Part 13

"Rakkahin Lizzy, sinä et varmastikaan riemuitse saadessasi kuulla, että olit minua viisaampi, kun nyt tunnustan pettyneeni täydellisesti neiti Bingleyn minulle osoittamasta mielenkiinnosta. Mutta, sisko rakas, vaikka nyt huomaankin sinun olleen aivan oikeassa, niin älä pidä minua itsepäisenä kun edelleenkin väitän, että hänen edellisen käytöksensä vaikutuksesta minun luottamukseni häneen oli yhtä luonnollinen kuin sinun epäluulosi. Minä en pysty mitenkään käsittämään, miksi hän silloin pyrki niin läheiseen tuttavuussuhteeseen minun kanssani; mutta jos sama juttu uudistuisi vielä kerran, niin uskon, että pettäisin itseäni jälleen yhtä helposti. Caroline vastasi vierailuuni vasta eilen; enkä saanut ainoatakaan kirjelappua, en yhtään riviä häneltä väliajalla. Kun hän sitten vihdoin tuli, voin selvästi nähdä, ettei käynti ollut hänelle lainkaan mieluinen; hän pyysi muutamin kylmin sanoin anteeksi, ettei ollut päässyt ennen tulemaan; hän ei ilmaissut sanallakaan haluavansa minua käymään luonaan ja oli muutenkin joka suhteessa niin peräti toisenlainen ihminen kuin ennen, että hänen lähdettyään olin varmasti päättänyt, etten enää jatkaisi koko tuttavuutta.

"Minä säälin häntä, vaikken voikaan olla moittimatta häntä. Hän teki hyvin väärin, kun ensin valitsi minut niin läheiseksi ystäväkseen; sillä voin varmasti sanoa, että kaikki läheisempi tuttavuus meidän keskemme alkoi hänen puoleltaan. Mutta minä säälin häntä, koska tiedän, että hänen täytyy itsensäkin tuntea tehneensä väärin minua kohtaan, ja koska arvaan hyvin, että huolenpito veljestä on kaiken tämän syynä. Minun ei tarvitse selittää asiata sinulle tämän pitemmältä; ja vaikka _me_ molemmat tiedämmekin hyvin, että tuo hänen pelkonsa on aivan turha, niin selittää se kuitenkin hänen käytöksensä muuttumisen. En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, että hänen enää tarvitsee ollenkaan tuntea tuollaista pelkoa, sillä jos hänen veljensä olisi välittänyt yhtään vähää minusta, niin olisimme jo kauan, kauan sitten tavanneet toisemme. Olen varma, että hän tietää minun olevan pääkaupungissa, hänen sisarensakin siitä viittaili; mutta Carolinen puheesta päättäen tämä näyttää vahvasti toivovan, että hänen veljensä täydellä todella rakastuisi neiti Darcyyn. Tätä minä en voi ymmärtää. Jollen pelkäisi arvostelevani asioita tylysti, niin tekisi melkein mieleni sanoa, että kaikki tämä näyttää minusta merkillisen kaksimieliseltä. Mutta minä pyrin karkoittamaan kaikki katkerat ajatukset mielestäni ja ajatella vain sitä, mikä tekee minut onnelliseksi -- sinun muuttumatonta rakkauttasi ja enon ja tädin alituista hyvyyttä.

"Anna minun hyvin pian kuulla sinusta. Neiti Bingley salli minun ymmärtää, ettei hänen veljensä enää koskaan aio palata Netherfieldiin ja että hän aikoo luopua vuokraoikeudestaan siihen, mutta aivan varmaa se ei vielä ollut. Parempi on, ettemme puhu siitä mitään. Minä olen kovin iloinen, että olet saanut niin hyviä uutisia Hunsfordin ystävistämme. Pyydän että lähtisit heitä katsomaan Sir Williamin ja Marian keralla. Olen varma, että tulisit hyvin viihtymään siellä. Sinun j.n.e."

Tämä kirje murehdutti Elizabethia jonkun verran; mutta häntä lohdutti se varma tieto, ettei Jane enää antanut pettää itseään, ei ainakaan nti Bingleyn kaksimielisen käytöksen kautta. Kaikki toivo tämän veljen lähenemisestä oli nyt auttamattomasti mennyttä. Elizabeth ei enää edes toivonutkaan sitä. Hra Bingleyn arvo madaltui hänen silmissään maan tasalle; ja hyvin ansaituksi rangaistukseksi tuolle huikentelevaiselle nuorelle herralle hän toivoi, että tämä todellakin menisi naimisiin nti Darcyn kanssa, koska hänellä silloin -- Wickhamin kuvauksesta päättäen -- tulisi olemaan runsaasti aihetta katua, että oli hyljännyt paljon ansiokkaamman tytön.

