Part 3

"Ei, niinkuin sinä sen esität. Jos he olisivat vain _syöneet_ yhdessä, niin olisi Jane oppinut tietämään ainoastaan sen, onko tuolla miehellä hyvä ruokahalu vai ei; mutta sinunhan pitää muistaa, että he ovat viettäneet yhdessä neljä iltaa -- ja neljänä iltana näkee ja oppii jo koko paljon."

"Niin kyllä; noina neljänä iltana he ovat oppineet tietämään, mikä korttipeli toiselta käy sujuvammin; mutta mitä tulee luonteiden luotaamiseen, niin en usko paljonkaan paljastuneen asianomaisille."

"No niin", päätti Charlotte viisastelun; "minä toivon Janelle onnea kaikesta sydämestäni; ja jospa he jo huomispäivänä menisivät naimisiin, niin luulisin, että hänellä olisi yhtä hyvät takeet onnellisuudestaan kuin tutkittuaan tulevan miehensä luonnetta kokonaisen vuosikauden. Onnellisuus avioliitossa on kokonaan sattuman kauppaa. Vaikka kumpikin puoliso tuntisi edeltäpäin toistensa mielenlaadun ja taipumukset yhtä hyvin kuin viisi sormeaan, tahi vaikkapa he olisivat alussa jokseenkin toistensa kaltaiset, niin se ei takaa niin rahduistakaan heidän onnellisuuttansa. Kumpikin kehittyy sitten perästäpäin eri tavalla ja eri määrässä; ja parempi on aina, että tuntee niin vähän kuin suinkin sen ihmisen vikoja, jonka kanssa saa viettää koko elämänsä yhdessä."

"Sinä koetat saada minut nauramaan, Charlotte, mutta tiedäthän, ettei tuo ole tervettä ajattelua, ja ettet itse ikinä menettelisi sillä tapaa."

Tarkatessaan hra Bingleyn käyttäytymistä sisartaan kohtaan Elizabeth ei osannut aavistaakaan, että hänestä itsestään oli tulemassa jonkin verran mielenkiintoisen tarkkaamisen esine Bingleyn ystävän silmissä. Hra Darcy oli ensi katseella tuskin tunnustanut häntä edes sieväksikään; tanssiaisissa hän oli ilman vähintäkään ihailua silmäillyt hänen puoleensa, ja kun he seuraavan kerran tapasivat toisensa, katseli mies neitoa kylmästi kuin ottaakseen hänestä mittaa. Mutta annappa olla -- kohta kun hän oli selittänyt itselleen ja ystävälleen, että tytöllä oli tuskin ainuttakaan kaunista piirrettä kasvoissaan, oli hän huomaavinaan tavatonta älykkäisyyttä noiden tummien silmäin lämpimässä hohteessa. Tuohon keksintöön liittyi kohta toisiakin yhtä masentavia. Vaikka hänen arvosteleva silmänsä oli äkännyt useamman kuin yhden hairahduksen täydellisestä kauneusviivasta tytön vartalossa, oli hänen pakko myöntää itselleen, että vartalo kokonaisuudessaan oli sittenkin aika sorja ja soma. Ja vaikka hän totesi, ettei tyttö osannut noudattaa suuren maailman tapoja, kiehtoi tämän leikkisän ketterä käytös hänen mieltään vasten hänen tahtoaankin. Kaikesta tuosta ei Elizabethilla ollut aavistustakaan; hänelle tuo mies vain oli kaikkien inhoama olio, jonka suurin synti kuitenkin oli, että oli kieltäytynyt tanssimasta hänen kanssaan hänen rumien kasvojensa vuoksi.

Darcy yllätti itsensä toivomasta, että pääsisi paremmin tuntemaan tuota tyttöä; ja odotellessaan pääsevänsä itse puheisiin hänen kanssaan rupesi hän tarkkaamaan hänen seurusteluaan toisten kanssa. Mutta tuopa ei jäänyt Elizabethin terävältä silmältä huomaamatta. Tämä sattui suuressa illanvietossa Sir William Lucasin luona.

