Part 2

"En voi muuta sanoa, kuin että minä siitä hetkestä kuin hänet huomasin, olin rakastunut. On tapana sanoa, ettei luonto anna itseänsä rankaisematta halveksia; se on totta. Mieltymykseni tähän ihastuttavaan olentoon kasvoi niin nopeaan minussa, että olin tuon naisen orja, kun esitys päättyi..."

"Oletteko koskaan elämässänne joutunut tuon jumaloimanne naisen seuraan?"

"En koskaan! Kun esirippu laski toisen näytöksen jälkeen, huomasin erään tuttavani, jonka heti viittasin luokseni ja jolta kyselin naista, joka minut niin oli lumonnut."

"Etkö tunne tuota miellyttävää olentoa" -- kysyin häneltä -- "tuolla ensimäisessä aitiossa, vasempaan näyttämöstä?"

"Ensimäisessä aitiossa vasempaan näyttämöstä? Ha-ha-haa!"

"Kuinka, armollinen rouva, te nauratte?"

"Niin, en voi muuta, minun täytyy nauraa. Ha-ha-haa!"

"Teistä tuntuu naurettavalta, että minun jumaloimani istui ensimäisessä aitiossa?"

"Ei suinkaan."

"Siis sitä, että minä tunnin kuluessa saatoin hulluuteen asti rakastua tuntemattomaan? -- Oi, armolliseni, jotenkin niin on ennenkin tapahtunut. Paris näki Helenan vain kerran ja heti pyöri hänen mielessään ajatus tytön ryöstämisestä. Antonius tunsi Kleopatran yhdestä ainoasta silmänluonnista verensä virtailevan kuumemmin suonissaan. Uudemmalla ajalla on Lola Montez..."

"Pyydän, pyydän, en epäile hetkeäkään etteikö löytyisi tuollaisia äkillisiä lemmenintohimoja. Kertokaa vain edelleen seikkailuanne, joka minua enemmän huvittaa, kuin mitä ehkä luulettekaan."

"Tuttavani mainitsi ihanteeni nimen, mutta hän ei jättänyt mainitsematta, että tuo enkeli oli vihitty rouva, joka oli mieheensä sydämellisellä rakkaudella kiintynyt. Tämä tieto iski minuun salaman tavoin."

"Ettekö olisi niin ystävällinen että mainitsisitte minulle tuon naisen nimen, joka sellaisen ihmeen on aikaansaanut?"

"Anteeksi -- nimi pysyy salaisuutena; minä en koskaan päästä sitä huuliltani."

"Kuinka tarkkatuntoista!... Mutta sanokaa toki vihdoin, mitä teidän nykyinen ihmeellinen käytöksenne minua kohtaan oikein merkitsee?"

"Ah, te tarkoitatte tapaa esittää itseni teille? Tahdon sen teille kohta tunnustaa, kuinka ihmeellistä se teistä onkaan -- minä en saata tuon ihanan olennon kuvaa sielustani karkoittaa. Tunnen etten voi ketään muuta elämässäni koskaan enään rakastaa kuin häntä. Mutta kun hän nyt kuuluu toiselle ja kun minä kuitenkin kerran aijon naimisiin mennä, olin päättänyt luottaa sattumaan ja odottaa kunnes se elämän tielleni johdattaisi minulle määrätyn olennon. Mutta..."

"No? Mutta?"

"Teidän näkemisenne, armolliseni, on kumonnut kaikki päätökseni. Minä en nyt voi mitään sattumalle. Minusta tuntuu myöskin kuin häipyisi vanha rakkauteni tenhovoima pois ja uusi, suloinen ja onnea tuottava tunne astuisi sen tilalle."

"Herrani, minun täytyy pyytää..."

"Tämä uusi tunne on rakkautta, rakkautta teihin, jota en koskaan ole nähnyt, mutta jonka äänessä ja sanoissa on jotain, joka antaa muodon ja elämän sille kuvalle, jonka teistä olen muodostanut. Minä lemmin teitä koko nuoren, kaipaavan sydämeni hehkuvalla intohimolla."

