Part 23

"Vain yhden kerran. Hän kirjoitti minulle muutamia rivejä keskiviikkona ilmoittaen saapuneensa perille onnellisesti ja antoi minulle ohjeita, joita olin häneltä erityisesti pyytänyt. Hän lisäsi, ettei hän kirjoittaisi uudelleen, ennenkuin hänellä olisi jotakin kertomisen arvoista."

"Entä äiti -- kuinka hän voi? Ja kuinka te kaikki jaksatte?"

"Äiti voi luullakseni jokseenkin hyvin, vaikka hän hermonsa ovatkin hyvin järkyttyneet. Hän on yläkerrassa ja tulee varmastikin hyvin mieliinsä sinut nähdessään. Mary ja Kittykin ovat entisellään, Luojan kiitos."

"Mutta entä sinä -- kuinka sinä itse voit?" huudahti Elizabeth. "Sinähän näytät niin kalpealta. Mitä kaikkea sinun on täytynytkään kokea!"

Jane vakuutti kuitenkin jaksavansa hyvin; ja enon ja tädin tulo eteiseen kihertävän lapsiparvensa keskellä katkaisi sisarusten keskustelun. Jane juoksi heitä vastaan ja kiitti itkien ja nauraen heitä tulostaan.

Kaikkien kokoonnuttua saliin toistuivat Janelle samat kysymykset, jotka Elizabeth oli jo tehnyt, mutta Janella ei ollut nytkään mitään tietoja annettavana. Hän ei ollut kuitenkaan vielä luopunut -- ylevämielinen ja kaikista hyvää ajatteleva kun oli -- toivomasta mieluista päätöstä kaikille huolille, ja hän odotteli joka aamu vapauttavaa kirjettä joko isältään tai Lydialta ja kukaties vieläpä ilmoitusta viimeksimainitun onnellisesta avioliitosta.

Salista siirryttiin rva Bennetin makuuhuoneeseen, jossa tämä arvon rouva vastaanotti tulijat kyynelin ja ruikutuksin, vuoroin soimaten kehnoa Wickhamia, vuoroin valitellen omia kärsimyksiään.

"Jos minun olisi sallittu saada tahtoni perille", hän jatkoi, "ja annettu lähteä Brightoniin koko perheeni keralla, niin ei _tätä_ totta maar olisi tapahtunut; mutta Lydia poloisella ei ollut siellä ketään, joka olisi huolehtinut hänestä. Miksikä ne Forsteritkin päästivät häntä koskaan silmiensä alta? Olen varma, että he ovat vikapäät törkeään laiminlyöntiin, sillä Lydia ei ole semmoinen tyttö, joka ehdoin tahdoin tekee tyhmyyksiä, jos häntä vain pidetään hyvin silmällä. Minä aina ajattelinkin, että he eivät kykenisi kaitsemaan häntä, mutta kuullaankos minun sanaani koskaan! Se rakas lapsiparka! Ja nyt on Bennetkin matkoilla, ja minä tiedän, että hän haastaa Wickhamin kaksintaisteluun kohta kun tavoittaa hänet; ja silloin hän saa itse surmansa, ja mikäs meidät sitten perii? Collinsit häätävät meidät täältä maantielle, ennenkuin isä on edes ennättänyt kylmetä haudassaan; ja jollet sinä ole hyvä meille, rakas lanko, niin enpä tiedä mikä meidän eteemme tuleekaan!"

Kaikki torjuivat jyrkästi sellaiset hirvittävät mahdollisuudet; ja hra Gardiner vakuutti pitävänsä hyvää huolta hänestä ja hänen perheestään sekä ilmoitti lähtevänsä Lontooseen vielä samana päivänä ja auttavansa kaikin keinoin hra Bennetiä Lydian etsiskelyssä.

"Älä toki tyhjän takia säikyttele itseäsi", hän lisäsi; "vaikka onkin oikein, että aina varustautuu vastaanottamaan pahinta, niin tässä tapauksessa siihen ei vielä ole pätevää aihetta. Siitä ei ole vielä täyttä viikkoakaan, kun he lähtivät Brightonista. Jonkun päivän perästä saamme heistä varmasti tietoja; ja siihen mennessä, kunnes saamme kuulla, etteivät he ole vihittäneet itseään eivätkä aio vihittääkään, ei ole syytä pitää asiaa menetettynä. Kohta kun saavun Lontooseen, etsin lankomieheni käsiini ja vien hänet omaan kotiini, ja siellä me yhdessä neuvottelemme kaikesta mitä on tehtävä."

