Part 3

Rouva Borgolla oli muutamina viime vuosina ollut tapana talvisin käväistä pääkaupungissa ja hän asettui tavallisesti asumaan meille. Hän oli vaimoni koulutoveri, ja jos kohta pieni asumuksemme, valitettavasti, ei ollutkaan vieraita varten sisustettu, niin vastaanotimme hänet kumminkin aina sydämellisesti. Ensinnäkin senvuoksi, että vierasvaraisuus aina oli kuulunut Krizanckoitten perheavuihin ja sitten toiseksi, mikä -- suoraan sanoen -- pääasia onkin, koska hän ei milloinkaan tullut tyhjin käsin. Hän toi aina mukanaan hiukan kinkkua, muutaman pussillisen herneitä, monta ruukkua täynnä vihanneksia ynnä muita sen tapaisia miellyttäviä asioita, mitkä tietenkin tuntuvasti lisäsivät iloamme hänen tulonsa suhteen.

Kun nyt rouva Borgo viime talvena meiltä lähti, sanoi hän: "Te olette oikeastaan hyvin huono ihminen! Kuinka usein olettekaan luvannut tulla meitä tervehtimään muutamiksi päiviksi, mutta ette koskaan pidä sanaanne! Sopiiko sellainen herra Krizanckoille? Odotan teitä varmasti kesällä, tuokaa vain koko perhe mukananne! Koko matkahan kestää vain viisi, kuusi tuntia, ja minä noudatan teidät vaunuilla. Eikö totta -- te tulette? Ja myöskin sinun, Coralie, täytyy se minulle luvata! Jos te nyt ette tälläkään kertaa pidä sanaanne, niin en koskaan enään tule teidän luoksenne!"

Me annoimme lupauksemme ja pidimme sen myöskin. Päällikköni ei voinut pyytämääni lomaa kieltää, ja kun hän tätä ei voinut, antoi hän sen minulle niin julkealla tavalla, että kuka muu, jota eräs Lubrec ylipäänsä saattoi solvaista, olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Hän tuumi nimittäin, että pysyisin poissa niin kauvan kuin vain tahdoin; virastossa ei kumminkaan poissaoloani huomattaisi.

Rouva Borgon vaunut tulivat ja me läksimme eräänä sunnuntaina hyvillä mielin matkaan, nimittäin minä, Coralie, molemmat lapseni ja keittäjätär. Perheeni asettui vaunuihin, minä taasen ajurinpenkille. Krizanckoin herrat ovat aina olleet intohimoisia, syntyperäisiä ajajia.

Saavuimme juuri yhdentoista aikaan suurukselle. Kuinka miellyttävältä tämä seikka meistä ensi katseelta näyttikään, niin kävi mielemme kumminkin apeaksi, kun huomasimme, ettei meille oltukaan tarjolle pantu mitään kylmää rulaadia tai muuta senkaltaista. Me saimme vain kahvia paahdetun leivän kanssa. Mitäpä se meitä hyödytti ja vielä päälliseksi viiden tunnin ajelun jälkeen? Sitä paitsi olivat kupit ylen pienet ja ahtaat...

Kun meitä oli tervehditty suurella kohteliaisuudella ja kaikki syötävä pöydältä kadonnut, vilkaisi Coralie paljon puhuvalla katseella minuun, joka hämmästyneenä katselin milloin vaimoani milloin nälkäisiä lapsiani.

Tunsin, että minun piti tässä jotakin tehdä -- olinhan perheen päämies.

Täysin vapaasti, niinkuin Krizanckoille sopiikin, käännyin talon valtiattaren puoleen, ja sanoin hymyillen:

"Anteeksi, armollinen rouva, mutta nuo pienet viattomat matoset ja -- miksi sitä kieltäisin! -- myöskin me aikuiset tunnemme karhunmoista nälkää: minä olen senvuoksi niin vapaa, että pyydän jotakin purtavaa. Minä haluaisin myöskin lasillisen slivovitziä. Olen nimittäin siihen jo tottunut."

