Part 4

Olen senvuoksi tarttunut kynään, puolustaakseni yksityistä käytöstäni maailman edessä. Kun sanon "maailma", niin tarkoitan osastopäällikköäni, herra Nicolaus Tereutä, josta tulevaisuuteni riippuu, ja Klaraa, tuota ensimäistä ja ainoata olentoa, jota milloinkaan olen rakastanut.

Nämä molemmat ihmiset muodostavat minun maailmani -- mistään muusta en välitä.

Kaikki muistoni kokoon senvuoksi yhteen, osottaakseni heille, kuinka ja miksi minä kaikkialla olen ollut aasi.

Ehkäpä toteutuu tässäkin ranskalainen sananparsi: Kaiken ymmärtäminen on samaa kuin kaiken anteeksi antaminen.

Ehkäpä sanoo herra Tereu luettuaan nämä muistelmat:

"Te olette epäilemättä aasi, mutta estääkö se nimittämästä teitä vakinaiseksi esittelijäksi?"

Ja Klara? Niin Klara! Miksei hän voisi saada sitä päähänpistoa, että aasistakin voisi tulla hyvä aviomies?

Tosin ovat sellaiset tapaukset harvinaisia, mutta mahdottomia ne eivät ole.

Pyydän, herra neuvos, ja myöskin Klara, pitäkää varalta -- tulette jotakin kuulemaan, jotakin, jota harvoin tapahtuu: kuulette aasin elämäntarinan.

Olin poika pahanen, kun kerran kimnaasin pihasta löysin romun ja tuhan alta hopeisen guldenin. Koulun portilla seisoskeli naisia kaupustelemassa lämpimiä makkaroita, joiden haju kutkutti nenääni. Aijoin ostaa itselleni hopeaguldenilla parisen makkaraa -- mutta samassa heräsi omatuntoni ja minä riensin juoksujalkaa koulun vahtimestarin luokse ja jätin hänelle löytöni. Tämä kiitteli rehellisyyttäni ja tuumi, että olen hyvä, kunnon aasi.

Vahtimestarin huoneessa sattui olemaan muutamia tovereitanikin. Nämä kertoivat pian koko maailmalle tämän pienen tapauksen sekä asiaomaisen ylistyksen. Niin tuli minusta luokan "aasi". Tämä nimitys seurasi minua kuin varjo koko kimnaasiaikani. On uskomatonta, kuinka tarttuvia ennakkoluulot ovat! Oppilaista tarttuivat ne opettajiinikin. Olin miten ahkera hyvänsä ja teinpä mitä vaan -- aina viskattiin minulle "aasi" vasten kasvojani. Enkä ollut vain yksinkertaisesti aasi, vaan "guldeni-aasi". Tuohon aikaan loukkasi minua tämä pilkkanimi kovasti ja vuodatin sen johdosta katkeria kyyneliä.

Ainoa lohdutukseni oli, että päästyäni kimnaasista pääsisin myöskin "aasin" nimityksestä. Mutta petyin -- en yliopistossakaan välttänyt kohtaloani. Nyt kutsuttiin minua vielä päälliseksi "Potifarin-aasiksi". Tämän nimityksen sain seuraavalla tavalla.

Erääseen hienoon perheeseen haettiin opettajaa ja minun onnistui päästä opettamaan sekä pojalle että hänen äidilleen unkarinkieltä. Poika oli ikävä ja huonosti kasvatettu, mutta äiti oli kumminkin rakastettava, kohtelias ja alentuvainen. Minun täytyi sovitun yhden tunnin sijasta usein pitää kaksi jopa kolmekin tuntia päivässä, eikä hän ollut ainoastaan tarkkaavainen oppilas, vaan hän tarjoili minulle sitäpaitsi oivallisia sikaareja ja illallisia.