"Ah, niin, rakas lanko", vastasi rva Bennet, "juuri sitä minä aioinkin esittää. Ja sittenkun olet tullut Lontooseen, niin etsi heidät oitis käsiisi, ja jolleivät he ole vielä menneet naimisiin, niin ole kiltti ja _naita_ heidät hetipaikalla. Ja mitä hääpukuihin tulee, niin älä huoli antaa sen pidättää vihkimistä, vaan sano Lydialle, että hän saa rahaa niin paljon kuin tahtoo ostaakseen itselleen uusia pukuja, kunhan vain ensin on vihittänyt itsensä. Ja ennen kaikkea koeta pidättää Bennetiä, ettei hän vain antaudu kaksintaisteluun. Kerro hänelle, missä hirvittävässä tilassa sinä minut tapasit -- että olen surusta ja kauhistuksesta ihan pyörällä; että minä vapisen ja tärisen koko ruumiissani; ja että minulla on sellaisia hirmuisia pistoksia kyljessäni ja särkyä päässäni ja sydämentykytystä ja kaikkea muuta kauheata, niin etten saa lepoa öillä enkä päivillä. Ja sano rakkaalle Lydialle, ettei hän vain rupea tilaamaan itselleen pukuja, ennenkuin hän on minut tavannut, sillä hän ei itsestään osaa mennä parhaisiin muotikauppoihin. Ah, rakas lanko, kuinka kiltti sinä oletkaan! Minä olen varma, että sinä saat kaikki asiat ajetuksi onnellisesti perille!"

Ruokasalissa heihin yhtyivät myöskin nuorimmat tyttäret, jotka tällävälin olivat makuuhuoneissaan ahkerasti varustautuneet liittymään muiden seuraan. Toinen saapui kirjojensa, toinen toalettipöytänsä äärestä. Molemmat näyttivät jokseenkin levollisilta -- lukuunottamatta ehkä sitä, että närkästys ja vahingonilo sisaren typerästä seikkailusta oli tehnyt Kittyn puheet entistä pisteliäämmiksi; kun taas Maryn oli onnistunut säilyttää siihen määrään malttinsa, että hän pöytään istuttua kuiskutti syvämietteisesti Elizabethin korvaan:

"Kovin onneton juttuhan tämä on, ja se antaa ihmisille arvatenkin paljon puheenaihetta. Mutta vaikka se Lydialle itselleen onkin perin ikävä, niin on siitä meille toisille hyvää oppia." Kohdatessaan Elizabethin ihmettelevän katseen hän selitti tarkemmin ajatustaan: "Me näet opimme tästä, että naiselle hyveellisyytensä menettäminen on ainaisesti korvaamaton tappio; että yksi ainutkin harha-askel johtaa auttamattomaan perikatoon; että naisen hyvä maine on yhtä hauras kuin se on kaunis ja sädehtivä; ja että nainen ei voi koskaan olla kyllin varuillaan suhtautuessaan toisen sukupuolen arvottomiin jäseniin. Tästä terveellisestä opetuksesta me kaikki saamme lohdullista palsamia haavoitettuihin sydämiimme."

Elizabeth levitti silmänsä suuriksi, mutta oli liiaksi masennuksissa voidakseen antaa sopivan vastauksen tuohon merkilliseen filosoofiseen lohdutukseen.

Iltapäivällä saivat Bennetin molemmat vanhemmat neidit olla kahdenkesken puolituntisen, ja Elizabeth voi kysellä sisareltaan tarkemmin tapauksen kaikkia yksityiskohtia. "Kerro minulle kaikesta, mitä en vielä ole saanut kuulla. Mitä eversti Forster sanoi? Eikö heillä ollut aavistustakaan mistään, ennenkuin karkaaminen keksittiin? Tottahan molemmat oli jo sitä ennen nähty paljon yhdessä?"

"Eversti Forster myönsi, että hän oli tosin usein epäillyt jonkinlaista kiintymystä heidän keskensä, varsinkin Lydian taholta; mutta hän ei ollut kuitenkaan huomannut mitään, josta olisi hänen mielestään kannattanut tehdä asiaa. Minä olen niin suruissani hänen takiaan. Hän oli niin kovin hellätuntoinen ja ystävällinen meitä kohtaan. Hän oli jo aikeissa lähteä tulemaan tänne vakuuttaakseen meille pahoitteluaan, ennenkuin hän sai syytä epäillä, että he eivät olleetkaan lähteneet Skotlantiin; tämä arvelu sai hänet sitten kahta kiiruummin jouduttamaan matkaansa."

