Part 4

"Hänellä ei sanalla sanoen ole vähimmässäkään määrin ominaisuuksia, jotka puhuisivat hänen puolestaan, lukuunottamatta sitä että hän on mainio kävelijä. En unohda milloinkaan, miltä hän näytti aamulla tänne tullessaan. Häntä olisi voinut luulla mustalaistytöksi."

"Niin tosiaankin, Louisa. Minun oli vaikea pidättää nauruani. Mitä hänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne? Ravata nyt pitkin peltoja ja hakoja mukamas sentakia, että sisarensa oli vähän kylmettynyt! Hapset hajallaan ja kengät kurassa -- uh!"

"Niin, ja näitkös hänen alushameensa? Ainakin kuusi tuumaa paksulta oli kuraa helmassa, siitä olen varma, vaikka hän koettelikin peitellä sitä päällyshameellaan."

"Sinun kuvauksesi saattaa olla yhtä tarkka kuin silmäsikin, Louisa", sanoi Bingley, "mutta minulta tuo kaikki jäi aivan huomaamatta. Minusta neiti Elizabeth oli mainion raittiin näköinen, kun hän aamulla odottamatta ilmestyi seuraamme. Hänen tahraantunutta alushamettaan en tullut lainkaan panneeksi merkille."

"_Te_ sen varmastikin huomasitte, herra Darcy", sanoi nti Bingley. "Ja arvaanpa, ettette haluaisi nähdä _omaa sisartanne_ siinä tilassa."

"En varmastikaan."

"Harppailla kolme mailia, vai neljä tai viisikö niitä oli, nilkkojaan myöten liejussa, ja yksin -- aivan yksin! Mikähän hänen päähänsä oikein olikaan pälkähtänyt? Minusta tuollainen käytös on moukkamaista homssuttelua, kerrassaan surkeata välinpitämättömyyttä kaikista ihmistavoista."

"Minusta on sellainen sisarellinen hellyys ja huolenpito sangen ilahduttavaa nähdä", sanoi Bingley.

"Minä pelkään, herra Darcy", huomautti nti Bingley puolittain kuiskaten, "että tämä seikkailu on ollut omiaan heikontamaan sitä ihailua, jota te tunnette hänen kauniita silmiään kohtaan."

"Eipä suinkaan, päinvastoin oli reipas liikunto tehnyt ne paljon kirkkaammiksikin."

Lyhyt äänettömyys seurasi tätä lausuntoa ja sitten aloitti rva Hurst uudestaan:

"Minä pidän paljon Jane Bennetistä; hän on todellakin suloinen tyttö; ja toivoisin kaikesta sydämestäni hänen pääsevän hyviin naimisiin. Mutta kun tyttöparka on siunattu sellaisella isällä ja sellaisella äidillä ja niin halpa-arvoisilla sukulaisilla, niin pelkäänpä ettei hänellä ole suuriakaan toiveita siihen."

"Muistanpa kuulleeni sinun sanovan, että hänen setänsä on asianajajana Merytonissa?"

"Niin, ja toinen setä pitää rihkamapuotia jossain Cheapsiden[10] puolella."

"Sehän on suurenmoista", sanoi sisar, ja molemmat nauroivat sydämensä pohjasta.

"Vaikka heillä olisi setiä koko Cheapside täynnänsä", huudahti Bingley ärtyneenä, "niin se ei vähentäisi hiukkastakaan heidän miellyttäviä ominaisuuksiaan."

"Mutta sangen paljon se vähentäisi heidän mahdollisuuksiaan päästä hyviin naimisiin", huomautti Darcy.

Siihen väitteeseen Bingley ei vastannut mitään; mutta hänen sisarensa yhtyivät siihen täydestä sydämestään ja pitivät vielä jonkin aikaa iloa "rakkaan Janen" halpa-arvoisten sukulaisten kustannuksella.