Mutta tämäkös vastaanotettiin kauniisti! Kävin jäykäksi nähdessäni rouva Borgon kiukkuisin kasvoin ponnahtavan pystyyn ja syöksyvän ruokakaapille. Hän otti sieltä puoliksi kuivaneen leivän ja viskasi sen uhmaillen pöydälle, sitten otti hän pullon, jonka pohjassa näkyi jonkinlaista valuvaa ainetta, asetti minulle lasin ja sanoi lyhyesti huomauttaen: "Olkaa hyvä!"

Minä olen Krizanckoita ja osaan siis aina hillitä suuttumustani. Senvuoksi kiitin häntä pilkallisesti hymyillen, leikkasin jokaiselle leipäpalasen, tyhjensin lasini ja aloin sujuvasti puhella hänen kanssaan. Kyselin herra Borgoa, jota minulla ei ollut kunnia tuntea persoonallisesti.

"Hän on kedolla Felixin kanssa, mutta hän tulee ateriaksi kotiin", vastasi talon rouva pisteliäästi.

"Kuka Felix on?" kysyi Coralie tyynellä äänellä. Mestarillisesti ymmärtävät Percivelitkin käyttää itsensä hillitsemistaitoa.

"Hän on mieheni veljenpoika, eläkettä nauttiva sotilasvirkamies."

"Ja mitä lapset tekevät? En näe heitä!"

"He ovat myöskin kedolla. Mutta ateriaksi he kyllä tulevat tänne."

Vaitiolo.

Hetkisen jälkeen: "Tilanne sijaitsee ihastuttavalla paikalla!" minä sanoin, astuen ikkunan ääreen: "Näköala on todellakin lumoava!"

Vaitiolo.

Vaitiolon jälkeen huutaa pikku Bruno: "Isä, anna minulle vähän leipää!"

Minä annoin.

"Minulle myöskin!" huusi pieni Coralie.

Annoin hänellekin.

"Sitten pyydän minäkin palasta", tuumi hymyillen iso Coralie. "Leipä on todellakin erittäin maukasta!"

Ojensin luonnollisesti vaimollenikin suupalan.

"Olet oikeassa, Coralie. Näin kovin saattaa vain maalla syödä", sanoin minä puolestani, mutta varoin ottamasta mitään, sillä muuten olisi kaikki loppunut.

Talon rouva katseli hommaamme sanatonna. Mutta kaikki tämä ei koskenut häneen, eikä hän kysynyt edes tavan vuoksikaan, eikö hän saisi tuoda meille palasen kinkkua tai silavaa.

Hän nousi varsin yksinkertaisesti tuoliltaan ja sanoi vaimolleni: "Suo anteeksi, minun pitää katsoa ruokaa. Menkää sillä välin puutarhaan. Kyllä sitten ateriaksi soitetaan."

Sitten kumarsi hän jäykästi ja meni ulos, odottamatta vastausta.

Puutarhassa saimme vihdoinkin jotakin syötävää. Puut olivat täynnä luumuja, ja niin poimin niitä lapsille, vieläpä jotenkin paljon, ja me laitoimme itsellemme oikein mukavan olon varjokkaassa lehtimajassa.

Täällä oli minulla aikaa vaimoni kanssa ajatuksien vaihtoon.

"Mikä rouva Borgoa vaivaa? Onko hän tullut hulluksi? Miksi on hän meitä sitten kutsunut?"

"En voi ymmärtää! Hän on vallan kuin noiduttu! Aristides, tämä on solvausta! Tiedätkös?"

"Epäilemättä."

"Oikeastaan pitäisi meidän paikalla täältä lähteä!"

"Kostamattako? Ohoh! Krizanckoita ei ole tähän asti vielä kukaan rankaisematta uskaltanut solvaista. Oi, me kostamme ja -- jäämme."