"Entä oliko Denny vakuutettu siitä, ettei Wickhamilla ollut naimakauppaa mielessä? Tiesikö hän mitään heidän karkaamisaikeestaan? Oliko eversti Forster itse puhutellut Dennyä?"

"Oli; mutta kun hän vaati Dennyltä selitystä, kielsi tämä jyrkästi tietäneensä koko heidän aikeestaan eikä tahtonut lausua todellista mielipidettään siitä. Hän ei enää toistanut arveluaan, ettei heillä olisi ollut avioliittoaikomusta mielessään; ja _siitä_ minä sitten sain aihetta toivoa, että hän kenties ensiksi oli voinut käsittää heidät väärin."

"Osasikos teistä kukaan ennen eversti Forsterin saapumista epäillä, etteivät he olisi aikoneetkaan vihittää itseään!"

"Kuinka meidän olisi ollutkaan mahdollista epäillä, mitään sellaista? Minä tunsin itseni hiukan alakuloiseksi -- minä epäilin, että Lydia tuskin tulisi onnelliseksi avioliitossaan Wickhamin kanssa, koska tiesin, ettei tämä ollut aikaisemmin aina käyttäytynyt hyvin. Isä ja äiti eivät tienneet siitä mitään; heidän mielestään vain tuollainen hoppunaiminen ei olisi hyväksi. Kitty sitten ilmaisi -- iloisena siitä, että hänellä oli asioista enemmän vihiä kuin kellään meistä -- että Lydia oli viimeisessä kirjeessään vihjaillut jotakin tämänkaltaista. Kitty näkyy tienneen, että he olivat jo monta viikkoa sitten olleet rakastuneet toisiinsa."

"Mutta ei suinkaan ennen heidän Brightoniin menoaan?"

"Ei, sitä en luule."

"Entä ajatteliko eversti Forster itse mitään pahaa Wickhamista? Tunteeko hän tämän todellisen luonteen?".

"Minun täytyy tunnustaa, että hän ei puhellut Wickhamista yhtä ystävällisesti kuin aikaisemmin. Hän luuli tämän olevan tuhlailevaisen ja hyvin ajattelemattoman; ja sen jälkeen kuin tämä surullinen juttu tapahtui, olen kuullut kerrottavan, että Wickham jätti Merytonissa paljon velkoja jälkeensä; mutta minä toivon, ettei siinä puheessa sentään ole perää."

"Ah, Jane, kunpa me molemmat olisimme olleet vähemmän salamyhkäisiä, kunpa vain olisimme kertoneet vanhemmillemme kaiken, mitä hänestä tiesimme, niin tätä kaikkea ei olisi tapahtunutkaan! Kuule, kertoiko eversti Forster teille mitään siitä kirjeestä, jonka Lydia oli jättänyt hänen vaimolleen?"

"Hän toi sen mukanaan meidän nähtäväksemme. Tässä se on."

Jane otti kirjeen esiin taskukirjastaan ja antoi sen Elizabethin luettavaksi. Se kuului seuraavasti:

"_Rakas Harriet_! -- Sinä saat ison naurun, kun kuulet minun karanneen; enkä voi olla itsekään nauramatta, kun kuvittelen sinun ällistystäsi huomenaamuna keksiessäsi minut kadonneeksi pesästä. Minä olen matkalla Gretna Greeniin; ja jollet sinä osaa arvata kenen kanssa, niin olet aika pölkkypää, sillä koko maailmassa on ainoastaan yksi mies, jota minä rakastan, ja hän on oikea enkeli. Minä en tulisi ikinä onnelliseksi ilman häntä, niin että älä huoli harmitella minun takiani. Sinun ei tarvitse lähettää Longbourniin sanaa minun lähdöstäni jollet tahdo, sillä he ällistyvät sitä enemmän, kun itse kirjoitan heille ja merkitsen nimekseni Lydia Wickham. Mikä mainio kepponen siitä tuleekaan! Enpä tahdo kyetä edes kirjoittamaan naurultani. Ole kiltti ja pyydä puolestani anteeksi Prattilta, etten voi noudattaa lupaustani ja tanssia hänen kanssaan tänä iltana. Sano hänelle, että hän kyllä antaa minulle anteeksi kun saa tietää kaiken, ja että minä sitä mieluummin tanssin hänen kanssaan seuraavissa iltahuveissa. Minä lähetän noutamaan pukujani, kun matkustan Longbourniin; mutta minä tahtoisin, että käskisit Sallyn paikkaamaan sen ison repeämän musliinihameessani, ennenkuin se säälitään matkaan. Hyvästi nyt vain! Sano terveisiä eversti Forsterille. Toivon, että tyhjennät lasin viiniä meidän matkaonneksemme. -- Hellä ystävättäresi

"_Lydia Bennet_."

