta puolen oli hän aivan väsähtänyt ja tahtoi millä hinnalla tahansa päästä tuosta ijänikuisesta raadannasta. Sitäpaitsi oli Juneau Alaskassa ja hänen ikävänsä muodostui haluun nähdä tuo ihmeellinen maa. Mutta ei hän paljoakaan saanut siitä nähdä. Hänen miehensä avasi pienen ja vaatimattoman ravintolan ja tyttö huomasi hyvinkin pian miksi he olivat naimisiin menneet ... päästäkseen palkkaamasta palvelijatarta. Vaimo siinä miltei hoiteli koko lafkan ja suoritti kaiken työn yleisön palvelusta tiskaukseen saakka. Ja miltei aina keitti hän ruokaa. Tätä kesti neljä vuotta.

"Voitteko kuvitella tuota aarniometsäolentoa täynnänsä luonnonelämän kaikkia vaistoja, kaihoten vapaita lakeuksia suljettuna ahtaaseen ruokalaan orjana raataen neljä sietämätöntä vuotta?

"'Kaikki oli tarkoituksetonta', sanoi hän. 'Mitä tuo kaikki oikeastaan hyödytti? Miksi olin syntynyt? Oliko tämä elämän tarkoitus -- vain työtä ja työtä ja aina olla väsynyt? Mennä levolle väsyneenä, nousta väsyneenä, joka päivä edellisen kaltainen, mahdollisesti vieläkin orjuuttavampi?' Hän oli kuullut kyläpappien -- niinkuin hän ilmaisi -- puhuvan kuolemattomuudesta, mutta ei voinut käsittää työnsä sopivaksi esivalmisteluksi kuolemattomuuteensa.

"Mutta vieläkin oli hänellä unelmansa, vaikkakin sangen harvoin. Hän oli lueskellut muutamia kirjoja. Mitä kirjoja, kysynette. Mahdollisesti lainakirjastoromaaneja, mutta nekin olivat ravinneet hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'kun olin päästäni aivan sekaisin hellan kuumuudesta olisin kerrassaan pyörtynyt ellen olisi saanut edes hiukkasen raitista ilmaa; silloinpa pistin pääni ulos keittiön akkunasta ja tällöin suljettuani silmäni näin minä mitä ihmeellisimmät asiat. Äkkiä olin vaeltavinani maantietä ja kaikki oli sunnuntaisiistiä ja rauhallista. Ei likaa missään, ei tomua, vain yli ihanien niittyjen liriseviä puroja ja leikkiviä lampaita, tuulen tuomaa kukkaistuoksua ja kaiken yli lauhkeaa auringonpaistetta; lehmät siinä seisoivat polviin saakka lätäköissä märehtien ja nuoret tytöt kylpivät joen mutkassa, valkoisina, joustavina ja luonnollisina -- ja silloin tiesin olevani Arkadian satumaassa. Olin lukenut jostakin kirjasta tuosta ihmemaasta. Taikka myös tulivat auringonvalossa säkenöitsevät ritarit ratsastaen tietä pitkin eli neitsykäinen lumivalkealla hevosella ja näen etäällä linnantornien kohoavan. Tai myöskin ensimäisessä tienmutkassa näen erään palatsin, valkosen, ilmavan ja satumaisen, vettäsuitsuavine suikkukaivoineen. Kukkia kaikkialla. Riikinkukot ruohikkonurmella ... ja sitten avaan silmäni ... kuumuus keittiönhellasta kietoutui ympärilleni ja kuulin Jaken sanovan Jake, hän oli mieheni -- niin, kuulin Jaken sanovan: mikset nosta papuja padasta! Luuletko minun tässä koko päivää odottelevan? -- Romantiikkaa! Tämä muistutti lähinnä sitä tapausta, kun muuan juopunut armenialainen kokki villiytyi ja kyökkiveitsellä yritti leikata kurkkuni poikki ja minä poltin käsivarteni hellillä ennenkuin ennätin iskeä häntä perunanuijalla.'

"'Halusin mukavaa elämää ja kauniita esineitä ja muuta senkaltaista, mutta tuo ei juuri ottanut onnistuakseen ja niinollen olinkin syntynyt vain laittamaan ruokaa ja tiskaamaan. Siihen aikaan oli Juneau'ssa suuria rauhattomuuksia ja kun katsoin toisia naisia siellä ei heidän elämäntapansa minua houkutellut. Tahdoin tietystikin olla puhdas. En tiedä miksi, vain siksi kun niin tahdoin ja ajattelin yhtä kernaasti voivani kuolla tiskauksestakin kuin kuolla heidän laillansa.'"

