Part 7

--Minä olen seurannut vankikuntaa, jossa on minulle läheinen henkilö,--sanoi Nehljudof,--ja tulin nyt pyytämään teidän ylhäisyydeltänne muuanta asiaa, joka koskee tätä henkilöä ja sitten vielä erästä toista seikkaa.

Kenraali harppasi teetä, sammutti paperossinsa malakiitiseen tuhka-astiaan ja kääntämättä kapeita, vetreitä ja kiiltäviä silmiään Nehljudofista kuunteli totisesti. Hän keskeytti Nehljudofia ainoastaan kysymällä tahtoiko tämä polttaa.

Kenraali oli noita oppineiden sotilashenkilöiden tyyppejä, jotka pitävät mahdollisena sovittaa vapaamielisyyttä ja humaniteettia virkatoimensa kanssa, mutta ollen luonnostaan viisas ja hyväluontoinen mies, hän hyvin pian oli tuntenut tämmöisen sovittamisen mahdottomaksi ja ollakseen näkemättä sisällistä ristiriitaisuutta, jossa hän alituisesti oli, hän antautui yhä enemmän ja enemmän tuohon sotilashenkilöiden keskuudessa niin levinneeseen tapaan juoda paljon väkeviä, ja antautui siihen määrään että 35-vuotisen sotapalveluksen jälkeen muuttui siksi, mitä lääkärit sanovat alkoholistiksi. Hänen ruumiinsa oli kokonaan viinan vallassa. Kunhan oli vaan jotain juoksevaa hän jo tunsi humaltumista. Ja viinan juonti oli hänelle semmoinen tarve, jota paitsi hän ei voinut elää, ja joka päivä oli hän illaksi aivan valmis, vaikka hän tosin oli niin totuttanut itsensä tähän tilaan, että saattoi olla horjumatta ja puhumatta erityisempiä tyhmyyksiä. Mutta jos hän niitä puhuikin, niin hänellä oli niin ylhäinen esimiehen asema, että sanoipa hän kuinka suuren tyhmyyden tahansa, sitä olisi pidetty sulana viisautena. Ainoastaan aamulla, juuri silloin kuin Nehljudofkin tapasi hänet, hän oli järjellisen ihmisen näköinen ja saattoi ymmärtää mitä hänelle puhuttiin, sekä suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä täyttää tehtävänsä. Ylimmät esimiehensä tiesivät hänet juopoksi, mutta hän oli sittenkin sivistyneempi kuin muut,--vaikka olikin pysähtynyt kehityksessään siinä kohden, missä juoppous hänet saavutti,--hän oli rohkea, sukkela, edustavainen, osasi päihtyneenäkin noudattaa sopivaisuuden vaatimuksia, ja sen vuoksi häntä yhä pidettiin siinä näkyvässä ja vastuunalaisessa asemassa, jossa hän oli.

Nehljudof kertoi hänelle, että kysymyksen alainen henkilö oli nainen,--että tämä oli syyttömästi tuomittu,--että oli jätetty armonhakemus.

--Jaha, jaha, no entä sitten?--sanoi kenraali.

--Minulle on Pietarista luvattu, että tieto tämän naisen kohtalosta lähetetään viimeistään tämän kuukauden kuluessa ja tänne...

Kääntämättä silmiään Nehljudofista kenraali ojensi lyhytkasvuisen kätensä pöytää kohden, soitti ja jatkoi vaieten kuuntelemista, tupruttaen paperossiaan ja kovaäänisesti yskien.

--Niin minä nyt pyytäisin, olisiko mahdollista, että tämä nainen jätettäisiin tänne siksi, kunnes vastaus saapuu anomukseen.

Sisään astui sotilaspukuun puettu renkilakeija.

--Kysy onko Anna Vasiljevna noussut, sanoi kenraali tälle, ja tarjoo enemmän teetä. Onko vielä muuta--kääntyi kenraali Nehljudofin puoleen.

