Part 24

"_Sinäkö_ pääsisit Brightoniin! Sinua en uskaltaisi päästää Merytonia kauemmaksi -- en, vaikka minulle maksettaisiin viisikymmentä puntaa! Ei, Kitty, nyt olen ainakin oppinut varovaiseksi, ja sinä saat tuta sen seurauksia. Ei ainutkaan upseerinkuvatus saa enää tulla minun talooni -- ei edes kulkea kylämme läpi. Tanssiaisiin menosta ei ole puhettakaan, jollei joku sisaristasi lupaa seisoa vierelläsi kaiken iltaa. Etkä sinä saa edes liikahtaa ulos ovestakaan, ennenkuin olet voinut osoittaa, että kykenet istumaan säädyllisesti sisässä kymmenen minuuttia päivässä."

Kitty, joka otti nämä uhkaukset vakavalta kannalta, pillahti itkemään.

"No no, malta nyt mielesi", sanoi isä, "äläkä turhan takia tee itseäsi onnettomaksi. Kun olet jaksanut pysyä kilttinä tyttönä kymmenenkin vuotta peräkkäin, vien sinut niiden päätyttyä katselemaan sotaväenparaatia."

XLIX LUKU.

Kaksi päivää oli kulunut hra Bennetin palaamisesta, kun Jane ja Elizabeth talon takaisessa puutarhassa kävellessään näkivät taloudenhoitajattaren etsiskelevän heitä. Arvellen hänen tuovan heidän äidiltään kutsun tämän luo he kiiruhtivat häntä vastaan; mutta kutsun sijasta hän rupesikin toimittamaan Janelle:

"Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen teitä kävelyllänne; mutta kun toivoin teidän ehkä voivan kertoa hyviä uutisia Lontoosta, rohkenin tulla kysymään."

"Mitä te tarkoitatte, rouva Hill? Emmehän me ole saaneet mitään uutisia Lontoosta."

"Hyvä isä sentään!" huudahti rva Hill ihmeissään; "ettekö sitten tiedä, että herra Gardinerilta on tullut isännän luo pikalähetti? Hän oli täällä puoli tuntia, ja isäntä sai hänen myötään kirjeen."

Tytöt karkasivat kyselemään, kerkeämättä edes puhelemaan keskenään. He juoksivat eteisen läpi ruokasaliin, sieltä kirjastoon -- isää ei näkynyt kummassakaan; ja he olivat aikeissa kiivetä yläkertaan etsimään häntä äidin luota, kun pöydänkattaja sattui heitä vastaan ja huomautti: "Jos etsitte isäntää, hyvät neidit, niin hän käyskelee paraikaa ulkona tuota pikku viidakkoa kohti."

Sen tiedon saatuaan tytöt suihkasivat eteisen läpi ulos nurmikentälle isänsä perään, joka rivakoin askelin käveli aitauksen takana olevaa vähäistä metsäsaareketta kohti.

Jane, joka ei ollut niin ketterä juoksemaan kuin Elizabeth, jäi jälemmäksi; sen sijaan tavoitti hänen sisarensa aivan hengästyneenä isän ja huusi hänelle kiihkeästi:

"Ah, isä -- mitä uutisia, mitä uutisia? Oletteko saanut enolta mitään tietoja?"

"Tulihan niitä; sain häneltä tuonaan kirjeen pikalähetin myötä."

"Niin -- ja minkälaisia uutisia tuli -- hyviäkö vai huonoja?"

"Mitäpä hyvää sitten oli odotettavanakaan?" ärähti isä, ottaen kirjeen taskustaan. "Mutta ehkäpä sinua haluttaa lukea se itse."

Elizabeth sieppasi kärsimättömästi kirjeen hänen kädestään. Janekin ennätti parahiksi paikalle.

"Lue se ääneen", sanoi isä, "sillä minä tuskin pääsin oikein selville sen sisällöstä."