"Mitähän herra Darcy tarkoittanee", sanoi Elizabeth Charlottelle, "kun äsken seisoi vieressäni ja kuunteli haasteluani eversti Forsterin kanssa?"

"Siihen kysymykseen herra Darcy yksin voi vastata."

"Mutta jos hän tekee sillä tapaa vielä kerran, niin minä annan hänen tietää, mitä siitä ajattelen. Hänellä on aina niin ivallinen katse; ja jollen ala itsekin käydä julkeaksi, niin luulenpa, että rupean pelkäämään häntä."

Kun hra Darcy kohta sen jälkeen lähestyi heitä, kuitenkaan näyttämättä aikovan antautua puhelemaan heidän kanssaan, kielsi nti Lucas jyrkästi ystävätärtään toteuttamasta aiettaan. Varoituksesta oli oitis seurauksena, että Elizabeth kääntyi tulijaan päin ja sanoi:

"Enkö minä teistäkin, herra Darcy, äsken puhunut oikein mainiosti, kun kiusasin eversti Forsteria panemaan toimeen tanssiaiset Merytonissa?"

"Tosiaankin sangen ponnekkaasti -- mutta sepä olikin aihe, joka aina panee pontta naisiin."

"Te olette kovin ankara meitä kohtaan."

"Nyt on _sinun_ vuorosi tulla kiusatuksi", sanoi nti Lucas. "Nyt minä menen avaamaan pianon, Eliza, ja sinä tiedät mitä siitä seuraa."

"Sinä olet todellakin merkillinen ystävä! -- Aina kiusaamassa minua soittamaan ja laulamaan jos jonkinlaisten ihmisten korville! Jos minun turhamaisuuteni kallistuisi musiikkiin, niin en todellakaan istuisi pianon ääreen tietäessäni kuulijaini joukossa olevan sellaisia, jotka ovat tietysti tottuneet kaikkein parhainten soittajain esityksiin." Nti Lucasin yhä kiusatessa hän kuitenkin myöntyi: "No, olkoon menneeksi -- jos täytyy, niin täytyy." Ja katsahtaen merkitsevästi hra Darcyyn hän lisäsi: "Tunnette kai vanhan hyvän sananlaskun: Pidätä henkeäsi, jotta jaksat puhaltaa puuroosi -- siksipä minunkin täytyy nyt lakata puhelemasta jaksaakseni laulaa."

Hän soitti ja lauloi miellyttävästi, vaikkei suinkaan mestarillisesti. Parin laulun perästä, ja ennenkuin hän ennätti edes vastata monien pyytelyihin toisteluista, lykkäsi hänet kiivaasti soittokoneen äärestä sisarensa Mary, joka luonnollisesti -- ollen joka suhteessa perheen ainoa täydellinen vesa -- oli innokas näyttämään hänkin taitoaan ja niittämään kunniaa.

Marylla ei ollut kykyä eikä taitoa -- ja vaikka turhamaisuus oli antanut hänelle tarmoa ahkeraan harjoittelemiseen, oli se myöskin antanut hänelle perin vaateliaan ja itseluuloisen esitystavan, joka olisi ollut haitaksi etevämmällekin kyvylle. Elizabethin korutonta esitystä oli kuultu paljon suuremmalla nautinnolla, vaikka hän ei ollut soittanut puoleksikaan niin taidokkaasti; ja taottuaan loppuun pitkän pianokonsertin voi Mary olla tyytyväinen, kun voi ostaa itselleen kiitollisia kättentaputuksia irlantilaisilla ja skottilaisilla kansantanssisävelmillä, joiden mukaan hänen nuoremmat sisarensa, Lucasin lapset ja pari kolme nuorta upseeria kävivät kohta pyörimään.