"Minä en varmaankaan teistä, herraseni, tunnu oikein viisaalta. En ymmärrä oikein sanojanne, joita minun on pakko kuunnella. Kuinka voitte leimahtaa rakastamaan minua, kun ette minua ole koskaan nähnytkään? Kuinka helposti voittekaan pettyä! Sillä vaikkapa nyt tahtoisinkin otaksua, että todella olen kaunis, niin ettekö tiedä, että kauniit kasvot eivät vielä ole kylliksi herättämään rakkautta? Kuka tietää, vaikka aamuauringon ensi säteet karkottaisivat pois teidän haaveelliset kuvanne?"

"Olette oikeassa! En rakasta teitä ulkonaisen muotonne takia, armollinen rouvani. Ei auringon säteet eikä tähtien tuike saata kuvaanne sielustani kalventaa. Olen päättänyt, jos vain tunnette myötätunnon hituistakaan minua kohtaan..."

"No? Tahdonpa nähdä, kuinka pitkälle kevytmielisyytenne jatkuu!"

"En hetkeäkään epäile puhua teille näin: Armollinen rouva! Jos voitte uskoa itsenne miehelle, jonka ensi kerran näette -- sieluni kautta! unohdan, että tässä helvetin pimeydessä ei ylipäänsä voikaan mitään nähdä! -- joka teille kunniansa kautta vannoo, että kaikki, mitä hän sanoo, on totta -- niin antautukaa omakseni ja ruvetkaa vaimokseni!"

"Hahahaa!"

"Te nauratte?"

"Mitä minusta ajattelisitte, herraseni, jos minäkin olisin niin kevytmielinen ja antaisin teille myöntävän vastauksen?"

"Minä uskoisin, että teitä niinkuin minuakin, miellyttää seikkailu ja eriskummallisuus ja että tämä ominaisuus tekee teidät vieläkin miellyttävämmäksi ja pikantimmaksi; että te, niinkuin minäkin, olette kyllästynyt jokapäiväisten tapojen muotoihin, ettekä pelkää kummallista ja epätavallista askelta, joka perustaisi elämäni onnen!"

"Sananne ovat niin vakuuttavia, Teissä on todellakin jotain luottamusta herättävää, niin että minä..."

"Onko se mahdollista -- te suostutte?"

"Jos aika kaiken tämän todentaa, niin en sitten tule kieltämään!"

"Aika! Aika! Te vetäydytte arki-ihmisten muotojen taakse takaisin. Ei, kallis jumaloimani, teidän täytyy heti päättää: jo yhdenkään päivän viivytys riistää tältä askeleelta sen ihmeellisyyden ja hävittää romantiikan tuulahduksen. Päättäkää pian! Meidän täytyy heti mennä vihille, ennenkuin päivä koittaa, joka päästää meidät tilaisuuteen näkemään toistemme kasvojenpiirteitä."

"Se olisi mahdotonta, vaikka myöntyisinkin."

"Suostukaa vain ja jättäkää minun huolekseni kaikki muu..."

Hirmuinen epäluulo heräsi sielussani. Tämä huimapää tietää, että olen pappi, ehkäpä... Mutta seuratkaamme tämän asian kehitystä.

"Ettekö te", kysyi nainen liikutetulla äänellä vastapäätä istujaltaan, "ollenkaan kysele lähempiä asioitani? Ettekö tahdo suhteistani ja tuttavuuksistani yhtään mitään tietää?"

"Mitä ajattelettekaan, armollisin rouva? Minne jäisikään siis romantiikka? Oi ei, en halua minkäänlaista selitystä, vaan vieläpä vakavasti estän sen. Tahdon tehdä teidät tuntemattomana puolisokseni. Senvuoksi kysyn: suostutteko? Onko teissä rohkeutta ja luottamusta ruveta omakseni?"