Rva Gardiner muistutti tähän aikaan Elizabethia hänen lupauksestaan hra Wickhamin suhteen ja vaati lähempiä tietoja; ja Elizabethin oli lähetettävä sellaisia, jotka samalla kertaa tyydyttivät tätiä ja häntä itseään. Tuon herran ilmeinen kiintymys häneen oli jo haihtunut; hänellä oli näet jo uusi ihailun esine. Elizabeth oli kylliksi tarkkasilmäinen huomatakseen tämän, mutta hän voi kirjoittaa siitä tuntematta erikoista tuskaa. Hänen sydämensä ei ollut mainittavasti kärsinyt tästä leikistä, ja hänen turhamaisuuttaan tyydytti tietoisuus, että tuo miellyttävä kavaljeeri olisi varmasti valinnut _hänet_, jos molempien varallisuus olisi vain sen sallinut. Sen nuoren neitosen pääviehätyksenä, johon hra Wickhamin huomio nyt oli kääntynyt, oli odottamaton kymmenen tuhannen punnan perintö; mutta Elizabeth oli tässä suhteessa merkillistä kyllä vähemmän selväjärkinen kuin Charlotten naimiseen nähden, eikä hän ollenkaan paheksunut Wickhamin halua saavuttaa edullisen naimiskaupan avulla riippumaton taloudellinen asema.

Selostettuaan tämän kaiken rva Gardinerille hän jatkoi kirjeessään:

"Olen nyt aivan varma, rakas täti, ettei rakkaudesta ollut minun puoleltani paljonkaan puhetta; sillä jos olisin todella tuntenut tuota puhdasta ja ylentävää tunnetta, niin tällä hetkellä halveksisin ja vihaisin hänen pelkkää nimeäänkin ja toivottaisin hänelle kaikkea mahdollista pahaa. Mutta nyt minä päinvastoin ajattelen ystävällisesti ei ainoastaan hänestä itsestään, vaan myöskin hänen uudesta valitustaan, neiti Kingistä. Ei siis voi puhua, että olisin ollut rakastunut häneen. Minä olen koko ajan pitänyt silmäni valppaasti auki, ja se luultavasti on säästänyt minua lankeemasta tuohon onnettomuuteen; ja vaikka epäilemättä olisin paljon suuremman mielenkiinnon esine kaikille tuttavilleni, jos sydämeni olisi todella hurjasti ja epätoivoisesti syttynyt häneen, niin enpä voi sanoa harmittelevani senvuoksi, etten ole löytänyt armoa hänen silmissään. Sellaisen armon saa joskus maksaa liian kalliisti. Kitty ja Lydia ovat paljon enemmän harmissaan hänen 'uskottomuudestaan'. He ovat vielä liian nuoria käsittämään maailmanmenoa ja erityisesti sitä murheellista seikkaa, että kaunistenkin nuorten miesten on pakko saada jokapäiväinen leipänsä aivan yhtä hyvin kuin rumienkin."

XXVII LUKU.

Tammikuu ja helmikuu kuluivat, ilman että tämän merkillisempiä tapauksia sattui Longbournissa, jossa ainoina vaihteluina olivat kävelymatkat Merytoniin ja tavanmukaiset sade- ja pakkassäät. Maaliskuussa oli Elizabethin määrä lähteä Hunsfordiin. Aluksi hän ei itsekään ollut ottanut koko matkaa vakavalta kannalta; mutta nähdessään Charlotten pitävän siitä lujasti kiinni, rupesi hän odottamaan siitä itselleen mieluista vaihtelua. Erossaolo oli saattanut hänet jälleen ajattelemaan hellemmin tuntein Charlottea ja vähemmän vastenmielisesti hra Collinsia. Hänen oli määrä seurata Sir Williamia ja tämän toista tytärtä; matkalla poikettaisiin yönseuduksi Lontooseen, jolloin hän saisi tavata Janenkin; ja ajan lähetessä hän olisi joutunut hyvin pahoilleen, jos matka olisi mennyt myttyyn.

