Part 16

"Hänellä oli hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen", oli eversti Fitzwilliam sanonut. Nuo huomautukset kohdistuivat arvatenkin siihen valitettavaan tosiasiaan, että Janen sedistä oli toinen vähäpätöinen maaseudun lakimies, toinen lontoolainen kauppias.

"Sillä Janea itseänsä vastaan ei kellään ihmisellä olisi ollut muistutettavaa", hän huudahti, "hänhän on pelkkää hyvyyttä ja rakastettavaisuutta! Hänellä on mainio ymmärrys, puhdas ja hellä sydän ja viehättävät tavat. Eikä isääkään vastaan kukaan voi mitään sanoa, sillä vaikka hänellä onkin eriskummallisuutensa, ei hänen korkeata sivistystään tarvitse edes herra Darcynkaan halveksia, ja hänen kunnianarvoisen luonteensa tasalle tämä tuskin koskaan pystyy itsekään kohoamaan." Ainoastaan äitiään ajatellessaan Elizabethin itseluottamus hiukan horjahti; mutta hän ei sittenkään taipunut uskomaan, että edes tämäkään seikka olisi ollut riittävä syy hra Darcyn moitittavaan menettelyyn, vaan ainoastaan itsekäs halu säilyttää ystävänsä vapaana hänen omaa sisartansa varten.

Kyyneleet ja mielenliikutus tuottivat hänelle kovan päänsäryn; mutta siitä hän oli vain kiitollinen, sillä se pelasti hänet iltapuolella lähtemästä toisten mukana Rosingsiin, jonne perhe oli kutsuttu teetä juomaan. Huomaten hänen pahoinvointinsa Charlotte ei hoputellutkaan häntä mukaan; mutta hra Collins ei voinut salata pelkoaan, että Lady Catherine arvatenkin tulisi ottamaan hänen poisjäämisensä hyvin pahaksi.

XXXIV LUKU.

Heidän lähdettyään Elizabeth otti oitis katsellakseen vielä kerran läpi kaikki Janen kirjeet, jotka hän oli saanut täällä Kentissä oleskellessaan, aivan kuin tahtoen sytyttää niiden sisällöllä mieltään vihaan hra Darcya vastaan. Niissä lempeä kirjoittajatar ei tosin syytellyt ketään eikä valitellut nykyisiä kärsimyksiään, eipä edes muistellut murhemielin menneitä tapahtumia. Mutta kaikista niistä -- ja miltei joka riviltä sen voi huomata -- puuttui tuota entistä leppoista iloisuutta, joka oli aina ollut yhtä ominaista Janen kirjetyylille kuin hänen persoonalliselle olemukselleenkin ja jonka lähteenä oli ollut surujen sotkematon mielenrauha ja hilpeä tasaluontoisuus. Elizabeth vainusi joka lauseesta raskasmielisyyttä, joka nykyään sumensi sisaren sielun ja jota hän ensi kerran lukiessaan ei ollut tullut paljonkaan panneeksi merkille. Hra Darcyn äskeinen röyhkeä ylpeily hänen aikaansaamastaan kurjuudesta avasi Elizabethin silmät nyt vasta oikein käsittämään sisarensa kärsimykset. Hän tunsi mielenhuojennusta ajatellessaan, että tuo öykkäri jo ylihuomenna lähtisi matkoihinsa Rosingsista, ja vielä suurempaa huojennusta tietäessään, että vajaan parin viikon päästä hän itse jälleen pääsisi Janen pariin, lohduttamaan tätä ja kohottamaan hänen elämän virkeyttään sisarellisen hellyytensä ja kiintymyksensä koko voimalla.

Darcyn lähtöä ajatellessaan hän muisti, että myöskin tämän serkku lähtisi samalla; mutta eversti Fitzwilliam oli selvästi antanut ymmärtää, ettei hänellä suinkaan ollut kosima-aikeita; ja Elizabeth tiesi, ettei tämän miellyttävän seuramiehen lähtö tulisi särkemään hänen sydäntään.