Heidän hellyytensä kuitenkin palasi, kun he päivällispöydästä siirtyivät sairaan luo ja istuivat siellä, kunnes heidät kutsuttiin alas kahville. Jane oli edelleen hyvin huonona eikä Elizabeth luopunut hänen viereltään, ennenkuin myöhään illalla nähdessään hänen nukkuvan rauhallisesti, jolloin hän arveli pikemminkin velvollisuutensa kuin oman hauskuutensa vaativan häntä lähtemään alakertaan toisten seuraan. Hän tapasi toiset salissa lyömässä korttia, ja häntäkin kehoitettiin liittymään mukaan; mutta epäillen heidän pelaavan korkeista panoksista hän kieltäytyi ja sanoi kernaammin huvittelevansa lukemalla jotain kirjaa sen vähän aikaa, minkä hän voi olla poissa sisarensa luota. Hra Hurst katsahti häneen silmät suurina rehellisestä ällistyksestä.

"Pidättekö te tosiaankin enemmän lukemisesta kuin kortinpeluusta?" hän sanoi. "Sepä on kerrassaan merkillinen maku."

"Neiti Eliza Bennet", sanoi nti Bingley, "halveksii kortteja. Hän on ahkera kirjatoukka eikä löydä huvia mistään muusta."

"En ansaitse sellaista kehumista enkä sellaista arvostelua", huudahti Elizabeth, "minä _en_ ole mikään ahkera kirjatoukka, ja minä saan huvia paljosta muustakin."

"Sisarenne hoitamisesta teillä ainakin on paljon hankaluutta", sanoi Bingley, "ja minä toivon, että hän pian toipuu palkitakseen teidän vaivannäkönne."

Elizabeth kiitti häntä sydämestään ja meni erään pöydän luo, jolla oli moniaita kirjoja. Bingley tarjoutui kohta noutamaan hänelle lisää, vakuuttaen että koko kirjasto oli hänen käytettävänään.

"Ja minä toivoisin, että kirjakokoelmani olisi paljon suurempi sekä teidän tyydytykseksenne että omaksi kiitoksekseni; mutta minä olen vetelä veitikka; ja vaikka minulla onkin vain vähän kirjoja, on niitä sentään enemmän kuin mitä olen koskaan avannut lukeakseni."

Elizabeth vakuutti, että salissa oli aivan riittävästi hänen valitakseen.

"Minua ihmetyttää", sanoi nti Bingley, "että isäni jätti jälkeensä niin vähäisen kirjakokoelman. Kuinka ihmeen kaunis kirjasto teillä onkaan Pemberleyssä, herra Darcy!"

"Hyvä sen pitäisi olla", vastasi tämä, "sillä monet sukupolvet ovat kasvattaneet sitä."

"Entä kuinka paljon te itse olette sinne hankkinut? -- Tehän ostelette alinomaan uusia kirjoja."

"En voi ymmärtää, mitä syytä olisi sitä laiminlyödä tällaisena aikana."

"Laiminlyödä! Olen varma, että te ette laiminlyö mitään, mikä vain voi lisätä tuon ylhäisen kartanon kauneutta. Charles, kun sinä kerran rakennat _oman_ talosi, niin toivoisin, että siitä tulisi edes puoleksikin niin kaunis paikka kuin Pemberley on."

"Toivoisinpa sitä itsekin."

"Minä neuvoisin sinua todellakin valitsemaan itsellesi jonkin paikan sen läheisyydestä ja ottamaan Pemberleyn malliksi. Koko Englannissa ei ole kauniimpaa seutua kuin Derbyshire."

"Kaikesta sydämestäni -- minä ostaisin vaikka Pemberleyn itsensä, jos Darcy suostuisi myymään sen."

"Charles, minä puhun vain mahdollisista asioista."

"Kautta kunniani, Caroline, minusta on mahdollisempaa hankkia itselleen Pemberley ostamalla kuin jäljittelemällä."