--Toinen pyyntöni,--jatkoi Nehljudof,--koskee valtiollista vankia, joka seuraa tätä joukkokuntaa.

--Vai niin!--sanoi kenraali merkitsevästi nyykäyttäen päätänsä.

--Hän on arveluttavasti sairas--kuoleman kielissä. Ja hän arvatenkin jätetään tänne sairaalaan. Nyt tahtoisi yksi valtiollisista naisvangeista jäädä hänen toverikseen.

--Onko nainen vieras?

--On, mutta kyllä hän olisi valmis menemään vaikka naimisiin sairaan kanssa, jos hän siten vaan tulee tilaisuuteen jäädä.

Kenraali katsoi tarkasti kiiltävillä silmillään ja oli vaiti kuunnellessaan, nähtävästi aikoen hämmästyttää toista katseellaan, ja koko ajan poltti.

Kun Nehljudof lopetti, hän otti pöydältä kirjan ja nopeasti sormillaan selaillen sen lehtiä löysi luvun avioliitosta ja luki sen.

--Mihin nainen on tuomittu?--kysyi hän nostaen silmänsä kirjasta.

--Pakkotöihin.

--Niinpä tuomitun tila ei voi hänen avioliittonsa kautta parantua.

--Mutta eihän...

--Malttakaahan. Jos joku vapaa menisi naimisiin tuon naisen kanssa, niin tämän olisi kuitenkin kärsiminen rangaistuksensa. Tässä on kysymys: kuka heistä on ankaramman rangaistuksen alaisena, mieskö vai nainen?

--He ovat molemmat tuomitut pakkotöihin.

--No sitten se on kuitti,--sanoi kenraali nauraen.--Mitä toiselle se toisellekin. Mies voidaan sairauden tähden jättää,--jatkoi hän,--ja tietysti tullaankin tekemään kaikki mikä on mahdollista hänen kohtalonsa keventämiseksi; mutta nainen ei voi jäädä tänne, vaikka menisikin naimisiin hänen kanssansa.

--Kenraalinna juopi kahvia,--ilmoitti lakeija.

Kenraali nyykäytti päätään ja jatkoi:

--Tahdon ehkä ajatella sentään asiaa. Mikä on heidän sukunimensä? Kirjoittakaapas tähän.

Nehljudof kirjoitti.

--En voi sitäkään sallia,--vastasi kenraali Nehljudofin pyyntöön saada tavata sairasta.--Minä en tietysti teitä epäile,--sanoi hän,--mutta te pidätte hänestä ja muista, ja teillä on rahoja. Ja täällä meillä on kaikki ostettavissa. Minulle sanotaan: lahjomiset ovat hävitettävät. Mutta mitenkä sitä voisi hävittää, kun kaikki ottavat niitä? Ja mitä alempi virkamies on, sitä enemmän. Miten semmoista voi valvoa viiden tuhannen virstan päähän? Hän on siellä samanlainen pikkukuningas kuin minä täällä, ja hän rupesi nauramaan.--Tietysti te olette tavanneet valtiollisia, olette antaneet rahoja, ja teitä on päästetty?--sanoi hän hymyillen.--Niinhän?

--Niin, kyllä se on totta.

--Ymmärrän hyvin, että teidän on niin menetteleminen. Te haluatte tavata valtiollista ja te säälitte häntä. Mutta tirehtöri taikka vartiomies ottaa vastaan rahan, koska hänellä on palkkaa joku 50 kopekkaa ja perhe, eikä hän siis voi olla ottamatta. Ja hänen asemassaan samoin kuin teidänkin asemassanne minä menettelisin samoin kuin te ja hän. Mutta omassa asemassani minä en suostu poikkeemaan ankarimmasta lain puustavista juuri sen vuoksi, että olen ihminen, ja että säälin tunne voisi viedä minut harhaan. Mutta minä olen tarkka toimissani, minulle on tämä lääni uskottu erityisillä ehdoilla, ja minun täytyy osoittaa ansainneeni tätä luottamusta. Niinpä siis tämä kysymys on päättynyt. Ja nyt, alkakaapas kertoa mitä teillä siellä pääkaupungissa tehdään?--Ja kenraali alkoi kysellä ja itse kertoi, nähtävästi haluten yhdellä kertaa sekä saada tietää uutisia, että myöskin osoittaa, merkitystänsä ja ihmisystävyyttänsä.

