Part 8

Jättiläis-tirehtöri tuli portaille ja luettuaan lyhdyn valossa Nehljudofille ja englantilaiselle annetun päästölipun, kohautti ikäänkuin ymmärtämättä tarkoitusta mahtavia olkapäitään, mutta täyttäen käskyn pyysi kävijöitä seuraamaan itseänsä. Hän saattoi heidät aluksi pihalle, ja sitten oven kautta oikealle, ja rappusia myöten konttoriin. Pyydettyään heitä istumaan hän kysyi miten voisi heitä palvella, ja saatuaan tietää Nehljudofin tahtovan tavata nyt Maslovaa, lähetti vartijan tätä hakemaan, sekä valmistui vastaamaaan niihin kysymyksiin, joita englantilainen heti alkoi Nehljudofin kautta hänelle tehdä.

--Kuinka monen hengen varalle vankila on rakennettu?--kyseli englantilainen.--Kuinka monta on vankia? Kuinka monta miespuolista, kuinka monta naispuolista, lapsia? Kuinka monta pakkotyöläistä, siirtokuntaan tuomittua, vapaaehtoisesti seuraavaa? Kuinka monta sairasta?

Nehljudof käänsi englantilaisen ja tirehtörin sanoja, ajattelematta niiden sisällystä ja oli aivan odottamattaan hämillään kohta tapahtuvasta tapaamisestaan. Kun hän kesken englantilaiselle käännettävää lausetta kuuli lähestyviä askeleita, kun konttorin ovi avaantui ja vartija, kuten monta kertaa ennen, astui sisälle ja Nehljudof näki Maslovan tämän jäljissä, huivi päässä ja vankipuvussa,--hänen tuli vaikea ja raskas olla.

»Minä tahdon elää, haluan perhettä, lapsia, haluan inhimillistä elämää», välähti hänen päässään sillä hetkellä, kuin Katjusha silmiään nostamatta tuli nopein askelin huoneeseen.

Nehljudof nousi ja astui jonkun askeleen häntä vastaan, ja Katjushan kasvot näyttivät hänestä ankarilta ja epämiellyttäviltä. Ne olivat jälleen samanlaiset kuin Katjushan silloin nuhdellessa häntä. Katjusha vuoroin punehtui, vuoroin kalpeni. Hänen sormensa hypistelivät suonenvetoisesti nutun reunaa, ja hän milloin katsahti Nehljudofiin, milloin laski alas silmänsä.

--Tottahan tiedätte, että on tullut armahdus?--sanoi Nehljudof.

--Kyllä, vartija puhui siitä.

--Niin että kun vaan paperi on saapunut, te voitte päästä pois ja asettua minne tahdotte... Saamme lähemmin miettiä...

Katjusha keskeytti hänet kiireisesti:

--Mitäpä miettimistä minun on? Minne Vladimir Ivanovitsh (Simonson), sinne minäkin hänen mukanaan.

Mielensä kiihoittumisesta huolimatta hän nostaen silmänsä Nehljudofiin lausui kaiken tämän nopeasti, selvästi, aivan kuin olisi edeltäpäin valmistanut sen, minkä sanoo.

--Vai niin!--sanoi Nehljudof.

--Minkäs minä sille, Dmitri Ivanovitsh, koska hän tahtoo, että minä hänen kanssaan eläisin...--Katjusha pysähtyi säikähtyneenä ja oikasi puheensa,--että minä olisin hänen luonaan. Enhän voi parempaa toivoakaan. Minun täytyy pitää sitä onnena... Mitäs minusta?...

»On vaan kaksi mahdollisuutta: joko Katjusha rakastaa Simonsonia eikä ollenkaan huoli siitä uhrauksesta, jota minä luulin hänelle tekeväni, taikka sitten hän yhä rakastaa minua ja juuri minun hyväkseni, hylkää minut ja ainaiseksi polttaa laivansa, yhtyen Simonsoniin», ajatteli Nehljudof ja häntä alkoi hävettää. Hän tunsi punastuvansa.

--Jos te rakastatte häntä...--sanoi Nehljudof.

--Mitä se rakastaminen on? Ne asiat olen jo jättänyt. Ja onhan Vladimir Ivanovitsh semmoinen ihan erilainen.

--Niin, tietysti,--alkoi Nehljudof.--Hän on erinomainen ihminen, ja minä luulen...