Ajatustensa päästyä tähän kohtaan hän äkkiä säpsähti kuullessaan ovikellon soivan; ja häntä hiukan ilahdutti arvailla, että mahdollisesti eversti Fitzwilliam saapui vielä toistamiseen tänä iltana pyrkiäkseen erityisesti hänen puheilleen. Mutta tuollaiset arvailut äkisti katosivat ja hänen mielialansa sumentui kerrassaan, kun hän sanomattomaksi hämmästyksekseen näki hra Darcyn astuvan huoneeseen. Hätäisesti ja aivan kuin suunniltaan ollen tämä alkoi kohta kysellä hänen terveyttään. Elizabeth vastasi hänelle kylmän kohteliaasti ja voimatta oikein salata oudoksumistaan. Vieras istahti hetkiseksi, mutta nousi äkisti ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Elizabeth joutui yhä enemmän ihmeisiinsä, mutta ei virkkanut mitään. Muutamien minuuttien äänettömyyden jälkeen Darcy astui hyvin kiihtyneenä tyttöä kohti ja aloitti melkein ryöpsähtäen:

"Turhaan olen koettanut ponnistella vastaan. Se ei käy. En kykene tukahduttamaan tunteitani. Teidän täytyy sallia minun sanoa teille, kuinka tulisesti minä ihailen ja rakastan teitä."

Elizabeth oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti merkilliseen kosijaansa, punastui, epäröi eikä kyennyt saamaan sanaa suustansa. Tätä Darcy piti riittävänä rohkaisuna ja rupesi kiihkeästi kuvailemaan, mitä kaikkea hän nyt tunsi ja oli kauan ennenkin tuntenut häntä kohtaan. Hän puhui hyvin, mutta hänen puheenaiheenaan oli muitakin kuin sydämen tunteita; ja hän oli yhtä kaunopuheinen tulkitessaan korskeaa ylpeyttään kuin hellää kiintymystään. Kuinka hän tajusi Elizabethin alemmuuden hänen itsensä rinnalla; kuinka nöyryyttävä tämä kiintymys itse asiassa hänelle oli; kuinka jyrkästi hänen perhesuhteensa asettuivat tällaista yhtymystä vastaan -- kaikesta tästä hän puheli vakuuttavasti ja lämpimästi, mutta se ei suinkaan ollut omiaan edistämään hänen kosintaansa.

Vaikka Elizabethilla olikin syvään juurtunut vastenmielisyys kosijaansa kohtaan, ei hän voinut olla tuntematta salaista mielihyvää niin arvokkaan miehen rehellisestä kiintymyksestä, ja vaikka hän alunpitäen tiesi mitä vastaisi, suretti häntä aluksi ajatella sitä tuskaa, jonka hän tulisi kosijalle tuottamaan; mutta vihdoin hän närkästyi siihen määrään tämän puheen myöhemmästä jaksosta, että kaikki sääli vaihtui silmittömäksi suuttumukseksi. Kuitenkin hän koetti vielä hillitä itseään kyetäkseen vastaamaan kärsivällisesti, kunnes toinen oli lopettanut. Darcy päätti kosintansa vakuuttamalla uudestaan kiintymyksensä totista syvyyttä, josta parhaana todistuksena oli hänen turha kamppailunsa sitä vastaan; ja lausui toivovansa, että hänen taistelunsa ja antautumisensa nyt palkittaisiin suotuisalla myöntymyksellä. Elizabeth voi selvästi huomata hänen ilmeestään, ettei hän itse lainkaan epäillyt saavansa mieluista vastausta. Hän _puhui_ huolestaan ja hätääntymisestään, mutta hänen sävynsä ja koko olemuksensa ilmaisi täyttä varmuutta. Se oli omiaan jälleen kiihoittamaan Elizabethin ärtymystä, ja kun hän viimein sai puheenvuoron, vastasi hän punoittavin poskin:

"Tällaisissa tilaisuuksissa lienee tapana, mikäli tiedän, lausua kiitollisuutensa tunteista, joita on esiintuotu, siitä huolimatta millä tapaa niihin vastataan. Taitaahan ollakin luonnollista, että tarjouksen johdosta tunnetaan kiitollisuutta, ja jos minä sitä tällä hetkellä todella tuntisin, niin kiittäisin nyt tietystikin teitä. Mutta sitä en voi -- minä en ole koskaan halunnut teissä herättää tuollaisia tunteita; ja jos te niitä tunnette, niin on se vastoin minun tahtoani. Minä en tahtoisi tieteni pahoittaa kenenkään mieltä, ja minä toivon, että teidän mielipahanne tulee olemaan hyvin lyhytaikainen. Olettehan itse myöntänyt kauan salanneenne minulta kiintymyksenne, joten arvaan teidän nyt helposti voittavankin sen."

