Part 15

"En tahdo sanoa, että erehdytte, vaikka tiedänkin teidän todellisuudessa uskovan, ettei minulla ole lainkaan tuollaista ajatusta teidän suhteenne. Sellaisesta varjelee minua pitkäaikaisen tuttavuutemme aikana saamani kokemus, että teitä nimittäin toisinaan erikoisesti huvittaa lausua mielipiteitä, joita itse asiassa ette myönnä itsekään tosiksi."

Elizabeth nauroi sydämellisesti kuullessaan tällaisen kuvauksen itsestään ja sanoi eversti Fitzwilliamille: "Teidän serkkunne tahtoo antaa teille hyvin kauniin käsityksen minusta ja saada teidät uskomaan, ettei minun puheisiini ole luottamista. Minulla on kerrassaan kova onni joutuessani täten sattumoilta yhteen henkilön kanssa, joka osaa niin hyvin paljastaa todellisen olemukseni, ja vieläpä sellaisessa maailmankolkassa, jossa tuntemattomana piillen toivoin tulevani edes vähänkin uskotuksi. Totta tosiaan, herra Darcy, ei ollut teidän puoleltanne lainkaan jalomielistä vetää täällä päivänvaloon kaikkia minun Hertfordshiressä tekemiäni tihutöitä -- eikä se ollut edes varsin valtioviisastakaan, jos sallitte minun niin sanoa -- sillä sen kautta yllytätte minua kostamaan ja kukaties juttelemaan teistä itsestänne sellaisia asioita, jotka saavat hiukset nousemaan pystyyn kaikkien täällä olevain sukulaistenne päässä."

"Ei minua peloita lainkaan"; sanoi Darcy hymyillen.

"Antakaas kuulla, mistä kaikesta te häntä oikein syytätte", huudahti eversti Fitzwilliam. "Tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän käyttäytyy vennon vierasten parissa."

"Kuulkaahan sitten -- mutta olkaa valmis kuulemaan jotakin kauheaa. Tietäkää, että ensi kerran näin hänet Hertfordshiressä eräissä tanssiaisissa -- ja arvaattekos, mitä tämä herra silloin teki? Hän tanssi ainoastaan neljästi! Minua surettaa sanoa näin, mutta niin oli todella asianlaita. Hän tanssi vain neljä kertaa, vaikka kavaljeereista oli puute, ja minä tiedän varmasti, että monet neitoset saivat koristaa seinäviertä, kun heillä ei ollut tanssittajia. Herra Darcy, te ette voi kieltää tätä tosiasiaa."

"Minulla ei silloin ollut kunnia tuntea ainuttakaan saapuvilla ollutta naista, lukuunottamatta omaan seuraani kuuluvia."

"Totta kyllä, ja vaikeatahan on käydä tanssisalissa esittelemään itseään. No niin, eversti Fitzwilliam, mitä minun nyt on soitettava teille? Sormeni odottavat käskyänne."

"Ehkäpä", sanoi Darcy, "olisin voinut käyttäytyä oikeamielisemmin, jos olisin toimittanut itseni esitellyksi, mutta minun on aina hyvin vaikea seurustella umpi outojen kanssa."

"Kysymmekö serkkunne mielipidettä siitä?" sanoi Elizabeth, yhä Fitzwilliamille puhellen. "Pyydämmekö hänen selittämään sen ihmeellisen ongelman, miksi älykkään ja hienosti sivistyneen miehen, joka on ikänsä elänyt mukana suuressa maailmassa, on vaikea seurustella umpi outojen ihmisten kanssa?"

"Minä voin vastata kysymykseenne pyytämättä lupaa häneltä itseltään", sanoi eversti. "Syy on se, että hän ei viitsi nähdä sitä vaivaa."