"No, enpä ole vastahakoinen, mutta vain yhdellä ehdolla."

"Millä?"

"Luvatkaa minulle kunniasanallanne, ettette te, jos emme molemminpuolisen tutustumisen jälkeen jostakin syystä miellyttäisikään toisiamme, pane minkäänlaista estettä eroamisellemme, vaan että teette kaiken voitavanne, saadaksenne oikeudellisen eron."

"Lupaan sen, hellästi rakastettu ystävättäreni!"

"Kas tässä on siis käteni!..."

Aloin hieroa silmiäni, tullakseni vakuutetuksi vasta kuulemani ja kokemani todellisuudesta, Olinko valveilla vai nukuinko? Mutta pian tulin vakuutetuksi, tulin kummastuksekseni vakuutetuksi, että kaikki mitä ympärilläni tapahtui, oli vallan totta.

"Herra pastori!" virkkoi minulle nuori sulhasmies.

"Millä voin palvella?" kysyin vapisevin äänin, aavistaen levottomalla tuskalla hänen tarkoitustaan.

"Oletteko hereillä?"

"Kuulettehan sen!"

"Oletteko ollut koko matkan hereillä, siitä asti kuin morsiameni vaunuihin tuli?"

"Olen kyllä ollut."

"Oletteko kuullut koko keskustelun ja ymmärtänyt sen?"

"Olen kaikki kuullut ja ymmärtänyt."

"Hyvä, siis antakaa meille siunauksenne. Pyhittäkää avioliittomme, lyhyesti -- _vihkikää meidät mieheksi ja vaimoksi_!"

Näitä sanoja seurasi kaksi huutoa; toinen kuului naisen suusta, joka nähtävästi oli myöntyessään unohtanut, että hengenmies vaunuissa istuikaan, toinen minun suustani; sillä minä huudahdin kauhistuneena:

"Siitä ei tule mitään, herraseni! Minun täytyy teille huomauttaa, ettei sovi leikkiä niin pyhillä asioilla!"

"Se ei ole mitään leikkiä, vaan totta!" vastasi hän varmasti.

"Silloin täytyy minun myöskin varmasti selittää, etten ajattelekaan noudattaa tahtoanne."

"Mutta jos minä kunniani ja omantuntoni kautta vannon, ettei löydy mitään estettä, joka olisi avioliittomme tiellä?"

"Se on yhdentekevää; se on vastoin tapoja ja laitonta, enkä aijo koskaan enkä mitenkään siihen suostua!"

"Ettekö?"

"En!"

"Pyydän teitä koskettamaan tätä kädellänne."

Näin sanoen ojensi hän minulle jotakin; kun siihen tartuin, huomasin suureksi kauhukseni rintaani vastaan ojennetun pistoolin.

"Tiedättekö, mitä kätenne koskettivat?"

"Pyydän teitä, taivaan tähden, pankaa pistooli pois, se saattaa laueta!"

"Jollette meitä heti paikalla vihi, niin vannon kautta Jumalan, että ajan kuulan päänne läpi!"

"Mutta ajatelkaahan toki, herraseni!"

"Minulla ei ole mitään ajattelemista. Te vihitte meidät; ajaja olkoon todistajana ja muutaman minuutin kuluttua siunaa nuori pari hengenmiestä, joka avioliittomme on pyhittänyt!"

"Mutta herraseni, minun täytyy kumminkin pyytää!"

"Ei mitään muttaa! Tahdotteko, vai ettekö? Minä ammun!"

"Tässä ei ole mikään pelastus mahdollinen", jupisin minä; "minun täytyy yhdistää tuo yltiöpäinen pari; tämä innokas kiihottaja tuntuu vallan siltä, kuin täyttäisi hän uhkauksensa. Toisekseen tahdon" -- siten lohduttelin itseäni -- "huomenna Miskolczissa tehdä ilmotuksen tästä pakosta ja niin peruuttaa tämän laittoman toimituksen."