Asiassa oli vaan eräs arveluttava puoli. Pian huomasin nimittäin, että hän katseli minua varsin kummallisesti, antoi keskustelulle omituisia käänteitä ja teki minulle käsittämättömiä kysymyksiä. Siitäkin jäykistyin, kun hän halusi etten istuisi häntä vastapäätä niinkuin minä olin asian parhaaksi nähnyt, vaan hänen viereensä sohvaan. Ja ylen ihmeellistä oli, että hän väkipakolla tahtoi tietää, olinko ja kuinka usein olin jo elämässäni ollut rakastunut?!

En myöskään ymmärtänyt armollisen rouvan käytöstä, t.s. tunnustaakseni totuuden, olisin sen hyvinkin ymmärtänyt, mutta en uskaltanut. Pelkäsin, että kaikki olisi vain keino, millä hän luonnettani koettelisi, ja senvuoksi varoin tekemästä tuhmuutta. Karttaakseni sitä, en ollut ymmärtävinäni hänen katseitaan ja viittauksiaan. Suurimmalla tarkkatuntoisuudella hoidin opetustuntini, mutta istuin aina häntä vastapäätä ja kysymyksen suhteen, olinko jo ollut rakastunut, vaikenin visusti.

Armollinen rouva hymyili ensin vain, sitten hän hämmästyi, ja vihdoin jätti hän eräänä päivänä kysymättä, minä vuonna olin ensi kerran rakastunut.

Minä luulin jo että kaikki oli tolallaan, ja että armollinen rouva oli huomannut luonteenlujuuteni, kun hän eräänä päivänä äkkiä, tehdessäni vaikeimman laskuopillisen kysymyksen, hypähti tuoliltaan pystyyn ja pirullisella pilkkanaurulla ja olkapäitään paiskellen, huusi:

"Loruja, minä en tahdo teiltä enään mitään oppia, sillä te olette aasi!"

Olin siis kumminkin tehnyt tyhmyyden! Ja jollei tuo huonosti kasvatettu poika olisi tällä hetkellä tullut huoneeseen, niin ei opetustyöni seuraaja olisi asiasta mitään kuullut eikä minusta olisi tullut virkaveljieni kesken heidän ivailunsa maalitaulua, jota he kutsuivat pilkkanimellä "Potifarin aasi".

Siitä asti en päässyt tästä pilkkanimestä vapaaksi. Kuusi vuotta kannoin sitä, kunnes ollessani esittelijäharjoittelijan sijaisena kirjurini kautta pääsin "Bileamin aasiksi". Tälläkin on erityinen historiansa. Eräänä päivänä syytettiin ministereitä parlamentissa siitä, etteivät heidän virkamiehensä ole kylliksi ahkeria, tekevät liian vähän työtä, eivätkä ansaitsisi palkkaansa. Sattui niin, että juuri minun ministeri päällikköni oli siellä läsnä ja hän kiirehti heti torjumaan tuota arvotonta syytöstä ja kutsui sitä tunnetuksi solvaukseksi.

Seuraavana päivänä sattui niin ihmeellinen, odottamaton tapaus, että hänen ylhäisyytensä jo kello yhdeksältä aamulla oli virastossa tarkastamassa kaikkia osastoita. Luonnollisesti ei hän tavannut, paitsi toimiston palvelijoita, kirjureita ja muutamia päivystäjiä, ainoatakaan ihmistä. Kumminkin alkoi konttoriaika jo kello kahdeksan, mutta se koski vain alinta henkilökuntaa. Herrat neuvokset, sihteerit ja esittelijät tulivat vasta paljoa myöhemmin. Tunnustaakseni totuuden, olin minäkin vain sattumalta näin varhain siellä -- onnettomuudekseni, niinkuin kohta saamme nähdä.

Koska olin yksin, täytyi minun koko osaston nimessä tehdä tiliä hänen ylhäisyydelleen.

Sydämeni tykytti kuuluvasti, kun hän tempasi oven auki.

"Mitä tämä on? Missä ovat muut herrat?" huudahti hän vihaisesti.

Minun täytyi jotakin vastata ja niin sanoin etteivät herrat vielä olleet siellä...