Trefethan keskeytti silmänräpäykseksi ja solmi ajatuksissaan muutamia kertomuksen lankoja jatkaakseen.

"Niin, tuon naisen kohtasin siellä ylhäällä napamailla halliten villiä intiaaniheimoa ja muutamia tuhansia neliöpeninkulmia metsästysmaita. Ja kaikki oli sitäpaitsi sangen yksinkertaista ja luonnollista, olisihan hän voinut elää ja kuolla kattilain ja patojen seoksessa. Mutta sittenpä 'tuli kuiskaus, tuli näky'. Siinä oli kaikki mitä tarvittiinkin.

"'Heräsin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Tapasin sen eräällä sanomalehtikaistaleella. Muistan joka ainoan sanan ja saatan sen lukea teille.' Ja niin luki hän Thoreau'n '_Ihmisen luonto huutaa_':

"'_Ne nuoret männyt mitkä vuosi vuodelta varttuvat ovat minusta virkistävät katsella. Puhumme intiaanin sivistyttämisestä, mutta tuopa ei ole samaa kuin häntä parannella. Hämärän metsäelämän heränneellä itsenäisyydellä ja yksinäisyydellä säilyttää hän kanssakäymisensä heimonsa jumalien kera ja silloin tällöin on havaittavissa harvinainen ja omituinen yhdyselämä luontoon. Hän saa välkkeitä tähtitieteestä, mikä on vierasta meidän salongeillemme. Hänen sielunsa alituinen valo on hämärä vain siksi kun etäisyys sinne on niin suuri, mutta se on kuin heikko vaan ihana tähtivalo verrattuna keinotekoisen valon häikäisevään mutta lyhytaikaiseen loistoon. Saarten asukkailla on päiväsyntyiset jumalansa, mutta ne eivät ole niin iäkkäitä kuin ... yösyntyiset jumalat_.'

"Niin, tämä oli juuri se minkä hän luki. Hän toisti tämän sanasta sanaan jolloin unohdin kokonaan hänen entiset alhaiset sanontansa, sillä sehän oli juhlallista, kerrassaan uskontunnustus -- pakanallinen jos niin tahdotte ja valettuna elävään muotoon; mutta siinä oli hän kuitenkin oma itsensä.

"'Jäännös lehdestä oli poisrevittynä', jatkoi hän, äänessä syvä kaipauksen tuntu. 'Se oli vain lehtipalanen. Mutta tuon kirjoittaja Thoreau oli viisas mies. Minä haluaisin kernaasti tietää hänestä enemmän.' Hän jäi tähän silmänräpäykseksi ja minun täytyy todistaa että hänen kasvonsa olivat sanomattoman pyhimyskaltaiset hänen sanoessaan: 'Olisin kylläkin saattanut olla mieheni hyvä vaimo.'

"Ja sitten jatkoi hän: 'Kun tuon luin tiesin aivan tarkalleen minun suhdettani siihen. Olin yön lapsi. Minä joka olin viettänyt koko elämäni päivällä syntyneiden kera olinkin yön lapsi. Siksi en milloinkaan tuntenut minkäänlaista tyydytystä ruuanvalmistuksessa ja tiskauksessa, siksi himoitsinkin alastonta tanssia kuutamossa. Ja tiesin ettei tuo likainen ja pieni Juneaukapakka ollut minun oikea paikkani. Ja sanoinkin heti paikalla: Minä lähden täältä pois". Kokosin siis kaikki vaaterepaleeni ja läksin. Jake huomasi tuon ja yritti estää minua siitä.'

"'Mitä siitä nyt tulee?' sanoi hän.

"'Sinun ja minun välille avioero', sanoin. 'Lähden täältä suuriin metsiin ... sinnehän kuulun.'

"'Sitäpä sinä et tee', sanoi hän ojentaen käsivartensa minuun tarttuakseen. 'Keittiökuumuus on mennyt päähäsi. Kuulehan nyt mitä minä sanon ennenkun rupeat tekemään hullutuksia.'

"Mutta minäpä otin esille pienen revolverin sanoen; tämä on puhuva puolestani.

"Ja niin menin sen tien."

Trefethan tyhjensi lasinsa ja käski tuomaan uuden.

"Tiedättekö, pojat, mitä tuo tyttö oikeastaan teki? Hän oli kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. Koko ikänsä oli hän ollut tiskipaljun ääressä eikä tiennyt maailmasta sen enempää kun minä neljännestä tai viidennestä suuruusluokasta. Kaikki tiet johtivat hänelle maaliin. Mihinkään balettiseurueeseen hän ei antautunut. Alaskassa on paras kulkea veneellä. Hän meni rannalle. Intianilainen palkovene oli juuri lähtemäisillään Dyea'an -- tiedättehän senlainen vene kun on kaiverrettu yhden ainoan puun rungosta ja kuusikymmentä jalkaa pitkä. Hän antoi heille parisen dollaria ja astui veneeseen.