"Ymmärrän. Miksi ovatkaan meitä kutsuneet, jos meitä vastenmielisesti näkevät? Heille tapahtuu aivan oikein, miksi ylvästelevät!"

"Me emme hievahdakaan kuuteen viikkoon täältä."

"Sovittu, ja vaikka he näyttäisivät vieläkin vihaisempia kasvoja ja loisivat meihin murhaavia katseita."

"Mutta taivaan tähden, mikä tuota rouvaa oikeastaan vaivaa? Tämä on todellakin skandaali!"

"Se on helposti selitettävissä! Häntä harmittaa, että me kaikki olemme tulleet ja että minä heti sisään tullessani sanoin, että aijomme viipyä kokonaista kuusi viikkoa. Häntä harmittaa, että me kaikin saamme iloita hyvästä voinnista ja että meillä on oivallinen ruokahalu. Hän on meitä vain muodon vuoksi kutsunut eikä olisi milloinkaan voinut luulla, että me hänen sanaansa tartuimme. Hän olisi ehkä kolme päivää pitänyt hyvää naamaa huonossa pelissä -- mutta kuusi viikkoa! se käypi yli hänen voimiensa. -- Kirjoittaessani hänelle ajoneuvojen lähettämisestä ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että saapuisin koko perheeni ja vieläpä keittäjättäreni kanssa. Olen tarkasti varonut kaatamasta hänelle puhdasta viiniä! Sillä kielto olisi silloin varmasti seurannut. Eipä Krizanckoit turhaan ennen muinoin olleet kuuluisia diplomaatteja; niin palveli esim. eräs Darius Krizanckoi lähettiläänä Venezian tasavallassa ja setäni oli sotilasattaseena Münchenissä... Päin vastoin; minä kirjoitin siis hänelle, että vihdoinkin aijoin lupaukseni täyttää ja noudattaa muutamaksi päiväksi rakastettavaa kutsua; minun täytyi kuitenkin heti huomauttaa, että me voimme viipyä korkeintaan kolme, neljä päivää, sillä työtä ministeristössä on muka niin paljon, ettei kukaan voisi luullakaan, että virkamiehelle suotaisiin pitempää lomaa. Osastoni päällikkö oli selittänyt, että hän, ainoastaan katsomalla suureen väsymykseeni ja henkiseen rasittumiseeni, saattoi suoda minulle muutaman pienen virkistyspäivän. Kun sitten saavuin, sanoin talon rouvalle, että minun olikin onnistunut liikuttaa päällikköäni, joten olin tullut niin onnelliseen asemaan, että saankin viipyä kokonaista kuusi viikkoa hänen herraskaisessa perheessään; senvuoksi juuri olen tuonut keittäjättärenikin mukanani."

"Aristides!" huudahti Coralie, ensi kerran eläissään epäillen käytännöllistä kykyäni, "Aristides, ei ollut hyvä, että heti taloon tultuasi hänelle kaikki kerroit! Meidät olisi silloin ystävällisemmin vastaanotettu."

"Ehkäpä! Kahtena ensi päivänä olisi meille varmaankin paremmin käynyt, käydäkseen sitä pahemmin myöhemmin, kun hän päivä päivältä olisi turhaan saanut odottaa poislähtöämme. Varmaankin olisimme kaikki alttiiksi panneet, kun hän olisi saanut aikaa vastamiinojen asettamiseen. Jollei muulla tavalla, niin teeskentelemällä sairautta tai jonkin muun syyn nojolla olisi hän pakottanut meidät lähtemään. Jätä asia minun haltuuni ja rauhoita itseäsi minun kokemuksillani. Olen kyllä ymmärtänyt kesyttää toisiakin naisia. Sellaisissa tapauksissa on yllättäminen paras keino. Viholliselle ei saa antaa aikaa koota itseänsä ja järjestää puolustuskeinojaan. He nyrpeilevät kait parisen päivää, mutta myöhemmin he mukautuvat välttämättömyyteen."