Katjusha taas keskeytti hänet ikäänkuin peläten hänen sanovan jotakin liikaa tai ettei itse ehtisi sanoa kaikkea.

--Ei Dmitri Ivanovitsh, antakaa te minulle anteeksi, ellen tee sitä mitä te tahdotte,--sanoi hän katsoen Nehljudofiin vinolla salaperäisellä katseellaan.--Niin se nyt vaan näyttää käyvän ja täytyyhän teidänkin elää.

Katjusha sanoi hänelle juuri saman, mitä hän oli äskettäin itse ajatellut. Mutta nyt ei Nehljudof enään näin ajatellut, vaan ajatteli ja tunsi ihan toista. Häntä ei ainoastaan hävettänyt, vaan hän kaipasi kaikkea sitä, mitä häneltä meni Katjushan kanssa hukkaan.

--Minä en odottanut tätä,--sanoi Nehljudof.

--Miksi jäisitte tänne elämään ja kärsimään. Olette jo kylliksi kärsinyt.

--En ole kärsinyt, vaan minun on ollut hyvä olla, ja minä olisin tahtonut vielä palvella teitä, jos vaan voin.

--Me, hän sanoi: »me»,--ja katsahti Nehljudofiin,--emme tarvitse mitään. Kuinka paljon olettekaan jo minun hyväkseni tehnyt. Jollei olisi teitä...--hän aikoi jotain sanoa, ja hänen äänensä vavahti.

--No te ette nyt ainakaan saa kiittää minua,--sanoi Nehljudof.

--Miksi tässä tiliä tekisimme? Meidän tilimme on Jumala laskeva,--sanoi Katjusha ja hänen silmänsä kiilsivät kyyneleisinä.

--Kuinka hyvä te olette,--sanoi Nehljudof.

--Minäkö hyvä?--sanoi Katjusha kyynelien läpi ja surullinen hymy valaisi hänen kasvojaan.

--_Are you ready_? [Oletteko valmis?]--kysyi jo englantilainen.

--_Directly_, [Paikalla,]--vastasi Nehljudof ja kysyi Katjushalta Kryiltsofista.

Katjusha irroittihe mielenliikutuksesta ja rauhallisesti kertoi mitä tiesi: Kryiltsof oli heikontunut matkalla ja oli heti sijoitettu sairashuoneeseen. Maria Pavlovna oli ollut hyvin levoton, oli pyrkinyt lasarettiin sairaanhoitajaksi, mutta häntä ei päästetty.

--Minun pitää ehkä lähteä?--sanoi hän huomattuaan että englantilainen odottaa.

--En jätä vielä hyvästi teille, minä tapaan vielä teitä,--sanoi Nehljudof tarjoten hänelle kättä.

--Antakaa anteeksi,--sanoi Katjusha tuskin kuuluvasti. Heidän katseensa kohtasivat toisiansa ja Katjushan omituisessa silmäyksessä ja surullisessa hymyssä, jolla hän hyvästin asemesta sanoi tuon »antakaa anteeksi», näki Nehljudof, että kahdesta mahdollisesta syystä hänen päätökseensä oli toinen syy oikea,--Katjusha rakasti häntä ja pelkäsi pilaavansa hänen elämänsä, jos sitoisi itsensä häneen, mutta lähtiessään Simonsonin mukaan, luuli vapauttavansa Nehljudofin, ja nyt iloitsi siitä, että oli päättänyt mitä tahtoi ja samassa taas kärsi erotessaan Nehljudofista.

Katjusha puristi hänen kättään, kääntyi nopeasti ja meni.

Nehljudof katsahti englantilaiseen valmiina seuraamaan tätä, mutta englantilainen kirjoitteli jotakin muistikirjaansa. Nehljudof häiritsemättä häntä istui puiselle sohvalle seinän viereen ja tunsi äkkiä hirveätä väsymystä. Ei hän ollut väsyksissä unettomasta yöstä, ei matkustuksesta eikä mielenliikutuksesta, vaan hän tunsi olevansa kauheasti väsynyt koko elämään. Hän nojausi sohvan selustimeen, ummisti silmänsä ja nukkui siinä silmänräpäyksessä raskaaseen sikeään uneen.

