Part 5

"Tuo ei ollut ollenkaan imartelevaa Darcylle, Caroline", huudahti hänen veljensä, "sillä häneltä ei kirjoittaminen käy helposti. Hän miettii liian perusteellisesti pitkiä sanojaan. Eikö totta, Darcy?"

"Ainakin kirjoitan eri tavalla kuin sinä."

"Oo -- Charles kirjoittaa niin huolimattomasti, ettette voi uskoakaan", huudahti nti Bingley. "Hän jättää pois puolet sanoista ja tuhraa loputkin aivan lukemattomiksi."

"Ajatukset kulkevat päässäni niin nopeasti, etten ennätä panna niitä paperille; ja siksipä eivät vastaanottajat välistä pääse ollenkaan selville minun ajatuksistani."

"Teidän alistuvaisuutenne, herra Bingley, vääntää moittijalta aseet kädestä", huomautti Elizabeth.

"Mikään ei ole niin pettäväistä kuin näennäinen alistuvaisuus", sanoi Darcy. "Useinkaan se ei ole muuta kuin pelkkää välinpitämättömyyttä toisten mielipiteestä ja välistä epäsuoraa kerskumistakin."

"Kummalla tavalla sinä tulkitset minun tämänkertaisen vaatimattomuuteni?"

"Mitä se on muuta kuin kerskumista, sillä sinä todella ylpeilet kirjoitusvirheistäsi, koskapa selität niiden muka johtuvan ajatustesi kerkeydestä. Jollet tuota suorastaan pidä jonain ansiona, niin ainakin kuvittelet herättäväsi sillä toisten mielenkiintoa persoonaasi. Joutuisuutta ja kerkeäkätisyyttä pidetään suurena ansiona, useinkaan muistamatta, että joutuin tehty työ on enimmäkseen hutiloitua. Kun aamulla sanoit rouva Bennetille, että jos päättäisit luopua Netherfieldistä, niin toteutuisi päätöksesi viidessä minuutissa, ja sitä luulottelit mukamas mainioksikin urotyöksi puoleltasi -- mutta mitäpä kiitettävää itse asiassa onkaan moisessa hätäilemisessä, jolloin paljon tärkeitä asioita jää vaarinottamatta ja tekemättä ja josta ei ole tosi hyötyä itselle eikä muille?"

"Oh, oh", huudahti Bingley, "jopa sinä menet liian pitkälle kun muistuttelet kaikkia aamullisia hassutuksia! Ja kuitenkin, kunniani kautta, silloin minä uskoin todella niin kuin sanoin ja uskon sen vieläkin. Ainakaan en ehdoin tahdoin tahtonut esiintyä joutavana hätikkönä naisten edessä."

"Olen kyllä vakuutettu, että uskoit sanasi todeksi, mutta enpä sittenkään luule, että lähtisit täältä sellaisella silmittömällä hopulla. Sinun menettelysi olisi silloin aivan sattuman varassa, ja vaikka jo istuisit hevosen selässä ja joku ystävä sanoisi sinulle: Bingley, tekisit kai paremmin kun lykkäisit lähtösi ensi viikkoon -- niin epäilemättä tekisit niin, epäilemättä lykkäisit lähtösi vielä kuukauden päähän."

"Tuolla kaikella te olette ainoastaan todistanut", huudahti Elizabeth, "ettei hra Bingley tehnyt oikeutta omalle sopuisalle luonnonlaadulleen. Te olette nyt kuvannut hänet paremmin kuin hän itsekään osasi sen tehdä."

"Tunnen itseni perin imarrelluksi", sanoi Bingley nauraen, "kun kannatatte ystävääni hänen kuvatessaan minut lauhkeaksi lampaaksi. Mutta pelkäänpä, että te sen kautta annoitte asialle käänteen, jota hän ei mitenkään tarkoittanut, sillä arvaan hänen varmastikin panevan minuun suurempaa arvoa, jos vastaisin hänen taivutukseensa jyrkästi kieltäen ja laskettaisin tieheni täyttä laukkaa."