XXIII.

--No, ja sanokaapas: missä olette kortteeria? Djukiksessako? Ja siellä on tietysti kamala olo. Mutta tulkaa te tänne syömään,--sanoi kenraali päästäen Nehljudofin,--kello viisi. Puhuttehan englannin kieltä?

--Puhun kyllä.

--No se on mainiota. Tänne on näettekö saapunut englantilainen matkustaja, joka tutkii siirtolarangaistusta ja vankiloita Siperiassa. Ja hän nyt tulee meille päivälliseksi, tulkaa siis tekin. Me syömme kello viisi, ja vaimoni vaatii säntillisyyttä. Silloin myöskin annan vastauksen teille mitä tuohon naiseen ja sairaaseen tulee. Ehkäpä voimmekin jättää jonkun hänen luokseen.

Jätettyään kenraalin hyvästi, Nehljudof kiihkeänä ja toimekkaana ajoi postiin.

Postikonttori oli matala holvattu huone; pulpetin takana istui postivirkamiehiä jaellen tungeskelevalle kansalle lähetyksiä. Yksi heistä, pää kallellaan lyödä jyskytteli vikkelästi leimasimella alle pistettyihin kirjekuoriin. Nehljudofin ei tarvinnut kauan odottaa ja nimensä sanottua hän sai jotenkin suuren postinsa. Siinä oli sekä rahoja että useita kirjeitä ja kirjoja ja »Vestnik Jevropyn» viimeinen numero. Saatuaan kirjeensä, Nehljudof meni istumaan puiselle penkille, jossa jo ennestään istui odottamassa sotamies pikkukirja kädessä. Nehljudof istui hänen viereensä tarkastellen saamiaan kirjeitä. Niiden joukossa oli yksi vakuutettu, suljettu mainioon kirjekuoreen kirkkaan punaisella lakalla, jossa näkyi selvä sinetti. Hän avasi kirjekuoren ja nähtyään Seleninin kirjeen yhdessä jonkinlaisen virallisen paperin kanssa, tunsi että veri hyökkäsi hänen kasvoihinsa ja sydän kouristui. Se oli päätös Katjushan asiassa. Mimmoinen päätös olikaan tullut? Olisiko mahdollista, että hylkäävä? Nehljudof luki hätäisesti pienellä, vaikeasti ymmärrettävällä, kovalla, särjetyllä käsialalla kirjoitetun kirjeen ja huoahti tyytyväisenä. Päätös oli suosiollinen.

»Rakas ystävä!» kirjoitti Selenin, »Viimeinen keskustelumme jätti minuun syvän vaikutuksen. Sinä olit oikeassa Maslovan suhteen. Minä tarkastin huolellisesti asiakirjat ja näin, että hänen suhteensa oli tapahtunut sanomaton vääryys. Asiata saattoi auttaa ainoastaan anomuskomiteassa, mihin sinä jätitkin paperit. Minun onnistui myötävaikuttaa asian ratkaisuun siellä, ja tässä lähetän nyt jäljennöksen armokirjasta sillä osoitteella, minkä sain kreivitär Jekaterina Ivanovnalta. Alkuperäinen paperi on lähetetty sinne, missä häntä säilytettiin oikeudenkäynnin aikana, ja tulee arvatenkin heti lähetettäväksi Siperian päähallitukseen. Kiirehdin ilmoittamaan sinulle tätä hyvää uutista. Puristan ystävällisesti kättäsi. Sinun Selenin».