Hra Darcy seisoi syrjässä hyvin tyytymättömänä sellaiseen illanviettotapaan, joka teki kaiken puhelun mahdottomaksi -- eikä hänen mielialansa suinkaan parantunut, kun hänen vieressään seisova Sir William nykäisi häntä kylkeen ja huomautti leveästi hymyillen:

"Tämäpä vasta somaa huvia nuorille, eikö totta, herra Darcy? Ei tanssin voittanutta! Minun mielestäni sen pitäisi olla hienojen seurapiirien kaikkein parhaita huvituksia, vai mitä arvelette?"

"Varmastikin, herrani; ja samalla on sillä sekin etu, että se on maailman kaikkein vähimmänkin hienostuneiden seurapiirien huvitus -- jokainen villi raakalainenkin kykenee heittelemään sääriään."

Sir William vain hymyili. "Teidän ystävänne tanssii mainiosti", hän jatkoi hetken äänettömyyden perästä, nähdessään Bingleyn hilpeästi pyörivän tanssijain piirissä; "ja arvaanpa, että itsekin olette siinä taidossa mestari, herra Darcy."

"Näitte kai sitten minun tanssivan Merytonissa, herrani?"

"Näin tosiaankin, ja sitäkös oli nautinto katsella. Taidatte usein tanssia St. James'issa?"[6]

"En koskaan herrani."

"Ettekö ajattele, että se olisi sopiva kunnianosoitus sille pyhälle paikalle?"

"Sitä kunniaa en kernaasti osoita millekään paikalle, mikäli vain voin välttää."

"Teillä on kai oma talo Lontoossa, arvaan mä?" jatkoi hyväntahtoinen isäntä kammahtamatta toisen töykeydestä.

Hra Darcy kumarsi.

"Minäkin olen vähin ajatellut asettua pääkaupunkiin, sillä liikun mielihyvin ylhäisessä maailmassa, mutta en ole oikein varma, sopiiko Lontoon ilma hyvin Lady Lucasille."

Hän vaikeni odottaen vastausta, jota hänen vieraansa ei kuitenkaan näyttänyt olevan halukas antamaan. Nähdessään Elizabethin silloin lähestyvän heitä kohti sai isäntä ylivoimaisen kohteliaisuuden puuskan ja luikkasi huoneen poikki häntä kohti:

"Kiltti Eliza neiti, miksi ette ole mukana tanssimassa? Herra Darcy, sallikaa minun esittää teille tämä nuori neiti erittäin miellyttävänä tanssitoverina. Olen varma, ettette voi kieltäytyä tanssimasta, kun tällainen sulotar odottaa teitä." Ja tarttuen Elizabethin käteen hän yritti kurottaa sen hra Darcylle, joka -- vaikka ylen ällistyneenä, -- ei näyttänyt lainkaan haluttomalta tarttumaan siihen, jollei neitonen olisi äkkiä nykäissyt kätensä pois ja sanonut hiukan harmistuneena:

"Minua ei laisinkaan haluta tanssia, Sir William. Ettehän vain luule minun tulleen tännepäin kerjätäkseni itselleni tanssittajaa?"

Vakavan kohteliaasti aneli hra Darcy kunniaa saada viedä hänet lattialle, mutta turhaan. Elizabeth pysyi jyrkkänä kiellossaan, eikä Sir Williaminkaan onnistunut houkuttelullaan kääntää hänen mieltänsä.

"Te liihoittelette niin suloisesti tanssin pyörteissä, neiti Eliza, että on oikein julmaa kun kiellätte minulta huvin nähdä teitä. Ja vaikka tanssi ei yleensä ole tälle herralle mieleen, niin uskon hänen kernaasti uhrautuvan meidän hyväksemme puolituntiseksi."

"Herra Darcy onkin aina ylen kohtelias", virkkoi Elizabeth hymyillen.

"Niin onkin, kuinkas muuten; mutta, rakas neiti Eliza, kukapa ei joutuisikaan kiusaukseen olla kohtelias saadessaan sellaisen tanssitoverin?"