"Sovittaisiko siis teidän myöhempi itsepäisyytenne herra Darcyn mielestä aikaisemman hätiköimisenne?"

"Tuota, totta vie, en kykene oikein selittämään -- vastatkoon Darcy itse siihen kysymykseen!"

"Sinä nähtävästi odotat minun rupeavan selittämään mielipiteitä, joita suvaitset sanoa minun omikseni, vaikken ikinä ole tunnustanut niitä omikseni. Pysyäksemme kuitenkin kosketellussa tapauksessa, neiti Bennet, tulee teidän muistaa, että tuo ystävä, jonka otaksuimme toivovan hänen vielä viipyvän täällä, lausui pelkän toivomuksensa perustelematta sitä millään tavoin."

"Ettekö siis pidä minään ansiona, että mies taipuu ystävänsä suostutukseen -- alttiisti ja perusteluja pyytämättä?"

"Sokea taipuminen ilman omaa vakaumusta ei ole kunniaksi kummallekaan."

"Minusta tuntuu, että te, herra Darcy, ette myönnä ystävyydelle ja hellyydelle minkäänlaista vaikutusvaltaa. Katsekin pyytäjään riittää usein pyydetylle, jotta hän taipuu pyyntöön, vaatimatta ollenkaan vakuuttavia todisteluja. En tässä tarkoita erityisesti tuota herra Bingleyn suhteen oletettua tapausta. Hänen menettelystään sellaisessa tapauksessa voinemme keskustella, kun todellinen tilaisuus tarjoutuu. Mutta ylipäänsä ja aivan jokapäiväisissä tapauksissa, kun ystävysten kesken toinen pyytää toista muuttamaan päätöksensä jonkin tärkeän asian suhteen -- ajatteletteko te silloin hänestä halveksien, jos hän täyttää pyynnön ilman muuta?"

"Eiköhän olisi viisasta, että ennenkuin käymme pitemmältä kehittämään tätä mielenkiintoista kiista-aihetta, ensin määrittelisimme tarkemmin kyseenä olevasta pyynnöstä aiheutuvan ratkaisun tärkeyden sekä noiden miesten välillä vallitsevan ystävyyssuhteen syvällisyyden?"

"Tottahan toki", huudahti Bingley, "älkäämme toki unohtako tärkeitä yksityisseikkoja, kuten miesparkojen pituutta ja painoa, sillä niillä saattaa olla enemmänkin merkitystä asian ratkaisussa kuin mitä te, neiti Bennet, osaatte arvatakaan. Sillä minä vakuutan, että jollei Darcy olisi noin pitkä hongankolistaja minuun verraten, en osoittaisi hänelle puoltakaan sitä arvonantoa, jota hän nyt nauttii minun puoleltani. Ja minä väitän, että vaikea on ajatellakaan sen kunnianarvoisempaa patriarkkaa kuin Darcy saattaa olla erinäisinä hetkinä ja erinäisissä tilanteissa. Omassa kodissaan esimerkiksi ja nimenomaan sunnuntai-illoin, kun hänellä ei ole mitään tekemistä."

Hra Darcy hymyili, mutta Elizabethista tuntui, kuin olisi hän hiukan loukkaantunut, ja sen vuoksi hän tukahdutti naurunsa. Nti Bingley kiiruhti kiihkeästi hillitsemään veljensä kevytmielistä pilantekoa.

"Huomaanpa mihin sinä pyrit, Bingley", sanoi hänen ystävänsä. "Sinä tahdot välttää väittelyä ja panna meidät tuppisuiksi."

"Ehkä olet oikeassa. Väittelyt minusta liiaksi muistuttavat sanakopua. Jos sinä ja neiti Bennet säästätte loppuottelunne siksi kunnes pääsen karkuun kuulemasta sitä, niin olen hyvin kiitollinen -- sitten saatte minun puolestani otella mielenne hyviksi."