Keskustelu kiinnitti Elizabethin mieltä paljon enemmän kuin hänen kirjansa; ja kohta hän laski sen tykkänään kädestään ja saapui korttipöytään, asettuen hra Bingleyn ja tämän vanhemman sisaren väliin katselemaan peliä.

"Onko neiti Darcy kasvanut vielä viime keväästä lähtien?" jatkoi nti Bingley kyselyään. "Tuleeko hänestä minun pituiseni?"

"Luulisin tulevan. Hän on nyt jokseenkin neiti Elizabeth Bennetin pituinen, ehkä hiukan pitempikin."

"Kuinka minä ikävöinkään nähdä häntä! En ole koskaan tavannut ketään, johon olisin oitis niin ihastunut kuin häneen. Niin kaunis kuin hän on, ja niin hienotapainen, ja niin ihmeesti kehittynyt ikäisekseen! Pianoa hän soittaa oikein hurmaavasti."

"Minua ihmetyttää", virkkoi hänen veljensä, "kuinka nuorilla neitosilla voi olla kärsivällisyyttä kehittyä niin täydellisiksi kuin he jok'ikinen ovat."

"_Jok'ikinenkö_ täydellinen! Mutta rakas Charles, mitä sinä oikein tarkoitat?"

"Niin juuri, jok'ikinen heistä, sitä tarkoitan. Kaikki he maalaavat kuvia pöydänlevyihin, näpertelevät pahvirasioita ja kutovat kukkaroita. Tuskin tunnen ainoatakaan, joka ei osaisi tuota kaikkea -- ja olen varma, etten ole kuullut mainittavan ainuttakaan nuorta neitosta, jota ei jo heti ensi sanoiksi vakuutettaisi aivan täydelliseksi."

"Sinun määritelmäsi täydellisyyden yleisyydestä on valitettavasti liiankin tosi", sanoi Darcy. "Sitä sanaa sovitetaan moneenkin naiseen, joka ei osaa mitään muuta kuin kutoa kukkaroita tai näperrellä pahvirasioita; mutta muuten en ole samaa mieltä sinun kanssasi puhuttaessa ylempien seurapiirien naisista ylimalkaan. Minä en voi kerskua tuntevani puolta tusinaa enempää koko tuttavapiiristäni, joita voi todella sanoa täydellisiksi."

"Enkä minäkään, siitä olen varma", vakuutti nti Bingley.

"Sitten teidän täytyy sisällyttää sangen paljon hyviä ominaisuuksia täydellisen naisen käsitteeseen", huomautti Elizabeth.

"Niin kyllä -- minä sisällytänkin niitä siihen hyvin paljon", vastasi Darcy.

"Se on varmaa", huudahti hänen uskollinen avustajansa, "ei ketään voi sanoa täydelliseksi, joka ei olisi monin kerroin ylempänä tavallista naistasoa. Naisen pitää osata soittaa mallikelpoisesti, laulaa, piirustaa, tanssia ja puhua vieraita kieliä. Ja kaiken sen lisäksi hänellä täytyy olla jotain aivan erikoista käytöksessään, liikkumistavassaan, puheensa sävyssä ja tunteittensa ilmaisemisessa, muuten hän ei vielä vastaa kuin puoleksi tuon määritelmän sisällystä."

"Kaikkea tuota hänellä pitää olla", jatkoi Darcy hyvien avujen luetteloa. "Ja kaiken sen lisäksi hänen pitää olla saavuttanut sisällistä itsenäisyyttä ja vakavuutta perusteellisen lukemisen avulla."

"Eipä sitten ihmekään, että te tunnette _ainoastaan_ kuusi täydellistä naista. Pikemminkin käy kummakseni, että tunnette edes _ainuttakaan_."

"Oletteko sitten niin varma oman sukupuolenne vajavaisuudesta, että voitte epäillä noita kaikkia avuja siihen nähden mahdottomiksi?"

"_Minä_ ainakaan en ole tavannut yhtään sellaista naista. Minä en vain ole missään nähnyt sellaista syväoppisuutta ja hyväaistisuutta ja uutteruutta ja siroutta ja taitojen monipuolisuutta yhdistettyinä yhteen ainoaan naiseen."