Mainitun paperin sisällys oli seuraava: »Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Kanslia Keisarilliselle Majesteetille asetettujen anomuksien vastaan ottamista varten. Jutun laatu. Pöytä johon juttu kuuluu. Päiväys. Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Keisarilliselle Majesteetille asetettujen anomusten kanslian ylipäällikön määräyksestä annetaan täten kaupunkilaisnaisen Katarina Maslovan tiedoksi, että hänen Keisarillinen Majesteettinsa, Hänelle tehdyn alamaisimman anomuksen johdosta, suvaiten ottaa huomioon Maslovan pyynnön, on Kaikkein Korkeimmasti käskenyt muuttaa pakkotyörangaistuksen vapaaseen asunto-oikeuteen Siperiassa».

Tämä tieto oli iloinen ja tärkeä: oli tapahtunut se, mitä Nehljudof saattoi toivoakin Katjushalle, ja myöskin itsellensä. Tosin kyllä tämä hänen asemansa, muutos tuotti uusia mutkia suhteessa häneen. Niinkauan kuin Katjusha oli vielä pakkotyöläisenä, oli se avioliitto, jota Nehljudof hänelle tarjosi, ainoastaan nimellinen ja tarkoittikin vaan hänen tilansa helpoittamista. Nyt sitävastoin ei ollut mikään estämässä heidän yhdyselämäänsä. Mutta siihen ei Nehljudof ollut valmistunut. Entä sitten tuo Katjushan suhde Simonsoniin? Mitä olivat hänen eiliset sanansa tarkoittaneet? Ja jos Katjusha suostuisi yhtymään Simonsonin kanssa, olisiko se hyvä vai paha. Nehljudof ei mitenkään voinut päästä selvyyteen näissä ajatuksissa eikä ruvennut nyt erityisesti ajattelemaankaan. »Kaikki tuo selviytyy sitten itsestään», ajatteli hän, »nyt pitää vaan niin pian kuin mahdollista tavata häntä ja ilmoittaa hänelle tämä iloinen sanoma ja vapauttaa hänet.» Nehljudof kuvaili, että se jäljennös, joka oli hänen käsissään, oli riittävä sitä varten. Ja tultuaan postikonttorista hän käski issikan ajaa vankilaan.

Vaikka kenraali ei ollut luvannut hänen käydä vankilassa aamulla, tiesi Nehljudof kuitenkin kokemuksesta, että alemmat virkamiehet usein kyllä helposti myöntyvät siihen, mitä ylemmät eivät millään ehdolla salli. Hän päätti sittenkin koettaa päästä vankilaan heti, toimittaakseen Katjushalle iloisen sanoman ja ehkä vapauttaakseen tämän, ja myöskin saadakseen tietää miten Kryiltsof voi ja ilmoittaakseen hänelle ja Maria Pavlovnalle mitä kenraali oli sanonut.

Vankilan tirehtöri oli hyvin pitkä ja lihava jättiläinen, hänellä oli suupieliä kohden kääntyvät viikset ja poskiparta. Hyvin ankarasti hän otti vastaan Nehljudofin, ilmoittaen suoraan, että syrjäisille hän ei voinut ilman päällikön suostumusta sallia pääsyä vankilaan. Nehljudofin huomautukseen, että häntä oli kyllä pääkaupungissakin päästetty, vastasi tirehtöri:

--Hyvin mahdollista, mutta minä en päästä.--Hänen puhuttelutapansa ilmaisi hänen tämän ohella ajattelevan: »te pääkaupunkilaisherrat luulette hämmästyttävänne meitä; mutta me täällä Siperiassakin hyvin tunnemme asetukset ja voimme teitä opastaa.»