Hra Darcyssa, joka nojautui uuninrintaa vastaan, katse jäykästi kiinnitettynä tytön kasvoihin, tämä vastaus tuntui herättävän ainakin yhtä paljon närkästystä kuin hämmästystä. Hänen kasvonsa kalpenivat suuttumuksesta, ja jokainen piirre niissä puhui väkevästä mielenkuohusta. Hän kamppaili väkinäisesti saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa, eikä avannut suutansa ennenkuin luuli saavuttaneensa sen. Tämä jännittynyt äänettömyys tuntui Elizabethista kaamealta. Vihdoin puhui uuniin nojautuva mies äänellä, joka ilmaisi väkinäistä rauhallisuutta:

"Ja tämäkö on koko se vastaus, jota minulla on kunnia teiltä odottaa? Ehkäpä minun kumminkin tekisi mieleni saada kuulla -- suvaitkaa vastata niin vähällä kohteliaisuuden _varjolla_ kuin vain haluatte -- mistä syystä te olette hyljännyt käteni? Mutta sekin lienee liiaksi vaadittua!"

"Voisinpa minäkin puolestani kysyä", vastasi Elizabeth, "miksi te, niin ilmeisesti _tarkoittaen loukata minua_, olette suvainnut kertoa minulle, että olette pitänyt minusta vastoin omaa haluanne ja tahtoanne, vastoin kaikkia järkisyitä ja luonteenne ja sukuperänne vaatimuksia? Jos minä todella olin epäkohtelias, niin ehkä tämä kaikki jonkin verran selittää epäkohteliaisuuteni vaikuttimet. Mutta minulla oli muutakin aihetta. Te tiedätte itse hyvin, mitä aihetta. Vaikken olisikaan alunpitäen tuntenut nurjuutta teitä kohtaan, jos olisin ollut pelkästään välinpitämätön tahi vaikkapa suosiollinenkin, niin luuletteko, että mitkään syyt olisivat saaneet minut myöntymään sen miehen kosintaan, joka tieten tahtoen on särkenyt -- kenties iäksi -- mitä hellimmästi rakastamani sisaren elämänonnen?"

Viime sanat kuullessaan Darcy karahti punaiseksi; mutta hänen mielenliikutuksensa oli lyhytaikainen, ja hän kuunteli tytön jatkuvaa syytöstulvaa yrittämättäkään katkaista sitä.

"Kaikki mahdolliset syyt oikeuttavat minut ajattelemaan teistä nurjasti. Ei mikään seikka voi selittää ja antaa anteeksi teidän tylyä ja julmaa menettelyänne _tuossa_ asiassa. Te ette rohkene, te ette _voi_ kieltää olevanne etupäässä, kenties yksistään, syypää siihen, että heidän tiensä erkanivat -- toisen te saitte käyttäytymään oikullisesti ja kevytmielisesti ja alistitte hänet sen kautta alttiiksi ihmisten nurjalle arvostelulle; toisen onnentoiveet te sydämettömästi murskasitte ja saatoitte hänet siten maailman ivannaurun esineeksi; ja kummallekin heistä te aiheutitte mitä kipeintä pettymystä ja sydämensurua."

Elizabeth pysähtyi hengähtääkseen ja huomasi melkoiseksi harmikseen, että toinen kuunteli häntä näköjään aivan jäykkänä ja osoittamatta edes merkkiäkään mistään tunnonvaivoista. Jopa näytti Darcy katselevan häntä kasvoillaan hienoinen epäuskon hymy.

"Voitteko kieltää, ettette ole kaikkea tuota tehnyt?" hän kivahti.

Teeskennellyn rauhallisesti Darcy vastasi: "En halua ollenkaan kieltää, että tein kaiken voitavani erottaakseni ystäväni sisarestanne ja että olen hyvin tyytyväinen menestykseeni. _Ystävääni_ kohtaan olen ollut paljon lempeämpi kuin omaa itseäni kohtaan."

Elizabethia suututti huomata toisen vastauksen väkinäisen kohtelias muoto, eikä sen sisällys ollut suinkaan omiaan lepyttämään häntä.