"_Rakas lankoni_. -- Vihdoin viimeinkin kykenen lähettämään sinulle joitakin kuulumisia tyttärestäsi, vieläpä sellaisia, joiden toivon tyydyttävän sinua. Kohta sinun lähdettyäsi täältä viime lauantaina onnistui minun saada tietooni, missä Lontoon osassa he asuivat. Yksityisseikkain kertomisen jätän siksi, kunnes tapaamme jälleen toisemme. On kylliksi, että tiedät, että heidät on löydetty; minä olen tavannut heidät kumpaisenkin..."

"Sitten on käynyt, niinkuin aina toivoinkin", huudahti Jane ilahtuneena; "he ovat siis todellakin naimisissa!"

Elizabeth jatkoi lukemistaan:

"Minä olen tavannut heidät kumpaisenkin. He eivät ole naimisissa, enkä voinut heidän huomata aikoneenkaan mennä naimisiin; mutta jos suostut hyväksymään eräät myönnytykset, jotka olen omin päin tehnyt sinun nimessäsi, niin toivon ettei vihkimystä enää kauankaan tarvitse viivyttää. Kaikki mitä sinulta vaaditaan on, että vakuutat myötäjäiskirjalla tyttärellesi Lydialle hänen osuutensa siitä viidentuhannen punnan pääomasta, joka on taattu lastesi perinnöksi sinun ja vaimosi kuoleman jälkeen; ja että sen lisäksi suostut maksamaan Wickhamille sata puntaa vuodessa niin kauan kuin elät. Tällaiset ne ehdot ovat, joihin -- kaikki asianhaarat huomioonottaen -- en ole epäröinyt sinun puolestasi suostua. Lähetän tämän kirjeen tulemaan pikalähetin myötä, jotta vastauksesi saantiin ei kulu liiaksi aikaa.

"Näistä seikoista helposti käsittänet, etteivät herra Wickhamin raha-asiat ole vallan niin toivottomat kuin niiden on yleisesti luultu olevan. Maailma on pettynyt siinä suhteessa; ja minä olen onnellinen voidessani lisätä, että sittenkun kaikki hänen velkansa ovat maksetut, jää jäljelle vielä vähän rahoja asetettavaksi sisarentyttäreni nimiin. Jos sinä siis -- kuten oletan sinun tekevän -- lähetät minulle valtakirjan toimittaa kaikki nämä asiat sinun nimessäsi, niin annan oitis lakimiehemme Haggerstonin toimeksi valmistaa lainmukaisen myötäjäiskirjan. Ei mikään seikka vaadi sinun tuloasi tänne; pysy siis vain kaikessa rauhassa Longbournissa ja luota minun huolellisuuteeni ja joutuisuuteeni. Lähetä vastauksesi ensi tilassa ja koeta kirjoittaa niin selkeästi kuin taidat. Me olemme päättäneet paraimmaksi, että sisarentyttäreni naitetaan meidän talostamme, ja toivon sinunkin suostuvan siihen. Hän tulee meille tänään. Minä kirjoitan taas uudestaan, kohta kun jotain on tullut päätökseen. Sinun j.n.e.

"_Edw. Gardiner_."

"Onko se mahdollista?" huudahti Elizabeth, lopetettuaan kirjeen lukemisen. "Voiko todellakin olla mahdollista, että hän suostuu naimaan Lydian?"

"Wickham ei siis olekaan niin arvoton kuin olemme olettaneet", sanoi hänen sisarensa. "Rakas isä, minä onnittelen sinua vävypojastasi."

"Oletteko jo vastannut enon kirjeeseen?" kysyi Elizabeth.

"En; mutta se on heti tehtävä."

Mitä hartaimmin Elizabeth pyysi häntä jouduttamaan vastauskirjettä.

"Ah, rakas isä", hän huudahti, "lähtekää nyt oitis kirjoittamaan hänelle. Arvaattehan itsekin, kuinka kallis jokainen silmänräpäys on tällaisessa asiassa."