Elizabeth hymähti katkerasti ja kääntyi poispäin. Hänen vastarintansa ei näyttänyt kovinkaan pahoittaneen tanssiin pyytelijää, ja tämä ajatteli jonkin verran suosiollisemmin itsepäisestä neitosesta, kun nti Bingley havahdutti hänet aatoksistaan:

Hra Darcy kuunteli aivan välinpitämättömästi toisen lepertelyä; ja nähdessään hänen välinpitämättömyytensä arvasi nti Bingley aseman pelastetuksi ja jatkoi yhä rohkeammin naljailuaan.

VII LUKU.

Hra Bennetin omaisuutena oli miltei yksinomaan maatila, josta hän sai kahdentuhannen punnan vuositulot. Kovaksi onneksi hänen tyttärilleen tuli tila miesperillisten puutteessa sukumääräysten mukaan siirtymään eräälle etäiselle sukulaiselle; ja heidän äitinsä omaisuus ei, vaikkakin se hänelle itselleen oli ollut koko suurenmoinen, paljoakaan merkinnyt hänen miehensä taloudenpidossa. Hänen isänsä oli ollut asianajaja Merytonissa ja jättänyt tyttärelleen perinnöksi neljätuhatta puntaa.

Hänen sisarensa oli joutunut naimisiin isän entiselle kirjurille hra Philipsille, joka jatkoi isän asianajoliikettä, ja toisen sisaren miehellä oli sievänlainen kauppatoimi Lontoossa.

Longbournin kylä oli vain mailin päässä Merytonista -- siis sangen mukava jalkamatka talon nuorille neitosille, joita houkutteli siellä käymään kolmesti tai neljästi viikossa halu tervehtiä tätiä ja samalla poiketa kadun toisella puolella olevaan muotikauppaan. Perheen nuorimmat, Catherine ja Lydia, olivat erikoisen ahkeria kaupunkivieraita. Ollen sisariaan paljon lapsellisemmat he paremman huvin puutteessa lähtivät kävelemään Merytoniin ja hankkimaan sieltä terveellistä puheenaihetta ikäviksi iltahetkiksi. Ja niin vähän jännittäviä kuin tavalliset maalaiskaupppala-uutiset olivatkin, saivat he tädiltään sentään kuulla yhtä ja toista. Tähän aikaan he varsinkin tulivat ladatuiksi täyteen iloisia uutisia erään miliisirykmentin[7] saapumisesta naapuristoon; sen piti jäädä tänne koko talveksi, ja päämaja tuli olemaan Merytonissa.

Eipä siis ihmettä, että Bennetin neidit olivat nykyään ahkeria vieraita rva Philipsin luona. Joka päivä he saivat kuulla jotain uutta upseerien nimistä ja perhesuhteista. Näiden majoituspaikatkaan eivät pysyneet enää valtiosalaisuutena, ja ennenpitkää neitoset pääsivät tekemään upseerien tuttavuuttakin. Hra Philips kävi kaikkien upseerien luona pikku liikeasiain vuoksi, ja siitäkös aukeni hänen vaimonsa sisarentyttärille arvaamaton auvon lähde. He eivät enää puhelleetkaan mistään muusta kuin upseereista; ja yksinpä hra Bingleynkin suuri rikkaus, jonka mainitseminen oli yhä edelleenkin salvata hengen heidän äidiltään, oli tyttärien silmissä aivan mitätön seikka verrattuna upseerikunnan loistoon ja kunniaan.

Kuunneltuaan kerran aamiaispöydässä nuorimpien tyttäriensä loppumatonta lavertelua tästä päivänkysymyksestä huomautti hra Bennet hyvin kylmästi:

"Tuosta suunpieksämisestä voin päätellä, että te molemmat olette hupsuimmat tytöt koko maassa. Jotain sellaista olen jo vähin epäillytkin, mutta nyt olen siitä täysin varma."