"Päättäkää viimeinkin, muuten ammun!" huusi tuo hirmuinen sulhasmies.

"Jollen voi teitä saada kummallisesta aikeestanne luopumaan, niin tapahtukoon se sitten Jumalan nimessä!"

"Te siis suostutte?"

"Mitä muuta voisin tehdä? Uhkaattehan minua pistoolilla?"

"Ajaja, pysähtäkää!" jyrähytti kuumaverinen nuorukainen.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi ajaja, kumartuen taapäin.

"Ei mitään -- sinun pitää vain pysäyttää!"

Toinen totteli.

"Rakas morsian", pyysi sulhanen, "ole niin ystävällinen ja astu vaunuista alas. Voisimme vihkimisen mukavammin toimittaa avoimella kentällä."

"Kuten tahdot, aarteeni."

He astuivat vaunuista pois ja ajajakin nousi istuimeltaan.

Kysyin kerran vielä ovatko he peruuttamattomasti päättäneet sitoutua toisiinsa elämänsä ajaksi?

Molemmat vastasivat lujasti ja varmasti:

"Olemme!"

"Sitten ei minulle muu neuvoksi jää", sanoin minä, "kuin yhdistää kätenne ja vihkiä liittonne papillisella siunauksellani. Tulkaa onnellisiksi, elkääkä koskaan katuko tätä yltiöpäistä askelta."

"Olemmeko valmiina?" kysyi nuori aviomies.

"Ei ole muuta lisättävää", vastasin, tuhat kertaa kiroillen päätöstäni matkustaa keskellä yötä.

"Jos sinulle sopii, rakas vaimoni, niin voimme uudelleen astua vaunuihin."

Istuuduimme, ajaja asettui penkilleen ja vaunut läksivät liikkeelle, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Puoliso puheli hellästi ja kuiskaavalla äänellä vaimolleen ja minun täytyi harmikseni kuunnella suuteloita.

Vähitellen selkeni taivas. Synkät pilvet heikentyivät hiljakseen ja alkava aamusarastus loi hiukan valoa avaruuteen.

Puolisot tutkivat uteliain katsein toistensa piirteitä.

"Voinko uskoa silmiäni?" huudahti nuori mies äärimmilleen hämmästyneenä, kun oli tullut niin valoisa, että hän saattoi erottaa rouvansa kasvot.

"Mikä sinua niin kovin hämmästyttää, rakas mieheni?"

"Tuo tuntematon nainen, jonka kaksi vuotta sitten Pestissä..."

"Jonka teatterissa näit ja rakastuit?"

"Oletkin sinä, herttainen vaimoni'"

"Sanoistasi tunsin itseni heti paikalla ja senvuoksi myönnyin niin pian ehdotukseesi."

"Mikä mieluinen hämmästys! Mikä autuus!"

He lankesivat toistensa kaulaan ja heidän ilonsa oli niin suuri ja sydämellinen, että minä sain omantunnon vaivoja: voisinko minä hävittää näin onnellisen suhteen, jos kohta se ei ollutkaan syntynyt niin ihan lain mukaisesti? Voisinko minä erottaa kaksi sydäntä, jotka tuntuivat olevan luodut toisiansa varten?

"Kiitokset, tuhannet kiitokset elämäni onnesta, jonka minulle olette valmistanut, ja tuhannet kiitokset sattumukselle, joka ohjasi teidät tälle matkalle!"

Tulisesti puristi mies kättäni ja kuvankaunis, nuori rouva lausui minulle hyvyydestäni -- niinkuin hän suvaitsi sitä kutsua -- kaikellaisia kiitossanoja.

Ja kuitenkin tiesi kumpikin että se, minkä olin tehnyt, ei suinkaan ollut tapahtunut minun ansiostani.