"Teidän pyyntönne", sanoi Elizabeth, "ei vaadi minulta mitään uhrausta; ja herra Darcyn olisi kenties parempi lopettaa kirjeensä."

Sen tehtyään Darcy pyysi naisilta vähän soittoa ja laulua. Nti Bingley hypähti oitis pianon ääreen, ja pyydettyään Elizabethia kohteliaasti aloittamaan, jonka pyynnön tämä yhtä kohteliaasti torjui, istahti hän itse soittamaan.

Rva Hurst lauloi sisarensa säestämänä; ja selaillessaan sillä aikaa pianon kannella olevia nuottilehtiä ei Elizabeth voinut olla huomaamatta, että hra Darcy katseli usein ja tutkivasti häntä. Hänen oli vaikea arvata, minkä vuoksi tuo mainio mies valitsi juuri hänet ihailevan tarkastuksensa esineeksi, ja tietäessään olevansa Darcylle perin vastenmielinen joutui hän yhä enemmän ihmeisiinsä. Muuta syytä hän ei lopulta voinut keksiä, kuin että hänen mielipiteensä ja lausuntonsa olivat Darcysta ehkä paljon nurinkurisemmat ja moitittavammat kuin tämä oli olettanutkaan. Mutta tuo ajatus ei Elizabethia paljonkaan surettanut. Hän välitti liian vähän tuosta ylpeästä herrasta kaivatakseen hänen suosiollista hyväksymistään.

Esitettyään joitakuita italialaisia lauluja rupesi nti Bingley muutteeksi soittamaan vilkasta skottilaista kansansävelmää, jonka johdosta hra Darcy sai aihetta lähestyä Elizabethia ja kysyä tältä:

"Eikö tuo sävel houkuttele teitä, neiti Bennet käyttämään tilaisuutta ja esittämään meille reelin?"[12]

Elizabeth hymyili, mutta ei vastannut. Darcy uudisti kysymyksensä, hiukan oudostellen tytön äänettömyyttä.

"Ah, kuulin kyllä kysymyksenne jo ensi kerralla", sanoi tämä, "mutta en voinut heti päättää, mitä siihen oikein vastaisin. Te toivoitte tietystikin minun vastaavan myöntävästi, jotta saisitte mielihyviksenne moittia huonoa makuani, mutta minusta on aina hauskaa torjua sellaiset yritykset ja vetää moittijoitani nenästä. Olen senvuoksi päättänyt vastata teille, ettei minua lainkaan haluta tanssia reeliä -- ja moittikaapas nyt minua jos rohkenette."

"En todellakaan rohkene."

Elizabeth, joka oikeastaan oli tahtonut vastauksellaan ärsyttää häntä, oli hiukan ihmeissään hänen suopeasta mukautumisestaan; mutta hänen omassa sävyssään oli ilkamoisuus aina niin viehkeän herttaista, että hänen oli vaikea ärsyttää ketäkään -- ja Darcy puolestaan tiesi, ettei vielä kukaan nainen ollut vaikuttanut häneen niin kiehtovasti kuin tuo pieni maalaistyttö. Jollei tämä olisi ollut niin halpaa sukua, niin olisi Darcy saattanut uskoa olevansa vaarassa ihastua häneen vakavastikin.

Nti Bingley näki tai epäili nähneensä kylliksi tunteakseen mustasukkaisuuden kalvavaa matoa. Hänen suureen huoleensa "rakkaan Janen" pikaisesta parantumisesta liittyi palava halu päästä pian eroon tämän epämieluisesta sisaresta.

Hän koetti usein herättää Darcyssa vastenmielisyyttä Elizabethia kohtaan jatkamalla vanhaa naljailuaan heidän otaksutusta naimisestaan ja hänen tulevasta avio-onnestaan.