"Antakaa minun kirjoittaa teidän puolestanne", pyysi Jane, "jos se on teille itsellenne vastenmielistä."

"Se on minulle todellakin sangen vastenmielistä", vastasi hra Bennet; "mutta mihinkäpä siitä pääsee."

Näin sanoen hän kääntyi heidän kanssaan kotia kohti. "Saanko kysyä, isä", sanoi Elizabeth, "aiotko suostua hänen ehtoihinsa?"

"Suostuako niihin -- tietysti! Minua vain hävettää, että hän pyytää niin vähän."

"Ja heidän on _pakko_ mennä naimisiin! Ja kuitenkin hän on _sellainen_ mies!"

"Niin, niin kyllä, naimisiinhan heidän täytyy mennä. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta kaksi asiata tahtoisin hyvin mielelläni tietää -- kuinka paljon rahoja enosi on saanut uhrata taskustaan saadakseen asiat tälle kannalle; ja kuinka minä koskaan kykenen maksamaan ne hänelle takaisin?"

"Rahoja -- enoko?" huudahti Jane. "Mitä sinä oikein tarkoitat, isä?"

"Tarkoitan vain, ettei kukaan järjissään oleva mies olisi halukas sieppaamaan Lydiaa niin kehnolla syötillä -- ajatteles, vain sata puntaa vuodessa minun eläissäni ja viisikymmentä sitten kun olen haudassa."

"Se on hyvin totta", sanoi Elizabeth, "vaikka minä en tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi. Hänen velkansa ovat maksetut viimeiseen saakka, ja sittenkin jää vähän jäännöstä! Ah, sen täytyy olla enon uhrausta! Minä pelkään, että tuo hyvä ja jalomielinen mies on saattanut itsensä vaikeuksiin sen kautta. Mikään vähäinen summa ei siihen ole riittänyt."

"Ei olekaan", myönsi hänen isänsä. "Wickham olisi pähkähullu, jos hän olisi tyytynyt penniäkään vähempään kuin kymmeneentuhanteen puntaan. Minua surettaisi ajatella hänestä niin paljon pahaa jo näin sukulaisuutemme alkuasteella."

"Kymmenentuhatta puntaa! Herra varjelkoon! Millä kyetään sellaisesta summasta suorittamaan edes puoletkaan takaisin?"

Hra Bennet ei vastannut mitään; ja syviin ajatuksiin vaipuneina astelivat isä ja tyttäret vaitonaisina kotiin. Isä meni suoraapäätä kirjastoonsa laittamaan vastauskirjettä valmiiksi, ja tytöt lähtivät ruokasaliin. Nyt vasta he muistivat, että heidän äitinsä arvatenkaan ei vielä tiennyt mitään koko tapahtumasta. He menivät senvuoksi kirjastoon ja kysyivät isältään, eikö hänenkin mielestään asiasta olisi ilmoitettava äidille. Hän oli kirjoitushommassa, ja päätään kohottamatta hän vastasi kylmästi: "Tehkää miten tahdotte."

"Saammeko ottaa enon kirjeen mukaamme ja lukea sen hänelle?"

"Ottakaa mitä haluatte ja puittikaa tiehenne."

Elizabeth otti kirjeen pöydältä, ja he lähtivät yhdessä yläkertaan. Mary ja Kitty olivat paraikaa rva Bennetin luona, joten asian voi yhdellä kertaa ilmoittaa koko perheelle. Rva Bennetin oli vaikea pidättää riemuaan. Kohta kun Jane oli lukenut hra Gardinerin toiveesta, että Lydian vihkiminen voi olla jo hyvinkin lähellä, hän puhkesi huutamaan ihastuksesta, ja jokainen seuraava lause lisäsi yhä hänen iloaan. Hänelle riitti tieto, että hänen tyttärensä joutui naimisiin. Häntä ei häirinnyt pelko Lydian tulevaisesta onnesta, ei suru hänen kevytmielisestä käytöksestään eikä huoli langon rahallisista uhrauksista.