Nähdessäni tätä erinomaista riemua ja tavatonta onnea, muutin aikomukseni. Päätin tyytyä siihen mikä oli tapahtunut enkä siis ryhtyisi mihinkään, joka voisi olla vahingoksi.

Muutaman tunnin kuluttua saavuimme Miskolcziin ja vietimme siellä lukuisan ja loistavan perheen keskuudessa näin omituisella tavalla syntyneitä häitä. Matkustin siinä iloisessa tiedossa kotiin, että nämä häät oikeuttivat yhtä kauniisiin toiveisiin tulevaisuuden suhteen, kuin olisivat ne syntyneet säännöllisintä tietä maailmassa.

Mutta siitä huolimatta päätin vakavasti, etten siitä lähtein enään koskaan matkustaisi öiseen aikaan, ja tätä päätöstäni en todellakaan koskaan aijo rikkoa.

* * * * *

Näin sanoen lopetti pastori kertomuksensa.

"Ettekö ole koskaan sen jälkeen heistä mitään kuullut?" kysyi nuori herra Zsoltai, joka nyt vallan oli unohtanut Klara neidin kanssa käydyn silmäinpuhelun -- sellaisella jännityksellä tarkasti hän vanhan herran huulia.

"Olen kyllä, ja olen sanomattomasti onnellinen voidessani ilmottaa teille, että tämä pariskunta on onnellisempi kuin moni niistä, joiden avioliitto on syntynyt kaikkein laillisimmalla tavalla."

"Epäilemättä on tämä historia varsin mieltäkiinnittävä, mutta jos saisin rehellisesti lausua..."

"Kyllä, kernaasti", virkkoi pastori, joka nähtävästi odotti vastaväitteitä.

"Epäilen kertomuksenne todenperäisyyttä. Nykypäivinä ei enään tapahdu sellaisia seikkailuntapaisia ja äkkinäisiä avioliittoja. Nyt ei riitä yksin mieltymys, vaan paremminkin määräävät perhe- ja varallisuussuhteet ihmisten ja sydänten toimintaa."

"Mutta jos kunniasanallani vakuutan kertomukseni todeksi?"

"Silloin täytynee minun se uskoa, joskin muuten olisin pitänyt sitä taruna."

"Te ette voi ettekä saa sitä epäillä, kun teille sanon, että tuo huimapäinen mies ja tuo herkkäuskoinen nainen eivät muita olleet kuin..."

"Kuin?" kysyin minä, äkkinäisen aavistuksen valtaamana.

"Kuin puolisoni ja minä!" huudahti talon valtiatar herttaisimmalla hymyllään.

"Onko se mahdollista?" huudahdin minä yhtaikaa herra Zsoltain kanssa ja molemmat ponnahdimme pystyyn.

"Se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan sananmukaisesti totta", vahvisti hänen puolisonsa.

Vanha hengenmies, joka nähtävästi toivoi tätä loppuselvitystä, nauroi sydämellisen raikkaasti, mikä muuten tarttui koko seuraan, paitsi herra Zsoltaihin, joka kiihtynein ilmein kuiskasi muutaman sanan punastuvan Klaran korvaan.

Kun iloisuus oli asettunut, tarttui hän tyttöä käteen, talutti hänet talon valtiattaren luo ja sanoi liikutettuna:

"Olen tuntenut Klara neidin vasta muutamia päiviä, mutta tuo onnellinen esimerkki on minulle vakuuttanut, että missä todellinen rakkaus vallitsee, on synti, vaikka vaan minuutiksikaan lykätä häitten pitoa, ja senvuoksi pyydän täten armollisen neidin kättä."

"Mitä kuulenkaan? Kuule Klara, sinä et ole minulle siitä koskaan mitään kertonut? Mutta, jos te olette yksimielisiä, niin ei minulla ole mitään asiaa vastaan!"

Kaunis Klara punastui, loi katseensa alas -- mutta ei vastannut.