"Minulla ei todellakaan ole sitä kykyä kuin eräillä toisilla", sanoi Darcy, "että osaisin keskustella sujuvasti ihmisten kanssa, joita en ole koskaan ennen nähnyt. Minä en voi sulautua heidän puheensävyynsä enkä _näyttää_ olevani huvitettu heitä huvittavista asioista, niinkuin usein näen toisten tekevän."

"Minun sormeni", sanoi Elizabeth, "eivät juokse koskettimilla niin liukkaasti kuin olen nähnyt monien muiden naisten sormien tekevän. Niillä ei ole samaa voimaa eikä nopeutta, eivätkä ne kykene yhtä mestarillisesti ilmaisemaan tunteita. Mutta tätä olen aina arvellut omaksi viakseni -- etten ole huolinut harjoitella tarpeeksi. Päähäni ei ole pälkähtänytkään uskoa, etteivät sormeni olisi yhtä hyvät kuin kenen hyvänsä paljon suurempaa oppia saaneen naisen sormet."

Darcy vastasi hymyillen: "Te olette aivan oikeassa. Te olette käyttänyt aikanne paljon paremmin. Ei kukaan, jonka on suotu kuulla soittoanne, voi väittää teiltä kykyä puuttuvan. Kukaan meistä toisista ei pystyisi niin luontevasti esiintymään vierasten kuullen."

Tällöin heidän puheensa keskeytti Lady Catherine, joka huusi äänekkäästi salin poikki tahtoen tietää, mistä he väittelivät. Elizabeth rupesi oitis soittamaan, Lady Catherinekin tuli pianon luo ja kuunneltuaan vähän aikaa virkkoi Darcylle:

"Neiti Bennet ei soittaisi lainkaan hullummin, jos hän olisi harjoitellut enemmän ja saanut jonkun Lontoon soittomestarin opetusta. Hänen sormitaitonsa on todella varsin hyvä, vaikkei hänen musiikkikorvaansa voi verratakaan Annen korvaan. Anne olisikin ihanteellinen soittaja, jos hänen heikko terveytensä olisi sallinut hänen opiskella."

Elizabeth vilkaisi varkain Darcyyn nähdäkseen, kuinka tulisesti tämä yhtyi serkkunsa ylistelyyn; mutta ei tällöin eikä muissakaan tilaisuuksissa hän kyennyt keksimään vähintäkään rakastumisen merkkiä tuon jäykän miehen ilmeessä. Kaikesta hänen käyttäytymisestään nti De Bourghia kohtaan voi Elizabeth tehdä sen nti Bingleylle lohdullisen havainnon, että Darcy voisi aivan yhtä hyvin naida viimeksimainitun, jos tämä vain olisi ollut hänen serkkunsa.

Lady Catherine jatkoi huomautuksiaan Elizabethin soittotaidosta; Elizabeth kuunteli niitä kärsivällisen kohteliaasti ja pysyi herrojen pyynnöstä pianon ääressä siksi kunnes ilmoitettiin, että hovin vaunut olivat portaiden edessä valmiina viemään vieraat kotia.

XXXII LUKU.

Elizabeth istui seuraavana aamuna yksikseen kirjoittaen Janelle -- rva Collins ja Maria olivat lähteneet asialle kylään -- kun häntä säpsähdytti ovelta kuuluva soitto, varma merkki varhaisen vieraan tulosta. Arvellen tulijaa Lady Catherineksi hän työnsi joutuin puolivalmiin kirjeensä piiloon, jotta säästyisi kaikista tungettelevista kysymyksistä; mutta oven auetessa hän suureksi yllätyksekseen näki hra Darcyn aivan yksinään.

Tulijakin tuntui hämmästyvän nähdessään hänet yksin kotona ja pyysi anteeksi sisääntunkeutumistaan, selittäen luulleensa kaikkien naisten olevan kotosalla.