Rva Hurst ja nti Bingley nousivat kiivaasti vastustamaan hänen epäoikeutettua epäilyään, ja molemmat vakuuttivat tuntevansa paljonkin sellaisia ihmeolioita, kunnes hra Hurst viimein manasi heitä malttamaan mielensä valittaen katkerasti, että moinen viisastelu vei kauniin pelin hunningolle. Keskustelun saatua täten äkkilopun Elizabeth lähti kohta sisarensa luo.

"Eliza Bennet", julisti nti Bingley, kun ovi oli sulkeutunut poismenijän perästä, "näkyy olevan niitä nuoria naisia, jotka koettavat päästä vastakkaisen sukupuolen suosioon halventamalla oman sukupuolensa ansioita. Moniin miehiin nähden se kai onnistuukin, mutta minusta se on viheliäinen viehätyskeino, kerrassaan halpamainen miellytystapa."

"Epäilemättä", vastasi Darcy, jolle tuo huomautus tuntui etupäässä olleen kohdistettu, "on paljon halpamaista _kaikissa_ keinoissa, joihin naiset näyttävät toisinaan turvautuvan miehiä miellyttääkseen. Kaikki, mikä tässä suhteessa vähänkin vivahtaa kylmästi laskevaan tarkoitusperäisyyteen, on minusta vastenmielistä ja inhoittavaa."

Nti Bingleytä ei tuo vastaus tuntunut täysin tyydyttävän, sillä hän ei enää jatkanut puheenaihetta.

Elizabeth palasi toisten luo vain sanoakseen, että hänen sisarensa voi huonommin ja ettei hän voinut jättää tätä yksin yöksi. Bingley ehdotti hra Jonesia noudettavaksi sairasta katsomaan; hänen sisarensa sen sijaan halveksivat kaikkea maalaisapua ja ehdottivat käännyttäväksi jonkin Lontoon etevimmän erikoislääkärin puoleen. Siitä Elizabeth ei tietysti tahtonut kuulla puhuttavan, vaan kallistui heidän veljensä esitykseen; ja päätökseksi tuli; että hra Jones haettaisiin varhain huomisaamuna, jollei nti Bennet silloin ollut käynyt paremmaksi. Bingley oli hyvin huolissaan; hänen sisarensa olivat aivan lohduttomia. He koettivat kuitenkin haihduttaa suruaan laulamalla duettoja kaiken iltaa; veli sen sijaan ei voinut pukea tunteitaan sen parempaan muotoon kuin että kehoitti emännöitsijää antamaan kaikkea mahdollista apua sairaalle neidille ja tämän sisarelle.

IX LUKU.

Elizabeth oli viettänyt melkein koko yön sisarensa huoneessa ja aamulla hän voi ilokseen antaa rauhoittavan tiedon hra Bingleyn lähettämälle sisäkölle ja hänen sisartensa mahtaville kamarineidoille. Sairaan verrattaisesta hyvinvoinnista huolimatta hän halusi lähettää kirjeen Longbourniin pyytääkseen äitiään tulemaan katsomaan Janea ja päättämään tilanteesta. Kirje toimitettiin oitis perille, ja kohta aamiaisen jälkeen saapuikin rva Bennet kahden nuorimman tyttärensä kera.

Jos äiti olisi tavannut Janen hyvin huonona, niin olisi hän tietysti säikähtänyt, mutta nähdessään tyttärensä hymyilevän rauhallisesti pielukseltaan ei hänellä ollut lainkaan kiirettä toimittaa häntä kotiin. Hän ei senvuoksi tahtonut kuullakaan tyttärensä pyyntöä päästä palaamaan, eikä apteekkarikaan arvellut muuttoa vielä hyväksi. Istuttuaan hetkisen Janen luona äiti ja hänen kolme tervettä tytärtään noudattivat nti Bingleyn kutsua ja lähtivät alas ruokasaliin. Hra Bingley tuli heitä tervehtimään ja lausui toivovansa, ettei rva Bennet ollut tavannut nti Bennetiä huonompana kuin oli odottanut.