--Suvaitsetteko nyt tarkastaa koppeja?--kysyi tirehtöri.

Nehljudof havahti ja oli ihmeissään huomatessaan missä hän oli. Englantilainen lopetti muistiinpanonsa ja halusi tarkastaa kopit. Nehljudof meni hänen perässään väsyneenä ja haluttomana.

XXVI.

Kulettuaan eteisen ja yököttävä-hajuisen käytävän läpi, missä he hämmästyksekseen näkivät kahden vangin laskevan vettä suoraan permannolle, tulivat tirehtöri, englantilainen ja Nehljudof vartijain seuraamina ensimäiseen pakkotyöläiskoppiin. Lavitsat olivat keskellä koppia ja kaikki vangit jo makasivat. Niitä oli noin 70 henkeä, he makasivat vieri vieressä ja pää päässä kiinni. Vieraiden tullessa hypähtivät kaikki kahleita kalistellen pystyyn ja seisoivat lavitsain luona, vasta ajellut päänpuoliskot kumottavina. Kaksi jäi pitkäkseen. Toinen oli nuori mies, punanen, nähtävästi kuumeessa, toinen oli ukko, joka taukoomatta voivotteli.

Englantilainen kysyi oliko nuori vanki jo kauan sitten sairaana. Tirehtöri sanoi että aamusta, mutta että äijä oli sairastanut mahatautia jo kauan, vaikkei häntä voitu sijoittaa lasarettiin, koska tämä oli jo aikoja sitten täpö täynnä. Englantilainen pudisti paheksuvasti päätään ja sanoi haluavansa lausua noille ihmisille pari sanaa, sekä pyysi Nehljudofia kääntämään sen, mitä hän aikoi sanoa. Tuli ilmi että englantilaisen matka tarkoitti paitsi Siperian vankilain ja siirtolain kirjallista kuvaamista, myöskin pelastuksen saarnaamista uskon ja lunastuksen kautta.

Sanokaa heille, että Kristus sääli ja rakasti heitä,--sanoi hän,--ja kuoli heidän tähtensä. Jos he uskovat siihen, niin he pelastuvat.--Hänen puhuessaan kaikki vangit seisoivat ääneti lavitsain edessä, kädet ojona pitkin housun sivuja.--Tässä kirjassa, sanokaa heille,--päätti hän,--on se kaikki sanottuna. Onko lukutaitoisia?--Kävi ilmi että lukutaitoisia oli yli 20 henkeä.

Englantilainen otti käsilaukustaan esille muutamia, nidottuja Uusia Testamentteja, ja jäntehikkäät kädet ynnä kovat mustat kynnet ja likaiset paidan hihat ojentautuivat häntä kohden, toinen toistaan syrjäyttäen. Hän antoi tässä kopissa kaksi Evankeliumia ja meni seuraavaan.

Seuraavassa kopissa oli sama juttu. Sama ummehtunut ilma ja sama katku; ikkunain välissä perällä riippui samaten jumalan kuva, mutta vasemmalla ovesta seisoi likakorvo, ja samaten kaikki makasivat ahtaasti kylki kyljessä, ja samaten hypähtivät pystyyn ja ojentuivat kolmen hengen jäädessä makaamaan. Kaksi näistä ensin nousi, mutta istuutui heti jälleen, mutta yksi maatessaan ei edes katsahtanut tulleisiin; ne olivat sairaita. Englantilainen lausui saman puheensa ja samalla tavoin antoi kaksi Evankeliumia.

Kolmannessa kopissa oli neljä sairasta. Englantilaisen kysymykseen, miksi sairaita ei koottu yhteen huoneeseen, vastasi tirehtöri, että he itse olivat sitä vastaan. Näillä sairailla ei ollut tarttuvaa tautia, ja välskäri pitää heitä silmällä ja antaa apuansa.

--Kahteen viikkoon ei ole silmiänsä näyttänyt,--sanoi eräs ääni.

Tirehtöri ei vastannut, vaan johdatti seuraavaan koppiin. Taas avattiin ovet, ja taas kaikki nousivat ja vaikenivat ja taas englantilainen jakeli Evankeliumia: sama tapahtui viidennessä ja kuudennessa, sekä vasemmalla että oikealla, pitkin kumpaakin puolta.