Catherine mykistyi harmistuneena sanattomaksi; mutta aivan häiriytymättä jatkoi Lydia kuvailuaan kapteeni Carterin miehekkäästä mallikelpoisuudesta ja sanoi toivovansa vielä tänään tavata hänet, ennenkuin arvon kapteeni huomisaamulla lähti Lontooseen.

"Sinä todella hämmästytät minua, rakkaani", torui rva Bennet miestään, "kun olet niin kerkeä päättelemään omia tyttöjäsi typeriksi. Jos minä tuollaista ajattelisin kenenkä hyvänsä lapsista, niin säästäisin toki omia lapsiani."

"Jos lapseni ovat typeriä, niin täytyy minun silti säilyttää oma järkevyyteni."

"Niin kai -- mutta nepä sattuvatkin olemaan kaikkityyni varsin älykkäitä."

"Ainoastaan tässä asiassa meidän mielipiteemme eivät valitettavasti käy yhteen. Olin toivonut, että niin olisi käynyt missä pikku seikassa hyvänsä, mutta nyt minun täytyy jyrkästi pysyä kiini kannassani, että molemmat nuorimmat tyttäremme ovat erinomaisen hupsuja."

"Mutta rakas Bennet, ethän voi odottaakaan, että tuollaiset nuoret tytöt olisivat vielä yhtä järkeviä kuin heidän isänsä ja äitinsä. Kun he ovat kerran tulleet meidän iällemme, niin olen varma, etteivät he piittaa upseereista sen enempää kuin mekään. Muistanpa vielä hyvin sen ajan, jolloin itsekin panin paljon arvoa punatakeille[8] -- ja tottakin, yhä vieläkin hellin sydämessäni sellaista. Ja jos mikä nuori ja pulska eversti, jolla on viiden- tai kuudentuhannen punnan vuositulot, tulisi kosimaan jotain tytärtäni, niin enpä tosiaankaan panisi vastaan -- ja kuulehan, minusta näytti eversti Forster univormussaan kovin sievältä toissailtana Sir Williamin illanvietossa."

"Äiti", huudahti Lydia, "täti sanoi, etteivät eversti Forster ja kapteeni Carter enää käykään niin ahkeraan neiti Watsonin luona kuin ensi alussa tänne tultuaan; täti näkee heidän nykyään hyvin usein seisoskelevan Clarken kirjastossa."

Ennenkuin rva Bennet ennätti vastata, astui perheen arkihuoneeseen liveripukuinen lakeija tuoden Netherfieldistä nti Bennetille[9] osoitetun kirjeen, jääden odottamaan vastausta. Rva Bennetin silmät säihkyivät iloisesta odotuksesta, ja tyttärensä lukiessa hän ei malttanut hillitä kärsimättömyyttään.

"Kerrohan, Jane, keltä se on? Mistä siinä puhutaan? Mitä herra Bingleyllä on sinulle sanottavana? Oi voi, Jane, jouduhan toki kertomaan meille, pidä kiirettä, rakkaani!"

"Se on neiti Bingleyltä", sanoi Jane ja luki sitten kirjeen ääneen.

"_Rakas ystävä_. -- Jollette te armahda Louisaa ja minua tulemalla tänään syömään päivällistä meidän kanssamme, niin pelkään meidän molempain tulevan toistemme ikivihollisiksi; sillä eihän kaksi naista voi istua jöröttää koko päivää kahdenkesken joutumatta lopulta ilmiriitaan keskenään. Tulkaa oitis kun saatte tämän lapun käsiinne. Veljeni ja toiset herrat syövät ulkona upseerien seurassa. -- Ikuisesti teidän harras Caroline Bingley."

"Upseerien kanssa!" huudahti Lydia. "Kuinka ihmeellä ei täti meille _tuosta_ maininnut?"

"Syövät ulkona!" toisti rva Bennet, "sepä sattui onnettomasti."