Sitten he kävivät istumaan, ja Elizabethin saatua hajamieliset vastaukset kyselyihinsä hovilaisten voinnista puhelu tuntui uhkaavan tykkänään tyrehtyä. Oli senvuoksi tuiki tarpeen keksiä jotain keskustelunaihetta; ja tässä pulassaan muistellen, milloin hän viimeksi oli nähnyt vieraansa Hertfordshiressä ja uteliaana saamaan kuulla, mikä syy oli saanut Netherfieldin asukkaat niin äkkiarvaamatta poistumaan paikkakunnalta, Elizabeth huomautti:

"Mikä äkkilähtö teille tulikaan viime marraskuulla Netherfieldistä, hra Darcy! Herra Bingley tuli varmaankin hyvin mieliinsä tavatessaan teidät kaikki jälleen niin pian; sillä muistaakseni hän oli lähtenyt vasta edellisenä päivänä Lontooseen. Toivon, että hän ja sisarensa voivat hyvin, kun erositte viimeksi heistä?"

"Mainiosti, kiitän kysymyksestänne."

Elizabeth huomasi, että puhelu uhkasi taasen tauota; ja lyhyen vaitiolon jälkeen hän lisäsi:

"Luulen ymmärtäneeni, että herra Bingley ei enää aio lainkaan palata Netherfieldiin?"

"Sitä en ole kuullut hänen koskaan sanovan; mutta hyvin luultavaa on, että hän tulee vast'edes viettämään siellä hyvin vähän ajastaan. Hänellä on paljon ystäviä, ja hän on siinä iässä, jolloin ystävien ja vieraskutsujen luku yhä karttuu."

"Jos hän aikoo oleskella vain niin vähän aikaa Netherfieldissä, niin minusta olisi naapuristolle edullisempi, että hän kokonaan luopuisi tuosta paikasta, jotta sinne asettuisi jokin miellyttävä perhe pysyväisesti. Mutta ehkä herra Bingley vuokrasikin tilan enemmän omaa kuin naapuriensa hauskuutta silmälläpitäen, ja meidän on jäätävä odottamaan, että hän vastakin menettelee saman näkökannan mukaisesti."

"En yhtään ihmettelisi", sanoi Darcy, "vaikka hän luopuisi siitä kohta kun saa hyväksyttävän tarjouksen."

Siihen ei Elizabeth vastannut mitään. Hän ei rohjennut sen pitemmältä udella Darcyn ystävän oloa; ja kun hänellä ei ollut muutakaan sanomista, päätti hän jättää keskustelun jatkamisen vieraansa vaivaksi.

Tämä ymmärsi äänettömän viittauksen ja aloitti oitis tuskapäin: "Tämä näyttää hyvin kodikkaalta talolta. Luulen, että Lady Catherine korjautti sitä melkoisesti, kun herra Collins muutti tänne Hunsfordiin."

"Niin hän kai teki -- ja olen varma, ettei hän olisi voinut osoittaa ystävyyttään kiitollisemmalle vastaanottajalle."

"Herra Collins tuntuu olleen hyvin onnellinen vaimonsa valinnassa."

"Siinä olette aivan oikeassa; hänen ystävänsä voivat onnitella häntä, että hän sattui tapaamaan yhden niistä harvoista järkevistä naisista, jotka olisivat suostuneet hänen kosintaansa. Minun ystävättärelläni on erinomainen ymmärrys -- vaikka en ole varma, oliko naimisiinmeno herra Collinsin kanssa kovinkaan viisas teko hänen puoleltaan. Hän tuntuu kuitenkin olevan täysin onnellinen; ja aineellisessa suhteessa on hänen valintansa hänelle hyvin edullinen."

"Hänelle on varmastikin sangen mieluista asua niin lähellä omaisiaan ja entisiä ystäviään."

"Onko Hunsford mielestänne niin lähellä? Onhan tänne matkaa hänen isänkodistaan liki viisikymmentä mailia."

"Mitä ovat viisikymmentä mailia hyvää maantietä? Vähän päälle puoli päivämatkaa. Minusta etäisyys on naurettavan lyhyt."