Pakkotyöläisten luota mentiin siirtovankeja katsomaan. Siirtovankien luota yhteisselliläisten ja vapaaehtoisesti seuraavien luo. Kaikkialla oli samaa. Kaikkialla samat kylmettyneet, nälkäiset, työttömät, taudin tartuttamat, häväistyt, teljetyt ihmiset, ihan kuin villit eläimet.

Englantilainen, jaettuaan määräluvun Evankeliumia ei antanut niitä enään, eikä puhunut edes puheitansakaan. Raskas näky ja erittäinkin tuo ummehtunut ilma olivat nähtävästi lamauttaneet hänenkin tarmonsa, ja hän kulki nyt kopeissa lausuen vaan tuon »all-right»'insä tirehtörin ilmoituksiin, mitä vankeja kussakin kopissa oli.

Nehljudof kulki kuin unissaan jaksamatta kieltäytyä ja lähteä, ja tunsi yhä samaa väsymystä ja jäytävää toivottomuutta.

XXVII.

Eräässä kopissa Nehljudof tapasi ihmeekseen sen kummallisen äijän, jonka hän oli nähnyt lautalla. Tämä äijä, tukka pörröllään ja koko kasvot rypyissä, tuhkanharmaassa ja olkapäästä repeytyneessä paidassa ja samallaisissa housuissa istui paljain jaloin lattialla lavitsain vieressä ja vihaisen kysyvästi katsoa tuijotti sisään tulleisiin. Hänen nääntynyt, likasen paidan repeymistä näkyvä ruumiinsa oli surkea ja heikko, mutta hänen kasvojensa ilme oli vieläkin miettiväisempi, totisempi ja elävämpi kuin lautalla. Vangit hypähtivät niinkuin ennenkin kaikki pystyyn ja ojentuivat sotamiesasentoon esimiestensä tullessa; mutta äijä istui paikallaan. Hänen silmänsä kiiluivat ja kulmakarvat menivät vihaisiin ryppyihin.

--Ylös,--kiljasi hänelle tirehtöri.

Äijä ei liikahtanutkaan, vaan hymähti ylenkatseellisesti.

--Edessäsi seisovat sinun palveliasi. Mutta minä en ole sinun palveliasi. Sinulla on leima...--sanoi äijä osoittaen tirehtörin otsaa.

--Mitä?--sanoi tirehtöri uhkaavasti lähestyen häntä.

--Minä tunnen tuon miehen,--kiirehti Nehljudof sanomaan tirehtörille.--Miksi hän on tänne tuotu?

--Polisi on lähettänyt passittomana. Me olemme kyllä pyytäneet etteivät lähettäisi, mutta he vaan lähettävät,--sanoi tirehtöri vihaisesti vilkkuen äijään.

--Taidat vaan sinäkin kuulua antikristuksen sotajoukkoon?--kysyi äijä Nehljudofilta.

--En, minä olen vaan käymässä,--sanoi Nehljudof.

--Olet kai tullut näkemään kuinka antikristus ihmisiä kiusaa? Tässä ollaan, katso. Katso kuinka paljon hän on ihmisiä koonnut ja pistänyt koko joukkonsa häkkiin. Ihmisten pitää otsansa hiessä leipää syömän, mutta hän on teljennyt niitä kuin sikoja, ja syöttää työttömiä, että ne vaan villiintyisivät.

--Mitä se puhuu?--kysyi englantilainen. Nehljudof sanoi, että äijä moittii tirehtöriä siitä, että tämä pitää ihmisiä suljettuina.

--Kysykääpäs häneltä mitä hänen mielestään pitäisi tehdä niille, jotka eivät lakia noudata,--sanoi englantilainen.

Nehljudof käänsi kysymyksen.

Äijä rupesi oudosti nauramaan paljastaen hammasrivinsä.--Lakiko,--toisti hän ylenkatseellisesti,--hän ryösti ensin kaikki, koko maan anasti, kaiken rikkauden otti ihmisiltä, vei omiin käsiinsä, löi allensa kaikki, jotka olivat häntä vastaan, ja sitten kirjoitti lain, ettei saa ryöstää eikä tappaa,--olisi edes ensin lain kirjoittanut.

Nehljudof käänsi. Englantilainen naurahti.--No, kuitenkin kysykää mitä nyt on tehtävä varkaille ja murhaajille?