Ainoana suruna oli ero isästä, jonka hän tiesi suuresti kaipaavan häntä ja joka jo nyt oli niin huolestunut matkan johdosta, että vaati tytärtään ahkerasti kirjoittelemaan hänelle ja melkeinpä lupasi vastatakin hänen kirjeisiinsä.

Jäähyväistenotto Elizabethin ja hra Wickhamin välillä tapahtui kaikessa ystävyydessä -- jälkimmäisen puolelta ystävällisyys oli kenties suurempikin. Hänen nykyinen lemmenliekkinsä ei ollut saanut häntä unohtamaan, että Elizabeth oli ollut ensimmäinen näillä mailla suitsemaan sitä liekkiin, ensimmäinen kuuntelemaan ja säälimään ja ihailemaan häntä; ja lausuessaan hänelle jäähyväisensä, toivottaen samalla hänelle kaikkea mahdollista hauskuutta matkalla ja muistuttaen, mitä hänellä oli odotettavissa Lady Catherine de Bourghin taholta, ja luottaen siihen, että heidän mielipiteensä -- heidän yhteinen mielipiteensä -- tästä jalosta rouvasta tulisi tikulleen käymään toteen, oli hänen sävynsä yhdellä haavaa niin vakava ja niin sydämellinen, että Elizabeth tunsi mikäli mahdollista entistä suurempaa mieltymystä häneen ja oli erotessaan vakuutettu siitä, että menipä tuo herttainen nuori mies naimisiin tai oli menemättä, hän aina pysyisi hänelle miellyttävän ja suoravaisen miehen ihanteena.

Matkaa oli ainoastaan neljäkolmatta mailia, ja he lähtivät niin varahin, että päätyivät hra Gardinerin portille jo puolipäivän aikaan. Jane oli salin akkunassa odottelemassa heitä, ja kun hän syöksähti portaita alas vastaan, oli Elizabethille ilo nähdä hänet terveenä ja suloisena kuten ennenkin. Portaissa odotteli kokonainen parvi tädin pienokaisia, jotka eivät olleet nähneet serkkuaan kokonaiseen vuoteen ja jotka sen vuoksi oitis voittivat alkuperäisen ujoutensa. Kaikki olivat iloisia ja sydämellisiä. Päivä kului mitä mieluisimmalla tavalla -- päivännäöllä puodeissa juosten ja illalla istuen teatterissa.

Näytelmän väliajoilla onnistui Elizabethin päästä kahdenkeskiseen keskusteluun tädin kanssa. Puheenaiheena heillä tietystikin oli Jane; ja Elizabethia enemmän suretti kuin ihmetytti kuullessaan, että vaikka sisar ponnistelikin urheasti säilyttääkseen luontaisen hyvätuulisuutensa, oli hän ajoittain hyvin masentuneella päällä. Rva Gardiner kertoi erikoisesti nti Bingleyn käynnistä heidän luonaan sekä hänen itsensä ja Janen välillä olleista puheluista, joista voi päätellä, että sisar oli täydestä sydämestään alistunut luopumaan tämän tuttavuuden jatkamisesta.

Täti kiusoitteli sitten sisarentytärtään hra Wickhamin takia ja onnitteli häntä sen johdosta, että hän kykeni niin kevyesti kantamaan tältä saamansa rukkaset.

"Mutta sanoppas, rakas Elizabeth", hän lisäsi, "millainen tyttö se neiti King sitten on? Minua surettaisi, jos yhteinen ystävämme osoittautuisi rahanahneeksi."

"Sanoppas itse, täti rakas, mikä erotus avioliittokysymyksissä on rahanahneuden ja järkevien vaikuttimien välillä? Missä on viisauden ja voitonpyynnön raja? Joulun aikaan sinä pelkäsit minun rakastuvan häneen, koska se olisi sinun mielestäsi ollut hyvin epäviisas teko; ja nyt olet valmis näkemään hänet persoksi rahoille, kun hän kosiskelee kymmenen tuhannen punnan tyttöä."

"Jos vain kerrot minulle, millainen tyttö se neiti King on, niin tiedän, mitä sitten ajattelen asiasta."

"Luulisin häntä hyvin hyväluontoiseksi tytöksi. En ainakaan ole kuullut hänestä mitään pahaa."

"Mutta tokko tuo sinun entinen ihailijasi häntä edes huomasikaan, ennenkuin hän isoisänsä kuoltua peri tämän omaisuuden?"