Ei myöskään tuo paperi Hänen Majesteettinsa omasta kansliasta vaikuttanut mitään tirehtöriin. Hän kieltäytyi kiven kovaan laskemasta Nehljudofia vankilan seinien sisäpuolelle. Nehljudofin lapsekkaaseen arveluun, että Maslova voisi tulla vapautetuksi tämän jäljennöksen nojalla, hän vaan ivallisesti hymähti, ilmoittaen että vapauttaa ei voinut ketään ilman määräystä hänen välittömältä päälliköltään. Kaikki, mitä hän lupasi, oli siinä, että hän ilmoittaa Maslovalle armoituksesta, eikä pidätä häntä ainoatakaan tuntia, sittenkuin on saanut esimiehensä määräyksen.

Kryiltsofin terveydestä hän myöskin kieltäytyi antamasta minkäänlaisia tietoja, eikä sanonut voivansa edes ilmaista oliko sellaista vankia olemassakaan: Niinpä siis Nehljudof saamatta mitään aikaan istui issikkaansa ja ajoi ravintolaan.

Tirehtörin ankaruuteen oli etupäässä syynä se seikka, että laillisen määrän yli kaksinkertaisesti täytetyssä vankilassa juuri tähän aikaan raivosi ankara lavantauti. Nehljudofia kuljettava issikka kertoi hänelle matkalla, että »linnassa kuolee väkeä kovasti, niihin on kumma tauti tullut. Kaksikymmentä henkeä kuopataan päivässä.»

XXIV.

Huolimatta vastoinkäymisestä vankilassa Nehljudof yhä samassa reippaassa toiminnan touhussa ajoi kuvernöörin kansliaan tietämään oliko siellä saatu Maslovan armoituskirjaa. Paperia ei ollut tullut, ja sentähden Nehljudof, palattuaan ravintolaan, kiiruhti heti, jättämättä toistaiseksi, kirjoittamaan asiasta Seleninille ja asianajajalle. Lopetettuaan kirjeet hän katsahti kelloonsa: oli jo aika lähteä päivällisille kenraalin luo.

Matkalla hänen päähänsä juolahti taas ajatus miten Katjusha ottaa vastaan armoituksensa. Minne hän oli sijoitettava? Kuinka hän itse rupeaa elämään hänen kanssaan? Mitä Simonson? Mikä on Katjushan suhde häneen? Muisti sen muutoksen, joka oli Katjushassa tapahtunut. Muisti tällöin myöskin hänen entisyytensä.

»Täytyy unohtaa, pyyhkiä pois muistista», ajatteli hän ja kiirehti taas ajamaan luotaan Katjushaa koskevia ajatuksia. »Sittepähän nähdään», sanoi hän itsekseen ja alkoi miettiä mitä sanoa kenraalille.

Kenraalin päivälliset, joissa esiintyi kaikki se rikkaiden ihmisten ja korkeiden virkamiesten elämän ylellisyys, mihin Nehljudof oli tottunut, oli kaiken ylellisyyden jopa välttämättömimpien mukavuuksien puutteen jälkeen hyvin mieluinen hänelle.

Emäntä oli pietarilainen vanhanaikainen _grande dame_, entinen hovineiti Nikolain hovista. Hän puhui sujuvasti ranskaa ja vähemmän sujuvasti venättä. Hän piti itseään tavattoman suorana, ja liikuttaessaan käsiään oli eroittamatta kyynäspäitä vyötäryksistä. Hän osoitti rauhallista ja hiukan surumielistä kunnioitusta miehelleen ja oli tavattoman ystävällinen, vaikka kohtelikin kutakin vieraistaan heidän eri arvoonsa nähden hiukan eriävällä värityksellä. Nehljudofin hän otti vastaan kuin omaisensa, käyttäen sitä erityisen hienoa, huomaamatonta imarrusta, joka saattoi Nehljudofin uudestaan tuntemaan kaikki omat ansionsa ja kokemaan suloista tyydytystä. Hän antoi Nehljudofin huomata että hän tiesi tämän rehellisestä, vaikkakin hiukan omituisesta teosta, joka oli tuonut hänet Siperiaan, ja että hän piti Nehljudofia erikoisempana ihmisenä. Tämä hieno imarrus ja koko tuo komea ylellinen elämäntapa kenraalin talossa saivat aikaan, että Nehljudof kokonaan antautui nauttimaan ympäristön kauneutta, makeata ruokaa, keveätä ja mieluista seurustelua hänen piiriinsä kuuluvien hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa, aivan niinkuin kaikki se, minkä keskellä hän oli viime aikoina elänyt, olisi ollut unta, josta hän nyt oli herännyt oikeaan todellisuuteen.