"Mutta epäsuotuinen käsitykseni teistä ei perustu yksistään tuohon juttuun", hän jatkoi kiihtyneenä. "Jo kauan ennen kuin se sattuikaan tunsin syvää katkeruutta teitä kohtaan. Teidän todellinen luonteenne paljastui hyvin siitä kuvauksesta, jonka jo moniaita kuukausia sitten sain teistä herra Wickhamilta. Mitä teillä on sanottavana _siitä_ asiasta? Minkälaisen tekoystävyyden vaippaan voittekaan verhota menettelynne häntä kohtaan? Tahi minkälaisten etsittyjen syiden perusteella voitte omasta viastanne syyttää toisia?"

"Te näytte suurella mielenkiinnolla puuttuvan tuon herrasmiehen asioihin", huomautti Darcy, ja hänen sävynsä oli tällä kertaa vähemmän levollinen ja hänen poskilleen nousi ärtymyksen punoitus.

"Kukapa ei voisi olla tuntematta myötätuntoista mielenkiintoa hänen asioihinsa, joka vain tuntee hänen kovan onnensa?"

"Hänen kovan onnensa!" toisti Darcy ylenkatseellisesti, "-- no niin, kovaa onneapa hänellä on tottakin ollut kyllältä."

"Ja yksistään teidän alkuunpanostanne!" huudahti Elizabeth närkästyen. "Te hänet olette syössyt hänen nykyiseen kurjuuteensa -- tarkoitan, varattomuuteensa ja riippuvaiseen asemaansa. Te olette pidättänyt häneltä aineellisia etuja, jotka teidän täytyi tietää hänelle määrätyiksi. Te olette riistänyt hänen elämänsä parhailta vuosilta, hänen nuoruudeltaan ja miesiältään, sen taloudellisen riippumattomuuden, joka oikeuden mukaan oli hänelle tuleva. Tämän kaiken te olette tehnyt -- ja kuitenkin kehtaatte puhua ylenkatseen ja naurun sävyllä hänen kovasta onnestaan!"

"Vai tällainen mielipide teillä minusta on!" huudahti Darcy, astellen nopeasti edestakaisin. "Tämän verran arvoa te siis sydämessänne suotte minulle! Minä kiitän teitä erinomaisesta suoruudestanne. Totta tosiaan minulla onkin syntisyytä tarpeeksi asti tällaisen arviointinne mukaan! Mutta ehkäpä", hän lisäsi, pysähtyen seisomaan Elizabethin eteen ja katsellen häntä kiinteästi silmiin, "ehkäpä nämä katkerat syytökset olisivat jääneet teiltä tekemättä, jollen olisi rehellisesti tunnustanut sitä pitkää sielullista kamppausta, jonka minun kiintymykseni teihin on saanut kestää -- jos olisin viisaasti osannut salata tuon kamppailuni ja kuvaillut olevani arvoton ja mitätön saamaan myöntymyksenne. Mutta kaikenlainen viekastelu, järkeily ja salaaminen on minulle tyyten vastenmielinen. Enkä minä ollenkaan häpeä niitä tunteita, joita teille äsken kuvasin. Ne ovat luonnolliset ja oikeat. Voitteko odottaa, että saattaisin olla iloinen teidän lähimpäin omaistenne halpa-arvoisesta asemasta? Että onnittelisin itseäni tietäessäni saavani sukulaisia, jotka joka suhteessa ovat oman säätyni alapuolella?"

Elizabeth tunsi yhä enemmän ärtyvänsä jokaisesta kuulemastaan sanasta; mutta hän koetti väkisinkin hillitä mieltään vastatessaan:

"Te erehdytte, herra Darcy, jos luulette että kosintanne muoto olisi millään tavalla vaikuttanut vastaukseeni, paitsi ehkä siten, etten olisi vastannut niin suorasukaisesti, jos olisitte osannut käyttäytyä kunnianmiehen tavoin minua kohtaan."

Hän näki Darcyn säpsähtävän; mutta kun tämä ei virkkanut mitään, hän jatkoi:

"Te ette olisi voinut esittää kosintaanne minkäänlaisessa muodossa, joka olisi taivuttanut minua suostumaan siihen."