"Ei -- mitäpäs aihetta hänellä olisi ollutkaan? Jollei hänen kerta ollut sallittu saavuttaa minun rakkauttani, senvuoksi että minä olin varaton, niin mitä syytä hänellä olisi ollut osoittaa huomaavaisuuttaan tytölle, josta hän ei ollut aikaisemmin välittänyt ja joka oli yhtä köyhä kuin minäkin?"

"Mutta minustapa tuntuu jokseenkin epähienolta, että hän sitten oitis käänsi huomionsa tuohon tyttöön kohta kun tämä oli saanut periä."

"Ahtaissa oloissa elävän nuoren miehen ei aina sovi noudattaa niitä moitteettomia seuraelämän muotoja, joista onnellisemmassa asemassa olevat ihmiset pitävät kiinni. Jos hänen nykyinen valittunsa ei siitä valita, niin mitäpä syytä _meilläkään_ olisi?"

"Se ei lainkaan puolusta herra Wickhamin käytöstä. Se vain osoittaa neiti Kingin itsensä olevan jossakin suhteessa vajavainen -- joko järjen tai tunteen puolesta."

"No hyvä, täti", huudahti Elizabeth, "olkoon siis niinkuin sinä vain tahdot. Herra Wickham saakoon minun puolestani olla rahanahne ja neiti King höperö."

"Ei, Lizzy, sitä en kernaasti näkisi. Minua surettaisi ajatella sellaista tuosta hauskasta nuoresta miehestä, joka on samoja Derbyshiren kasvatteja kuin minäkin."

"Oh, jos se on hänen ainoa puolustuksensa, niin minulla ei todellakaan ole korkeaa käsitystä Derbyshiren nuorista miehistä; eivätkä heidän helmaystävänsä Hertfordshiressäkään ole paljon paremmat. Minä olen oikein väsynyt heihin kaikkiin. Luojan kiitos! Huomenna lähden tapaamaan miestä, jolla ei ole ainuttakaan heidän miellyttävistä ominaisuuksistaan, ei siroa käytössävyä eikä sukkelia älynlahjoja. Typerät pölkkypäät ovatkin miehistä ainoat, joita kannattaa tuntea."

"Oleppas varovainen sanoissasi, Lizzy; tuo huudahdus kuulosti vähän liian paljon pettymyksen huokaukselta."

Ennenkuin uuden näytöksen alku teki lopun heidän haastelustaan, sai Elizabeth suureksi ilokseen kutsun seurata setäänsä ja tätiään huvimatkalle, jonka nämä aikoivat kesällä tehdä.

"Emme ole vielä varmasti päättäneet minne lähdemme", sanoi rva Gardiner, "mutta arvatenkin järville."[18]

Mikään kutsu ei olisi Elizabethille voinut olla sen mieluisempi. "Ah, sinä rakkahin, armahin täti", hän huudahti ihastuneena, "mikä onni, mikä ilo! Sinähän luot minuun aivan uutta elämää ja virkeyttä. Hyvästi nyt kaikki pettymykset ja elämänkaiho! Mitäpä ovatkaan mieskurjat jylhien kallioiden ja kukkulain rinnalla? Ah, mikä ihana matka siitä tuleekaan! Ja kun me palajamme, niin emme palaja tavallisten matkustajain tavoin, jotka eivät ole nähneet nenänvarttansa pitemmälle eivätkä osaa selittää näkemiään. _Mepäs_ silloin tiedämme, missä olemme kuljeksineet, ja muistamme kaiken, minkä olemme panneet merkille. Järvet, vuoret ja virrat eivät sotkeudu sekaisin hämäräksi kaaokseksi meidän mielikuvituksessamme; emmekä me, yrittäessämme kuvata jotain erityistä nähtävyyttä, käy kohta alussa kiistelemään sen asemapaikasta. Ei, kyllä meidän ensimmäiset mielenpurkauksemme tulevat olemaan mieluisampaa kuunneltavaa kuin matkailijoiden ylipäänsä."

XXVIII LUKU.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa, ja entistä virkeämmin mielin Elizabeth vaarinotti kaikkia uusia ja huvittavia nähtävyyksiä tien varrella. Kaikki raskaus oli haihtunut hänen sydämestään; sisar oli erotessa näyttänyt niin terveeltä ja virkeältä, että hänen suhteensa ei tarvinnut mitään peljätä; ja ajatus kesällisestä huvimatkasta pohjois-Englantiin antoi jatkuvata rattoisata askarrusta hänen ajatuksilleen.