"Voi, se rakas kullannuppu Lydia!" hän ihasteli. "Nämäpä vasta olivat hyviä sanomia! Hän menee naimisiin! Minä saan nähdä hänet naituna rouvana! Naimisissa jo kuudentoista vuoden ikäisenä, ajatelkaas sitä! Se hyvä, kelpo lankoni! Tiesinhän minä, että hän saisi asian järjestetyksi. Kuinka minä ikävöinkään nähdä Lydiaa! Ja sitä kelpo vävypoikaani myöskin! Mutta entäs vaatteet, hääpuvut! Minä kirjoitan niistä oitis sisarelleni. Lizzy, rakkaani, juokse alas isäsi tykö ja kysy, paljonko rahaa hän tahtoo antaa Lydialle hääpukuihin. Tai odotahan, minä lähdenkin itse. Soita kelloa, Kitty, jotta rouva Hill saapuu tänne. Minun täytyy päästä pukeisiini. Voi, se rakas sydänkäpyseni Lydia! Kuinka iloisiksi me tulemmekaan, kun saamme jälleen nähdä toisemme!"

Hänen vanhin tyttärensä koetti hillitä äitinsä rajua iloa huomauttamalla, että he olivat suuressa kiitollisuudenvelassa hra Gardinerille tämän jalomielisestä uhrautuvaisuudesta.

"Meidän täytyy lukea tämä onnellinen päätös yksinomaan hänen ansiokseen", hän sanoi. "Me olemme aivan vakuutetut siitä, että hän, vaikka hänellä itselläänkin on lapsia, joiden tulevaisuudesta hänen on huolehdittava, on sitoutunut suorittamaan Wickhamille tämän vaatiman rahasumman."

"Mitäpä siitä", huudahti hänen äitinsä, "voisiko muuten ollakaan? Onhan hän Lydian tädin mies, ja jollei heillä itsellään olisi lapsia, perisin minä ja minun lapseni kaikki heidän rahansa; ja ensi kertaa hän nyt vasta tekeekin jotain meidän hyväksemme, joistakin pikku lahjoista puhumatta. Ei siitä siis sen pitemmältä! Voi minun päiviäni, kuinka minä tunnen itseni onnelliseksi! Kohta saan yhden tyttäristäni naimisiin! Rouva Wickham -- kas se kuulostaa joltakin! Ja hän täytti vasta kuusitoista vuotta viime kesäkuussa. Jane rakas, minä olen niin riemastunut, että ihan vapisen; enkä luule, että kykenen kirjoittamaan riviäkään. Ota sinä kynä käteesi, minä sanelen sinulle mitä kirjoitat. Me puhumme isäsi kanssa raha-asioista sitten myöhemmin; mutta Lydian puvut on oitis saatava tilatuiksi."

Mutta hänen päänsä oli niin sekaisin musliini-, silkki- ja pitsihuolista, että Janen oli helppo taivuttaa hänet lykkäämään pukutilaukset siksi, kunnes niistä ennätettäisiin isän kanssa sopia. Äidille tulikin kohta toisia ajatuksia mieleen.

"Ehkä minä lähdenkin tästä heti Merytoniin", hän sanoi, "kohta kun saan vaatteet ylleni, viemään iloisia sanomia sisarelleni Philipsille. Ja takaisin tullessa voin poiketa Lady Lucasin ja rouva Longin puheille. Kitty, juokse alas ja toimita vaunut portaiden eteen. Arvaan, että ajelu ulkoilmassa palauttaa terveyteni. Tytöt, voinko minä suorittaa teille mitään asioita Merytonissa? Ah, tuollahan rouva Hill tulee! Rakas Hill, oletteko jo kuullut hyviä uutisia? Lydia neiti menee kohta naimisiin, ja te saatte valmistaa maljallisen punssia, jotta iloitsemme yhdessä heidän hääpäivänään."