"Minä toivon", hän sanoi, kun he seuraavana päivänä kävelivät yhdessä puistossa, "että opetatte tämän mieluisan tapauksen jälkeen tulevan anoppinne hiukan suistamaan kerkeätä kieltään ja, mikäli mahdollista, nuorempia sisaruksia juoksentelemaan vähemmin upseerien parissa. Ja -- jos sallitte minun kosketella niin arkaluontoista asiaa -- koettakaa myöskin hillitä lemmittynne hieman liiaksi silmäänpistävää itserakkautta."

"Eikö teillä satu olemaan vielä joitakin muita toivomuksia minun tulevan kotionneni suhteen?"

"Tottahan toki. Tietysti te asetatte tulevan enonne Philipsin ja tämän arvoisan puolison kuvat Pemberleyn taulukokoelmaan. Ne sopivat hyvin oman kuuluisan tuomari-enonne viereen -- toimivathan molemmat miehet samalla alalla, vaikka vähän eri haaroilla. Mutta Elizabethinne kuvaa te ette valitettavasti sinne saa, sillä mikä maalari voisikaan uskottavasti esittää tuota ihanaa silmäparia?"

"Ei todellakaan kävisi helpoksi kuvata niiden vaihtelevaa ilmettä, mutta niiden värin ja muodon ja kauniit ripset voi kyllä hyvästi esittää."

Samassa tuli heitä toisella käytävällä vastaan rva Hurst ja puheenaihe itse.

"En arvannut, että tekin aioitte lähteä kävelemään", sanoi nti Bingley hiukan hämillään, peläten että tulijat kenties olivat kuulleet heidän viime sanansa.

"Teitte molemmat kerrassaan kelvottomasti karatessanne tänne yksin, puhumatta meille minne lähditte", huudahti rva Hurst harmissaan ja tarrautui Darcyn toiseen käsivarteen, jättäen Elizabethin kävelemään yksin heidän perässään.

Polulle mahtui vain kolme henkeä rinnakkain. Harmitellen naistensa epäystävällisyyttä sanoi Darcy oitis:

"Me emme kaikki mahdu tässä kävelemään. Lähtekäämme tuonne keskitielle."

Mutta Elizabethilla ei ollut lainkaan halua jäädä heidän pariinsa, ja hän huudahti nauraen:

"Ei, ei, pysykää vain siinä missä olette. Te muodostatte ihmeen soman ryhmän. Neljäs henkilö pilaisi kauniin kokonaisvaikutuksen. Hyvästi!"

Hän juoksi iloisesti tiehensä ja nautti ajatuksesta, että hän pääsi jo päivän tai parin päästä palaamaan kotia. Jane oli jo siksi virkeä, että hän voi illalla tulla pariksi tunniksi toisten seuraan.

XI LUKU.

Naisten noustua päivällispöydästä juoksi Elizabeth joutuin sisarensa luo ja käärittyään tämän ylle lämpimiä huiveja talutti hänet alas saliin, jossa talon naiset lausuivat riemuiten potilaan tervetulleeksi joukkoonsa. Ennen herrojen tuloa he olivat niin hyvällä päällä, ettei Elizabeth muistanut nähneensä heitä vielä koskaan niin miellyttävinä. He osasivat tarinoida erinomaisen rattoisasti, kertoilla hauskoja kaskuja, luoda sattuvia luonnekuvia tuttavistaan ja saada kuulijansa alinomaa nauramaan.

Mutta kun herrat ilmestyivät naisten pariin, lakkasi Jane oitis olemasta seuran keskushenkilö. Nti Bingleyn silmät etsivät kiinteästi hra Darcya ja hänellä näytti olevan jotakin tärkeää sanottavaa tälle. Darcy kävi kuitenkin suoraan Janen luo ja lausui hänelle kohteliaan onnittelunsa hänen toipumisestaan; hra Hurstkin kumarsi hänelle ja mutisi "olevansa hyvin iloinen", mutta Bingleyn tervehdys varsinkin oli iloinen ja lämmin. Hän ei tiennyt kuinka oikein osoittaa huomaavaisuuttaan herttaiselle vieraalleen. Hän rakensi oitis ison valkean salin uuniin toipilaan lämpimiksi ja vaati hänen istumaan sen toiselle puolelle, jotta ei tuntuisi ovivetoa, istahti sitten itse hänen viereensä ja puheli tuskin ollenkaan toisten kanssa. Elizabeth, joka istui käsitöineen vastakkaisessa uuninsopessa, iloitsi sisarensa onnellisesta mielentilasta.