"Niin, sinä olet nero", huudahti Coralie, joka oli oikeamielinen ja objektiivinen niinkuin oikea Percivel ainakin; "meidän täytyy siis pitää hyvää naamaa huonossa pelissä?"

"Luonnollisesti! Meidän tulee nyt teeskennellä, niinkuin emme mitään olisi huomanneet, vaan pikemminkin olemme luulevinamme, että läsnäolomme on koko maailman ihastuttanut. Me emme vaan saa antaa minkään viittauksen aidanseipäästä tai muusta sellaisesta hämmästyttää meitä -- se on pääasia. Ole aina kohtelias, rakastettava ja hyväntahtoinen ja mairittele heitä lausumalla kiitoksesi heidän ystävällisestä ja uhrautuvasta vieraanvaraisuudestaan. Tätä järjestelmää vastaan eivät he mahda mitään -- ja heidän on pakko antautua. Tosin teemme itsemme sellaisella käytöksellä vastaisen varalta mahdottomiksi! Mutta mitäpä siitä! Vaikka me olisimme täällä vain lyhyenkin ajan, niin eivät he kumminkaan toista kertaa meitä luoksensa pyytäisi!"

Olimme parahiksi saaneet sotasuunnitelmamme valmiiksi, kun kello soi, kutsuen meitä päivällisille, ja lapsi raukat, joiden ruokahalua luumut vain olivat kiihdyttäneet, läksivät kiireesti juoksemaan.

Ruokasalissa tapasin herra Borgon -- pieni, tanakka, kalpea ja isopartainen mies, kasvonpiirteet synkät -- herra Felixin seurassa. Ensin mainittu tervehti varsin juhlallisesti ja kohteliaasti, mutta hänen käytöksensä ilmaisi kumminkin, että rouva oli jo etukäteen vaikuttanut häneen meidän suhteemme.

Mutta minä en ollut tätä vähintäkään huomaavinani, vaan laskettelin hänelle kaikenlaisia mairittelevia kohteliaisuuksia. Varsinkin huomautin, että vaikkakin työtaakka ministeriössä oli vallan suunnaton, niin olin kumminkin reväissyt itseni irti, täyttääkseni hänen puolisolleen antamani lupauksen. Ilo, jonka tunsin päästessäni hänen tuttavuuteensa, oli sitäkin suurempi, koska hänen nimensä jo kauvan on ollut mainehikkaasti tunnettu. Epäilemättä voisi hän tulla valituksi edustajaksi parlamenttiin, jos hän vain itse tahtoisi, ja samoin olisi hänelle tie avoinna ministerisalkulle.

Pieni, vakava mies silitteli yhtämittaa tuumivasti pitkää partaansa, koetti sitten tuon tuostakin hymyillä ja asettuen puhuja-asentoon hän sanoi, että hän oli vain suora, yksinkertainen valtion sotilas, mutta hän uskalsi ilman turhamaisuutta lausua, että hän sellaisena aina on tekevä velvollisuutensa. Hän olisi kyllä voinut päästä edustajaksi, koska häntä monta kertaa oli yritetty panna ehdolle, mutta aika ja olosuhteet eivät hänen mielestään olleet suotuisat.

Hän puristi sitten luisevilla käsillään oikeata kättäni niin että sormeni suorastaan natisivat. Hänkin oli, kuten hän sanoi, jo aika paljon kaunista minusta kuullut ja iloitsi oppiessaan tuntemaan niin arvokkaan sukuni edustajan.

Felix herra, pitkä, laihanpuoleinen herrasmies, piirteet sairaalloisen kalpeat, kuunteli äänetönnä ja kunnioittavasti keskusteluamme, kunnes herra Borgo esitti hänet minulle näillä sanoin: "Herra Felix Borgo, veljeni poika, eläkettä nauttiva sotilasvirkamies."