Nehljudof käänsi taas kysymyksen. Äijä rypisti ankarasti silmänsä.

--Sano hänelle, että hän ottaisi päältään antikristuksen leiman, niin hän pääsee sekä varkaistaan että murhaajistaan. Sano vaan niin.

--_He is crazy_, [Hän on mielipuoli.]--sanoi englantilainen sitten kuin Nehljudof oli kääntänyt ukon sanat, ja olkapäitään kohauttaen meni kopista.

--Suorittele sinä vaari omia asioitasi, eläkä seuraa noita. Jokainen hoitakoon itseänsä. Jumala tietää ketä pitää rangaista ja ketä armahtaa, emmekä me,--sanoi äijä.--Ole oma esimiehesi, niin ei sinulla ole esimiehiä ollenkaan. Menehän nyt,--lisäsi hän vihaisen näköisenä ja kiiltävin silmin katsoen kopissa viipyvään Nehljudofiin.--Vai etkö ole vielä kylliksesi nähnyt, kuinka antikristuksen palveliat täille ihmislihaa syöttävät? Alahan vaan mennä.

Kun Nehljudof tuli käytävään seisoi englantilainen tirehtörin kanssa erään tyhjän kopin ovella ja kyseli tämän kopin tarkoitusta. Tirehtöri selitti, että se oli ruumishuone.

--Oo,--sanoi englantilainen, kun Nehljudof oli kääntänyt, ja ilmoitti halunsa käydä katsomassa.

Ruumishuoneena oli tavallinen pienenlainen koppi. Seinässä paloi pieni lamppu ja valaisi heikosti yhteen nurkkaan ladottuja säkkejä, halkoja ja neljää ruumista oikealla puolella lavitsoilla. Ensimäisen ruumis, likaisessa paidassa ja rääsyhousuissa oli pitkäkasvuisen miehen, jolla oli pieni parta ja pään puolisko ajeltu. Ruumis oli jo kangistunut; siniset kädet olivat olleet nähtävästi rinnan päällä, mutta olivat nyt kohonneet hajalleen, paljaat jalat olivat myöskin hajallaan ja jalkapohjat töröttivät ulospäin. Hänen vieressään makasi valkoisessa hameessa ja nutussa paljasjalkainen harvatukkainen vanha nainen, lyhyt saparo niskassa, pienet keltaiset kasvot rypyssä ja nenä terävänä. Eukon takana oli vielä miehen ruumis, yllään jotain punasinervää. Tämä väri muistutti Nehljudofille jotakin.

Hän tuli lähemmäksi ja alkoi katsella ruumista.

Pieni, terävä, ylöspäin töröttävä parta, kova kaunis nenä, valkoinen korkea otsa, harvat kiharahiukset. Hän tunnusteli noita tuttuja piirteitä, eikä uskonut silmiään. Vielä eilen oli hän nähnyt nämät kasvot kiihoittuneen vihaisina, kärsivinä. Nyt ne olivat rauhalliset, liikkumattomat ja hirvittävän kauniit. Niin, se oli Kryiltsof, tai ainakin se jäännös, minkä hänen aineellinen olemuksensa oli jättänyt. »Miksi hän oli kärsinyt? Miksi hän oli elänyt? Ymmärsikö hän sen nyt?» ajatteli Nehljudof, ja hänestä näytti ettei vastausta ole, ettei ole mitään muuta paitsi kuolemaa ja hänelle tuli paha elämä. Jättämättä hyvästi englantilaiselle, Nehljudof pyysi vartijaa saattamaan häntä ulos, ja haluten välttämättä olla yksin, voidakseen koota ajatuksissaan kaikki tämäniltaiset vaikutukset, hän ajoi ravintolaan.

XXVIII.