Rva Hill alkoi purkaa onnittelujaan ja aivan sairaana ympäristönsä hupsutuksista pakeni Elizabeth huoneeseensa saadakseen ajatella rauhassa. Lydia paran tilanne oli tosin niin paha kuin suinkin; mutta omaiset saivat olla kiitollisia, ettei se ollut käynyt vielä pahemmaksi.

L LUKU.

Hra Bennet oli toivonut jo hyvin monesti ennen nykyisen pulman sattumista, että hän olisi pystynyt -- sen sijaan, että oli säännöllisesti kuluttanut jokavuotiset tulonsa viimeistä penniä myöten -- säästämään vuosittain edes vähäisenkin summan tyttäriensä tulevaisuutta varten ja vaimonsa elinkoroksi, jos tämä eläisi häntä kauemmin. Nyt hän toivoi sitä hartaammin kuin koskaan ennen. Jos hän olisi tehnyt velvollisuutensa tässä suhteessa, niin ei Lydiata naimisiin toimitettaessa olisi tarvinnut turvautua tämän enoon kunnia- ja rahasitoumusten vuoksi; ja yksinomaan hänelle itselleen olisi jäänyt tyydytys ostaa tyttärensä mieheksi Suur-Britannian kukaties kaikkein kunnottomin nuori mies.

Kun hra Bennet oli mennyt naimisiin, oli nuori pari pitänyt aivan tarpeettomana säästää mitään tulevaisuuden varalle; sillä aviostahan arveltiin syntyvän pojan, joka perisi sukutilan ja kykenisi huolehtimaan leskiäidistään ja nuoremmista sisaruksistaan. Viisi tytärtä peräkkäin ilmestyi maailmaan, ilman että pojasta oli mitään tietoa; mutta rva Bennet toivoi sellaista vielä monet vuodet Lydian syntymisen jälkeenkin. Se toivo kuitenkin lopulta osoittihe turhaksi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä ajatella säästämistä. Rva Bennetillä ei ollut vähintäkään taipumusta säästäväiseen taloudenpitoon; ja ainoastaan hänen miehensä rakkaus riippumattomaan taloudelliseen asemaan oli varjellut heitä elämästä varojensa yli.

Viisituhatta puntaa oli avioliittosopimuksessa sijoitettu rva Bennetin leskiosaksi ja lasten perinnöksi; mutta miten summa oli jaettava viimeksimainittujen kesken, se oli jätetty riippuvaiseksi vanhempain jälkisäädöksestä. Lydian avioliitto kiiruhti kuitenkin asiata nyt heti ratkaisemaan, eikä hra Bennet epäröinyt lainkaan suostuessaan hänelle asetettuihin naimaehtoihin. Kiitollisesti tunnustaen lankonsa hyvyyden hän ilmoitti alttiisti hyväksyvänsä kaikki sitoumukset, joita tämä oli tehnyt hänen nimessään. Hän pyysi edelleen langoltaan seikkaperäistä tietoa, paljonko hän oli joutunut tälle velkaan Wickhamin raha-asiain järjestämisen kautta; mutta Lydiata kohtaan hän oli yhä vielä siihen määrään äreissään, ettei hän lähettänyt tälle riviäkään onnitteluksi.

Hyvät uutiset levisivät Longbournista pian naapuristoonkin ja aiheuttivat tietysti enemmän tai vähemmän vilpittömiä onnitteluja; vaikkapa moniaat vanhat rouvat Merytonissa pudistelivat pahaenteisesti harmaita riippukiharoitaan arvellen, että sellaisen miehen rinnalla nuorikon avioliitto varmastikin päättyisi kurjuuteen.