"Saanko lähteä vaunuilla?" kysyi Jane.

"Ei, rakkaani, parempi on että lähdet ratsain, sillä kohta näyttää tulevan sade, ja silloin on sinun jäätävä sinne yöksi."

"Tuo olisi tosiaankin hyvä suunnitelma", huomautti Elizabeth, "jos vain olet varma, etteivät ne tarjoudu tuomaan häntä kotia omilla vaunuillaan."

"Ei siitä pelkoa, sillä herrat lähtevät tietysti herra Bingleyn vaunuilla Merytoniin, eikä Hursteilla ole hevosia omiin vaunuihinsa."

"Minä lähtisin sittenkin paljon mieluummin vaunuilla."

"Mutta rakkaani, eihän isäsi voi antaa hevosiaan, siitä olen varma. Niitä tarvitaan pellolla, eikö totta, Bennet?"

"Niitä tarvittaisiin pellolla paljon enemmän kuin teidän ajeluiltanne yleensä riittää."

Isä pysyi jäykkänä kiellossaan, joten Janen oli lähdettävä ratsain; ja äiti katseli ulko-ovelta hänen lähtöään, sydän täynnä iloisia aavistuksia lähestyvän rajuilman johdosta. Hän ei pettynytkään toivossaan; sillä Jane ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään, kun alkoi sataa kuin saavista kaataen. Hänen sisarensa hätäilivät hänen tähtensä, mutta äiti oli ihastuksissaan. Sadetta jatkui taukoamatta koko illan. Varmastikaan ei Jane palaisi yöksi kotiin.

"Sepä oli kerrassaan oiva ajatus minulta!" ihasteli rva Bennet moneen kertaan, aivan kuin olisi sade tullut hänen tilauksestaan. Mutta seuraavana aamuna hänen ihastuksensa kuitenkin kylmeni melkoisesti, kun kohta aamiaispöydästä noustua Netherfieldin lakeija ilmestyi jälleen taloon tuoden Elizabethille seuraavan kirjelapun:

"_Rakkahin Lizzy_. -- Olen tänä aamuna hyvin huonovointinen ja arvaan vilustuneeni kastuessani eilen läpimäräksi. Hellät ystävättäreni täällä eivät tahdo kuulla puhuttavankaan, että palaisin kotia ennenkuin tunnen itseni paremmaksi. He vaativat myöskin herra Jonesia kutsuttavaksi tänne -- -- älä siis säikähdä, jos saat kuulla hänen käyneen minua katsomassa -- ja eikähän minua muu juuri vaivaakaan kuin päänsärky ja käheys. -- Sinun j.n.e."

"No niin, rakkaani", virkkoi hra Bennet, Elizabethin luettua kirjeen ääneen, "jos siis tyttäresi sattuisi sairastumaan pahastikin -- vaikkapa hän kuolisikin -- niin onhan toki lohdutuksenasi, että tuo kaikki tapahtui sinun toimestasi ja herra Bingleytä pyydystääksesi."

"Oh -- en minä ollenkaan pelkää hänen kuolevan. Eivät ihmiset kohta kuolla kuukahda pienestä kylmettymisestä. Ja kyllä siellä hänestä pidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin hän viipyy siellä, on kaikki oikein hyvin. Minä lähtisin itse katsomaan häntä, jos vain saisin hevoset vaunujen eteen."

Elizabeth, joka oli hyvin hädissään sisarensa tilasta, päätti lähteä ilman vaunujakin; ja kun hän ei ollut mikään ratsastajatar, täytyi hänen lähteä jalkaisin. Mutta hänen aikeensa kohtasi vastustusta.

"Kuinka sinä saatatkaan olla niin typerä", huudahti hänen äitinsä -- "ettäs ajatteletkaan kävellä tällaisella kurasäällä! Sinua ei hirviäisi kukaan katsellakaan perille päästyäsi."

"Jane kyllä hirviäisi nähdä minut -- muuta en pyydäkään."