"Se on siis kumminkin totta?" kysyi ministeri raivoissaan. "On siis totta, että herrat suvaitsevat näyttäytyä vasta keskipäivän aikaan? Kuinka?"

"Oi, esittelijät ovat kyllä jo neljännestä yli yhdeksän täällä!" tuumasin minä varsin ällistyneenä.

"Jo?" kysyi hänen ylhäisyytensä ivallisesti. "Ja entä herra sihteeri? Hän tulee kait vasta keskipäivällä?"

"Oi ei, teidän ylhäisyytenne, suokaa anteeksi, kello kymmeneltä!"

"No, sepä todellakin on sievästi tehty!" murisi ministeri ja astui viereiseen kamariin, joka myöskin oli tyhjä.

Seuraavana päivänä alkoi tanssi. Hänen ylhäisyytensä vaati valtiosihteeriltä tiliä, tämä neuvoksilta, nämä sihteereiltä ja viimeksi mainitut meiltä. Oi, millaisia kiertokirjeitä meidän tuli allekirjoittaa!

Joskaan en tuntenut itseäni syylliseksi, en ainakaan syyllisemmäksi kuin muutkaan, niin pelästyin kumminkin kovasti, kun sihteeri, leimuavin silmin minuun katsoen, astui huoneeseeni.

"Kuka täällä eilen oli, kun ministeri tuli?"

Minun täytyi tunnustaa totuus.

"Siis, te olitte Bileam?" Hän ei sanonut muuten mitään, mutta minä ymmärsin, mitä hän sillä tarkoitti, ja toisetkin tiesivät sen.

Virkaveljeni nauroivat; minä ponnahdin kiihtyneenä paikaltani ja sanoin: "Pyydän teitä menaserioimaan itsenne; minä kieltäydyn jokaisesta pilkkanimestä!"

Sihteeri huomasi, että hän oli mennyt liian pitkälle. Hän hymyili ja ojensi minulle kätensä: "No, no, älkää heti suuttuko; olen vain laskenut leikkiä. Mutta kuinka saatoittekaan hänen ylhäisyydelleen sanoa niin harkitsemattomia asioita? Herra neuvos on raivoissaan, ihan maltittomana."

Siitä huolimatta ei minua konttorissa muuksi kutsuttu kuin "Bileamin aasiksi", tosin selkäni takana, mutta se tuli kumminkin korviini. Olisin jo mieluummin suonut, että jokainen olisi suoraan vasten kasvojani heittänyt tämän loukkauksen, jotta olisin voinut haastaa hänet kaksintaisteluun. Niin täytyi minun niellä harmini nähdessäni jonkun virkaveljeni. Tämän hymyily sanoi: "Bileamin aasi".

Ansiottomimpana sain minä klubissamme, kasinossamme aasin nimityksen. Sitä tuskin uskoisi, jollei se olis tapahtunut. Se oli oikein kohtaloni.

Kasino piti tanssiaiset ja minunkin vähäpätöisyyteni valittiin pilettien jakamiskomiteaan, vaikkei minulla ollut tähän kunnianosotukseen pienintäkään vaatimusta.

Kun minulla kerran oli vartiovuoro ja olin ypö yksin konttorissa, astui eräs nuori mies sisään, joka halusi piletin itselleen, äidilleen ja sisaruksilleen.

"Saanko pyytää kutsukorttianne?" sanoin käskyn mukaan, sillä komitea oli velvoittanut meitä ankaran valinnan mukaan jakamaan pääsylippuja; sillä ensiksikin oli sali pieni, toiseksi oli tanssijaisten emäntä, hänen ylhäisyytensä valtiosihteerin rouva, laskenut tämän tunnollemme.

"Kutsukorttini?" huudahti tuo nuori mies. "Sitä emme ole saaneet. Olemme maalta."

"Siinä tapauksessa saanen pyytää teitä merkitsemään nimenne ja asuntonne tähän paperiin, esittääkseni sen komitealle."