"Minä en koskaan pitäisi etäisyyttä isänkodista minään avioliiton voittopuolena", huudahti Elizabeth; "enkä suinkaan sanoisi, että rouva Collins on joutunut lähelle omaisiaan."

"Tuo todistaa vain teidän omaa kiintymystänne Hertfordshireen. Jokainen paikka, joka on vähänkin Longbournin lähinaapuriston ulkopuolella, olisi teidän mielestänne kai hirvittävän kaukana."

Hänen huulillaan väreili hymy, jonka Elizabeth luuli ymmärtävänsä; Darcy luuli kaiketi hänen ajattelevan Janea ja Netherfieldiä, ja punastuen hän kiirehti vastaamaan:

"En suinkaan tarkoita, että naisen pitäisi naimisiin jouduttuaankin olla kytketty kiinni isänkotiinsa. Ovathan läheisyys ja etäisyys sangen venyviä käsitteitä ja riippuvat niin monista vaihtelevista asianhaaroista. Jos varat sallivat tehdä matkoja milloin hyvänsä ja miten pitkälle tahansa, niin ei etäisyyskään ole haitaksi. Mutta niin ei ole laita _tässä_ tapauksessa. Herra ja rouva Collinsilla on hyvät vuositulot, mutta ei sentään siksi suuret, että ne sallisivat ahkerasti matkusteltavan -- ja arvaan, ettei ystävättäreni voisi sanoa asuvansa lähellä omaisiaan vähemmän kuin puolen nykyisen välimatkan päässä."

Hra Darcy veti tuoliansa lähemmäksi häntä ja sanoi:

"_Teillä_ ei varmastikaan ole oikeutta tuntea noin väkevää kotipaikan rakkautta. Ettehän te voi olla elänyt ikäänne kaikkea Longbournin perukoilla."

Elizabeth katsahti ylös hämmästyneenä. Puhujan tunneasteikossa näytti jälleen tapahtuvan vaihdos; hän siirsi tuolinsa taapäin, otti pöydältä sanomalehden, silmäili sitä hajamielisesti ja sanoi sitten kylmempään sävyyn:

"Miten Kent teitä miellyttää?"

Lyhyt keskustelu seurasi tämän seudun valo- ja varjopuolista, molemmin puolin kylmän asiallisesti, kunnes sen keskeytti kävelyretkeltään palaavien Charlotten ja hänen sisarensa saapuminen. Toisten kahdenkeskinen yhdessäolo tuntui vähän hämmästyttävän näitä. Hra Darcy selitti sen samalla tapaa kuin ensin sisään tullessaankin, ja poistui sitten istuttuaan vielä muutaman minuutin ajan.

"Mitähän tämä oikein tarkoittaa?" uteli Charlotte kohta hänen mentyään. "Rakas Eliza, hänen täytyy varmastikin olla rakastunut sinuun, muuten hän ei koskaan olisi tullut tänne näin tuttavalliselle käynnille."

Mutta kun Elizabeth oli kertonut hänen juroudestaan koko vierailun aikana, ei tuo otaksuminen ruvennut näyttämään oikein uskottavalta, vaikka Charlotte olisi sitä kuinka hartaasti toivonut; ja monien vaihtelevien arvelujen jälkeen perusteltiin harvinainen vierailu viimein siihen mahdollisuuteen, että Darcylla ei kai ollut mitään muutakaan tehtävänä, mikä tähän vuodenaikaan katsoen tuntui todennäköisemmältä. Kaikki ulkoilmaurheilu oli tällöin mahdoton. Sisällä hovikartanossa oli hauskutuksena seuranpito Lady Catherinelle, lueskelu ja biljaardinpeluu, mutta eiväthän reippaat nuoret herrat voi alituisesti istuskella sisälläkään; ja pappila kun oli niin lähellä ja sinne oli hauska kävelymatka ja perillä hauskoja nuoria naisia, tunsivat molemmat serkukset houkutusta kävellä sinne harva se päivä. He tulivat eri aikoihin aamupäivisin, milloin yhdessä, milloin kumpikin erikseen, joskus tätinsäkin seuraamana. Kaikille pappilalaisille oli ilmeistä, että eversti Fitzwilliam yhtyi hyvin heidän seurassaan, ja se huomio teki hänet sitä suositummaksi.