Molemmin puolista kumartamista ja kädenpuristusta.

"Iloitsen suuresti", sanoi herra Felix valittavalla äänellä.

Luonnollisesti iloitsin minäkin ja todellakin vilpittömästi, sillä sydämeni tunsi rehellistä myötätuntoa häntä kohtaan.

Suursyömäreitten välillä vallitsee eräänlainen perhe-, sanoisinpa melkein, henkinen yhtäläisyys. He tuntevat toisensa heti, samoin kuin vapaamuurarit, ja vissi magneettinen lumo veti minut hänen puoleensa.

En ollutkaan erehtynyt. Ateria osotti, ettei magneetti ollut väärään suuntaan osottanut.

Onneton toverini on täydellinen ahmatti, sitä eivät osottaneet ainoastaan ruoka-annokset, jotka -- tosin syistä, mitkä eivät hänestä riippuneet -- eivät erittäin suuria olleet, vaan ennen kaikkea tuo sairaalloinen kiihko, millä hän kahveliansa käsitteli ja harras, syvästi tuskallinen katse, millä hän seurasi tyhjien lautasten katoamista. Jokaista lihapalaa, jonka joku toinen vadilta otti, katseli hän tuskaa täynnä ja hän huokasi syvästi liikutettuna, jos otettiin pois joku lautanen, missä vielä oli vähänkin syötävää jälellä.

Täällä näin siis elävin silmin oman kuvani nuoruuteni ajoilta, jolloin ei minussa vielä ollut kylliksi tottumusta hillitsemään kasvojeni ilmeitä ja käytöstäni.

Muuten oli koko ateria täydellinen skandaali, suora mielenosotus, ateria, joka pilkkasi kaikkea parempaa makua ja jokaista jalompaa tuntemusta ja sen lisäksi tarjosi naurettavan pieniä annoksia. Ei ollenkaan muuta kuin häränlihaa ja perunoita. Jollei olisi annettu hiukan juustoa jälkiruuaksi, niin olisimme varmaankin nousseet nälkäisinä pöydästä.

Pienen hyvityksen tarjosi joka tapauksessa viini -- tavallinen, mutta maukas maaviini; se miellytti talon herraa eniten, sillä meistä suursyömäreistä täytyy pahaasuovankin myöntää, että juomisessa olemme varsin kohtuullisia.

Luonnollisesti ei maljojakaan puuttunut; minä tyhjensin lasini herra Borgon vastaiselle loistavalle ministerikarrieerille, ja tultuaan täyteen makeata viiniä, kävi hän oikein puheliaaksi, kutsui minua veljekseen ja vakuutti minulle harrasta ystävyyttään. Tunnustipa vihdoin, että jos hänelle tultaisiin salkkua tarjoomaan, niin hän ei sitä luotaan työntäisi, eikä hän myöskään koskaan tulisi unohtamaan sitä, joka hänelle ensimäisenä oli niin loistavaa kunniaa ennustanut.

Surullinen Felix raukka ei puhunut sanaakaan, vaan poltteli piipullisen tupakkaa toisensa jälkeen -- luonnollisesti! sillä kuuluuhan nikotiini myöskin nälkää lieventäviin keinoihin.

Tätä hilpeätä mielialaa täytyi käyttää sekä minun että Felixin hyväksi. Kun herra Borgo alituiseen kehotti minua juomaan, niin sanoin minä, että minun juomisen ohella täytyi syödä. Rouva Borgon kävellessä puutarhassa perheeni kanssa ja minun istuessa yksin talon herran ja Felixin seurassa, huudahdin siis päättävästi: "Veliseni, tuo meille jotain pureskeltavaa!"

"Veli" syöksyi ulos ja palasi pian tuoden mukanaan, tosin ei varsin suuren, mutta joka tapauksessa melkoisen ison kinkun. Olipa vielä muistanut ottaa mukaansa suuren leivänkin.