"Ah, tuo ajattelematon, huikentelevainen Lydia parka!" huudahti Elizabeth luettuaan kirjeen. "Tuollainen kirje sellaisena hetkenä! Mutta ainakin näkyy siitä, että _hän_ toki ajatteli vakavasti matkansa tarkoitusta. Vaikka Wickham perästäpäin olisi uskotellut hänelle mitä hyvänsä, niin hän ei ainakaan _aikonut_ tehdä mitään jumalatonta. Voi isäparkaamme, mitä hänen täytyikään kärsiä saadessaan käsiinsä moisen kirjeen!"

"En ole ikinä nähnyt kenenkään olevan niin hirveästi järkytetty. Kymmeneen minuuttiin hän ei voinut saada sanaakaan suustansa. Äiti sai heti hermokohtauksen, ja koko talo joutui aivan hämmennyksiin!"

"Sinä olet itsekin saanut kärsiä aivan liiaksi. Sinä et näytä lainkaan terveeltä. Ah, olisinpa minä ollut täällä sinun apunasi! Sinä sait kestää kaiken hädän ja huolen aivan yksin."

"Mary ja Kitty ovat olleet hyvin kilttejä ja olisivat varmaankin jakaneet minun vaivannäköni, mutta minusta ei ollut oikein vaivata heitä sellaisella. Kitty on itsekin hento ja kivuloinen, ja Mary lueskelee niin ahkerasti, ettei hänelle olisi jäänyt lepohetkeä ollenkaan. Täti Philips tuli tänne tiistaina kohta isän lähdettyä: ja hän oli niin ystävällinen, että jäi torstaihin saakka minun seuraukseni. Hänestä oli meille kaikille suurta apua ja lohdutusta, ja Lady Lucaskin on ollut hyvin herttainen. Hän käveli tänne keskiviikko-aamuna ottamaan osaa suruuni ja tarjoomaan minulle omaa ja tyttäriensä apua, jos vain olisin sitä tarvinnut."

"Hänen olisi ollut parempi pysyä kotonaan", huudahti Elizabeth. "Ehkäpä hän _tarkoitti_ hyvää; mutta tällaisen onnettomuuden kohdatessa on parasta nähdä naapurejaan niin vähän kuin suinkin. Apua heidän on mahdoton antaa, ja heidän lohduttelunsa käy sietämättömäksi. Riemuitkoot he vain loitolla meidän kurjuudestamme ja tyytykööt siihen."

XLVIII LUKU.

Koko perhe odotti seuraavana aamuna hra Bennetiltä kirjettä, mutta posti tuli tuomatta häneltä riviäkään. He tosin tiesivät hänen olevan perin haluttoman ja leväperäisen kirjeenkirjoittajan, mutta he olivat toivoneet, että hän edes tällaisena ajankohtana olisi tehnyt poikkeuksen tavoistaan. Heidän oli pakko tästä päätellä, että hänellä ei ollut mitään mieluisia tietoja lähetettävänä; mutta sittenkin he olisivat halunneet kuulla jotakin varmaa. Hra Gardiner oli odotellut vain postin tuloa; sitten hän lähti oitis matkaan, luvaten lähettää varmoja tietoja ja taivuttaa hra Bennetin palaamaan kotia niin pian kuin mahdollista -- suureksi huojennukseksi kälylleen, joka ainoana lohdullisena varmuutena toivoi tietoa, ettei hänen miehensä ollut kaatunut kaksintaistelussa.

Rva Gardinerin piti jäädä lapsineen Longbourniin vielä muutamiksi päiviksi, jotta hänen läsnäolonsa olisi huojennukseksi hänen sisarentyttärilleen. Heidän toinenkin tätinsä kävi ahkerasti heidän luonaan, ja kun hänellä aina oli kerrottavana uusia piirteitä Wickhamin kehnoudesta ja huikentelevaisuudesta -- muka heidän hauskutuksekseen ja virkistämisekseen, niinkuin hän sanoi -- jätti hän heidät joka kerta yhä alakuloisempaan ja lohduttomampaan mielentilaan.