Päivällisillä oli paitsi kotiväkeä--kenraalin tytärtä miehineen ja ajutanttia,--vielä: englantilainen, kullankauppias ja kaukaisesta Siperian kaupungista saapunut kuvernööri. Kaikki nämä ihmiset miellyttivät Nehljudofia.

Englantilainen, terve, punaverinen mies, joka hyvin huonosti puhui ranskaa, mutta englantia merkillisen kaunopuheliaasti ja vaikuttavasti, oli hyvin paljon nähnyt matkoillansa ja oli sangen huvittava kertomuksineen Amerikasta, Intiasta, Jaapanista ja Siperiasta.

Nuori kullankauppias, talonpojan poika, yllään Lontoossa valmistettu hännystakki ja briljanttinapit paidassa, suuren kirjaston omistaja, laajan hyväntekeväisyyden harjoittaja, mielipiteiltään europpalais-vapaamielinen, oli Nehljudofista hauska, koska oli ihan uusi ja hyvä tyyppi europpalaisen sivistyksen ymppäyksestä terveeseen talonpoikaiseen villipuuhun.

Kaukaisen kaupungin kuvernööri oli tuo entinen departementin päällikkö, sama, josta niin paljon puhuttiin siihen aikaan kuin Nehljudof kävi Pietarissa. Tällä miehellä oli turpeat kasvot, harva kiharoituva tukka, silmät vienon siniset, ruumiin alapuoli hyvin paksu ja kädet vaaleat ja hoidetut, täynnä sormuksia, huulilla miellyttävä hymy. Talon isäntä piti arvossa tätä kuvernööriä sen vuoksi, että hän oli poikkeus muista siinä, ettei ottanut lahjoja. Emäntä taas, joka rakasti soitantoa ja soitti itse mainiosti piaanoa, piti häntä arvossa sen vuoksi, että hänkin oli hyvä soittoniekka ja soitti hänen kanssaan nelikätisesti. Nehljudof oli siihen määrin suopealla tuulella, ettei tämäkään ihminen ollut nyt hänelle vastenmielinen.

Iloinen, tarmokas, sinertäväleukainen ajutanttiupseeri, joka oli kaikissa asioissa valmis palvelemaan, oli miellyttävä hyväntahtoisuutensa vuoksi.

Muita vielä miellyttävämpi oli Nehljudofin mielestä kuitenkin nuori pariskunta, kenraalin tytär miehineen. Tämä tytär ei ollut kaunis, hän oli vaatimaton nuori nainen, joka oli koko olennollaan antautunut kahden lapsensa hoitamiseen: hänen miehensä, jonka kanssa hän pitkän taistelun jälkeen vanhempien kanssa oli mennyt naimisiin rakkaudesta, oli vapaamielinen filosofian kandidaatti Moskovan yliopistosta, hiljainen ja viisas, palveli virastossa ja harrasti tilastotiedettä, erittäinkin muukalaisrotuisia koskevaa, joita hän tutki, rakasti ja koetti pelastaa sukupuuttoon häviämästä.