Panematta maata käveli Nehljudof kauan aikaa edestakaisin huoneessansa. Hänen asiansa Katjushan kanssa olivat lopussa. Hän ei ollut tälle tarpeellinen, ja se häntä sekä suretti että hävetti. Mutta häntä vaivasi nyt toinen asia. Ja tämä toinen asia ei ollut suinkaan lopussa, vaan päinvastoin voimakkaammin kuin koskaan ennen vaivasi häntä ja vaati hänen toimintaansa. Kaikki se hirmuinen surkeus, jota hän oli nähnyt ja saanut tietää tähän aikaan, ja erittäinkin nyt tässä kauheassa vankilassa, koko tuo surkeus, joka oli kukistanut myöskin hyväsydämisen Kryiltsofin, oli ylimmillään, valloillansa, eikä näkynyt mitään mahdollisuutta sen voittamiseen tai edes ymmärtämiseen miten se oli voitettava. Hänen mielikuvituksessaan uudistuivat nuo tukahduttavaan ilmaan suljetut sadat ja tuhannet häväistyt ihmiset, jotka siellä istuivat väliäpitämättömien kenraalien, yleisten syyttäjien, tirehtörien telkeäminä. Hän muisteli tuota outoa, esimiesten virheitä paljastavaa vapaata ukkoa, jota pidettiin mielipuolena, ja ruumiiden joukossa noita vihamielisyydessä kuolleen Kryiltsofin vahakasvoja. Ja uudella voimalla astui hänen eteensä vastausta vaatien tuo vanha kysymys, hänkö Nehljudof on hullu, vaiko nuo ihmiset ovat hulluja, jotka pitävät itseänsä järkevinä ja tuota kaikkea tekevät.

Väsyttyään vihdoin kävelemiseen ja ajattelemiseen, hän istui sohvalle lampun ääreen ja ajattelematta avasi evankeliumin, jonka englantilainen oli hänelle muistiksi antanut, ja jonka hän tyhjentäessään taskujaan kaikesta mitä niissä oli, oli heittänyt pöydälle. »Sanotaan siellä olevan selityksen kaikkeen», ajatteli hän ja alkoi lukea evankeliumia siitä mistä se oli avautunut. Mattheuksen 18 luku.

1. _Sillä hetkellä tulivat opetuslapset Jesuksen tykö, sanoen: kuka, siis on suurin taivaan valtakunnassa?_

2. _Ja Jesus kutsui tykönsä lapsen, ja asetti sen heidän keskelleen._

3. _Ja sanoi: totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule niinkuin lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan._

4. _Sentähden, joka itsensä alentaa niinkuin tämä lapsi, se on suurin taivaan valtakunnassa._

»Niin, niin se on», ajatteli hän muistellen, kuinka hän oli kokenut rauhaa ja elämän iloa ainoastaan mikäli hän oli alentanut itseään.

5. _Ja joka holhoo senkaltaisen lapsen minun nimeeni, hän holhoo minun._

6. _Mutta joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, jotka uskovat minun päälleni, parempi hänen olisi, että myllyn kivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja hän upotettaisiin meren syvyyteen._

»Miksi siinä sanotaan: _joka holhoo_, miten holhoo? ja mitä merkitsee: _minun nimeeni_?»--kysyi hän itseltään tuntien että nämät sanat eivät merkitse hänelle mitään. »Ja miksi myllyn kivi kaulaan ja meren syvyyteen? Ei, siinä on jotakin vierasta: epäselvää, hämärää»,--ajatteli hän muistaen monta kertaa ennenkin eläessään aikoneensa evankeliumia lukea, mutta aina saaneensa kylläkseen tuommoisista epäselvyyksistä. Hän luki vielä 7:nen, 8:nen, 9:nen ja 10:nen värsyn kiusauksista, siitä että pahennusten täytyy tulla maailmaan, ijankaikkisen tulen rangaistuksesta, johon ihmiset, heitetään, ja joistakin enkeli-lapsista, jotka näkevät Taivaallisen Isän kasvoja. »Mikä vahinko, että tämä on niin kömpelöä», ajatteli hän, »ja kuitenkin tuntuu että siinä on jotakin hyvää».

11. _Sillä Ihmisen Poika tuli autuaaksi tekemään sitä kuin kadonnut oli._

12. _Mitä te luulette? Jos jollakin ihmisellä olisi sata lammasta, ja yksi heistä eksyisi: eikö hän jättäisi yhdeksänkymmentä ja yhdeksän, ja menisi vuorille, ja, etsisi sitä eksynyttä?_

13. _Ja jos niin tapahtuu, että hän löytää sen, totisesti sanon minä teille: hän iloitsee enemmän siitä, kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä, jotka eivät eksyneet._

14. _Niin ei ole myös teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, että joku näistä pienimmistä hukkuisi._

»Niin, ei ollut Isän tahtoa, että he hukkuisivat, ja siinä ne kuitenkin hukkuvat sadottain ja tuhansittain. Eikä ole mitään keinoa pelastaa heitä», ajatteli hän.