Koko Meryton tuntuikin muuten käyvän yksimielisesti mustaamaan miestä, jota vielä kolme kuukautta sitten oli pidetty valkeuden enkelinä. Hänen väitettiin jääneen velkaa jok'ikiselle paikkakunnan kauppiaalle, ja hänen juonensa -- joita kunnioitettiin viekoitteluyritysten nimellä -- olivat ulottuneet jok'ikisen kauppiaan perheeseen. Jokaisen mielestä hän nyt oli maailman pahin syntisäkki; ja jokainen keksi perästäpäin, että oli jo alunpitäen epäillyt hänen tekopyhää olemustaan. Vaikka Elizabeth ei voinut uskoa puoliakaan siitä, mitä hänestä puhuttiin, luuli hän kuitenkin tietävänsä tarpeeksi ollakseen vakuutettu sisarensa täydellisestä perikadosta; ja yksinpä Janekin, joka vielä vähemmän uskoi juoruihin, kävi vallan lohduttomaksi, varsinkin kun käsissä oli jo aika, jolloin karkulaiset hyvästikin olisivat ennättäneet Skotlantiin (minne hän yhä vielä luuli heidän lähteneen), ilman että heiltä kuitenkaan tuli mitään tietoa.

Hra Gardiner oli lähtenyt Longbournista sunnuntaina; tiistaina hänen vaimonsa sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti heti etsineensä lankonsa käsiinsä ja suostuttaneensa hänet tulemaan kotiinsa Gracechurch-kadun varrelle. Edelleen, että hra Bennet oli ennen hänen tuloaan turhin toimin tiedustellut pakolaisia Lontooseen pohjoisesta päin tulevien teiden varsilta, ja että hän nyt oli päättänyt etsiskellä läpikotaisin kaikki Lontoon huomattavimmat hotellit, koska hän arveli karkulaisten kaupunkiin tultuaan majoittuneen johonkin niistä, ennenkuin olivat saaneet hankituksi vuokra-asunnon. Hra Gardiner ei omasta puolestaan odottanut suurtakaan tulosta moisesta etsiskelystä; mutta kun lanko oli saanut sen lujasti päähänsä, tahtoi hän auttaa häntä. Hän lisäsi, että hra Bennet oli lujasti päättänyt olla vielä nykyisin lähtemättä Lontoosta, ja lupasi kirjoittaa kohta uudelleen. Kirjeessä oli seuraava loppulisäys:

"Olen kirjoittanut eversti Forsterille ja pyytänyt häntä tiedustelemaan Wickhamin upseeritovereilta, onko tällä mitään läheisiä sukulaisia tai tuttavia, jotka voisivat arvailla, mihin osaan kaupunkia hän on saattanut kätkeytyä. Tätänykyä meillä ei ole siihen vähintäkään viitettä. Arvaan eversti F:n tekevän kaiken, minkä hän suinkin voi. Mutta nyt tulin ajatelleeksi, että ehkäpä Lizzy voi paremmin kuin kukaan muu kertoa meille, onko hänellä sellaisia sukulaisia, joiden luona hän nyt voisi asua."

Elizabeth ymmärsi oitis, mistä syystä häneen oli vedottu; mutta hänen ei ollut mitenkään mahdollista hankkia haluttuja tietoja.

Jokainen kuluva päivä oli Longbournin perheelle murheen ja ahdistuksen päivä; ja kaikkein suurimmaksi kohosi jännitys aina postin saapuessa. Mutta ennenkuin he taasen kuulivat uutisia hra Gardinerilta, tuli hra Collinsilta heidän isälleen osoitettu kirje. Kun Jane oli saanut valtuuden avata kaikki isälle tämän poissaollessa saapuvat kirjeet, luettiin tämä oitis. Elizabeth, joka tiesi, kuinka eriskummallisia tuon arvoisan hengenmiehen kirjeet aina olivat, kuunteli sitä ensin miltei huvitettuna, mutta sitten hyvin katkeroituneena. Se kuului seuraavasti:

"_Parahin herra Bennet_. -- Sukulaisuutemme ja korkea kutsumukseni velvoittavat minua ottamaan hartaasti osaa siihen Sallimuksen kipeään iskuun, jonka alla te nykyisin kärsitte ja josta Hertfordshirestä saamamme kirje on meille ilmoittanut. Olkaa vakuutettu, hyvä herra, että rouva Collins ja minä tunnemme vilpitöntä myötätuntoa teitä ja koko teidän arvoisaa perhettänne kohtaan nykyisessä surkeudessanne, jonka täytyy olla mitä katkerin, koska sen on aiheuttanut asia, jota ei edes aikakaan pysty korjaamaan. Vastaanottakaa minun puoleltani kaikki mahdolliset vakuuttelut, jotka voivat huojentaa niin raskasta onnettomuutta sekä huojentaa surua, jonka täytyy olla mitä rasittavin vanhempain sydämelle. Tyttärenne äkillinen kuolema olisi ollut teille pelkkää siunausta tähän verrattuna. Ja tätä surkeutta täytyy valittaa sitäkin enemmän, koska on syytä otaksua -- kuten rakas Charlotteni on antanut minun ymmärtää -- että tyttärenne syntinen ja kevytmielinen käytös on hedelmä vanhempien rikoksellisesta välinpitämättömyydestä lastensa kasvattamisessa; vaikka minä samalla olen taipuvainen -- teidän ja rouva Bennetin lohdutukseksi -- otaksumaan, että tyttärenne sydän on jo luonnostansakin paha, koska hän ei muuten olisi niin nuorella iällä voinut tehdä itseään vikapääksi näin hirveään syntiin.

"Mutta kuinka asianlaita lieneekin, on teitä sydämestä säälittävä; ja tätä mielipidettä ei minun kanssani ole ainoastaan rouva Collins, vaan myöskin Lady Catherine ja hänen tyttärensä, joille olen kertonut asiasta. He ovat myöskin siinä yhtä mieltä minun kanssani, että tämä yhden tyttärenne harha-askel ehdottomasti turmelee kaikkien toistenkin lastenne elämänonnen: sillä kuka, niinkuin Lady Catherine itse alentui huomauttamaan, tahtoo enää perhesitein liittyä sellaiseen perheeseen? Ja tämä näkökohta saa minun tyytyväisin mielin muistelemaan erästä teille tiettyä tapausta viime marraskuun ajalta; sillä jos siiloin olisi käynyt toisin, olisin minäkin nyt pakosta sotkeutunut kaikkeen teidän suruunne ja häpeäänne. Sallikaa minun neuvoa teitä, rakas herrani, etsimään lohtua sieltä, mistä sitä parhaiten löydätte, hylkäämään ainaiseksi kelvottoman tyttärenne isällisestä rakkaudestanne ja antamaan hänen korjata viimeiseen saakka törkeän syntinsä katkerat hedelmät. -- Teidän j.n.e."

Hra Gardiner ei kirjoittanut, ennenkuin oli saanut eversti Forsterilta vastauksen; ja sittenkään hänellä ei ollut mitään lohdullista ilmoitettavana. Ei oltu näet saatu selville, että Wickhamilla olisi elossa ainuttakaan sukulaista, jonka kanssa hän ylläpitäisi suhteita. Tuttavia hänellä oli ennen ollut paljonkin; mutta sotaväkeen liityttyään hän tuntui rikkoneen kaikki välinsä heidän kanssaan. Ja yhtä paljon kuin pelko, että Lydian sukulaiset pääsisivät hänen jäljilleen, aiheuttivat arvatenkin perin kehnot raha-asiat häntä pysymään piiloutuneena; oli käynyt selville, että hän oli huikentelevalla elämällään hankkinut niskoilleen melkoisen velkataakan. Eversti Forster arveli, että enemmän kuin tuhat puntaa tarvittiin selvittämään yksin hänen Brightonissakin tekemiään sitoumuksia. Hänellä oli koko joukko velkoja ympäri kaupunkia, mutta hänen kunniavelkansa upseeritovereille olivat vielä suuremmat. Hra Gardiner ei yrittänytkään salata näitä seikkoja Longbournin perheeltä. Jane kauhistui niistä kuullessaan. "Peluri!" hän huudahti säikähtyneenä. "Se oli kokonaan odottamatonta; en olisi voinut mitään sellaista aavistaakaan!"