"Olen tosiaankin, hyvä herra", vastasi huolekas äiti. "Hänestä ei millään muotoa ole vielä muutettavaksi. Herra Joneskin siitä varoitti. Meidän täytyy vielä vähän aikaa turvautua teidän pitkämielisyyteenne."

"Muutettavaksiko!" huudahti Bingley. "Sellaista ei saa ajatellakaan. Sisarenikaan ei tahdo kuulla mitään muuttamisesta, siitä olen varma."

"Voitte luottaa siihen", sanoi nti Bingley jäätävän kohteliaasti, "että neiti Bennet saa mahdollisimman parasta hoitoa meidän luonamme ollessaan."

Rva Bennet tulkitsi kiitollisuuttaan sangen laajasanaisesti.

"Olen varma", hän lisäsi, "että jollei hänellä täällä olisi niin hyviä ystäviä, niin en tiedä kuinka hänen kävisikään, sillä hän on tosiaankin hyvin kipeä ja kärsii armottomasti, vaikka hän kestää sen enkelin kärsivällisyydellä, sillä hänellä on tosiaan laupiain ja lempein luonne mitä koskaan olen nähnyt. Olen monesti sanonut toisille tytöilleni, etteivät he ole mitään _hänen_ rinnallaan. Teillä on todellakin kaunis talo täällä, herra Bingley, ja entä mikä ihana näköala soratien yli. En tiedä koko kreivikunnassa toista paikkaa, joka olisi niin viehättävä kuin Netherfield. Toivon, ettette kovin pian ajattele muuttaa täältä, vaikka tiedän teidän vuokranneen talon vain lyhyeksi ajaksi."

"Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu aivan äkkiä", vastasi Bingley, "niin että jos saisin päähäni muuttaa pois Netherfieldistä, kävisi se viidessä minuutissa. Tätä nykyä en kuitenkaan ajattele mitään sellaista."

"Sitä minä odotinkin teiltä", sanoi Elizabeth.

"Mitä -- oletteko vaivannut itseänne ajattelemalla minua?" huudahti Bingley ja kääntyi tyttöön päin.

"Olen kylläkin -- minä ymmärrän teidät täydellisesti."

"Tahtoisin kernaasti käsittää tuon puheenne imarteluksi, mutta on samalla peloittavaa tuntea olevansa läpinäkyvä kuin lasi."

"Se riippuu luonteesta. Eihän ole sanottu, että syvällinen ja monimutkainen luonne olisi enemmän tai vähemmän arvokas kuin teidän läpinäkyvä luonteenne."

"Lizzy", hätäili hänen äitinsä, "muista toki missä olet, äläkä Herran tähden ole täällä samanlainen raivopää kuin kotona saat olla."

"Enpä ennen tiennyt, että te olette sellainen luonteiden tutkija", jatkoi Bingley kevyeen sävyyn. "Se mahtanee olla varsin huvittava tutkimusala."

"On kylläkin, mutta _enimmin_ huvittavat minua tuollaiset monimutkaiset luonteet. Se etu niillä ainakin on toisiin verraten."

"Mutta maaseudulla", puuttui Darcy puheeseen, "teillä lienee sangen vähän tutkimisen arvoisia ihmisiä. Maallahan te liikutte hyvin rajoitetuissa ja alati muuttumattomissa seurapiireissä."

"Mutta ihmiset muuttuvat sen sijaan itse niin paljon, että heissä huomaa alituisesti uusia piirteitä."

"Niin tosiaankin", kivahti rouva Bennet, jota maaseudun halveksiminen syvästi loukkasi. "Kyllä meillä täällä _sen puolesta_ on kaikki yhtä hyvää kuin kaupungissakin."