"Mutta nyt on jo aika minunkin lähteä", tuumi pastori, tarttuen lakkiinsa, "muuten pelkään jälleen joutuvani pakkotilaan perustamaan laitonta liittoa."

"Elkää pelätkö, minulla ei ole viritettyä pistoolia taskussani!" virkkoi leikkisästi herra Zsoltai -- "mutta eikö totta -- huomenna suostutte tahtooni?"

"Kyllä, suurimmalla mielihyvällä teen sen päiväseen aikaan ja oikeuden ja lain mukaisesti!" Tämän jälkeen pastori läksi, toivottaen koko maailmalle -- ja erittäinkin minulle -- hiljaista, onnellista yötä.

Seuraava aamu näki yhden onnellisen parin lisää.

Onnettomin ihminen.

Tahdoin olla varma siitä, että historiani tulisi luetuksi ja senvuoksi valitsin näin kuvaavan otsikon.

Tahdon myöskin heti lisätä, että tuo onnettomin ihminen ei ole kukaan muu, kuin -- minä itse.

Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ruokahaluni ole tyydytettävissä, sillä minä olen, kuten tavallisessa elämässä on tapana sanoa, ahmatti, mutta sen ohella köyhä piru.

Te hymyilette pilkallisesti, rakkaat lukijani. Te olette odottaneet jotakin muuta: kimppua harvinaisia, hirmuisia, tärisyttäviä onnettomuuden tapauksia -- äärettömiä, tähän asti vielä tuntemattomia kärsimyksiä.

Hyvä, ette tule toivossanne pettymään. Mitä teille nyt aijon kuvata, on äärimmäistä inhimillistä kurjuutta ja maallista tuskaa.

Onko ruokahalu perittyä sairautta, vaiko vain huonosta kasvatuksesta johtuvien tottumuksien seuraus?

Minun tietääkseni ei tiede tähän saakka ole tyydyttävästi ratkaissut tätä kysymystä.

No niin, kuulukoon se mihin kategoriaan hyvänsä, niin varma on, etten ole eläissäni vielä koskaan saanut kylläkseni syödä!

Tiedättekö, mitä merkitsee nähdä nälkää viisikymmentä vuotta? Ja nähtävästi olla nälkäinen hautaan asti? Sillä olen jo aikaa sitten heittänyt toivon tulla kylläiseksi.

En tahdo väittää, että olin tai olen niin köyhä, etten olisi ollut tilaisuudessa hankkimaan itselleni kaikkia niitä ruokia, joita tulisesti aavistava, vaan ei koskaan tyydytetty kylläisyyden tunne voipi keksiä -- mutta voi! aina tuli este, joka teki tyhjäksi tämän suloisen unelman.

Jos minulla oli rahaa, puuttui minulta ruokaa: jos sitä oli, puuttui minulta aikaa päästäkseni päämaaliin, ja jos onnellinen sattuma salli, että nämä molemmat tekijät yhteensattuivat, valtasi minut vaistomainen häpeäntunne, joka pakotti minut vielä kahdennellatoista hetkellä ihmisellisen arvokkuuden nimessä laskemaan kahvelin kädestäni. Jos minä voitin tämänkin tunteen, ja olin päättänyt äärimmäisyyteen asti pysyä vankkana, silloin kieltäytyivät hampaani palveluksestaan ja alaleukani valtasi kuolettava lamautuminen.

Niin, elän siis kuin kirottu. Sen sijaan, että iloitsisin vatsasta, iloitsen danaiidien vuotavasta astiasta, ikuisesti tehden työtä, ikuisesti turhaan toivoen.