Mutta mikä seikka Darcya viehätti käymään niin ahkerasti pappilassa, sitä oli vaikeampi arvata. Varmastikaan hän ei tullut seuraa pitämään; usein hän saattoi istua kymmenisen minuuttia toisten parissa avaamatta kertaakaan suutansa; ja jos hän joskus puheli, tapahtui se ilmeisesti enemmän välttämättömyyden pakosta kuin omasta sisäisestä halusta. Hän ei koskaan näyttänyt oikein hyväntuuliselta. Rva Collins ei tiennyt, mitä koko miehestä ja hänen käynneistään oikein päätellä. Hän oli vielä kerran tai kahdesti vihjaillut Elizabethille, että tuo salamyhkäinen vieras kukaties oli rakastunut häneen, mutta toinen oli aina makeasti nauranut koko arvelulle; eikä rva Collins sitten enää rohjennut kehittää tätä puheen aihetta sen pitemmälle, peljäten että sen kautta ystävättäressä herätettäisiin toiveita, jotka päättyisivät syvään pettymykseen.

Hellässä huolenpidossaan Elizabethista hän joskus suunnitteli naittaa hänet eversti Fitzwilliamille. Tämä oli ehdottomasti hauskempi noista kahdesta serkuksesta; hän ihaili ilmeisesti Elizabethia, ja hänen varallisuutensa ja yhteiskunnallinen asemansa oli hyvä; mutta näiden etujen vastapainona kiikkui toisella vaakalaudalla se kieltämätön tosiasia, että hra Darcy suurena tilanomistajana voi määrätä lihavatuloisen kirkkoherranviran täyttämisestä, mutta hänen serkkunsa ei edes laihasta kappalaispaikastakaan.

XXXIII LUKU.

Useammin kuin kerran joutui Elizabeth puistokävelyillään odottamatta kohtaamaan hra Darcyn. Ensimmäisellä kerralla se häntä niin harmitti, että hän rohkeni huomauttaa valinneensa tämän yksinäisen notkotien mielikävelypaikakseen, koska hän tiesi sillä saavansa olla aivan yksikseen. Sangen merkillistä oli, että tästä kouraantuntuvasta viittauksesta huolimatta uusi kohtaus tapahtui jo seuraavana päivänä -- eikä ainoastaan silloin, mutta vielä kolmantenakin päivänä! Tämä tuntui joko tahalliselta ilkikurisuudelta tahi sitten vapaaehtoiselta itsekuritukselta; sillä kummallakaan kerralla tuo itsepintainen tungeksija ei tyytynyt vain lausumaan joitakin vastahakoisia huomautuksia, sitten tapansa mukaan nyreästi vaikenemaan ja viimein kääntämään seuralleen selkänsä -- kaikkea vielä, hän päinvastoin näki tarpeelliseksi lyöttäytyä Elizabethin mukaan ja saattaa hänet kotia. Millään haastelutuulella hän ei tietysti tällöinkään ollut, eikä myöskään Elizabeth viitsinyt paljon puhella eikä edes kuunnellakaan häntä; mutta kolmannella kerralla tyttöä jonkin verran ihmetyttivät hänen seuralaisensa omituiset umpimähkäiset kysymykset -- hänen viihtymisestään Hunsfordissa, hänen rakkaudestaan yksinäisiin kävelyihin, Collinsin parin avio-onnesta; ja Rosingsista puheltaessa, jota Elizabeth ei sanonut vielä oikein tuntevansa, hänen kavaljeerinsa näytti pitävän varmana, että milloin hyvänsä hän vast'edes saapuisi Kentiin, hän vierailisi myöskin _siellä_. Aivan totta -- sellaista järjetöntä kummaa hän tuntui aivan tosissaan odottavan. Tähtäsiköhän hän eversti Fitzwilliamiin ja tämän mahdolliseen kosintaan? Muuta ei Elizabeth osannut otaksua, ja sekin riitti pahasti hämmentämään hänen ajatuksensa, niin että hän oli hyvin iloinen kun huomasi heidän jo saapuneen pappilan veräjälle.