Kaikki ällistyivät tästä sangen hämärästi tulkittavasta väitteestä. Darcy katseli puhujaa pitkään ja pyörähti sitten ääneti ympäri. Uskoen täydellisesti nolanneensa kaupunkilaiskeikarin jatkoi rouva Bennet voitonriemuisesti:

"En minä vain jaksa käsittää, missä suhteessa Lontoossa elettäisiin meitä maaseutulaisia edellä, jollei oteta lukuun puoteja ja teatteria. Onhan maalla sentään paljon hauskempi elää, eikö totta, herra Bingley?"

"Kun minä asun maalla", vastasi tämä, "niin ei minua koskaan haluta muuttaa sieltä pois, ja kun olen Lontoossa, niin on juttu aivan sama. Kummallakin taholla on omat etunsa, ja minä viihdyn mainiosti kummassakin."

"Niin kai -- se riippuu siitä, että teillä on suora ja siloinen luonnonlaatu. Mutta tuo toinen herra", hän katseli Darcyyn, "tuntuu mielessään panevan maaseudun pataluhaksi."

"Äiti, nyt sinä aivan erehdyt", huudahti Elizabeth, punastuen äitinsä takia. "Sinä käsität herra Darcyn väärin. Hän tarkoitti vain, ettei täällä maalla tapaa niin monenlaisia ihmisluonteita kuin suurkaupungissa, ja sehän täytyy sinunkin myöntää todeksi."

"Tietysti, rakkaani, kukapas muuta voi väittääkään. Mutta mitä siihen tulee, ettei täällä naapuristossamme tapaisi paljon arvokasta väkeä, niin siinä väitteessä ei ole totta eikä perää. Kuuluuhan meidänkin seurustelupiiriimme ainakin pari tusinaa kelpo perhettä."

Ainoastaan sääli ja hellyys Elizabethia kohtaan pidätti Bingleytä purskahtamasta nauruun. Hänen sisarensa ei ollut yhtä hienotunteinen, ja katsellessaan Darcyyn hänen huulillaan väreili hyvin merkitsevä hymy. Koettaen kaikin mokomin kääntää äitinsä ajatukset toiselle tolalle Elizabeth tiedusti häneltä, oliko Charlotte Lucas käynyt Longbournissa hänen sieltä lähdettyään.

"Kyllä, kävihän hän eilen isänsä kanssa meillä. Siinä vasta kerrassaan miellyttävä mies, tuo Sir William -- eikö tottakin, herra Bingley? Sellainen hieno suuren maailman käytös, ja aina niin herttainen ja puhelias! Aina on hänellä jotain sanottavaa jokaiselle. Kas _siinä_ on minun ihanteeni hienosta kunnianmiehestä -- kerrassaan toista maata kuin sellaiset, jotka luulottelevat mukamas olevansa jotain suurta eivätkä saa pelkästä ylpeydestä suutansa auki ollessaan ihmisten parissa."

"Kuule -- jäikö Charlotte meille päivällisille?"

"Ei, hänellä oli kiire kotia. Arvaan, että häntä tarvittiin siellä laittamaan lihapasteijaa. Siinä se taas nähdään, herra Bingley -- _minä_ pidän aina sellaisia palvelijoita, jotka osaavat tehdä tehtävänsä; _minun_ tyttärieni ei tarvitse keittiössä heiskua. Mutta jokainenhan voi itse paraiten arvostaa omat lapsensa, ja Lucasin tytöt ovat kyllä kelpo tyttöjä, sen vakuutan, vaikka askaroivatkin keittiöhommissa. Sääli vain, etteivät he ole sen sievempiä! En minä _sitä_ tarkoita, että Charlotte olisi mikään naurisnaama; onhan hän meidän tyttöjen paraita ystäviä."

"Hän tuntuu todellakin hyvin miellyttävältä neitoselta", sanoi Bingley.