Miksi tämä nuori mies tämän säännönmukaisen menettelyn vuoksi sotisopaan tarttui, sitä en tähän päivään saakka tiedä. Se kumminkin on varma, että hän kävi vihasta punaiseksi kuin krapu. "Sitä en tee", sanoi hän ylpeästi. "Me emme anna nimiämme seulottaviksi. Te voisitte lukea kunniaksenne, jos me olisimme tulleet!"

"Pyydän anteeksi", sanoin lepytellen, "minulla ei ole kunnia tuntea teitä, ja niin ei voi minun käskynmukainen menettelyni teitä loukata; kenen kanssa on minulla kunnia?"

"Kokonaan tarpeetonta!" huusi hän ja syöksyi ulos.

Iltapäivällä esitin asian komitean istunnossa; jokainen hyväksyi menettelyni, mutta pian tapahtui täydellinen mielipiteen muutos. Tuskin olivat komitean jäsenet neuvotteluun kokoontuneet, kun klubin palvelija ojensi puheenjohtajalle kirjeen.

Tämä repäisi kuoren nopeasti auki ja luki sisällyksen.

"Mitä tämä on?" huudahti hän kuolon kalpeana.

"Mitä on tapahtunut?" kysyimme kaikki kuin yhdestä suusta.

"Mitäkö on tapahtunut?" tuumasi puheenjohtaja katkeroituneena; "Hänen ylhäisyytensä luopuu tanssijaisten emännyydestä, nyt, kahdeksan päivää ennen juhlaa, jonka yhteydessä hänen nimensä on jo jokaisessa sanomalehdessä; kuulumatonta!"

Koko komitea väänteli epätoivoisena käsiään.

"Mutta miksi, taivaan tähden?" kysyivät useat äänet.

"Kuinka sen tietäisin?" virkkoi puheenjohtaja. "Kas tässä, lukekaa itse, hyvät herrat: hän kirjoittaa, että häntä on komitean puolelta kuulumattomalla tavalla loukattu. Mekö olisimme häntä loukanneet! Ha, ha, haa! Voi, teitä naisia!"

Minuutin ajan kesti ehdotonta hiljaisuutta, niin että saattoi kuulla sydänten tykynnän.

"Kuka kirjeen toi?" kysyi vihdoin puheenjohtaja klubin palvelijalta.

"Eräs kamarineitsyt, joka kertoi minulle, että armollinen rouva lienee senvuoksi vihastunut, kun ei hänen veljenpojalleen oltu annettu pilettiä."

Tunsin piston sydämessäni. Tunsin samassa, että olin jälleen tehnyt tuhmuuden. Jokainen katsoi puheenjohtajaan, joka parisen minuuttia oli aivan jäykkänä, sitten löi hän kämmenellään otsaansa ja heitti minuun musertavan katseen. Purskahtaen pilkallisesti nauramaan, huusi hän raivoten: "No, tämäpä oli vasta ääretön tyhmyys! Te olette aasi!"

Syväksi surukseni täytyi minun tehdä se huomio, että koko komitea oli samaa mieltä kuin hän.

Mitä se minua hyödytti, että ryhdyin kaksintaisteluun puheenjohtajan kanssa?

Hänen äänetön otsahaavansakin, jonka häneen löin, huusi minulle, hänet tavatessani: "Ääretön tyhmyys! Sinä olet aasi!"

Tähän päivään asti on aasi-nimitys minuun takertunut ja pelkään että se tulee seuraamaan minua hautaan asti...

Tällainen on aasinkarrieerini lyhyt historia.

Päättäkää nyt itse, herra neuvos, onko aasimaisuuteni mikään este tullakseni nimitetyksi vakinaiseksi esittelijäksi?

Ja te, neiti Klara, onko teillä rohkeutta ojentaa kätenne aasille?

Ehkä on jo tämä seikka, että teille kaikki kerron niin perinpohjin ja ilman salaamista, suurta aasimaisuutta!