Eräänä lähipäivänä, kun hän jälleen oli kävelemässä ja lueskeli toistamiseen Janen kirjettä, joka oli ilmeisesti kirjoitettu hyvin masentuneessa mielentilassa, hän kohtasi taasen häiritsijän yksinäisellä metsätiellä; mutta tällä kertaa se ei ollutkaan hra Darcy, vaan eversti Fitzwilliam. Työntäen kirjeen joutuin poveensa hän hymyili tulijalle väkinäisesti ja sanoi:

"En tiennyt teidän koskaan kävelevän tällä taholla."

"Lähdin kiertelemään ympäri koko puiston", vastasi toinen, "kuten tavallisesti teen joka vuosi tähän aikaan, ja ajattelin yksin tein pistäytyä pappilassa. Aiotteko kävellä vielä kauemmaksikin?"

"En, olin juuri kääntymäisilläni takaisin."

Molemmat palasivat yhdessä pappilaa kohti.

"Aiotteko varmasti lähteä Kentistä ensi lauantaina?" kysyi Elizabeth.

"Kyllä -- jollei Darcy saa taas muuta päähänsä. Olen tätä nykyä hänen käytettävänään, ja hän saa järjestää kaikki asiat oman päänsä jälkeen."

"Ja jollei asiain käytännöllinen järjestäminen ehkä aina olekaan hänen mieleensä, niin nauttii hän ainakin suuresti määräämisvallastaan. En ole tavannut yhtään ihmistä, joka tuntuu niin suuresti nauttivan rajattomasta määräämisvallastaan omien ja kaikkien ystäväinsä tekojen suhteen kuin herra Darcy."

"Hän tekee niinkuin häntä paraiten miellyttää", vastasi eversti. "Ja niinhän me kaikkikin teemme, mikäli mahdollista. Erotus on vain siinä, että se on hänelle useammin mahdollista kuin monille muille, koska hän on hyvin rikas ja toiset ovat häneen verraten köyhiä. Minä puhun omasta kohdastani. Tiedättehän, että perheen nuoremman pojan on pakko oppia itsekieltäymykseen ja riippuvaisuuteen."

"Minusta kreivin nuoremman pojan sentään harvoin tarvitsee oppia kumpaankaan pakkoon. Aivan totta -- mitäpä te itse asiassa tiedättekään itsekieltäytymyksestä ja riippuvaisuudesta? Milloinka on rahanpuute estänyt teitä menemästä jonnekin tai tekemästä jotakin, minne ja mitä mielenne on tehnyt?"

"Nämä ovat kotoisia pikku kysymyksiä -- ja ehkäpä minun täytyy tunnustaakin, ettei minulla ole tähän asti ollut erinäisen kovia kokemuksia näissä asioissa. Mutta elämän tärkeämmissä kysymyksissä saatan kyllä johtua kärsimään varattomuuteni vuoksi. Perinnöstä osaton nuorempi poika ei esimerkiksi pääse aina naimaan mielensä mukaisesti."

"Jollei hän satu mieltymään rikkaaseen tyttöön, niinkuin hyvin useasti käy."

"Meikäläinen joutuu pakostakin riippuvaiseksi totutusta elämäntavastaan. Minun asemassani oleva mies harvoin saa naidessaan olla kiinnittämättä huomiota valittunsa varallisuuteen."