"Niin kyllä -- mutta muistakaa, ettei hän ole paljon minkään näköinen. Lady Lucas on itse sen sanonut minulle monesti ja kadehtinut Janen kauneutta. En tahdo ollenkaan kerskua omasta lapsestani, mutta Jane -- hänen veroistaan tyttöä ei totisesti näekään monesti! Kaikki sen sanovat. Kun hän oli vasta viidentoistavuotias heilakka, niin muuan nuori herra veljeni Gardinerin puodissa Lontoossa rakastui häneen niin silmittömästi, että kälyni pelkäsi hänen kosivan tyttöämme, ennenkuin pääsimme lähtemään kotia. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi. Ehkäpä hän piti Janea vielä liian nuorena. Joka tapauksessa hän rustasi runoja hänelle, ja aika sieviä ne olivatkin."

"Ja siihen päättyi koko hänen lemmenhehkunsa", sanoi Elizabeth kärsimättömästi. "Luulen monelle toisellekin käyneen samalla tapaa. Tahtoisinpa tietää, kukahan se ensin keksi runot parhaaksi vastamyrkyksi hupsulle lemmen kiihkolle."

"Minä olen tottunut pitämään runoutta rakkauden ylläpitäjänä", sanoi Darcy.

"Niin -- terveen, vakavan ja todellisen rakkauden kenties. Kaikkihan kehittyy ja vaurastuu, mikä itsessään on vankkaa ja väkevää. Mutta tuollaisen tuulentuoman, huikentelevaisen mieltymyksen pystyy hyvä sonetti tappamaan nälkään, siitä olen vakuutettu."

Darcy tyytyi vain hymyilemään ja kaikkien jäädessä äänettömiksi pelkäsi Elizabeth sydämessään äitinsä taas laskevan uusia kömpelyyksiä. Hän tahtoi kiihkeästi puhua itse jotakin, mutta ei hädissään keksinyt mitään aihetta.

Vihdoin rva Bennet katkaisi äänettömyyden toistellen kiitoksensa talon isännälle hänen Janelle osoittamastaan hellästä huolenpidosta ja pyydellen anteeksi Lizzyn taloon jäämistä. Hra Bingley vastasi vääjäämättömän kohteliaasti ja pakotti sisarensakin olemaan kohteliaat. Rva Bennet oli tyytyväinen ja pyysi ajamaan vaununsa portille. Hänen nuorimmat tyttärensä olivat supatelleet keskenään koko keskustelun ajan, ja supatuksen tuloksena oli, että Lydian piti muistuttaa hra Bingleylle hänen aikaisempaa lupaustaan, että hän heti maalle palattuaan panisi toimeen tanssiaiset Netherfieldissä.

Lydia oli kookas, varhain kehittynyt viisitoistavuotias. Hänellä oli hyvin terve ihonväri ja reipas, ujostelematon käytös. Hän oli äitinsä lemmikki, ja sitä seikkaa hän sai kiittää siitä, että oli päässyt liian varhain mukaan seuraelämään. Hänen luontainen itsetuntonsa oli saanut hyvää virikettä miliisiupseerien huomaavaisuudesta, joita hänen enonsa hyvät päivälliset ja hänen oma suorasukainen käytöksensä oli houkutellut hänen ympärilleen. Hän kävi nytkin ujostelematta muistuttamaan hra Bingleylle hänen lupaustaan, sanoen että sen unohtaminen olisi anteeksiantamatonta. Isännän vastaus tähän äkkinäiseen hyökkäykseen oli kuin hunajaa huolekkaan äidin korviin.

"Olkaa varma, että aion mitä tarkimmin täyttää lupaukseni ja kohta kun sisarenne on täysin terve, pyydän teidän itsenne määräämään tanssiaispäivän. Ettehän toki tahdo tanssia hänen vielä kipeänä ollessaan?"

Lydia oli tyytyväinen. "Niin kai -- parempi lienee odottaa, kunnes Jane pääsee jalkeille; ja siihen aikaan arvaan kapteeni Carterinkin jo palanneen Merytoniin. Ja tiedättekös mitä -- kun teidän tanssiaisenne ovat ohi, niin vaadin upseerejakin pitämään samanlaiset. Minäpä käyn kohta eversti Forsterin kimppuun."