Teen juotua hra Hurst huomautti kälylleen pelipöydän esiinkantamisesta -- mutta turhaan. Nti Bingley oli saanut vihiä, että hra Darcylla ei ollut halua kortinlyöntiin, ja hänen lankonsa sai kelmeän kiellon, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin viskautua sohvalle ja koettaa narrata nukkumattia. Darcy otti käteensä kirjan, nti Bingley teki oitis samoin ja rva Hurst, joka etupäässä kulutti iltaansa leikkimällä sormuksillaan ja rannerenkaillaan, otti jolloinkin osaa veljensä ja nti Bennetin keskusteluun.

Nti Bingleyn huomio kohdistui ainakin yhtä paljon hra Darcyn kirjaan kuin omaansa, ja alinomaa hän häiritsi tätä joko kyselyillään tai vilkumalla hänen kirjansa lehdille. Hänen ei kuitenkaan onnistunut taivuttaa kavaljeeriaan puheenpitoon, tämä vastaili yksikantaan hänen kysymyksiinsä ja luki edelleen. Vihdoin hän ikävystyi kirjaansa, jonka hän oli valinnut vain senvuoksi, että se oli toinen nide Darcyn käsissä olevaa teosta, haukotteli hartaasti ja julisti muulle seuralle: "Voiko tämän rattoisammin viettääkään iltaansa! Kaikkeen muuhun väsyy ennemmin kuin lukemiseen. Kun minä kerran saan oman talon, niin tuntisin oloni kurjaksi ilman hyvää kirjastoa."

Kellään ei ollut siihen vastattavaa. Hän haukotteli uudelleen, viskasi kirjansa syrjään ja rupesi katselemaan ympäri salia löytääkseen muuta rattoa. Kuullessaan veljensä mainitsevan nti Bennetille jotain tanssiaisista hän yhtyi kohta puheluun ja sanoi:

"Kesken puhein, Charles, aiotko sinä oikein tosissasi toimeenpanna nuo lupaamasi tanssiaiset täällä Netherfieldissä? Minä neuvoisin sinua, ennenkuin ratkaiset asian, tiedustelemaan ensin nykyisen seuramme mieltä. Jollen erehdy, on täällä joukossamme joku, jolle sellainen huvi olisi pikemminkin rasitukseksi kuin ratoksi."

"Jos tarkoitat Darcya", vastasi hänen veljensä, "niin käyköön hän maata ennen sen alkua, jos mielii, mutta tanssiaiset ovat päätetty asia, ja kohtapuoleen lähetän kutsukortit ympäri seutua."

"Omasta puolestani pitäisin tanssiaishuveista äärettömän paljon enemmän", vastasi sisar, "jos niissä huviteltaisiin toisella tapaa. Varmastikin olisi paljon järkevämpää viettää ilta seurustellen kuin tanssimalla."

"Paljon järkevämpää kyllä, Caroline, mutta mitkä tanssiaiset ne sellaiset huvit sitten olisivatkaan!"

Nti Bingley ei vastannut, ja pian hän nousi pystyyn ja lähti kävelemään ympäri huonetta. Hänellä oli korkea, notkea vartalo ja hän astui sirosti; mutta Darcy, jonka huomiota hänen tarkoituksenaan oli kiinnittää itseensä, ei tuntunut kerkiävän irroittamaan katsettaan kirjasta. Harmissaan ja loukattuna hän teki vielä epätoivoisen yrityksen; hän pysähtyi Elizabethin eteen ja sanoi:

"Neiti Eliza Bennet, tehkääpä niinkuin minä ja lähtekää kävelemään kanssani. Ette usko kuinka se virkistää, kun on istunut niin kauan samassa asennossa."