Mutta nähkäähän! Kun tiesin, että te tunsitte pilkkanimeni, tahdoin lyhyesti kertomalla elämäni saattaa teidät vain siihen tilaan, että itse voisitte päättää, kannanko oikeuden ja kohtuuden mukaan tätä pilkkanimeä vai vallinneeko tässä ehkä kuitenkin jokin erehdys.

* * * * *

Herra neuvos ei kauvan viivyttänyt vastaustaan; en tiedä, oliko kohtaloni tuntemus vaiko muitten syitten sarja vaikuttanut sen -- tosiasia on, että kaksi viikkoa sen jälkeen nimitettiin minut vakinaiseksi esittelijäksi. Ja siinä virassa olen vielä. Valehtelisin, jos epäilisin, että olisin jokin poikkeus, enkä tuntisi mitään kunnianhimoa enkä luulisi voivani päästä vieläkin pitemmälle, mutta minä en antaudu minkään luulon valtaan ja tiedän, että minä joka tapauksessa vuosien kuluttua saan kunniasihteerin nimen -- toivon vasta monen vuoden perästä -- joutuessani eläkettä nauttimaan, "monivuotisen uskollisen palvelukseni" palkkana.

Sillä että aasi nimitetään vakinaiseksi esittelijäksi, on tosin julkeata, mutta ei niinkään harvinaista; mutta että aasista tulisi sihteeri, niin sellaista ei ole vielä koskaan sattunut eikä tule koskaan tapahtumaankaan.

On selvää, että Klara kolmisen päivää nimitykseni jälkeen tuli morsiamekseni. Uskalsin pyytää hänen kättänsä ja sain sen. Tuo suloinen lapsi vakuutti vielä minulle, että hän on onnellinen ja ylpeä, sillä minä olen muka maailman rehellisin mies ja olen aina pysyvä sellaisena. Pitikö tämän lohduttaa minua aasimaisuudestani, sitä en ole koskaan saanut selville, sillä me emme ole tästä asiasta milloinkaan puhelleet.

Kihlaukseni herätti tietysti koko osastossa suurta huomiota. Koko maailma oli hämmästyksissään, kun en minä koskaan tanssinut, en käynyt milloinkaan tanssiaisissa eikä kukaan tiennyt tuttavuudestani Klaran kanssa mitään -- vaikka sitä oli jo kestänyt viisi vuotta. Enimmin hämmästynyt oli päällikköni, herra neuvos. Hän kutsutti minut huoneeseensa ja kysyi: "Onko totta, että aijotte mennä naimisiin?"

Vastasin ylpeänä kysymykseen myöntävästi.

"Onko tyttö varakas?"

"Olemme rakastaneet toisiamme jo kauvan."

"Ymmärrän. Hän on siis köyhä."

"Mutta vaatimaton ja kotoinen. Toivon, että palkkani riittää meille molemmille."

Neuvos ei puhunut vähään aikaan mitään, vaan käveli muutamaan kertaan huoneessaan edes takaisin; sitten pysähtyi hän eteeni, laski molemmat kätensä hartioilleni, katsoi silmiini ja pyrskähtäen hyväntahtoisesti, iloisesti nauramaan, huudahti hän: "No, te olette aasi, rakas ystäväni!"

Hän sanoi sen niin hyväntahtoisesti ja hymyili niin sydämellisesti, etten voinut hänelle suuttua, -- kuin olisi hän tarkoittanut: "Olen lukenut kirjoituksesi ja minulla on niinmuodoin oikeus puhua näin!"

Jotten jäisi hänen hyväntahtoisuudestaan epätietoiseksi, kysyi hän, oliko minulla jo morsiamen taluttajaa?

"Ei ole", vastasin minä, "mutta jos minä uskaltaisin --"

"Hyvä, minä tulen mielelläni."

Hääjuhlallisuudet olivat komeat; hän alotti poloneesin rouvani kanssa ja esitti niin sydämellisen maljan terveydeksemme, että anoppiäitini yhä vieläkin alkaa kyynelöidä sitä muistellessaan.

Avio-onneni ei tunne rajoja.