"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. Sitä se oli jo ensi hetkestä. Tuossa veneessä oli yhteensä kolme perhettä ja niin ahdasta, ettei voinut kääntyäkään, siinä oli koiria ja intiaanikakaroita, jotka ryömivät joka taholla ja jokainen veneessä olija sousi pitäen vauhtia yllä. Molemmin puolin nuo suuret juhlalliset vuoret ja taivaalla auringon valkaisemia pilvenhattaroita. Ja oi -- hiljaisuus! Tuo syvä, ihmeellinen hiljaisuus! Toisinaan saattoi etäällä, nähdä savun nousevan jonkun metsästäjän leiristä ja kohoavan ylös korkeuksiin puitten lomitse. Se oli kuin huviretki, juhlallinen laivaretki ja näin unelmani täyttyvän. Olin sitäpaitsi valmistautunut siihen, että jotain odottamatonta voisi sattua minulle milloin tahansa. Ja niin kävikin.

"Oi, ensimäinen leiripaikka saarella! Kalat mitkä pojat pyydystelivät erään puron suussa ja tuo suuri hirvi minkä muuan nuorista miehistä ampui juuri meidän kääntyessä niemenkärjen ohitse. Ja kaikkialla oli kukkia ja kappaleen matkaa rannasta oli paksu mehevä ja miehenkorkuinen ruoho. Muutamat tytöistä kulkivat kanssani niityn poikki ja sitten kiipesimme vuoren rinnettä minkä takana noukimme marjoja ja happamelta maistuvia juuria, mitkä kuitenkin olivat hyvät syödä. Ja marjamaassa kohtasimme suuren karhun, joka söi siellä illoin. Se sanoi 'Uff!' ja juoksi tiehensä yhtä pelokkaana kuin mekin. Ja leiri ja leirituli sitten, entäpä kiehuvan metsästyssaaliin synnyttämä haju! Tuo kaikki oli ihanaa. Vihdoin olin siis joutunut yön lasten pariin ja tiesinkin sinne kuuluvani. Ensi kerran elämässäni tunsin itseni onnelliseksi ruvetessani ehtoolla levolle. Ja telttakankaan alta tarkastin salaa tähtitaivasta, minkä suuri vuorenharjanne jakoi kahtia ja kuuntelin yön ääniä ja tiesin että samanlainen oli oleva seuraavakin päivä ja aina, aina, sillä takaisin en ajatellutkaan lähteä. Enkä myöskään milloinkaan palannut.

"Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän täytyi kulkea leveän lahdenpoukaman ylitse vähintäinkin kaksitoista, viisitoista peninkulmaa ja keskellä lahtea ollessamme rupesi ankarasti tuulemaan. Illalla laahasi minut sitten muuan susikoira maihin ja olinkin ainoa hengissä oleva.

"Ajatelkaa nyt itse!" keskeytti Trefethan. "Palkovene oli hylkynä ja upposi ja kaikki saivat surmansa häntä lukuunottamatta. Hän kahlasi rantaan, tarttui erään koiran häntään, vältti rantaluodot ja joutui pienelle hiekkasärkälle ainoa mikä oli näkyvissä pitkän matkan päähän.

"'Kaikeksi onneksi oli se kiinteää maata', sanoi hän. 'Lähdin siis kulkemaan halki metsien, ylitse kallioitten ja suoraan eteenpäin aina vaan. Oli kuin olisin etsinyt jotakin varmana siitä, että se löytyy. En pelännyt. Olinhan yön lapsi eikä suuri metsä voinut minua tappaa. Ja seuraavana päivänä löysinkin sen. Minä nähkääs löysin pienen ränsistyneen töllipahasen. Kukaan ei ollut siinä asunut vuosikausiin. Kattokin oli romahtanut. Lahonneet filtit olivat makuusijoilla ja hellillä oli pannuja ja kattiloita. Mutta se ei vielä ollut ihmeellisintä. Ulkopuolella, metsän reunassa, ette voi arvata mitä sieltä löysin. Kahdeksan hevosen luurangot, jokainen sidottuna eri puuhun. Ne olivat kaiketi kuolleet nälkään ja jälelle on jäänyt vain erillänsä olevia luita! Ja jokaisella hevosella oli ollut kantamus selässä. Kääreet olivat siinä luitten seassa -- vernissoituja säkkejä ja niitten sisässä taas hirvennahkasäkkejä ja niitten sisällä -- mitä uskotte?'