Elizabeth hämmästyi hiukan tästä kehoituksesta, mutta noudatti sitä oitis. Nti Bingleyn kohteliaisuus kantoi hedelmää, hra Darcy silmäsi ylös kirjastaan. Hän näytti yhtä hämmästyneeltä tuosta kohteliaisuudesta kuin Elizabeth ja painoi huomaamattaan kirjansa kiinni. Hän sai kehoituksen liittyä mukaan, mutta kieltäytyi sanoen, että naisten kävelyyn hän voi huomata vain kaksi aihetta, jotka auttamattomasti häiriytyisivät, jos hän tulisi mukaan. Mitähän hän tuolla tarkoittikaan? Nti Bingley oli aivan tuskissaan uteliaisuudesta -- ja kysyi Elizabethilta, käsittikö tämä hra Darcyn mieltä.

"En vähääkään, mutta olkaa varma siitä, että hänen tarkoituksenaan on vain tehota mahtipontisesti meihin. Ja paras keino saada hänet pettymään on se, ettemme lainkaan kysele hänen mieltään."

Nti Bingley ei kuitenkaan voinut sallia hra Darcyn pettyvän missään asiassa, vaan rohkaisihe vaatimaan häneltä itseltään selitystä.

"En minä mitenkään tahdokaan pitää ajatustani salassa", vastasi Darcy, kohta kun toinen antoi hänelle suunvuoroa. "Te näitte parhaaksi viettää iltaa kävelemällä joko sen vuoksi, että teillä oli kahdenkeskisiä salaisuuksia kuiskailtavana toisillenne, tahi koska tiesitte sirojen vartaloidenne esiintyvän parhaiten edukseen kävellessänne. Edellisessä tapauksessa olisin ollut tiellä, ja jälkimmäisessä tapauksessa voin parhaiten ihailla teitä täältä istualtani."

"Oh, kuinka hirveä mies!" huudahti nti Bingley. "Onko moista röyhkeyttä koskaan kuultu! Kuinka me oikein rankaisemme häntä julkeudestaan?"

"Mikään ei ole sen helpompaa", sanoi Elizabeth, "jos teillä vain todella on halua siihen. Kaikkihan me osaamme kiusata ja rangaista toisiamme. Härnätkää häntä -- naurakaa hänelle. Niin läheisiä ystäviä kuin te olette, pitäisi teidän hyvin tietää, miten se parhaiten käy päinsä."

"Mutta ihan totta, sitä minä _en_ tiedä. Vakuutan teille kunniani kautta, ettei läheinen ystävyytemme ole vielä opettanut minulle _tuota_ asiaa. Kuinka noin kylmäveristä ja itsensähillitsevää luonnetta voisikaan härnätä! Ei, ei, minä tunnen, että hän nujertaisi kohta meidät. Ja mitä nauramiseen tulee, niin kuinka _hänelle_ voisi nauraa? Ei, me olemme aivan avuttomat."

"Eikö herra Darcylle voisi nauraa?" huudahti Elizabeth. "Sehän on kerrassaan tavaton etuoikeus, ja tavattomana toivon sen pysyvänkin, sillä minua surettaisi, jos minulla olisi paljon sellaisia tuttavia. Minun suurin iloni on saada nauraa."

"Neiti Bingley on puhunut hiukan liikaa minun puolestani", sanoi hra Darcy. "Viisaimmat ja parhaatkin ihmisistä -- ei, vaan ihmisten viisaimmat ja parhaat teot saattavat joutua naurettaviksi, kun niitä pääsee ivailemaan henkilö, jonka suurimpana mielihaluna on toisten naurattaminen."