Olimme juuri iskemässä kiinni kinkkuun, kun ovi rytinällä avattiin ja rouva Borgon vihasta punehtuneet kasvot tulivat näkyviin.

Katse, jonka hän kinkkuun heitti, sanoi kaikki. Hänen miehensä ja Felixin kaulaan tarttui pala, mutta minä en häiriintynyt, vaan söin iloisesti edelleen, vaikka hän loikin minuun katseita, jotka olisivat kuolettaneet, jos olisivat tikareita olleet. Hän puri huultaan, mutta ei uskaltanut mitään sanoa. Tällä hetkellä astui myöskin Coralie lapsineni huoneeseen.

Tuskin oli Brunoni huomannut kinkun, kun hän syöksyi kuin hullu pöydän luokse ja tahtoi siitä palasta. Hänen esimerkkiään seurasi tyttäreni. Rouva Borgo kadotti nyt mielenmalttinsa ja halveksivasti mittaillen minua ja perhettäni kiireestä kantapäähän asti, sanoi hän: "Tämä on todellakin erikoista!"

"Eikö totta, rakas herttainen ystäväni?" vastasi älykäs vaimoni, joka ei malttiaan mistään kadottanut, "itse asiassa tunnemme jo olevamme kuin kotonamme teillä. Sinä olet meitä niin ystävällisesti kutsunut ja vastaanottanut, ettemme tee mitään verukkeita emmekä millään tavalla enään kainostele."

"Pyydän sinua", änkytti rouva Borgo, raivosta sähisten.

Vaimoni kiiti hänen luoksensa, syleili ja suuteli häntä kiivaasti.

"Ah, minä iloitsen, että rouvat niin hyvin sopivat keskenänsä", sanoi herra Borgo, "se on ihanata!"

Herra Felix ei puhunut mitään, mutta hillitsi vain kyyneliä silmissään.

Minä täytin lasini uudelleen ja join kauneimman, herttaisimman ja vierasvaraisimman rouvan maljan...

Kostaakseen antoi rouva Borgo illallisiksikin vain naudanlihaa, mutta se ei meitä huolettanut; me söimme kaikki, mitä pöydälle tuotiin.

Niin alkoi sitten tuskinpa enään salainenkaan sissisota minun perheeni ja talon rouvan välillä. Hänen miehensä oli oikeastaan minun puolellani, varsinkin ryypiskellessään; vahinko vain, että hän oli niin suuri tohvelisankari. Hänen vaimonsa on, niin hän tuumiskeli, omituinen luonne, mutta meidän ei pitänyt siitä hämmästyä, vaan jäädä vain tänne, niin kauvaksi kuin halutti. Samoin voimme iloita herra Felixin liittolaisuudesta. Mutta hän kykeni tekemään niin vähän hyväksemme. Ollen ilman virkaa, oleili hän pysyväisenä vieraana setänsä talossa ja huokaili syvästi tätinsä hirmuvallan alla. Rouva Borgo kehitti päivä päivältä mestaruuttaan nälkään näännyttämisjärjestelmässään. Tehdäkseen meille puutarhassa luumujen poimimisen mahdottomaksi, noukitutti hän palvelusväellään kaikki hedelmäpuut paljaiksi. --

Vähitellen katosi pöydältä sekä naudanliha että juusto, ja pelkät perunat ilman voita saivat nälkäämme tyydyttää. Vihdoin loppui meiltä leipäkin. Kuivuuden tähden ei voitu vettä saada jauhamiseen, sanoi rouva. Lähellä piili siis jo nälkään kuolemisen vaara, kun Felixin kanssa kävelin tallin ohi, josta iloisesti syöskentelevä hevonen meille hirnui.

Rohkea, suuri, pelastava ajatus lennähti päähämme. -- Kuiskasin hiljaa Felixin korvaan.

"Mutta se on jo liian vanha!" vastasi hän.