Ja mitä tulee aasinimitykseen, niin en ole voinut tähän päivään asti siitä kokonaan vapautua, joskin tätä nimitystä nykyään harvemmin minuun sovitetaan; osiksi sen vuoksi, että kaikkia punnitsen, jotten tyhmyyttä tekisi, ja osiksi siitä syystä, että toverini ovat tulleet vanhemmiksi ja ikä tekee kärsivällisemmäksi.

Mutta jos en siitä pitäisikään, että minua vielä selkäni takana aasiksi kutsuttaisiin, niin tiedän kumminkin, että suuressa maailmassa löytyy pieni paikka, kotoinen piirini, jossa ei niin tehdä eikä tulla tekemään. Vain yhden ainoan kerran, toissapäivänä, kun turkkuri lähetti vaimolleni hänen turkkivaippansa, jonka hänelle syntymäpäivälahjaksi annoin, tapahtui tuo odottamaton seikka. Vaimoni uskoi tuskin silmiään, kun hän sen näki ja kysyi ainakin kaksi kertaa pojalta, eikö hän ollut erehtynyt osoitteen suhteen? Oi Jumalani, kuinka hän sitä ihaili, asettuen peilin eteen, lauloi sen ylistystä ja arvioi sen hinnan kaksinkertaiseksi. Sitten hän itki, kapsahti kaulaani ja suuteli kasvojani!

Vuoroin hymyillen, vuoroin itkien hän sanoi: "Sinä olet kuitenkin suuri aasi, rakas mieheni!"

Luulen, ettei mikään maailmassa ollut niin sydäntäni ilahuttanut, kuin nämä sanat!

Selittämätön tapaus.

"Kuunnelkaapa, hyvät herrat, kertomustani, joka tosin ei ole varsin huvittava, mutta juuri sentähden sitä opettavaisempi."

Näillä sanoin oli herra Andreas Porzanilla tapana alkaa ainoata kertomusta, mikä häneltä koskaan oli kuultu.

"Luulen, etten tee väärin, vaikkakin sen tässä juttelen -- varsinkin kun kertomukseni voisi olla yhtä mieltäylentävä niin luomakunnan miehille kuin naisillekin..."

"Asia tapahtui", jatkoi herra Andreas Porzan edelleen, "noin kahdeksan vuotta sitten, naimiseni toisena vuotena."

Eräänä kauniina kevätaamuna istuimme molemmat aamiaisella, t.s. olimme oikeastaan jo syöneet, mutta istuimme kuitenkin yhdessä, silminnähtävästi lukemiseen vaipuneina. Tunnustaakseni totuuden, niin olimme toisillemme harmissamme.

Vaimoni nuhteli minua katkerasti siitä, että vietin joitakuita iltoja kotini ulkopuolella eikä tahtonut ollenkaan ymmärtää, että parhainkin aviomies tarvitsee pientä miesseuraa, viatonta huvitusta. Hän epäili myöskin, että olut maistuisi paremmalta ulkona, kuin kotona; hän luuli, että se oli vain kuvittelua, jonka miehet olivat keksineet omaksi puolustuksekseen tai rouvillensa harmiksi!

Kun hän ensi kerran esitti nuhteensa, tyynnytin hänet mukautumalla. Sitten koetin tehdä hänelle selväksi, ettei kenenkään, varsinkaan asianajajan kuten minun, sopinut rikkoa kaikkia seuraelämän suhteita, ja että sentähden täytyi joiksikin tunneiksi poistua kotoa, palatakseen sitä suuremmalla ilolla takaisin pikku vaimoni luokse.

Mutta selitykset eivät mitään auttaneet! Kokemus opettaa, että rouvat eivät muutamia asioita tahdokaan ymmärtää.

Toisena päivänä katkeroittivat uudet nuhteet kahvini, ja jonkun ajan kuluttua nautimme aamiaisemme vaihtamatta sanaakaan keskenämme.