21. _Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein minun pitää veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko seitsemässä kerrassa kyllä?_

22. _Sanoi Jesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän._

23. _Sentähden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi lukua laskea palveliainsa kanssa._

24. _Ja kuin hän rupesi laskemaan, tuli yksi hänen eteensä, joka oli hänelle velkaa kymmenen tuhatta leiviskää._

25. _Mutta ettei hänellä ollut varaa maksaa, käski hänen herransa hänen myytää, ja hänen emäntänsä, ja lapsensa, ja kaikki mitä hänellä oli; ja maksettaa._

26. _Niin se palvelia lankesi maahan ja rukoili häntä, sanoen: herra, ole kärsivällinen minun kanssani, ja minä maksan kaikki sinulle._

27. _Niin armahti herra sitä palveliata, päästi hänen, ja antoi hänelle velan anteeksi._

28. _Niin se palvelia meni ulos, ja löysi yhden kanssapalvelioistansa, joka hänelle oli velkaa sata penninkiä: ja hän tarttui häneen, ja kiristi häntä kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi._

29. _Niin hänen kanssapalveliansa lankesi maahan hänen jalkainsa juureen, ja rukoili häntä, sanoen: ole minun kanssani, ja minä maksan kaikki sinulle._

30. _Mutta ei hän tahtonut: vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen asti kuin hän velan maksaisi._

31. _Mutta koska muut hänen kanssapalveliansa näkivät, mitä tehtiin, murhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herrallensa kaiken, mitä tehty oli._

32. _Silloin kutsui Herra hänen eteensä, ja sanoi hänelle: sinä paha palvelia, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua rukoilit:_

33. _Eikö myös sinun pitänyt armahtaman sinun kanssapalveliatas, niinkuin minäkin armahdan sinua?_

»Eikö todellakaan ole mistään muusta kysymyskään?» huudahti Nehljudof äkkiä ääneensä, luettuaan nämä sanat. Ja koko hänen olemuksensa sisällinen ääni sanoi: »Ei, ei mistään muusta.»

Ja Nehljudofin kävi samoin kuin usein niiden, jotka elävät henkistä elämää. Kävi niin, että ajatus, joka oli alussa näyttänyt hänestä oudolta, paradoksilta, jopa vaan pilapuheelta, yhä useammin ja useammin löydettyään vastinetta elämässä yhtäkkiä tuli hänen eteensä yksinkertaisimpana ja selvimpänä totuutena. Niin hänelle nyt selvisi ajatus, että ainoa varma pelastus siitä hirveästä onnettomuudesta, jota ihmiset kärsivät, on se, että he tunnustavat itsensä syyllisiksi Jumalan edessä ja sentähden kykenemättömiksi rankaisemaan tai oikaisemaan muita ihmisiä. Hänelle selvisi nyt, että koko se kauhea kurjuus, jota hän oli nähnyt vankiloissa ja kuritushuoneissa, samoin kuin tämän onnettomuuden aikaansaajain levollinen varmuus sai alkunsa vaan siitä, että ihmiset tahtoivat tehdä mahdottomuuksia: ollen itse pahoja tahtoivat oikaista pahoja. Rikokselliset ihmiset tahtoivat oikaista rikoksellisia ja luulivat voivansa tehdä sen koneellisella tavalla. Mutta kaikesta siitä oli vaan seurauksena, että rahaa tarvitsevat ja ahnaat ihmiset olivat tehneet itselleen ammatin tuosta ihmisten luullusta rankaisemisesta ja oikaisemisesta ja siinä äärimmäisyyteen asti sekä itse turmeltuivat että lakkaamatta turmelivat niitä, joita he kiduttivat. Nyt hänelle selvisi, mistä oli tuo hänen näkemänsä hirmu saanut alkunsa ja mitä oli tehtävä sen hävittämiseksi. Vastaus, jota hän ei ollut voinut löytää, oli se, minkä Kristus oli antanut Pietarille: pitää antaa aina anteeksi, kaikille, lukemattoman monta kertaa, sillä ei ole olemassa semmoisia ihmisiä, jotka olisivat syyttömiä ja voisivat rangaista tai oikaista.