"Nuorempi on tietysti vanhempaa parempi, mutta tämä on kumminkin parempi kuin ei mitään. Muuten olkoon se vaan valttina ja sotaisena temppuna."

"Olette oikeassa! Jättäkää minulle se asia. Olen ollut husaarina ja ymmärrän siis asian. Emmehän kuitenkaan voi kuolla nälkään ja haaksirikkoiset syövät lopulta toinen toisensa."

Kun olimme päivällispöydässä istumassa, syöksyi palvelija hengästyneenä sisälle kertoen, että "Raro oli sairas ja ajettunut. Se ei syö mitään ja vapisee koko ruumiiltaan."

Felix hypähti pystyyn, kiirehti ulos, mutta tuli pian takaisin.

"Oi, hevonen tekee loppuaan", sanoi hän itkunsekaisella äänellä. "Se potee vanhuuden heikkoutta; siinä ei auta mikään eläinlääkäri. Lienee siis parasta tappaa se; ehkäpä voisi sen lihaa syödä -- meidän mustalaisemmehan ostavat mielellään hevosen lihaa."

"Taikka vaikkapa rakkaat vieraamme, jotka ovat typösen tyhjäksi syöneet kaikki tyyni", virkkoi talon rouva julkean pilkallisesti. "Niin, rakas Felix, meneppä ulos ja tapata hevonen!"

Muutaman tunnin kuluttua nautimme parhaimmalla halulla hevosenpaistia. Noin kahdeksan kiloa -- sen verran mahtui halstarille -- syötiin viimeistä palaa myöten, loppu piti syötämän seuraavana päivänä, ja me laskeuduimme levolle siinä toivossa, että huomenna saisimme sitten mielin määrin syödä tarpeeksemme.

Mutta kohtalon kirjassa oli toisin päätetty.

Jo varhain aamulla heräsimme unestamme suureen meluun ja edestakaisin juoksemiseen.

Syöksyin huoneestani ja kuulin palvelusväeltä, että armollinen rouva oli ankarasti sairastunut, luultavasti koleeraan. Herra Borgo ja Felix olivat lähteneet kaupunkiin tuomaan lääkäriä kiireen kyydillä tänne.

Vaimoni oli kyllä, niinkuin tiedetään, viisas rouva, mutta sana koleera synnytti hänessä sellaisen hirvittävän kauhun, ettei hänen kanssaan voinut ollenkaan puhua.

Minä huomasin kyllä pian, että koko koleerahistoria oli tuon perin viekkaan rouva Borgon keksintöä, mutta pakokauhua vastaan ei mitään mahda.

"Lähdetään! Lähdetään!" kirkui vaimoni lakkaamatta ja neljännestunnin kuluttua oli hän jo valmiiksi pakannut kaikki meidän senkin seitsemät tavarat.

Onneksi pääsimme lähtemään erään naapuritalonomistajan avulla, niin että jo puolen tunnin kuluttua voimme matkustaa tiehemme.

Koska emme luonnollisista syistä tahtoneet persoonallisesti heittää hyvästiä, jätimme vain nimikorttimme.

Niin oli siis kohtalo tai paremmin sanoen naisen viekkaus tehnyt turhaksi ainoan, suotuisan tilaisuuden, joka minulle tarjoutui kylläkseni syömiseen.

Se oli ihana unelma -- mutta vain unelma.

Tulenko koskaan saavuttamaan päämaaliani? Tuskinpa sitä uskon!...

Arvoisa lukija voipi syystä kysyä: mikä on herra Borgosta tullut? Onko hän edustaja vai vallanko ministeri?

Minä olen Krizanckoita ja siis hienotunteinen; sanonpa siis vaan: sitä en tiedä!

Ja entä tuo hyvä Felix? Kuinka on tuon köyhän pirun käynyt?