Rva Bennet ei antanut kuitenkaan näiden kovaonnenkorppien raakunnallaan häiritä hänen ylpeätä iloaan; ei edes häpeäntunne tyttärensä kuulumattoman käytöksen vuoksi riistänyt häneltä iloa suunnitella loistavia tulevaisuudenkuvia Lydian varalle. Hän puhua pälpätti lakkaamatta hienojen häävaatteiden, uusien vaunujen ja monipäisen palvelijakunnan hankkimisesta nuorelle parille. Ympäristöstä hänen oli vaikea löytää kyllin arvokasta maatilaa heidän tulevaksi kodikseen; ja kuitenkin sen piti sijaita lähellä lapsuudenkotia, jotta äiti voisi joka päivä käydä katsomassa tyttärensä avio-onnea.

Hänen miehensä kuunteli vaieten näitä sydämenpurkauksia, niin kauan kuin palvelijoita oli saapuvilla. Mutta jäätyään kahdenkesken hän sanoi: "Kuulehan nyt, hyvä rouvaseni, ennenkuin käyt hankkimaan jonkin noista kartanoista tahi vaikkapa yksin tein ne kaikkikin vävypojallesi ja tyttärellesi, on meidän ensin sovittava eräästä asiasta. _Yhteen_ taloon tällä seudulla he eivät ainakaan saa koskaan tulla. Minä en aio suvaita sellaista röyhkeyttä heidän puoleltaan, että he kertaakaan astuisivat jalallaan Longbournin veräjän sisäpuolelle."

Pitkä kiihkeä väittely seurasi tätä tahdonilmausta, mutta hra Bennet pysyi lujana; ja rva Bennet huomasi kauhukseen, ettei hänen miehensä aikonut uhrata puntaakaan edes tyttärensä häätarpeiden varustamiseen. Tätä oli kunnon rouvan mahdoton käsittää. Hän oli paljon enemmän hirmustunut ja masentunut siitä häpeästä, että hänen tyttärensä täytyi astua vihkipallille ilman uutta hääpukua, kuin pari viikkoa aikaisemmin surressaan Lydian karkausta ja luvatonta yhdyselämää Wickhamin kanssa.

Elizabethia hävetti ja harmitti, että hän oli ensi iskun masennuksessa ilmaissut hra Darcylle pelkonsa sisaren kohtalosta. Vaikka vihkiminen nyt muodollisesti saattoikin koko karkaamisjutun suotuisaan päätökseen, luuli hän kuitenkin tuntevansa siksi hyvin tuon ylpeän miehen, ettei tällä enää ollut vähintäkään halua liittää omaa kohtaloansa sellaiseen seikkailevaan perheeseen. Elizabeth oli nöyryytetty ja suruissaan; hän tunsi katumusta, itsekään oikein tietämättä, minkä vuoksi. Nyt hän olisi halunnut säilyttää Darcyn kunnioituksen ja arvonannon hinnalla millä hyvänsä, vaikkakin tiesi, ettei sillä enää ollut tähdellistä merkitystä hänen omalle elämälleen. Hän isosi ja janosi kuulla tietoja hänestä, missä niitä suinkin oli saatavissa. Hän tunsi olevansa varma siitä, että hän olisi tullut hyvin onnelliseksi Darcyn rinnalla -- nyt, kun ei enää ollut toivoa, että he koskaan näkisivät toisiaan.

Nyt hän vasta alkoi täysin käsittää, että Darcy oli juuri se mies, joka luonteenlaatunsa ja hengenlahjojensa puolesta paraiten olisi sopinut hänelle puolisoksi. Vaikka he luonteensävyltään ja elämänkäsitykseltään olivatkin niin erilaiset, olisivat he täydentäneet toisiaan molemminpuoliseksi eduksi -- hänen oma vilkkautensa ja sukkela järkensä olisi lieventänyt rakastetun mielen raskautta ja jyrkkyyttä; ja tämän terve arvostelukyky ja kypsynyt maailmantuntemus ynnä horjumattoman puhdaspiirteinen olemus olisivat olleet hänelle itselleen mitä suurimmaksi siunaukseksi.

