Part 5

"Huomaavainen puoliso!"... Tämä lausemuoto koski minuun, suoraan sanoen, jotenkin epämiellyttävästi. "Huomaavaisella puolisolla" on niin omituinen merkitys.

Mutta varmaankaan ei Lovisa ollut yksinkertaisuudessaan tullut ajatelleeksikaan kätkeä sellaista merkitystä sanoihinsa! Rouvien lausetapoja ei meidän ylipäänsä tule aivan tarkalleen analyseerata, varsinkaan ei minun vaimoni, joka epäilemättä on enkeli, mutta tyylin suhteen ei koskaan ollut varsin tarkka.

Kun minä, syötyämme mitä iloisimman mielialan vallitessa aamiaisemme, läksin kamariini, löysin kirjoituspöydältäni kirjeen. Nopeasti avasin kotelon -- jälleen nimetön kirjoitus, muutamia riviä tosin, mutta jotka ajoivat veret poskiini. Kuulkaa:

"Herraseni! Ystävistänne pidätte varmaankin paljon, koska he teidän kotoa poissaollessannekin käyvät teitä tervehtimässä, vai oletteko eilisen illan sattumalta asunnossanne viettänyt? Oletteko sokea, vai ettekö tahallanne tahdokaan nähdä?"

Kirje putosi vapisevista käsistäni; se ei enään ollut mikään pelkkä epäluulo, vaan oikea syytös.

Niinmuodoin oli täällä eilen joku, ja vaimoni salasi sen minulta!? -- Onko se mahdollista? Olenko hirvittävän unen uhrina, vai onko Lovisani, jota olen pitänyt ihanimpana ja hyveellisempänä enkelinä naisen hahmossa, teeskentelijä ja pettäjä? -- Ei, se ei voi olla totta! En saa solvaista hänen jaloa sydäntänsä millään epäluulolla -- tässä täytynee jonkun erehdyksen tai väärinymmärryksen piillä. Minun täytyy ennen kaikkea hankkia varmuus.

Tällä hetkellä astui Susi, vesikarahvi kädessään, sisälle. Kokosin itseni ja kysyin niin välinpitämättömästi kuin suinkin:

"Mihin aikaan tuli herra eilen illalla?"

"Kuuden aikaan, noin puoli tuntia sen jälkeen kun armollinen herra oli klubiin mennyt."

Olin lyöty. Mielelläni olisin vielä tehnyt tuhansia kysymyksiä palvelijattarelle, mutta huomasin kumminkin ajoissa, etten voinut, oli nyt asiat miten vain, saattaa vaimoani huonoon huutoon.

Tuskin oli Susi ulkona, kun minä raukeana painuin tuolilleni.

"Ei se siis olekaan pelkkää unta, vaan hirvittävää totuutta!" äyhkin, mustasukkaisuudentuskien kiusaamana. "Vaimoni on minulle uskoton! Oi, viekasta maailmaa!"

Alttari rämähti kokoon, jumalankuva pirstaantui! Elämäni kadotti tarkotuksensa ja arvonsa, ja nyt minussa riehuivat vain kostontuumat... Niin kostontuumat!

Mutta voidakseni kostaa, tarvitsin ensin päteviä todistuksia hänen uskottomuudestaan; minun täytyi tulla tuntemaan tuo rosvo, joka oli kääntänyt vaimoni sydämen minusta ja hävittänyt onneni! Tunsin, että minun täytyi hillitä harmiani ja intohimoani, jottei hän huomaisi, että tunsin häpeäni.

Lovisa ei nähtävästi aavistanut mitään, sillä hänen kasvonsa loistivat iloa, ja hän hymyili veitikkamaisesti, kun astuin hänen huoneeseensa.

Voi, kuinka mestarillisesti hän osasikin| näytellä arvotonta osaansa! Kuinka hyvin hän olikin tottunut petoksen naamariin!

Istuimme pöytään. Hän jutteli ja hullutteli iloisimmalla mielellä, eikä hän kertaakaan luonut katsettaan alas, kun minä katsoin häntä tutkivasti silmiin.