Kun matkalaiset kääntyivät valtatieltä Hunsfordin ruohoniityille, etsivät kaikkien silmät kiihkeästi pappilaa, ja jokainen tienkäänne oli tuovinaan sen näkyviin. Rosingsin laajan puiston lauta-aita paarsi koko matkan tien toista vartta. Elizabethia hymyilytti muistellessaan, mitä kaikkea hän oli kuullut hovin asukkaista.

Vihdoin pilkoitti pappilakin silmiin. Sen pieni puisto vietti kylätielle päin, asuinrakennus oli puiston laidalla; vihreäksi maalattu lauta-aita ja sen takana oleva laakeripensas-aita ilmaisivat talon pappilaksi. Hra Collins ja Charlotte ilmestyivät kuistille, ja vaunut pysähtyivät pienelle veräjälle, jolta sorapolku vei rakennuksen portaille. Kaikkien silmät ja suut hymyilivät, päät nyökkyivät ja iloisia huudahduksia helähteli. Rva Collins otti mitä iloisimmin vastaan ystävättärensä, ja Elizabeth tunsi yhä kasvavaa mielihyvää tulostaan, nähdessään olevansa niin ikävöiden varrottu ja mielihyvin vastaanotettu. Serkkunsa ryhdin ja sävyn hän huomasi yhtä pönäkän kankeaksi kuin ennenkin; hra Collins pidätti häntä hyvän hetken veräjällä tiedustellakseen seikkaperäisesti hänen omaistensa vointia. Sitten tulijat saatettiin sisään, missä isäntä uudelleen juhlallisesti julisti vieraat tervetulleiksi hänen halpaan majaansa ja matalan kattonsa alle.

Elizabeth oli valmistunut näkemään hänet täydessä loistossaan; eikä hän saattanut olla huomaamatta, kuinka isäntä näytellessään pöyhkeän kainostelevasti vieraille huoneitaan ja niiden sisustusta tuntui kohdistavan huomautuksensa erikoisesti hänelle, aivan kuin saattaakseen hänet katuen tuntemaan, minkä surkean erhetyksen hän oli tehnyt kieltäytyessään tulemasta niin mainion talon emännäksi. Mutta vaikka kaikki todella olikin sievää ja kodikasta, ei Elizabeth voinut tyydyttää isäntänsä mieltä millään katumuksen ilmeellä eikä raskaalla huokaisulla; pikemminkin hän tähysti ihmetellen ystävättäreensä, joka kykeni näyttämään niin hilpeältä ja huolettomalta sellaisen elämäntoverin vierellä. Kun hra Collins sattui laskemaan tavallista paksumpia kömpelyyksiä -- mikä ei sattunut niinkään harvoin -- vilkaisi Elizabeth oitis Charlotteen nähdäkseen, punastuiko tämä; mutta yleensä Charlotte näytti viisaasti päättäneen olla kuulematta niitä ollenkaan.

Sitten kun oli huoneita ja kaikkea niiden sisustusta kylliksi ihailtu ja tutkittu säiliötkin läpikotaisin vinniltä kellariin saakka, kutsui hra Collins vieraitaan tekemään kierroksen puutarhassa, joka olikin avara ja hyvinhoidettu ja jossa työskenteleminen oli hänen suurimpia huvejaan. Isäntä käytteli vieraitaan jokaisella taimilavalla ja kukkapenkereellä, selitellen perusteellisesti vaivannäköjään ja odotellen ylistelyjä, antamatta toisten rauhassa nauttia näkemästään. Mutta mitäpä olikaan hänen puutarhapahaisensa ja ylimalkaan mikään paikka koko yhdistetyssä kuningaskunnassa Rosingsin ihanuuden rinnalla, jonka päärakennus pilkoitti puiston tuuheiden puiden läpi pappilaa vastapäätä. Se olikin todella kaunis uudenaikuinen maahovi ja sijaitsi tasaisesti viettävän rinteen yläreunalla.