Tuollaisena kovanonnen päivänä luimme kumpikin sanomalehteä, s.o. kumpikin itsekseen, ja tekeydyimme niin kuin olisimme vallan kokonaan olleet lukemiseen syventyneet.

Yht'äkkiä soi kello ja Susi, palvelustyttö, toi minulle kirjeen, jonka, niinkuin hän sanoi, kirjeenkantaja juuri oli tuonut.

Avasin kuoren ja mitä näen?

Olin vähällä vajota tuoliltani -- pilakuvani: ihmiskasvot ja niissä seitsemän suurta hirvensarvea!

Nopeasti kätkin kirjeen ja iloitsin, että olin vaimoni kanssa kireissä väleissä. Nyt ei hän voinut edes kysyä, mitä kirje sisälsi, saati tapansa mukaan -- kuinka vaarallinen sellainen tapa onkaan, sen näin nyt vasta! -- avata sitä.

Jonkun hetken kuluttua nousin ja menin huoneeseeni, ilmaisematta harmiani.

Täällä vedin kirjeen kiireesti esille ja tutkin pilakuvaa.

Onko mahdollista, että hirvenkasvot myöskin ovat jotakuinkin minun näköiset?!

Katsotaanpa!

Tarkastin itseäni peilistä ja huomasin kauhukseni, että pilakuvalla oli tarkasti minun piirteeni.

Mutta sarvet? Mitä ne merkitsevät?

Revin tuon inhottavan kuvan tuhansiin kappaleisiin ja tutkin tarkasti kirjeen osotetta.

Käsiala oli tosin selvä mutta väärennetty -- en voinut kirjoittajaa selville saada.

Kuka saattoi olla niin julkea, että minua noin pelkurimaisella tavalla häväisee?!

Annoin ajatuksissani tuttavani, ystäväni ja vieraitten kulkea ohitseni. Ketä kohtaan piti minun kantaa epäluuloa?

Sarvia minun päässäni, jota vaimoni niin rakastaa, niin melkeinpä jumaloi! Kuinka yksinkertaista ja hullua!

Huolellisesti suljin kotelon ja jätin salaisuuden ajan ja sattuman selvitettäväksi.

Löytyy ainoastaan yksi ihminen maailmassa, jolle voisin olla mustasukkainen, sillä hän oli kilpakosijani ja pyysi myöskin vaimoni kättä. Mutta hän saikin rukkaset ja matkusti kauas Louisianaan. Olisiko hän palannut takaisin? Ei! Tämä ritarillinen mies ei voi ryhtyä niin alhaiseen kostoon!

Koko päiväni meni minulta hukkaan! Oikeudessa puhuin niin hajamielisesti, että hävisin kaksi riita-asiaa, ja sitten söin niin huonosti päivällistä, kuin en vuosikausiin!

Vihdoin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että kaikki lienee ollut vain huonoa pilaa -- minä hirvenkasvoineni! Kelvotonta leikinlaskua vain!

Illalla läksin huvittelemaan klubille; pelasin tarokkia ja hävisin, sillä joka kortissa olin näkevinäni hirvenkasvot; hevoset, joiden selässä kuninkaat istuivat, näyttivät minusta hirviltä.

Nyreänä palasin kotiin, päätellen heti kääntyä takaisin, jos vaimoni vaan alkaisi nuhdella minua. Mutta epäilyni olivat turhat; hän ojensi minulle sisääntullessani hymyillen pienen kätensä ja pyysi minua unohtamaan riidat ja eripuraisuudet; hän huomaa nyt, että minä olen oikeassa, miehen täytyy huvitella!

Nähtävästi tahtoi hän sovintomme tehdä oikein juhlalliseksi, sillä hän kantoi illallisiksi mieliruokani pöytään: hirvenpään multasienien kera.

Hirvenpää! Sattuma tekee usein paraimmat kaskut.

Mutta se maistui hyvältä, ja koska olin vaimoni kanssa tehnyt niin edullisen rauhan, nautin sitä iloisena ja mitä paraimmalla ruokahalulla.