Nälän hirmuisia tuskia tuntevat vain harvat, sillä ne, jotka niitä tutkivat, kuolevat tavallisesti tähän opiskeluun. Näihin kärsimyksiin ei saata mitään verrata, ei hampaan- eikä päänsärkyä, ei ahtaan saappaan puristusta tai muuta senkaltaista kurjuutta. Raukkamaisuudesta en minä edelleen elä ja kärsi näin hirvittävää tilaa, vaan ainoastaan uteliaisuudesta. Jos kohta olenkin, kuten jo sanoin, hylännyt toivon saada kylläkseni syödä, niin ehkäpä kuitenkin voisi tapahtua ihme, jonka avulla pääsisin tilaisuuteen oppia tuntemaan tuota tunnetta, jota "kylläisenä olemiseksi" nimitetään.

Ei ole tapani koristaa itseäni vierailla sulilla enkä tahdo kivenkovaan väittää, että kaikki ne keinot, joita tuskieni lievennykseksi olen ottanut käytäntöön, olisivat omista aivoistani kotoisin. Minulla on paljosta kiittäminen sellaisten onnettomien traditsioneja ja kokemuksia, jotka minua ovat aavistaneet, mutta kehumatta uskaltanen väittää, että minä vieläkin näihin saakka tuntemattomilla uusilla ja vaikuttavilla resepteillä lisäsin ruokahalua turmelevien tai ainakin sitä hämmentävien taidekeinojen lukumäärää.

Maailmaa mullistavat paljastukset tällä alalla tulevat senvuoksi julkaistaviksi uudessa teoksessani: "Matkaopas nälkäisille", kärsivän ihmiskunnan hyödyksi ja opiksi. --

Tämän yleisen periaatteellisen johdannon jälkeen otan itselleni vapauden esitellä vähäpätöisyyteni arvoisalle yleisölle:

Nimeni on Aristides Krizanckoi; en tiedä, olisiko vielä tarpeellista erittäin painostaa, että polveudun ylhäisestä, mutta köyhtyneestä perheestä. Olen viidenkymmenen vuotias, naimisissa, kahden lapsen isä ja kolmannen luokan kirjanpitäjä valtiovarain ministeriössä.

Palkkani tekee kuusisataa guldenia vuodessa ja sata guldenia vuokrarahoja.

On kylliksi, kun selitän teille, etten minä vielä koskaan elämässäni ole syönyt tarpeekseni.

Suurin kurjuuteni johtuu arvostani, minkä perheeni, jonka traditsionit jokainen Krizanckoi aina on asettanut korkealle -- ja hyvinkin jo seitsemänsadan neljänkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa, alkaen Brunosta, ensimäisestä Krizanckoin herrasta -- aina on käsittänyt. Niin, niin se on: _noblesse oblige_. Esi-isäni eivät alkuaan olleet erittäin rikkaita, mutta aina kavaljeereja; nykypäivinä ovat he vieläkin köyhempiä, mutta he ovat silti jääneet entisajan hienoiksi herroiksi. He tietävät, mikä heille sopii ja he näkevät mieluummin nälkää, kuin saastuttaisivat kätensä karkealla työllä. Tosin en käytä miekkaa enään, niinkuin esi-isäni, vaan kynää, mutta tämä ei ole aatelismiehelle alentavaa.

"Sata guldenia vuokrarahoja" -- tällä summalla saapi ehkä kellarikerroksen; mutta niin matalalle ei toki kukaan Krizanckoi voi alentua. Minä asun ensikerroksessa ja maksan kolmesataa viisikymmentä guldenia. Sitten jääpi minulle vielä monta sataa guldenia, millä töin tuskin tyydytän omani ja perheeni tarpeet.

Rouvani, syntyisin Percivel, on samoin kuin minäkin ylhäisesti ajatteleva, aristokraattinen henkilö; hänen äitinsä oli oikea paroonitar. En tahdo kieltää, ettei avioliittoamme solmittu rakkaudesta, vaan perhesuhteiden perustalla.

No niin, Krizanckoit samoin kuin Percivelit oivalsivat, että aika ja olosuhteet ankarasti vaativat molempien sukujen välillä vallinneita eripuraisuuksia lopetettaviksi. Ja niin yhtyi Krizanckoin jalopeura Percivelin viisaan käärmeen kanssa yhteistä vihollista -- Breckon perhettä vastaan.