Aloin häntä vihata ja kauhistuin hänen julkeuttaan.

Äkkiä huudahti hän pelästyneenä: "Rakas Paul, nyt sinä varmaankin minulle suutut!"

"Miksi niin?" kysyin minä, luullen hänen jälleen hautovan uusia juonia.

"Muistamattomuuteni takia! Eilen illalla oli eräs Szivak maaseudulta täällä, joka mielellään olisi puhellut kanssasi. Kun hän ei sinua tavannut, jätti hän kirjeen sinulle; se on pöydälläsi; haenko sen sinulle?"

"Ei, kiitos! Kyllä sen itse haen, minun täytyy kumminkin mennä työhöni jälleen."

Szivakin kirje todensi tosin vaimoni sanat; mutta kuka takaa minulle, että hän oli ainoa kävijä eilen? Eikö kukaan ollut poissaollessani Lovisani luona? --

Minun täytyi saada varmuus! Soitin palvelijatarta.

"Te näytte potevan muistinheikentymistä!" huudahdin hänelle. "Miksi ette ole ilmottanut minulle, että eilen illalla vielä toinenkin herra tahtoi minua puhutella?"

"Vielä toinenkin herra? Siitä en mitään tiedä, armollinen herra!" sanoi hän niin avomielisesti, ettei siihen jäänyt epäluulolle sijaa.

"No hyvä, saatte mennä! Pyydän kuitenkin, että minulle ilmoitatte, niin pian kuin joku täällä käy, jollen itse satu olemaan kotona."

Szivak ei ollut mikään naisviettelijä -- seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha mies, joka tuskin enään osasi kävellä ja puhua, mutta joka halusi puhutella minua liikeasioissa -- hänelle ei minun kannattanut olla mustasukkainen!

Vähitellen aloin hävetä. Pidät itseäsi maailmanmiehenä, ja kumminkin menet yksinkertaisimpaan satimeen.

Kuka ottaisi nimettömän kirjeen vakavasti huomioonsa!?

Lienee kuitenkin parasta hiukan muuttaa elämäntapojani ja vain harvoin viettää jokunen ilta kodin ulkopuolella! Ei ole koskaan hyvä, että vaimo tietää, että siihen ja siihen aikaan ei mies ole kotosalla. Sitten täytyy myöskin maailman takia jotain tehdä! --

Tein työtä koko iltapäivän läpeensä enkä illallakaan noussut kirjotuspöytäni äärestä.

Noin kahdeksan aikaan illalla astui vaimoni huoneeseeni.

"Kuinka! Sinä olet vielä kotona?" kysyi hän hämmästyneenä. "Luulin, että olit jo klubilla."

"En tunne itseäni tänään oikein terveeksi, ja sitäpaitsi on minulla aika paljon tehtävää; en sentähden menekään ulos."

"Ethän toki ole sairas? Kuinka otsasi on kuuma ja kätesi kylmä!"

"Enkä ole, päätäni vain vähän pakottaa."

"Paul raukka! Kiiruhdan valmistamaan sinulle lasin virvoitusjuomaa; saatpa nähdä, että se tekee sinulle hyvää."

Gasellin tavoin juoksi hän huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden virvoitusjuoman.

Sillä olikin itse asiassa hyvät seuraukset; se virkisti minua silminnähtävästi.

"Älä nyt enään rasita itseäsi työllä! Turmelet vielä silmäsikin. Tule, jutelkaamme vähän, tai, jos sinua paremmin miellyttää, niin pelatkaamme pikettiä; minäkin ymmärrän sitä hiukan. Olen sen oppinut sinun takiasi, mutta olet paha, kun et ole sitä kanssani vielä pelannut etkä niin ollen ole pannut minua koetukselle."

"Sinäkö pikettiä oppinut? Ja keneltä?" kysyin kummissani.

"Se on salaisuus! Vaan enhän minä sinulta mitään salaa -- Kustaa veljeltäni."