Mikä riemuvoitto Darcylle olisikaan ollut tietää -- näin hän yllätti itsensä usein ajattelemasta -- että hänen kosintansa, joka monias kuukausi sitten oli niin ylimielisesti ja haavoittavin sanoin hylätty, nyt olisi ilomielin ja kiitollisesti vastaanotettu! Hän ei tosin epäillytkään, etteikö Darcy ollut ylevämielinen ja hienotunteinen -- ylevämielisimpiä koko sukupuolestaan. Mutta ihminenhän hänkin vain oli, ja senvuoksi hänen olisi täytynyt tuntea tyydytystä ja voitonriemua.

Hra Bennet sai pian langoltaan kirjeen, jonka pääsisältönä oli tiedonanto, että hra Wickham oli päättänyt erota miliisirykmentistä ja siirtyä vakinaiseen sotaväkeen, jossa hänellä oli jo paikka tiedossa eräässä maan pohjoisosaan sijoitetussa rykmentissä. Eversti Forsteria oli pyydetty tyydyttämään hänen Brightonissa olevat velkojansa, ja samanlaisen lupauksen kirjoittaja pyysi lankonsa toimittamaan Merytonissa asuville saamamiehille, jotka kirjeessä lueteltiin. Hra Gardiner mainitsi lopuksi, että nuori pari aikoi viikon perästä lähteä Lontoosta liittyäkseen Wickhamin rykmenttiin, mutta että nuorikko halusi hartaasti tavata omaisiansa, jonka vuoksi he toivoivat kutsua Longbourniin.

Hra Bennet ja hänen vanhemmat tyttärensä olivat hyvin mielissään, että Wickham siirtyi niin kauaksi entiseltä näyttämöltään. Mutta rva Bennet ei ollut lainkaan tyytyväinen. Hän oli kovin pettynyt kuullessaan, että Lydia, jonka seurasta ja läheisyydestä hän juuri oli niin suuresti iloinnut ja ylpeillyt, joutui asumaan kauas maan pohjoisperukoille. Ja olihan perin onnetonta, että Lydia täten tuli riistetyksi pois oman paikkakunnan rykmentin keskuudesta, jossa hän tunsi jok'ainoan upseeriperheen ja jossa häntä oli niin suuresti suosittu.

"Hänhän on niin kiintynyt rouva Forsteriin ja tämä myöskin häneen", valitti poloinen äiti, "että kauheata on lähettää hänet tuonne sydänmaihin! Ja upseerien joukossa oli useita niin miellyttäviä nuoria miehiä, joista hän piti paljon. Kukapa tietää, minkälaisia miehiä ne uuden rykmentin upseerit ovatkaan!"

Hra Bennet puolestaan ensin antoi ehdottoman kiellon Lydian toivomukseen; hänellä ei ollut vähintäkään halua tavata epäkelpoa tytärtään ja tämän kunnotonta puolisoa. Mutta Jane ja Elizabeth, jotka tahtoivat säästää sisarensa tunteita ja hankkia hänen avioliitolleen vanhempain muodollisen siunauksen, taivuttelivat isäänsä niin vakavasti ja samalla lempeästi, että tämä viimein lankonsa välityksellä kutsui nuoren parin Longbourniin kohta vihkimyksen jälkeen. Elizabeth ihmetteli kuitenkin itsekseen, kuinka Wickham oli saattanut suostua tähän tuumaan; ja omasta puolestaan hän kernaimmin olisi tahtonut välttää näkemästä uutta lankomiestään.

LI LUKU.