Jälleen oli Darcyn hämmästys ilmeinen; hän katseli puhujaan ilmeellä, josta kuvastui epäuskoisuus ja syvä nöyryytys ja närkästys. Elizabeth jatkoi säälimättä:

"Alusta alkaen -- tuttavuutemme ensi hetkestä lähtien, voisin sanoa -- teidän ylpeä käytöstapanne, teidän itsekäs ja halveksiva välinpitämättömyytenne toisten tunteista ja mielipiteistä laskivat perustan minun vastenmielisyydelleni ja inholleni teitä kohtaan, joita seuraavat tapahtumat yhä vain lujensivat; eikä ollut kulunut kuukauttakaan kun jo tunsin, että te olisitte viimeinen mies, jolle voisin ojentaa käteni."

"Te olette sanonut jo kylliksi, arvoisa neiti. Minä käsitän täydellisesti teidän tunteenne ja saan vain hävetä omia tunteitani teitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että olen kuluttanut näin kauan aikaanne, ja sallikaa minun toivottaa teille parahinta terveyttä ja onnea."

Näin sanottuaan hän poistui nopeasti huoneesta, ja Elizabeth kuuli seuraavassa tuokiossa hänen avaavan ulko-oven ja lähtevän talosta. Hänen oma mielenkuohunsa oli sanomattoman kiusallinen. Hän ei tiennyt miten lujittaa mieltään, ja heikkoutensa tuntien hän istahti itkemään hyvän puolituntisen. Hänen ihmetyksensä kaikesta äsken kokemastaan ja elämästään kasvoi yhä suuremmaksi. Että hänen piti saada naimatarjous hra Darcylta! Että tämä oli häneen rakastunut jo niin monen kuukauden mittaan! Ja niin syvästi rakastunut, että hän oli valmis alistumaan epäsuhtaiseen avioliittoon, jollaiseen sortumasta hän tuonaan oli kaikista voimistaan varjellut ystäväänsä! -- Se oli miltei uskomatonta, kerrassaan tarumaista! Elizabeth tunsi imartelevaa mielihyvää sen johdosta, että hän tietämättään ja tahtomattaan oli tuollaisessa miehessä kyennyt herättämään niin väkevää rakkautta. Mutta entäpä Darcyn hirveä, anteeksiantamaton öykkärimäisyys, hänen häpeämätön tunnustuksensa ja tyytyväisyytensä siitä tuskasta, jota hän oli tuottanut Janelle, ja hänen julmuutensa hra Wickhamia kohtaan, jota hän ei yritellyt kieltääkään -- kaikki nuo hirveät muistelot pyyhkäisivät Elizabethin mielestä oitis sen vähäisen säälintunteen, jota toisen vastaamaton kiintymys oli hänessä aluksi herättänyt.

Nämä kuohuttavat ajatukset askarruttivat hänen mieltään siihen saakka, kunnes kotia palaavain pappilalaisten vaunujen kolina sai hänet muistamaan, että hänen olisi ollut vaikea salata mielenkuohuaan Charlotten tarkalta silmältä, jonka vuoksi hän juoksi kiiruusti yläkertaan omaan huoneeseensa.

XXXV LUKU.

Elizabeth heräsi aamulla samoihin ajatuksiin ja mietelmiin, jotka illalla viimeksi olivat ummistaneet hänen silmänsä. Hänen oli yhä vielä mahdoton täydelleen selviytyä eilisestä hämmästyksestään; ja kykenemättä ryhtymään mihinkään jokapäiväiseen askareeseen hän päätti kohta aamiaisen jälkeen lähteä pitkälle kävelymatkalle. Hän oli aikonut lähteä jokapäiväiselle mieluiselle metsätielle, kun hän äkkiä pysähtyi muistaessaan, että hra Darcynkin tapana oli toisinaan kävellä siellä; ja Rosingsin puiston asemesta hän kääntyikin ruohokentälle, joka alkoi puomiveräjän toiselta puolen.