Puutarhasta hra Collins olisi vienyt heidät kahdelle niitylleen; mutta kun naisilla ei ollut yllään sopivia jalkineita astuakseen lumisohjussa, oli palattava sisään; ja Sir Williamin jäädessä isännän pariin vei Charlotte sisarensa ja ystävättärensä uudelle kierrokselle talon läpi, ilmeisesti iloisena kun sai näytellä kotiaan ilman miehensä pönäkkää esittelyä. Kaikki oli tosin pientä, mutta erinomaisen hyvässä kunnossa ja kodikasta sekä siistitty ja järjestetty sellaisella huolella, että Elizabeth voi täydestä sydämestään antaa tunnustuksensa nuorikon emännyyskyvylle.

Hän oli jo saanut kuulla, että Lady Catherine yhä vielä oleskeli maalla. Asia tuli uudelleen puheeksi päivällispöydässä, jolloin hra Collins rupesi purkamaan sydäntään: "Niin, neiti Elizabeth, totisesti teillä on kunnia nähdä Lady Catherine de Bourgh tulevana sunnuntaina kirkossa kuuntelemassa minun tekstintutkisteluani, eikä minun tarvitse sanoakaan, että te tulette mainiosti mielistymään häneen. Hän on ylen ystävällinen ja alentuvainen kaikkia ihmisiä kohtaan, enkä luule sanovani liikoja kun arvelen, että hän kunnioittaa teitäkin huomaamalla läsnäolonne jumalanpalveluksessa. Ja tuskinpa arvaan väärin olettaessani, että myöskin te ja Maria kälyni olette tervetulleet liittymään mukaamme joka kerta, kuin meidät teidän täällä ollessanne kutsutaan nauttimaan hovin vieraanvaraisuutta. Hänen käyttäytymisensä rakasta Charlotteani kohtaan on kerrassaan ihastuttava. Meidät on pyydetty aina kahdesti viikossa hoviin päivälliselle, eikä meidän sallita koskaan palata kotia jalkaisin. Hänen jalosukuisuutensa vaunut ja hevoset ovat aina valmiina portilla meidän varallemme. _Yhdet_ hänen jalosukuisuutensa vaunuista, piti sanomani, sillä hänellä on niitä useampia."

"Lady Catherine on todellakin sangen kunnianarvoinen ja viisas nainen", vahvisti Charlotte, "ja erittäin kohtelias naapuri."

"Aivan totta, rakkaani, sitähän minä juuri sanonkin. Hän on tosiaankin nainen, jota ei koskaan voi tarpeeksi paljon kunnioittaa."

Loppuilta kului haastellessa Hertfordshiren uutisia ja kertoillessa uudestaan sitä, mistä jo oli aikaisemmin kirjeissä mainittu; ja päästyään viimein levolle makuusuojaansa oli Elizabethilla aikaa ajatella Charlottea, tämän kotionnea, hänen pitkämielisyyttään kömpelön miehensä rinnalla ja hänen reipasta emännöimiskykyään; ja hänen täytyi vilpittömästi myöntää itselleen, että ystävätär oli odottamattoman hyvin suoriutunut uudesta osastaan.

Kun hän huomenissa puolipäivän aikaan huoneessaan varusteli itseään lähtemään kävelymatkalle, kuului alakerrasta äkkiä melua ja humua, aivan kuin koko talo olisi joutunut kuohuksiin; sitten kuului portailta joutuisia askeleita ja joku huuteli häntä hätäisesti alas. Hän avasi ovensa ja näki portaiden käänteessä Marian, joka toimitti hänelle miltei hengettömänä mielenkiihkosta:

"Ah, Eliza rakas! Joudu pian ruokasaliin -- et arvaakaan, mitä siellä saat akkunasta nähdä! En tahdo sanoa sitä sinulle etukäteen. Tule oitis!"

Ihmeissään seurasi Elizabeth häntä ruokasaliin. Sen akkunoista näki veräjälle ja maantielle, jolla näkyi keveät avovaunut ja niissä kaksi säätyläisnaista.

"Tässäkö sitten koko kumma onkin?" huudahti Elizabeth. "Minä kun jo odotin näkeväni porsaat tonkimassa puutarhaa -- eikä muuta olekaan näkyvissä kuin Lady Catherine tyttärineen!"

"Oh, nyt erehdyt, rakkaani", sanoi Maria aivan typertyneenä toisen välinpitämättömyydestä; "eihän tuo toki ole Lady Catherine. Vanhempi nainen on hänen seuralaisensa rouva Jenkinson, mutta nuorempi on neiti De Bourgh. Katsoppas vain häntä. Kuka olisi uskonut, että hän on niin pikkunen ja laiha!"