Iloitsen, voidessani antaa hänestä hyviä tietoja. Hän on saanut paikan, johon koko hänen olemuksensa erittäin sopii: hän on sihteerinä "_Pompes funebressä_". Hakiessaan tätä virkaa minun neuvostani, oli jo pelkkä katse hänen kasvoihinsa kylliksi, ja johtokunta otti hänet paikalla. Hänellä on maailman surullisimmat kasvot. Nyt hän ei siis vain valittele, vaan itkee myöskin lakkaamatta!

Aasi.

En millään muotoa tahdo ruveta tämän monella tavalla ja suotta panetellun nisäkkään puolustajaksi, mutta epäilemättä ovat ihmiset aasia kohtaan varsin subjektiivisia. He ovat raukan niin pahaan huutoon saattaneet että sen nimi nykypäivinä merkitsee samaa kuin typeryys ja yksinkertaisuus; ja kun tuo harmaa elukka -- luultavasti jalosta itsetietoisuudesta -- pitää tämän vastustamista arvoansa alentavana, niin selitetään sen vaikenemista myöntymiseksi, ja panettelut ja solvaukset, t.s. aasin hulluttelut, pidetään nyttemmin niin kumoamattomina tosiasioina, että asianomaisten itse on täytynyt kohtaloonsa alistua.

Eikä asia kumminkaan ole niin. Aasi ei itse asiassa olekaan mikään aasi.

Vai voipiko sellaista aasina pitää, joka omien harrastustensa ja etujensa vuoksi tekee kaikki, mitä hänen vallassaan on?

Eikö se kaikissa olosuhteissa yritä tehdä oloansa miellyttävämmäksi, kuormiansa keveämmiksi ja missä suinkin on mahdollista, elää itsenäistä ja mukavaa elämää?

Jos se löytää puutarhaportin avoinna, niin eikö se mieluummin syö tuoretta salaattia ja kaalia, kuin pistäviä ja kuivia ohdakkeita, vaikkakin se tietää että viimeksimainitut ovat sitä varten koottu?

Eikö se heitä, niin usein kuin voipi, ratsastajan selästään, ja eikö se pakene viekkaan kekseliäästi kuormaansa, jos se vain milloin päinsä käypi?

Sitäpaitsi on sen säädyllisyys ja kauneudenaisti myöskin suuresti kehittynyt. Onko kukaan nähnyt aasin kuolevan? Julius Caesarin tapaan kätkee se maailman silmiltä kuolinkamppauksen hirmuiset värähdykset ja piiloutuu lehdikon varjoon.

Näkeekö sitä yhdistyksissä ja luennoilla, joissa toisinaan ikävästä torkutaan?

Sanalla sanoen -- tarkotukseni ei ole antaa luonnekuvausta tai ylistyspuhetta pitää -- aasi voipi Maria Stuartin tapaan sanoa itsestään: "Olen parempi kuin maineeni!"

Senvuoksi tuntuu minusta kunniavelvollisuudelta puhdistaa aasi, sillä senkautta puhdistan itsenikin.

Niin kauvan kuin muistan, on minua "aasiksi" kutsuttu: kimnaasissa, yliopistossa, yhdistyksissä ja vieläpä virastossanikin, jossa nämä mitä erilaatuisimmat elementit ainakin yhdessä asiassa olivat samaa mieltä, että nimittäin Paul Feher oli -- aasi. Vieläpä nuo hävyttömät pitivät minua suurenakin aasina.

Oi, laupias taivas! Kuinka monta tuskaista hetkeä, kärsimyksiä ja nöyryytyksiä se onkaan minulle tuottanut, kunnes vihdoin olen kohtalooni alistunut ja olen niin pitkälle tullut etten pidä "aasin" nimitystä nöyryyttävänä ja solvaisevana.

Nyt olen rauhoittunut. Olen nyt sillä kannalla, että itsekin kutsun itseäni hiljaisuudessa aasiksi, vieläpä "vanhaksi" aasiksi, Viime aikoina ei minua enään ole tämän sanan merkitys harmistuttanut, vaan olenpa siitä ylpeäkin.