"Minuakohan hän nyt tarkoittaa?" kysyi Elizabeth itseltään ja punastui korviaan myöten tuosta ajatuksesta; mutta hilliten itsensä nopeasti hän kysyi leikkisään sävyyn: "Sanokaappas, mikä on kreivin nuoremman pojan tavallinen hinta? Jollei vanhempi veli satu olemaan kivuloinen, niin arvaisin teidän tyytyvän viiteenkymmeneen tuhanteen puntaan."

Eversti vastasi samaan sävyyn, ja sitten puhelu hetkiseksi taukosi. Katkaistakseen vaitiolon, jonka Elizabeth pelkäsi saattavan seuralaisensa arvelemaan hänestä herra ties mitä, hän kiiruhti jälleen puhelemaan:

"Minä kuvittelen serkkunne tuoneen teidät mukanaan tänne etupäässä senvuoksi, että hänellä olisi joku taattu henkilö käskynalaisenaan. Ihmettelen, kun hän ei mene naimisiin hankkiakseen itselleen oikein vakinaista käskettävää. Mutta ehkäpä hänen sisarensa toistaiseksi pelastaa hänet tästä pulasta; ja kun sisar on yksinomaan veljensä holhottavana, niin tämä voi menetellä hänen suhteensa miten vain itse haluaa."

"Ei niin sentään ole asianlaita", sanoi eversti Fitzwilliam, "siitä edusta minäkin olen osallinen. Me olemme näet molemmat neiti Darcyn holhoojia."

"Oletteko todellakin? Entä millainen holhoojasetä te oikein olette? Antaako holhokkinne teille paljonkin huolta? Sen ikäisiä nuoria neitosia lienee toisinaan hiukan vaikea kaitsea; ja jos hänellä on aito darcylainen mielenlaatu, niin ehkä hän mielellään tahtoo elää oman päänsä jälkeen."

Näin sanoessaan hän huomasi seuralaisensa silmäävän häneen totisesti; ja everstin oitis tiedustaessa, mikä seikka pani hänet arvelemaan, että neiti Darcysta olisi holhoojilleen paljon huolta, hän voi kysyjän huolestuneesta äänensävystä ja kasvojenilmeestä arvata osanneensa jokseenkin lähelle todellista asianlaitaa. Hän kiirehti senvuoksi vastaamaan.

"Teidän ei tarvitse lainkaan säikähtyä. Minä en ole kuullut hänestä mitään ikävää; päinvastoin voin kaikesta kuulemastani päätellä, että hän on mitä helpoimmin ohjattava olento. Eräät tuntemani naiset, rouva Hurst ja hänen sisarensa neiti Bingley, ovat suuresti ylistelleet hänen taipuvaisuuttaan ja muita hyviä ominaisuuksiaan. Muistan kuulleeni teidän maininneen, että tekin tunnette heidät."

"Tunnen jonkin verran. Heidän veljensä on hyvin hauska ja kelpo nuori mies -- hän on Darcyn ylimpiä ystäviä."

"Ah, varmastikin", vastasi Elizabeth kuivasti. "Herra Darcy on tavattoman ystävällinen herra Bingleytä kohtaan ja pitää hänestä mitä parahinta huolta."

"Pitää hänestä huolta! Niin kyllä -- uskonpa todellakin Darcyn pitävän hyvää huolta Bingleystä, silloin kun tämä kaipaa tosi ystävän apua. Hän puheli tulomatkallamme jostakin sellaisesta tapauksesta, ja hänen sanoistaan voin päätellä Bingleyn olevan hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta ehkäpä teen nyt väärin Bingleytä kohtaan, sillä nimeä ei mainittu ja minä kenties väärin otaksuin hänet toiseksi asianosalliseksi."

"Mistä te nyt oikein puhuttekaan?"