Mutta sarvet eivät mielineet lähteä päästäni, ja minä käskin Susin tästälähtein tuomaan kirjeeni suoraan itselleni tai laskemaan ne kirjoituspöydälleni.

Seuraavana päivänä joimme jälleen aamiaiskahvimme iloisesti jutellen -- siitä huolimatta höristin korviani, kuuluisiko kellon kilinää.

Näin kului useita päiviä; unohdin melkein sarvet ja vietin iltani huolettomasti ystäväini seurassa, kun eräänä aamuna löysin kirjoituspöydältäni tutun kirjekuoren osotteineen.

Ensimäinen ajatukseni oli Susin kiittäminen, koska hän, muistaen käskyäni, toi kirjeen suoraan minulle. Olin vaimoni kanssa jälleen sovussa, niin että hän varmaan olisi sen ensin lukenut.

Tunnustan että pelolla avasin kuoren. Tällä kertaa en löytänyt mitään kuvaa, vaan muutaman rivin, saman henkilön käsialaa, jonka kirjaimet hyvin tunsin osotteesta.

"Herraseni! Minun täytyy kanssanne selvemmin puhella. Te olette liian luottavainen; mutta olkaa varuillanne, sillä teitä petetään! Eräs ystävätär."

Tämä oli tuon inhottavan, nimettömän kirjeen sisällys.

"Eräs ystävätär!" Se oli siis eräs nainen, joka minua uskalsi niin julkeasti häväistä.

Löytyykö maailmassa inhottavampaa ja raukkamaisempaa, kuin nimettömillä kirjeillä solvata ja häväistä toista?

Vieläpä niin viaton ja mallikelpoinen vaimokin, kuin minun Lovisani, ei ollut häväistykseltä suojattu!

Mutta eipä tuo nimetön kunniansolvaaja saa iloita! Hänen raukkamaiset viittauksensa saavat jäädä huomioon ottamatta! -- huudahdin vihoissani ja pirstasin kirjeen.

Lovisani omisti eittämättä rajattoman luottamukseni. Kuka voisi ja uskaltaisi koskaan häntä epäillä! Hän on itse hyvyys, rakastettavuus ja uskollisuus ja hänellä on vain yksi ainoa virhe, se nim., että hän minua niin kovin rakastaa! Sentähden hän tahtoo, että minä aina olisin hänen läheisyydessään enkä koskaan lähtisi huvittelemaan ilman häntä.

Ja saadakseni kokonaan mielestäni tuon typerän kirjoituksen, söin tänä iltana ystävieni seurassa ja palasin harvinaisen myöhään kotiin.

Suuruksen aikaan uskalsin tuskin tulla vaimoni silmäin eteen, sillä odotin kiivasta nuhdesaarnaa. Mutta kuinka miellyttävästi petyinkään, kun Lovisa, iloisin kasvoin ja suloisin hymyin ruusuhuulillaan, minua tervehti. Kaikki nuhteet supistuivat sävyisästi lausuttuun pyyntöön, että ilmottaisin hänelle etukäteen, milloin jään illallisilta pois.

"Rakas Paulini, tahdon sinulta vain yhtä pyytää. Kun kerran jälleen nautit ystäviesi seurassa illallista, jota ei itse asiassa keltään mieheltä voi paheksua, niin lähetä minulle lähetin mukana jokunen rivi, jotten sinua turhaan odottaisi. Niin meni esimerkiksi eilen illalla sinulle tarkoitettu pihvi vallan hukkaan. Pyydän, lupaa se minulle!"

"Lupaan kyllä!" huudahdin minä ja suutelin älykästä vaimoani hänen punaisille huulilleen. "Menen vieläkin pitemmälle ja lupaan, etten koskaan -- s.o. ani harvoin aijo olla poissa illallisilta ja silloinkin annan sinun sen tietää."

Hän puristi sitten kättäni, kiitti huomaavaisuudestani ja tuumi, ettei hän koskaan ollutkaan epäillyt ettenkö olisi huomaavainen puoliso.