Rva Bennetin ja hänen tyttäriensä lähdettyä Elizabeth. palasi oitis Janen luo jättäen talon naiset ja hra Darcyn vaihtamaan mielipiteitä hänen ja hänen omaistensa käyttäytymisestä. Viimemainitulla herrasmiehellä ei kuitenkaan tuntunut olevan halua arvostella _hänen_ käytöstään, huolimatta kaikista nti Bingleyn herttaisista sutkauksista _kauniista silmistä_.

X LUKU.

Seuraava päivä kului jokseenkin samaan tapaan kuin edellinenkin. Rva Hurst ja nti Bingley istuivat aamupäivällä jonkun aikaa potilaan luona, jonka paraneminen jatkui hitaasti; ja illalla Elizabeth liittyi toisten seuraan salissa. Pelipöytää ei tänään kuitenkaan ilmestynyt näkyviin. Hra Darcy kirjoitteli kirjeitä ja nti Bingley istui hänen vieressään häiriten häntä alituisesti lähettämällä terveisiä hänen sisarelleen. Hrat Hurst ja Bingley panivat kahdenmiehen pikettipeliä ja rva Hurst seurasi pelin menoa.

Elizabeth istui syrjässä neulomuksineen ja vaarinotti huvitettuna hra Darcyn ja tämän naapurin välejä. Neidin alinomaiset huomautukset kirjoittajan sirosta käsialasta, tasaisista riveistä, kirjeen pituudesta j.n.e. sekä kirjoittajan kylmäkiskoiset vastaukset olivat todella mielenkiintoista kaksinpuhelua ja vahvistivat yhä enemmän Elizabethin aikaisempaa käsitystä kummankin luonteenlaadusta.

"Kuinka mieliinsä neiti Darcy tuleekaan, kun saa tuollaisen kirjeen!"

Ei vastausta.

"Te kirjoitatte tavattoman nopeasti."

"Siinä erehdytte. Kirjoitan päinvastoin hyvin hitaasti."

"Kuinkahan paljon kirjeitä te saattekaan vuoden kuluessa panna kokoon! Ja asiakirjeitä niiden joukossa -- huu! Minua ihan puistattaa ajatellessani asiakirjeitä."

"Sittenpä on onneksi, että niiden kirjoittaminen lankee minun osakseni eikä teidän."

"Mainitkaapa sisarellenne, kuinka kovasti minä ikävöin saada tavata häntä."

"Siitä pyynnöstänne jo kerran mainitsin."

"Pelkään, että te ette pidä kynästänne. Antakaas kun minä teroitan sen. Minä olen mainion näppärä teroittamaan kyniä."[11]

"Kiitos vain -- minä aina teroitan itse kynäni."

"Kuinka te osaattekaan kirjoittaa noin tasaisia rivejä?"

Ei vastausta.

"Kirjoittakaa sisarellenne, että olin kovin iloinen kuullessani, että harppu oli hänen mieleensä, ja kertokaa hänelle, että ihastuin ikihyväksi hänen verrattomasta pöytäliinanmallistaan, joka on minusta äärettömän paljon kauniimpi kuin neiti Grantleyn piirtämä."

"Sallitteko ehkä minun säästää teidän ihastuksenne ensi kirjeeseeni? Tässä ei ole enää tarpeeksi tilaa sen tulkitsemiseen."

"Oh, samantekevä! Tapaanhan hänet itsensä tammikuussa. Mutta kirjoitatteko te aina hänelle noin ihastuttavan pitkiä kirjeitä?"

"Pitkiä ne tavallisesti ovat, mutta niiden ihastuttavuudesta ei ole minun asiani päätellä."

"Minä olen aina ajatellut, että sen, joka kirjoittaa niin helposti pitkiä kirjeitä, täytyy kirjoittaa aina kauniisti."