Koska en tahtonut olla mikään pelinhävittäjä, istahdin hänen kanssaan pelaamaan. Mikä yllätys! Hän osottautui aika piketinpelaajaksi ja voitti minut nopeasti kolme kertaa perätysten.

Ilta kului ihmeen nopeasti ja pitkään aikaan ei illallinen ollut maistunut minulle niin hyvältä, kuin tänään.

"Huomenna pelaan, jos niin tahdot, kanssasi tarokkia, jonka Kustaa minulle myöskin on opettanut. Olin utelias näkemään, miksi sinä sitä sellaisella innolla klubissa pelaat. Se onkin itse asiassa oikein huvittava peli."

Seuraavana päivänä pelasimme tarokkia, ja minä huomasin ihmeekseni, että Lovisa tässäkin oli taituri.

Niin kului viisi päivää, ilman että -- sen huomasin hämmästyksekseni -- olin klubissa käynyt.

No niin, tänään täytyy minun kuitenkin mennä sinne, jos...

Niin jos...

Miksi en sitä tunnustaisi! Muisto noista kirotuista nimettömistä kirjeistä pyöri yhä aivoissani. Kun kello soi, sain aina kiivaan sydämentykynnän, ja kun kotiin tulin, kääntyi katseeni heti pöydälle, nähdäkseni, oliko siellä noita pelätyitä kirjoituksia.

Minä läksin kumminkin klubiin.

"Hyi! Kuinka tukehuttavaa! Mikä tupakansavu! Kuinka voitte täällä olla!" huudahdin minä, kun astuin klubihuoneustoon.

"Ohoh! Paul rakas", huusivat useat äänet, "ei täällä ole kummempaa kuin ennenkään, ja tupakansavu on samallaista -- sinä vaan et ole siihen enään tottunut, kun et ole ollut täällä pitkään aikaan!"

Katsahdin pelisalissa ympärilleni, mutta minulle ei löytynyt enään peliseuraa, kun kaikki olivat jo asettuneet.

Ennen olisin istunut johonkin pöytään katselemaan peliä -- mutta tänään huomasin että kotona sentään on paras ilma, että vaimoni oli kunnon vastapelaaja ja että minä sitäpaitsi sain istua yötakissani.

Pian päätetty! Jätin huoneuston ja menin kotiin.

Vaimoni vastaanotti minut mitä sydämellisimmin; pelasimme pikettiä ja vietimme iltamme virkistävällä keskustelulla.

Siveä elämäni alkoi tuona päivänä -- olen tyyten hyljännyt nuorenmiehen tapani ja olen nyt vakava aviomies. Silloin tällöin käyn tosin klubissa ja juon siellä kupillisen kahvia, mutta illaksi tulen jälleen kotiin, tai vietän -- kun olen poiskutsuttu -- aina illat vaimoni seurassa.

Olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei minulla voisi parempaa seuraa ollakaan -- varsinkin sen jälkeen kuin poikani Richard oli syntynyt...

Ja mitä noihin nimettömiin kirjeisiin tulee, niin on vallan ihmeellistä, että ne siitä asti kokonaan loppuivat. Tulkoon kirjeenkantaja nyt kuinka usein, niin en ollenkaan pelästy kellon kilinää!

En vielä tänäänkään tiedä, kuka sarvet päähäni oli piirtänyt ja kuka oli lähettänyt nimettömät häväistyskirjeet kotiini.

Minun ei ole onnistunut saada selville rikollista, joskin me yhdessä koetimme keksiä häntä, sillä ajanmittaan olin uskonut salaisuuden Lovisalle. Olen yhä samalla kannalla kuin ennenkin -- mitään en varmasti tiedä.

Eräs seikka on kuitenkin minua hämmästyttänyt enkä vielä tänäänkään osaa sitä itselleni selittää.

Miksi kävi vaimoni punaiseksi kuin peltovalmu, kun minä ensi kerran näytin hänelle hirvensarvilla varustetun pään?

Ja miksi hymyilee hän aina niin kummasti, kun minä tätä asiaa mainitsen? --