Kaikki kohtelivat Nehljudofia suopeasti ja ystävällisesti ja näyttivät olevansa iloiset tästä uudesta ja huvittavasta tuttavuudesta. Kenraali, joka ilmestyi päivällisille sotilastakissa, valkoinen risti kaulassa, tervehti Nehljudofia kuin vanhaa tuttua, ja käski vieraat heti voileipäpöydän ääreen ryyppyjä ottamaan. Kenraali kysyi Nehljudofilta, mitä tämä oli tehnyt tultuaan hänen luotaan, ja Nehljudof kertoi olleensa postissa ja saaneensa tietää sen henkilön armoittamisesta, josta aamulla oli ollut puhe, sekä uudelleen pyysi päästä vankilassa käymään.

Kenraali ei näyttänyt olevan hyvillään siitä, että päivällisten aikana otetaan puheeksi virka-asioita, hän rypisti otsansa eikä sanonut mitään.

--Saako olla paloviinaa?--kääntyi hän ranskaksi englantilaisen puoleen. Englantilainen otti ryypyn ja kertoi käyneensä kirkkoa ja tehdasta katsomassa, mutta sanoi haluavansa vielä nähdä suurta siirtovankilaa.

--Se sopii hyvin,--sanoi kenraali, kääntyen Nehljudofin puoleen,--voitte mennä yhdessä. Antakaa heille pääsy,--sanoi hän ajutantille.

--Milloin te aijotte sinne?--kysyi Nehljudof englantilaiselta.

--Minä katson paraimmaksi käydä vankiloissa iltasin,--vastasi englantilainen:--kaikki ovat silloin saapusalla, eikä ole valmistuksia, vaan kaikki on niinkuin on.

--Hän näette tahtoo tarkastaa sitä koko loistossaan? Tarkastakoon vaan. Minä olen kirjoittanut, mutta ei otettu kuuleviin korviin. Lukekoot nyt ulkomaalaisesta sanomalehdistöstä,--sanoi kenraali ja tuli päivällispöydän ääreen, missä emäntä osoitti paikat vieraille.

Nehljudof istui emännän ja englantilaisen väliin. Häntä vastapäähän istui kenraalin tytär ja departementin entinen tirehtöri.

Päivällisillä keskusteltiin katkonaisesti eri aineista, milloin Intiasta, josta englantilainen kertoi, milloin Tonkinin retkikunnasta, jota kenraali ankarasti tuomitsi, milloin siperialaisesta petollisuudesta ja lahjomisesta. Näistä ei mikään huvittanut Nehljudofia.

Mutta päivällisten jälkeen syntyi vierashuoneessa kahvia juotaessa Gladstonista hyvin vilkas keskustelu englantilaisen ja emännän välillä, jossa Nehljudof mielestään tuli lausuneeksi paljon hyvää ja viisasta, minkä muut huomasivat.

Ja Nehljudofin tuli päivällisen, viinin ja kahvin jälkeen hyvin hyvä olla istuessaan pehmeässä nojatuolissa suopeiden ja hyvin kasvatettujen ihmisten seurassa. Mutta kun emäntä englantilaisen pyynnöstä istuutui entisen departementin päällikön kanssa pianon ääreen ja he alkoivat soittaa hyvin harjoittamaansa Beethovenin 5:ttä sinfoniaa, tunsi Nehljudof täydellisen itseensä tyytymisen mielialan, jommoista hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut, aivan kun hän nyt vasta olisi saanut tietää, kuinka hyvä ihminen hän oikeastaan oli.

Piaano oli erinomainen, sinfonia suoritettiin mainiosti. Ainakin Nehljudofin mielestä, joka rakasti ja tunsi tätä sinfoniaa. Kuunnellessaan tuota ihanaa andantea, hän tunsi kutkutusta nenässään pelkästä liikutuksesta oman itsensä ja kaikkien hyveittensä vuoksi.

Kiitettyään emäntää pitkästä aikaa taas nauttimastansa soitannosta Nehljudof jo tahtoi jättää hyvästi ja lähteä, kuin emännän tytär lähestyi päättäväisenä Nehljudofia ja sanoi punastuen hänelle.