Hänen käveltyä pariin kolmeen kertaan tuon ruohokentän laitaa pitkin houkutteli kaunis aamu häntä seisahtumaan puiston veräjälle ja silmäämään sisälle lumottuun maahan. Hänen täällä Kentissä nyt viettämänsä viisi viikkoa olivat aikaansaaneet suuren muutoksen ympäröivässä maisemassa; jokainen kulunut päivä oli kohentanut puiden keväistä vehmautta. Hän aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun hän näki vilahduksen eräästä herrasta, joka käveli puiston sisäpuolella sorapolkua pitkin juuri tätä veräjää kohti; ja peljäten tulijan kukaties olevan hra Darcyn hän vetäytyi nopeasti poispäin. Mutta herrasmies oli jo ennättänyt nähdä hänet ja alkaen astua vinhasti veräjälle päin huusi häntä nimeltä. Elizabeth oli jo kääntänyt selkänsä, mutta kuullessaan hra Darcyn huutavan kyllin kovaa hänen nimeään hänen oli pakko palata jälleen veräjälle.

Darcykin oli jo päässyt sinne asti; ja kurottaen kädessään kirjettä, jonka tyttö vaistomaisesti otti vastaan, hän sanoi pidättyvään sävyyn: "Olen kävellyt täällä puistossa jo jonkin aikaa toivoen tapaavani teidät. Tahdotteko tehdä minulle mielihyvän lupaamalla lukea tämän kirjeen?" Keveästi kumartaen hän kääntyi jälleen puistoon päin ja oli pian häipynyt näkyvistä.

Ilman vähintäkään mielihyvää, mutta mitä kiihkeimmän uteliaisuuden valtaamana Elizabeth avasi kirjeen ja keksi yhä suuremmaksi kummakseen kuoren sisältä kaksi tiheään kirjoitettua paperiarkkia. Jatkaen kävelyään ruohikon laitaa pitkin hän rupesi lukemaan niitä. Kirje oli päivätty Rosingsissa kello 8 aamulla ja kuului seuraavasti:

"Älkää säikähtykö, arvoisa neiti, tätä kirjettä avatessanne luulemaan, että se sisältäisi mitään niiden tunteiden ja tarjousten toistamista, jotka eilen illalla olivat teille niin vastenmieliset. En aio lainkaan tuskastuttaa teitä enkä nöyryyttää itseäni viipymällä sen pitemmältä noissa toivomuksissani, jotka meidän kummankin onnellisuus vaatii unohtamaan niin pian kuin mahdollista; ja koko vaiva tämän kirjeen kirjoittamisesta ja lukemisesta olisi voinut säästyä, jollen tuntisi pakottavaa tarvetta saada edes jossain määrin puhdistaa luonnettani teidän silmissänne. Teidän täytyy senvuoksi antaa minulle anteeksi, että täten vielä kerran vaadin huomaavaisuuttanne osakseni; tunteenne, sen arvaan, eivät mieluusti suo rohkeuttani anteeksi, mutta minä vetoan teidän oikeamielisyyteenne.

"Te teitte eilen illalla minua vastaan kaksi syytöstä, jotka ovat sekä laadultaan että painavuudeltaan sangen erilaiset. Toisena syytöksenä oli, että minä -- kummankaan asianomaisen tunteista vähääkään välittämättä -- olin erottanut hra Bingleyn teidän sisarestanne; toisena, että olin, vastoin kunnian ja ihmisyyden vaatimuksia, tuhonnut hra Wickhamin nykyisen onnellisuuden ja hänen tulevaisuudentoiveensa. Että minä tahallani ja ilkivaltaisesti olisin syössyt satulasta nuoruudentoverini, isävainajani tunnustetun suosikin -- nuoren miehen, jolla tuskin oli mitään muuta elämisen turvaa kuin meidän kirkkoherranpaikkamme ja joka oli varttunut mieheksi sen saamisen toivossa -- se olisikin tosiaan ollut ilkiteko, johon ei voi verratakaan kahden nuoren sydämen toisistaan erottamista, jotka olivat vasta muutaman viikon tunteneet toisensa. Mutta jos seuraava esitys toimistani ja niiden vaikuttimista joutuu silmienne eteen ja tulee luetuksi, niin uskallan vastaisuuden varalta toivoa säästyväni näiltä sangen painavilta syytöksiltä. Jos niitä selittäessäni -- minkä pidän välttämättömänä itseäni kohtaan -- pakostakin joudun ilmaisemaan tunteita, jotka mahdollisesti teitä loukkaavat, niin voin vain etukäteen lausua pahoitteluni. Välttämättömyyttä on minun noudatettava, ja jatkuva anteeksipyytely olisi typerää.