"Varmastikin _on_ sellaisia henkilöitä", vastasi Elizabeth, "mutta minä toivon, etten kuulu niihin. Minä toivon, etten koskaan tee naurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on viisasta ja hyvää. Mutta hullutukset ja höperyys, oikullisuus ja epäjohdonmukaisuus todella huvittavat minua ja niille nauran, missä vain niitä näen. Mutta näiden ominaisuuksien arvaan olevan aivan vieraita teille."

"Ehkäpä ne eivät ole vieraita yhdellekään ihmiselle. Mutta koko elämäni ajan olen pyrkinyt välttämään sellaisia heikkouksia, jotka usein tekevät ihmisen naurunalaiseksi tuntemattomien silmissä."

"Sellaisia kuin esimerkiksi turhamaisuus ja ylpeys?"

"Niin -- turhamaisuus on todella heikkous. Mutta ylpeys -- missä ylpeys on ylvään mielenlaadun ilmaus, siellä se aina pysyy sopivien rajojen sisällä eikä joudu vaaraan tulla naurettavaksi."

Elizabeth kääntyi syrjään salatakseen hymynsä.

"Joko te olette kylliksenne tarkastellut herra Darcyn ominaisuuksia?" kysyi nti Bingley. "Ja saako tietää tuloksen?"

"Olen varmasti vakuutettu, ettei hra Darcyssa ole vähintäkään vikaa ja heikkoutta. Hän myönsi itsekin suoraan sen tosiasian."

"Eihän", vastusti Darcy, "niin julkea en toki ole. Minulla on kylläkin vikani, mutta toivon, että ne eivät ole naurettavia. Kiivasta luonteenlaatuani en rohkene käydä puolustamaan. Se lienee tosin paha vika -- paha varsinkin maailman sovinnaisten käsitteiden mukaan. Minä en voi hevillä unohtaa toisten hupsutuksia ja puheita niin pian kuin minun ehkä tulisi, enkä myöskään kärsimiäni loukkauksia. Minun tunteeni eivät myöskään kuohahda jokaisesta yrityksestä vaikuttaa niihin. Arvaan, että luonteenlaatuani voidaan ehkä sanoa pitkävihaiseksi. Mutta mikä on kerran kadottanut arvonsa minun silmissäni, se on kadottanut sen tyyten ja ikipäiviksi."

"_Se_ on tosiaankin vika!" huudahti Elizabeth. "Leppymätön, pitkävihainen ärtymys _on_ luonteenvika. Mutta te olette valinnut vikanne hyvin. Minä en todellakaan voi nauraa teille. Te olette hyvässä turvassa minulta."

"Minä uskon, että joka ihmisen luonteessa on taipumusta johonkin pahaan. Se on luontainen vika, jota ei paraskaan kasvatus kykene poistamaan."

"Ja teidän vikanne on taipumus vihaamaan kaikkia ja kaikkea, niinkö?"

"Ja teidän vikanne", vastasi Darcy hymyillen, "on taipumus tahallanne käsittää väärin toisia."

"Ei, nyt me tarvitsemme jo vähän musiikkia", huudahti nti Bingley ikävystyneenä sananvaihdosta, johon hän ei voinut itse ottaa osaa. "Louisa, ethän pane pahaksesi, jos satun herättämään miehesi."

Rva Hurst ei pannut ollenkaan pahakseen. Piano avattiin jälleen, eikä Darcykaan surrut sitä. Hän rupesi huomaamaan itselleen vaaralliseksi omistaa Elizabeth Bennetille liiaksi huomiotaan.

XII LUKU.