--Te kyselitte lapsistani; ehkä tahtoisitte nähdä heitä?

--Hänestä näyttää että kaikkia huvittaa nähdä hänen lapsiaan,--sanoi äiti hymyillen tyttären suloiselle kömpelyydelle.--Ruhtinas ei ole ollenkaan siitä huvitettu.

--Päinvastoin olen hyvin huvitettu,--sanoi Nehljudof liikutettuna tästä laitojen yli vuotavasta onnellisesta rakkaudesta.--Näyttäkää kaikin mokomin.

--Meneekö se nyt näyttämään pienosiaan ruhtinaalle,--huusi kenraali nauraen korttipöydän luota, minkä ääressä hän istui vävynsä, kullankauppiaan ja ajutantin kanssa.--Täyttäkääpä nyt velvollisuutenne.

Nuori nainen, nähtävästi ihan kiihoittuneena siitä, että hänen lapsiaan tullaan kohta arvostelemaan, kulki nopein askelin Nehljudofin edellä sisähuoneisiin. Kolmannessa korkeassa, valkeatapeettisessa huoneessa, jota valaisi pieni tummavarjostiminen lamppu, seisoi vierekkäin kaksi pientä sänkyä ja niiden välillä istui valkoisessa peleriinissä lastenhoitaja, kasvoista päättäen hyväluontoinen siperialainen. Hoitaja nousi ylös ja, kumarsi. Äiti kumartui ensimäiseen sänkyyn, jossa suu auki hiljaan nukkui kaksivuotias tyttö, pitkät kiharaiset hiukset sekasin tyynyllä.

Tämä nyt on Katja,--sanoi äiti korjaellen sinisiin juoviin kudottua peitettä, jonka alta hervottomana esiintyi vaalea jalkapohja.--Eikö ole soma? Se on vasta kaksi vuotias.

--Suloinen!

--Ja tuo on Vasja, vaarin lempipoika. Ihan toinen tyyppi, siperialainen. Eikö totta?

--Pulska poika,--sanoi Nehljudof tarkastellen mahallaan makaavaa pylleröä.

--Niinkö?--sanoi äiti hymyillen paljon merkitsevästi.

Nehljudof muisti kahleet, ajellut päät, tappelut, irstaudet, kuolevan Kryiltsofin, Katjushan kaikkine entisyyksineen,--ja häntä rupesi kadehdittamaan, ja haluttamaan osakseen samanlaista rikasta, puhdasta onnea, jota hän nyt oli näkevinään.

Moneen kertaan kehuttuaan lapsia ja siten tyydytettyään edes johonkin määrin äitiä, joka ahnaasti imi sisäänsä näitä ylistyksiä, hän tuli hänen kanssaan takasin vierashuoneeseen, missä englantilainen jo odotti häntä lähteäkseen yhdessä, kuten he olivat sopineet, vankilaan. Nehljudof sanoi hyvästi vanhoille ja nuorille isäntäväelle ja tuli yhdessä englantilaisen kanssa ulos kenraalin talon portaille.

Sää oli muuttunut. Tuli alas tiheä lumisade peittäen tien, puutarhan puut, oven eduksen, ajopelin kuomun ja hevosen selän. Englantilaisella oli oma hevonen, ja Nehljudof käski englantilaisen kuskin ajamaan vankilaan, istui yksin omaan ajopeliinsä ja raskain mielin, niinkuin vastenmielistä velvollisuutta suorittaessa, ajoi hänen jälessään pehmeästi ja vaikeasti lumen päällä pyörivillä rattailla.

XXV.

Vankilan synkkä rakennus portin luona olevine vahtimiehineen ja lyhtyineen, huolimatta tuosta puhtaasta valkoisesta vaipasta, joka nyt peitti, sekä ovenpäällisen katon, että seinätkin, teki vielä synkemmän vaikutuksen, kuin aamulla, nyt noine pitkin koko matkaa valaistuine ristikko-ikkunoineen.