"En ollut vielä kauankaan ollut Hertfordshiressä kun näin -- kuten monet muutkin -- että ystäväni Bingley osoitti vanhemmalle sisarellenne paljon suurempaa huomaavaisuutta kuin kellekään toiselle naiselle sielläpäin. Mutta vasta tuona Netherfieldin tanssiaisiltana minä keksin, että hänen huomaavaisuutensa oli kehittynyt vakavaksi kiintymykseksi. Olin monesti ennenkin nähnyt hänen rakastuvan. Tuona iltana kuitenkin, saadessani juuri kunnian viedä teidät tanssiin, Sir William Lucasin satunnainen huomautus paljasti minulle ensi kerran, että Bingleyn sisarellenne omistama huomaavaisuus oli antanut syrjäisille aihetta uskoa heidän piankin menevän naimisiin. Siitä hetkestä alkaen pidin tarkoin silmällä ystäväni käytöstä ja tulin hyvin pian huomaamaan, että hänen kiintymyksensä neiti Bennetiin oli paljon syvempi kuin kaikki hänen aikaisemmat lemmenpuuskansa. Pidin silmällä myöskin sisartanne. Hänen käytöstapansa ja puheensävynsä oli avointa, iloista ja viehättävää kuten ennenkin, mutta mitään syvempää sydämentaipumusta en voinut hänen puoleltaan keksiä; joten minä jäin siihen käsitykseen, että vaikka hän ilmeisellä mielihyvällä ottikin ystäväni huomaavaisuuden vastaan, hän ei kuitenkaan odottanut hänen taholtaan mitään vakavampia aikeita. Jollette _te_ tässä suhteessa ollut erehtynyt, niin erehdyksen täytyi olla _minun_ puolellani. Koska te tietysti tunnette sisarenne paljon paremmin, niin jälkimmäisen mahdollisuuden täytyy olla oikeampi. Jos niin on laita -- jos tuo erehdykseni johti minut aiheuttamaan tuskaa ja huolta sisarellenne, niin teillä on tosiaankin syytä olla minulle nurjamielinen. Mutta minä en voi olla toistamatta vakuutustani, että sisarenne sävy ja käytöstapa olisi johtanut mitä teräväsilmäisimmänkin tarkastelijan uskomaan, että olipa hänen luonteenlaatunsa miten avoin ja herttainen hyvänsä, hänen sydämensä ei kuitenkaan olisi herkästi kosketettavissa. Totta on, että minä halusta oletinkin hänet tositeossa välinpitämättömäksi ystävästäni; mutta samalla rohkenen sanoa, etten yleensä anna toivojeni ja pelkojeni vaikuttaa päätöksiini ja ratkaisuihini. Minä en uskonut häntä välinpitämättömäksi Bingleystä siksi, että sitä toivoin, vaan siksi, että olin siitä varmasti vakuutettu. Vastenmielisyyteni heidän mahdollista avioliittoaan kohtaan ei muuten perustunut samoihin seikkoihin, joiden eilen illalla tunnustin vaikuttaneen kamppailuuni omaa kiintymystäni vastaan; ystävääni nähden hänen mielitiettynsä halpa yhteiskunnallinen asema ei ollut niin tärkeäarvoinen kuin minuun itseeni nähden.

"Mutta oli muita syitä, jotka panivat minut arvelemaan; syitä sellaisia, joita -- vaikka ne kummassakin tapauksessa ovat samat -- omasta kohdastani pyrin kaikin voimin unohtamaan, koska ne eivät yhtä välittömästi uhanneet minua. Nämä syyt minun täytyy mainita, vaikka vain lyhyeltä. Teidän äitinne sukulaisten yhteiskunnallinen asema, vaikka sekin oli pahennukseksi, ei kuitenkaan merkinnyt mitään sen muodollisen säädyllisyyden puutteen rinnalla, jota äitinne ja nuoremmat sisarenne ja välistä isännekin aivan avoimesti osoittivat -- pyydän anteeksi suorapuheisuuteni; mieltäni pahoittaa suuresti, että olen pakotettu loukkaamaan teitä. Mutta vaikka täten herätänkin närkästystänne kuvailemalla lähimpien omaistenne puutteita ja luonteenvikoja, niin sallikaa minun vakuuttaa, että niinhyvin te itse kuin vanhempi sisarenne olette niistä täysin vapaat ja että te molemmat olisitte arvolliset pääsemään mihinkä seurapiiriin hyvänsä.