Lydian hääpäivä oli ollut ja mennyt; ja Jane ja Elizabeth olivat silloin olleet luultavasti enemmän liikutetut kuin morsian itse. Kohta vihkimyksen jälkeen nuoren parin oli määrä saapua Longbourniin, ja vaunut lähetettiin heitä vastaan ----n majataloon, josta heidän piti joutua perille päivällisen ajaksi. Molemmat vanhemmat sisaret miltei pelkäsivät heidän tuloaan; Jane varsinkin tunsi olonsa sellaiseksi, kuin olisi hän itse ollut perheen kadonnut lammas, ja hän kuvitteli mielessään, kuinka hirveää ahdistusta ja jännitystä hänen sisarensa täytyikään tuntea palatessaan lapsuudenkotiinsa.

Jo kuului vaununkolinaa maantieltä. Perhe oli kokoontunut ruokasaliin vastaanottamaan nuorta paria. Rva Bennetin kasvot säteilivät autuaasta odotuksesta; hänen miehensä näytti tavallistakin kylmemmältä, tyttäret hätääntyneiltä ja tuskaisilta.

Lydian ääni kuului eteisestä; ovi paiskattiin auki, ja hän juoksi sisään. Hänen äitinsä lyllersi häntä vastaan ja syleili ja tervehti häntä ihastuneena; hän kätteli herttaisesti hymyillen myöskin Wickhamia, joka seurasi vaimonsa kintereillä, ja toivotti molemmille onnea ja tervetuloa.

Hra Bennetin tervehdys ei ollut varsin yhtä sydämellinen. Hänen kasvonsa pysyivät jäykkinä, ja hän avasi tuskin suutansakaan. Nuoren parin huoleton varmuus olikin omiaan häntä ärsyttämään. Elizabethia se myös harmitti, ja yksinpä lempeä Janekin näytti pahastuneelta. Lydia oli edelleen aivan entisensä; kesytön, hillitön, raju ja meluava. Hän kääntyi sisaresta toiseen vaatien heidän onnittelujaan; ja kun kaikki viimein kävivät istumaan, vilkuili hän ympäri huonetta, huomasi vähäisiä muutoksia siellä täällä ja sanoi nauruun purskahtaen, että hyvä aika olikin kulunut siitä, kun hän oli viimeksi istunut tämän katon alla.

Myöskään Wickham ei näyttänyt olevan sen pahemmin hämillään kuin vaimonsakaan; mutta hänen käytöstapansa oli aina ollut niin sulava ja siloinen, että jos hänen avioliittonsa olisi käynyt niinkuin sen olisi pitänyt käydä, olisi hänen kevyt hymynsä ja sirot puheenkäänteensä ilahduttaneet kaikkia, kun hän nyt esitti lähempää sukulaisuutta talonväen kanssa. Elizabeth ei olisi uskonut hänen voivan kaiken eletyn jälkeen esiintyä noin varmasti; istuessaan itse aivan hämillään hän päätteli itsekseen, että julkean miehen julkeudella _ei_ ole rajoja. Hän punastui ja Janekin punastui; mutta niiden poskilla, jotka tuon punastuksen olivat aiheuttaneet, ei näkynyt hämin ja syyllisyyden merkkiäkään.

Puheenaiheista ei ollut puutetta. Nuorikko ja hänen äitinsä purkivat toisilleen sydämensä pohjaa myöten; ja Wickham, joka oli joutunut istumaan Elizabethin viereen, rupesi kyselemään niin rattoisasti ympäristön oloista ja ihmisistä, että tytön oli vaikea vastata samaan sävyyn. Tahallaan Lydia johti puheen aloille, joista hänen sisarensa mieluimmin olisivat vaienneet.

"Ajatelkaas vain", hän huusi, "siitä on jo kolmisen kuukautta kun läksin täältä, mutta minusta ne tuntuvat vain kolmelta viikolta; ja mitä kaikkea sillä aikaa kuitenkin on tapahtunut! Herra isä sentään, kuka olisi silloin arvannut, että minä palaan tänne takaisin naituna rouvana, vaikka minusta se kyllä olisi ollut aika veikeä ajatus."