"Onko se hieno viittaus minulle, Lizzy", sanoi hänen isänsä, "että lähettäisin hakemaan hevoset?"

"Ei, ei lainkaan. Minua ei kävely peloita ollenkaan. Matka ei merkitse mitään, kun on asiata mennä; eikähän sinne ole pitemmältä kuin kolme mailia. Minä kerkiän kyllä päivälliseksi takaisin."

"Minä ihailen sinun tarmokasta hyväntahtoisuuttasi", huomautti perheen "valo" Mary, "mutta jokaisen tunteen ailahduksen pitäisi minun mielestäni sopeutua yhteen teon järkevyyden kanssa, ja kaiken voimanponnistuksen vastata tarkoitettua tulosta."

"Me lähdemme Merytoniin asti sinua saattamaan", sanoivat Catherine ja Lydia, jotka olivat supatelleet ahkerasti keskenään. Elizabeth suostui heidän tarjoukseensa, ja sisarukset lähtivät kohta matkaan.

"Jos pidämme joutua", sanoi Lydia heidän astuessaan, "niin ehkä ennätämme nähdä kapteeni Carterin, ennenkuin hän lähtee."

Merytoniin tultua pieni seurue jakautui; nuorimmat sisarukset poikkesivat erään upseerin rouvan luo, ja Elizabeth lähti yksinään jatkamaan matkaa, astellen rivakasti sänkipeltojen poikki, kiiveten kiviaitojen ja hypähtäen lätäköiden yli kärsimättömässä innossaan, saapuen vihdoin talon edustalle nilkat hyvin väsyneinä, kengät ja sukat kuraisina ja kasvot punoittavina tiukasta kulusta.

Hänet johdettiin sisään ruokasaliin, missä koko seura, Janea lukuunottamatta, oli koolla aamiaispöydässä ja missä hänen lokainen ulkoasunsa herätti suurta ällistystä. Rva Hurstista ja nti Bingleystä tuntui miltei uskomattomalta, että hän oli aivan yksin kulkenut kolme mailia sellaisella kelillä ja ainoastaan sisartaan nähdäkseen. Ja Elizabeth voi olla varma, että hän sen kautta oli joutunut noiden arvon naisten ylenkatseen alaiseksi. He ottivat kuitenkin hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja heidän veljensä sävyssä oli enemmänkin kuin pelkkää kohteliaisuutta -- siinä oli mielihyvää ja hellyyttä. Hra Darcy sanoi hyvin vähän, ja hra Hurst istui tuppisuuna. Edellisen mielessä kamppaili ihastus neitosen terveestä ihonväristä ja epäilys, oikeuttiko sisaren satunnainen pahoinvointi tätä yksin uskaltamaan niin seikkailurikkaalle matkalle. Jälkimmäinen ajatteli yksinomaan aamiaistaan.

Hätäisiin kysymyksiinsä Janen tilasta Elizabeth ei saanut oikein mieluisia vastauksia. Nti Bennet oli nukkunut huonosti, ja vaikka hän nyt olikin ylhäällä, oli hänessä siksi paljon kuumetta, ettei hän saanut lähteä huoneestaan. Elizabeth oli iloinen, kun hän sentään pääsi oitis häntä katsomaan; sillä Jane, jota vain pelko omaistensa säikäyttämisestä oli estänyt kirjeessään toivomasta sellaista vierailua, oli hyvin ihastunut hänen tulostaan. Hän ei kuitenkaan jaksanut paljon puhella; ja kun nti Bingley jätti heidät kahdenkesken, voi hän ainoastaan tulkita ihastustaan ja kiitollisuuttaan nauttimansa hellän kohtelun johdosta. Elizabeth autteli häntä äänettömästi.