Kävisi liian pitkäksi, jos minä tässä, vaikkakin vain lyhyesti, ryhtyisin kertomaan näitä riitoja -- riittäköön siis, että minä menin naimisiin Carolie Percivelin kanssa, kysymättä toisiltamme, rakastammeko toisiamme, vaan ainoastaan perhesuhteitten ja harrastusten perustalla.

Mielelläni otin muuten tuon köyhän aatelisnaisen. Ensimäisinä kuherruskuukausina ei onnellamme ollut rajojakaan. Kuinka suloiselta ja autuaalta minusta tuntuikaan, kun Coralie kihlaus- ja kuherrusviikkoina ei syönyt muuta kuin hiukan maitoa ja mansikoita. Ehkä valmisti hän itselleen vielä fasaaninjalan tai palasen kukonpaistia. Mutta voi, kolmantena viikkona häittemme jälkeen putosivat suomukset silmistäni! Sydämestäni oli laskettu häpeällistä pilaa! Huolimatta vaimoni ylhäisestä ajatustavasta ja mehiläisvartalosta, ilmenikin, ettei hän suinkaan ollut mikään ravitsevan ja voimakkaan ruuan vihollinen, vaan vieläpä että hän suuria annoksia nauttikin. Oi Jumalani! Te ette voi sitä uskoakaan -- hän näyttäytyikin suursyömäriksi; tosin ei siinä määrin kuin minä, sillä muuten olisi hän minuun verraten jo aikoja sitten lahonnut Percivelien hautakammiossa, mutta joka tapauksessa nieli hän suunnattomia annoksia. Hän voipi esimerkiksi yhdellä aterialla syödä puoli kiloa pihvipaistia, ilman että hän siitä sai vatsanvaivoja.

Tämä huomio pani minut menemään päällikköni herra tilastoneuvos Lubrecin luokse, pyytämään häneltä palkanylennystä. Tiedättekö mitä tuo plebeiji vastasi pyyntööni? Hän sanoi: etten minä osaa oikeinkirjoitusta, että laskuni ovat arvottomia, että olen epäluotettava kansliavirkamies ja että hän on minua tähän asti säälistä paikassani kärsinyt... Tämä tapahtui kuusi vuotta sitten, ja yhä vieläkin olen minä kolmannen luokan tilinpitäjä, enkä ole päässyt ainoatakaan askelta eteenpäin.

Minulla on nelivuotias poika, jonka olen ristinyt esi-isäni Brunon mukaan, ja pieni kahden vuoden vanha tyttö, jolla on äitinsä nimi Coralie. Sen jälkeen kuin poikani oli saanut syömähampaita ilmeni hänessä niin kohtuuton syömisen halu, etten minä koskaan voinut nähdä hänen syömistään, kauhulla ajattelematta tulevaisuutta. Tämä ilmiö näkyy puhuvan ennen viitatun hypoteesin puolesta, että syömähimo on perinnöllinen tauti. Mikä hänestä tulisi? Kunhan ei vain Jumalan tähden mikään virkamies, mikään nälkäänäkijä! Vaimoni tahtoo pyhittää hänet kirkolle. Hänen on tapana sanoa: silloin voipi hän kuitenkin joka päivä syödä kylläkseen! Mutta minä en voi näin edeltäkäsin oikein tyytyä tähän ajatukseen, mutta ehkä myöhemmin...

Vain kerran elämässäni yhtyivät kaikki asianhaarat toimittamaan minulle herkullista nautintoa, mutta ah, minä päästin suotuisan tilaisuuden menemään käyttämättä ohitse.

Vähäinen kuvaus tästä lyhyestä traagillisesta tapauksesta on parhaiten todistava, että olen oikeassa, nimittäessäni itseäni onnettomimmaksi ihmiseksi...