Hra Gardiner lisäsi, että he voivat odottaa isäänsä kotiin seuraavana päivänä, joka oli lauantai. Masentuneena etsiskelynsä hyödyttömyydestä hän oli suostunut lankonsa taivutteluun, että palaisi perheensä luo ja antaisi hänen yksinään parhaansa mukaan jatkaa tutkimuksia. Saatuaan kuulla miehensä palaavan rva Bennet ei ilmaissutkaan niin suurta tyytyväisyyttä kuin tyttärensä olivat odottaneet, muistellen hänen siihenastista hätäänsä miehensä hengestä.

"Mitä! Tuleeko hän kotia, ja ilman Lydiaa?" hän parkaisi. "Varmastikaan hän ei voi lähteä Lontoosta, ennenkuin on saanut heidät käsiinsä. Kuka sitten taistelee Wickhamin kanssa ja pakottaa hänet naimaan Lydian, jos hän tahtoo livistää pakoon?"

Kun rva Gardinerilla oli jo ikävä Lontooseen, sovittiin että hän lähtisi lapsineen heti hra Bennetin palattua. Hän oli hyvin utelias tietämään jotain enempää Elizabethin ja hra Darcyn suhteista ja oli odotellut viimeksimainitulta kirjettä tulevaksi kohta heidän peräänsä. Mutta tämä toivo oli rauennut turhiin, eikä Darcyn nimeä oltu mainittu kertaakaan heidän keskensä.

Kun hra Bennet saapui kotia, oli hän näennäisesti sama filosoofinen elämäntarkastelija kuin ennenkin. Hän puheli yleensä hyvin vähän eikä virkkanut sanaakaan Lontoon-matkastaan; ja kesti kotvan aikaa, ennenkuin hänen tyttärensäkään rohkenivat ottaa sen puheeksi.

Vasta tulopäivän illalla, kun hän oli istunut perheensä kanssa teepöytään, uskalsi Elizabeth kosketella kaikkien mielissä tuskallisesti pyörivää kysymystä. Tyttären lausuttua surkuttelunsa kaikesta siitä, mitä isä matkallaan oli saanut kestää, vastasi tämä vain: "Älä puhu siitä! Kenenkäpä tästä pitäisi kärsiä, jollei minun? Koko juttuhan on johtunut minun syystäni, ja minun pitäisi itseni hyvin tietää se."

"Te ette saa tuomita itseänne liian ankarasti, isä", sanoi Elizabeth.

"Hyvä on, että varoitat minua sellaisesta pahennuksesta. Ihmisluonto onkin aina niin hätäinen lankeemaan juuri tuohon syntiin! Ei, Lizzy, anna sinä vain minun edes kerran eläissäni tuntea, kuinka suuri syntikuorma on oikein niskoillani. En minä muuten pelkääkään, että nujerrun sen alle. Syyllisyyden tunto haihtuu taas liiankin pian mielestäni."

"Luuletteko heidän siis olevan Lontoossa?"

"Tietysti; missäpä muualla he voisivatkaan piileskellä niin hyvin kuin siellä?"

"Ja Lydia ikävöikin aina päästäkseen Lontooseen", ehätti Kitty väliin.

"No, nyt hän varmaankin tuntenee itsensä onnelliseksi", sanoi isä kuivasti; "ja hänen oleskelunsa siellä kestänee arvatenkin pitemmän aikaa."

Lyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:

"Lizzy, minä en kanna sinulle yhtään kaunaa, vaikka osuitkin oikeaan varoittaessasi minua tämän jutun suhteen jo viime toukokuussa. Jo tämän seikan pitäisi todistaa jommoistakin määrää ylevämielisyyttä minun puoleltani, kun ottaa huomioon kaiken harmini ja vaivannäköni."

Hänet keskeytti Jane, joka tuli noutamaan äidilleen teetä.

"Kas tällainen sairasparaatihan on oikein mieltä ylentävä", hän huudahti; "se antaa onnettomuudellekin jonkinlaisen kirkkauden sädekehän. Huomisesta lähtien minä rupeen tekemään samalla tavalla: istua kökötän kaiken päivää kirjastossani, yömyssy päässä ja puuterivaippa hartioilla, ja annan toisille jalkajuonta minkä ennätän -- vai odottaisinko ehkä siksi, kunnes Kitty vuorostaan lähtee karkuun."

"Minä en vain karkaakaan, isä", tuiskahti Kitty närkästyneenä. "Jos _minä_ koskaan pääsen Brightoniin, niin silloin olenkin toisenlaista tyttöä kuin Lydia."