"Mutta onhan aivan julmaa, että hän pidättää Charlottea avopäin ulkona kylmässä tuulessa. Miksi hän ei käy sisälle?"

"Oh, Charlotte sanoi, ettei hän juuri koskaan tee niin. Niin suurta kunniaa neiti De Bourgh harvoin osoittaa kyläläisille."

"Minä pidän hänen ulkonäöstään", sanoi Elizabeth äkkiä, aivan uuden ajatuksen työntyessä hänen mieleensä. "Hän näyttää kivuloiselta ja nyrpeältä. Hän on aivan omiaan herra Darcyn vaimoksi. Jopas löysi vakka kantensa!"

Hra Collins ja Charlotte seisoivat avopäin veräjällä, puhellen vieraiden kanssa; ja Elizabethin suureksi hauskutukseksi oli Sir William asettunut kaikkein siroimpaan hovilaisasentoonsa kynnykselle, tutkistellen mitä vakavimmalla tarkkuudella edessään olevia inhimillisen loiston ja mahdin edustajia ja kumarrellen ja noikaten syvään joka kerta kun nti De Bourgh sattui katsahtamaan sinne päin.

Vihdoin loppuivat haastelun aiheet; vieraat naiset ajoivat tiehensä ja toiset palasivat sisälle. Kohta kun hra Collins äkkäsi molemmat tytöt akkunan ääressä, hän rupesi onnittelemaan heitä odottamattomasta onnenpotkauksesta, minkä Charlotte selitti lähemmin siten, että koko perhe oli seuraavaksi päiväksi kutsuttu Rosingsiin päivälliselle.

XXIX LUKU.

Hra Collinsin riemu tämän kutsun johdosta oli ylenpalttinen. Hänpä olikin mitä hartaimmin halunnut tilaisuutta saada levittää ällistyneiden vieraittensa eteen mahtavan suojelijattarensa koko maallisen loiston ja kunnian ja lyödä heidät hämmästyksiin näyttämällä, kuinka alentuvaa kohteliaisuutta hän ja hänen vaimonsa saivat nauttia mahtavan hovinväen puolelta.

"Minun täytyy tunnustaa", hän lausui juhlallisesti, "että minua ei laisinkaan ihmetyttänyt hänen jalosukuisuutensa armollinen kutsu saapua pyhänä saarnan jälkeen juomaan teetä ja viettämään iltaa Rosingsissa. Tuntien hänen erinomaisen alavuutensa olisin voinut sellaista kutsua pikemmin odottaakin. Mutta kukapa olisikaan osannut arvata tällaista hienoa huomaavaisuutta? Kukapa olisi voinut kuvitellakaan, että meidät kohta teidän tulonne jälkeen kutsuttaisiin sinne päivälliselle -- ja ajatelkaas, koko joukolla!"

"Minua se ei lainkaan ihmetytä", virkkoi Sir William ja kohotti leukaansa, "kun tunnen hyvin isoisten ihmisten tavat, joihin yhteiskunnallinen asemani on sallinut minun tutustua. Minä tiedän, että hovin loiston varjossa eläessä sellaiset hienot tavat syöpyvät vereen jo syntymästä saakka."

Koko päivänä ja seuraavana aamuna tuskin puheltiinkaan muusta kuin kohta koittavasta mahdikkaasta vierailusta. Hra Collins teki parhaansa opastaakseen vieraitaan edeltäkäsin, jotta niin muhkeitten huoneiden loiston, niin monien palvelijoiden ja niin ylellisen päivällispöydän näkeminen ei panisi näitä vallan pyörälle päästä.

Kun naiset vetäytyivät yläkertaan pukeutumaan lähtöä varten, huomautti hän erikoisesti Elizabethille:

"Pyydän, ettette, rakas serkku, ollenkaan hätäile ulkoasunne takia. Lady Catherine ei suinkaan vaadi meidän puoleltamme sellaista ylellistä siroutta, joka kuuluu hänen omaan ja hänen tyttärensä esiintymiseen. Neuvoisin teitä valitsemaan puvuistanne parhaan ja olemaan sitten aivan rauhallinen, sillä Lady Catherine ei suinkaan pane pahakseen, vaikka olettekin yksinkertaisesti puettu. Hän näet haluaa kotioloissaankin säilyttää rajan korkeampain säätyhenkilöiden ja muiden ihmisten välillä."