Aamiaispöydästä noustuaan talon naiset palasivat heidän luokseen; ja silloin rupesi Elizabethkin pitämään heistä, nähdessään kuinka hellästi ja huolellisesti he hoitelivat Janea. Apteekkarikin saapui; tutkittuaan potilaan hän sanoi hänen kovasti kylmettyneen, niinkuin oli arvellutkin, ja kehoitti häntä käymään uudestaan vuoteeseen, luvaten lähettää joitakin lääkkeitä. Neuvoa noudatettiinkin oitis, sillä kuumeoireet lisääntyivät ja sairaan päätä pakotti kovasti. Elizabeth ei poistunut hetkeksikään sisarensa vierestä, eivätkä talon naisetkaan olleet sieltä usein poissa; herrat vuorostaan lähtivät ulos, kun eivät voineet olla miksikään avuksi.

Kun kello löi kolme, tunsi Elizabeth, että hänen täytyi lähteä, ja hän sanoi sen sangen vastenmielisesti. Nti Bingley tarjoutui lähettämään hänet kotia vaunuilla, mutta silloin hätäytyi Jane niin kiihkeästi heidän eroamisestaan, että nti Bingleyn täytyi vaihtaa vaunutarjouksensa pyynnöksi, että hän jäisi vielä toistaiseksi Netherfieldiin. Elizabeth suostui mitä kiitollisimmin ja palvelija lähetettiin oitis Longbourniin ilmoittamaan kotolaisille hänen jäämisestään ja noutamaan hänelle vaatteita.

VIII LUKU.

Kello viideltä talon naiset vetäytyivät omalle puolelleen pukeutumaan, ja puoli seitsemältä tultiin Elizabethia kutsumaan päivälliselle. Kohteliaisiin tiedusteluihin sisarensa tilasta -- ja tällöin Elizabethia nimenomaan ilahdutti havaita, että hra Bingley oli kaikkein huolestunein kyselijä -- hänellä ei ollut paljon hyvää vastattavana. Jane ei ainakaan ollut yhtään parempi. Sen kuultuaan talon naiset vakuuttivat kolmeen tai neljään kertaan, kuinka tuo uutinen heitä suretti, kuinka ikävää heistä oli vilustua ja kuinka suuresti heitä inhoitti ajatellakaan joutuvansa kipeiksi -- ja siihen heidän surunsa Janesta sitten loppuikin. Tuo merkillinen käytös -- että he Janen edessä näyttäytyivät helliksi ystäviksi ja selän takana jokseenkin välinpitämättömiksi -- palautti Elizabethille hänen aikaisemman nurjan käsityksensä heistä.

Heidän veljensä sen sijaan oli ainoa perheenjäsen, jota kohtaan hän tunsi jonkinmoista mieltymystä. Nuoren miehen hätä Janen sairastumisesta oli ilmeinen ja vilpitön, ja Janen sisarelle hän osoitti imartelevaa huomaavaisuutta, joka esti tätä tuntemasta olevansa talossa vieras tungeksija, jollaisena toisten kylmä välinpitämättömyys oli alussa saattanut häntä pitämään itseänsä. Naiset olivat syventyneet keskustelemaan hra Darcyn kanssa, ja hra Hurst, joka istui Elizabethin pöytätoverina, tuntui elävän ainoastaan syödäkseen, juodakseen ja korttia lyödäkseen; ja huomattuaan vierustoverinsa pitävän yksinkertaista keittoa parempana kuin herkullista ranskalaista muhennosta, vaikeni hän kokonaan puhumattomaksi.

Pöydästä noustua palasi Elizabeth heti Janen tykö, ja kohta kun hän oli selkänsä kääntänyt, rupesi nti Bingley arvostelemaan häntä; hänen käytöstapaansa ei kannattanut kehua, se oli samalla haavaa jäykkä ja kursailematon; hänellä ei ollut seurustelutaitoa, ei esiintymistyyliä, ei makua -- ulkonaisista suloista puhumattakaan. Rva Hurst oli samaa mieltä kuin sisarensa ja kävi jatkamaan luonnepiirrelmää.