Sovittuaan asiasta sisarensa kanssa kirjoitti Elizabeth seuraavana aamuna äidilleen, että vaunut lähetettäisiin päivän kuluessa noutamaan heidät kotia. Mutta rva Bennet oli toivonut heidän pysyvän Netherfieldissä ainakin viikon päivät ja hän vastasi senvuoksi, että vaunut joutuivat vapaaksi vasta tulevaksi tiistaiksi. Jälkikirjoituksessa hän lisäsi, että jos hra Bingley ja tämän sisaret vaativat heitä vielä viipymään, niin hän puolestaan tuli kotiaskareissa aivan hyvin toimeen ilman heitä. Mutta Elizabethia ei lainkaan haluttanut jäädä kauemmaksi vieraisiin, eikä hän odottanut isäntäväenkään sitä vaativan. Ja peljäten, että pitempi viipyminen tuntuisi tunkeilevaisuudelta, hän yllytti Janea pyytämään hra Bingleyltä vaunuja lainaksi, jotta he pääsisivät lähtemään vielä tänään, niinkuin oli sovittukin.

Tämä pyyntö kohtasi hellyttävää vastarintaa, ja lähtö siirrettiin huomiseksi. Nti Bingley sai kuitenkin syytä katua lykkäämistä, sillä hänen kademielensä ja inhonsa toista sisarta kohtaan oli paljon kiivaampi kuin suopeus Janea kohtaan.

Hra Bingley sen sijaan tunsi todellista surua lähdön johdosta ja koetteli kaikella tapaa taivuttaa heitä vielä viipymään -- Jane ei ollut vielä kyllin voimissaan, ja vaunuissa täryyttäminen olisi varmasti hänelle vahingoksi; mutta Jane vakuutti varmasti olevansa jo täysissä voimissa.

Hra Darcylle sen sijaan oli tieto sisarusten lähdöstä tervetullut. Elizabeth oli ollut jo liiaksikin kauan Netherfieldissä. Tuo pieni maalaistyttö viehätti häntä enemmän kuin hyvä oli, ja nti Bingley oli Elizabethille epäkohteliaampi ja häntä itseään kohtaan härnäävämpi kuin oli mieluista. Hän päätti olla hyvin varovainen, ettei enää sanalla eikä katseellakaan paljastaisi hänelle ihailuaan ja mielenkiintoaan. Ja päätökselleen uskollisena hän koko päivän mittaan vaihtoi tuskin kymmentä sanaa hänen kanssaan.

Seuraavana päivänä jumalanpalveluksen jälkeen -- se oli sunnuntai -- löi viimeinkin eronhetki, ja totta puhuen se oli mieluista useimmille. Nti Bingley kävi yht'äkkiä ainakin yhtä herttaiseksi Elizabethia kuin helläksi Janea kohtaan; ja syleiltyään jälkimmäistä, toivotellen sydämensä halusta näkevänsä hänet jälleen pian joko Longbournissa tahi Netherfieldissä, hän tarjosi kättä edellisellekin.

Kotona heitä ei odottanut kovinkaan lämmin vastaanotto äidin puolelta. Rva Bennet paheksui heidän hätiköimistään, arveli heidän suotta vaivanneen isäntäväkeään vaunujen lähettämisellä ja sanoi olevansa varma, että Jane kävisi jälleen kipeäksi. Mutta heidän isänsä oli oikein iloinen heidän tulostaan, vaikka hän tapansa mukaan sangen säästeliäästi iloaan ilmaisi. Kotipiirin ilma oli käynyt hänelle sangen painostavaksi molempain järkeväin ja hilpeitten vanhimpain tytärten poissaollessa.

Maryn he tapasivat syventyneenä pianon bassonuottien ja ihmisluonnon ominaisuuksien tutkisteluun. Catherinen ja Lydian kuulumiset olivat hiukan toista laatua. Paljon oli tapahtunut rykmentissä sitten viime keskiviikon. Enolla oli eilen ollut useita upseereja päivällisvieraina, erästä sotamiestä oli rangaistu ruoskimalla ja huhuiltiinpa, että eversti Forster kohta aikoi mennä naimisiin.

XIII LUKU.

"Minä toivon, rakkaani", sanoi hra Bennet seuraavana aamuna aamiaispöydässä vaimolleen, "että toimitat tänään hyvän päivällisen, sillä on syytä odottaa erästä vierasta perhepöytäämme."