"Olipahan vain muuan juttu, jota Darcy ei tietenkään haluaisi ihmisten tietoon, koska siitä voisi tulla hänelle ikävyyksiä, jos se tulisi tunnetuksi asianomaisen neitosen perheessä."

"Saatte olla varma, etten minä ainakaan mainitse kuulemastani kellekään."

"Ja minä huomautan, ettei minulla ole mitään pätevää syytä uskoa, että Bingleystä oli lainkaan kysymys. Mikäli juttua muistan, onnitteli Darcy itseään sen johdosta, että hänen oli tuonaan onnistunut pelastaa eräs pahoin pihkautunut ystävänsä sotkeutumasta sangen mielettömään naimiskauppaan; mutta mitään nimiä tai yksityisseikkoja hän ei maininnut. Bingleyksi arvelin tuota ystävää vain sen perusteella, että arvelin tämän voivan helposti sotkeutua tuollaiseen suhteeseen, ja koska tiesin heidän molempien olleen yksissä koko viime talven."

"Mainitsiko herra Darcy syytä, joka pakotti hänet astumaan lempiväin väliin?"

"Mikäli ymmärsin, oli hänellä hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen."

"Entä millä tavalla hänen onnistui erottaa heidät toisistaan?"

"Menettelytavastaan hän ei minulle kertonut", vastasi Fitzwilliam hymyillen. "Muuta hän ei maininnut koko asiasta minulle kuin mitä nyt olen teille jutellut."

Elizabeth ei virkkanut mitään, vaan joudutti kulkuaan -- mutta koko hänen sydämensä kuohui närkästyksestä. Katseltuaan häntä syrjästä hetken aikaa Fitzwilliam kysyi, minkä vuoksi hän oli niin mietteissään.

"Ajattelin sitä, mistä te juuri kerroitte", vastasi Elizabeth. "Serkkunne käytös ei ollut lainkaan minun mieleeni. Mitä oikeutta hänellä oli asettua tuomariksi tuossa asiassa?"

"Teistä hänen puuttumisensa asiaan taisi olla moitittavaa?"

"Minä en vain saata ymmärtää, mitä aihetta ja oikeutta herra Darcylla oli sekaantua ystävänsä lemmensuhteeseen tahi pelkästään omaan arvostelukykyynsä luottaen käydä määräilemään, millä tapaa hänen ystävänsä saa tulla onnelliseksi. Mutta", hän kiirehti lisäämään, hilliten väkisin mielenkuohuansa, "ehkäpä teen väärin tuomitessani hänen käytöstään, kun emme lähemmin tunne yksityisseikkoja. Ja kaiketipa ei kyseessä ollutkaan mikään erityisen vahva kiintymys."

"Tuo otaksuma ei tunnu luonnottomalta", virkkoi Fitzwilliam hymyillen, "vaikka se todenperäisenä surkeasti vähentäisikin serkkuni ansiota."

Tämä leikkipuhe tuntui Elizabethista sattuvan niin kohdalleen hra Darcyyn, että hän ei rohjennut vastata siihen, peljäten muuten ilmaisevansa todelliset tunteensa tuota hirveää miestä kohtaan. Kotia tultuaan hän. juoksi kiireisesti makuusuojaansa, lukitsi oven perästään ja antautui miettimään vasta kuulemaansa surullista tarinaa.

Tähän asti hän oli kyllä aina epäillyt, ettei Darcy ollut suinkaan suosiollisin silmin katsellut ystävänsä kiintymystä Janeen; mutta pääsyyllisenä näiden välien katkeamiseen hän oli koko ajan pitänyt Bingleyn sisarta. Mutta nytpä olikin juuri Darcyn ylpeys ja oikullisuus ilmeisesti särkenyt Janen elämänonnen. Hän oli hävittänyt hennoimmat toivon oraat maailman hellimmästä, ylevämielisimmästä sydämestä -- hän oli Janen onnen surmaaja.