# Ylösnousemus III

## Part 3

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/ylosnousemus-iii-13259/index.md

--Saako olla? No, niinkuin tahdotte. Täällä Siperiassa kun asuu niin eipä todella usein saa tavata sivistynyttä ihmistä. Tiedättehän itsekin että meidän virkamme on niitä surullisimpia. Ja kun ihminen on tottunut toisellaiseen, niin on todellakin raskasta. Meikäläisestähän on semmoinen arvelu, että kun on vartioupseeri, niin on siis raaka ihminen, sivistymätön, eikä kukaan ajattele, että ihminen voisi olla ihan toiseen aijottu.

Upseerin punaset kasvot, hänen hajuvetensä, sormus ja erittäinkin epämiellyttävä nauru olivat hyvin vastenmieliset Nehljudofista, mutta hän oli nytkin, niinkuin koko matkansa aikana, siinä totisessa, huomaavaisessa mielialassa, jossa hän ei sallinut itsensä käyttäytyä kevytmielisesti ja ylenkatseellisesti ketään kohtaan, olipa se mikä ihminen tahansa, ja piti välttämättömänä puhua jokaisen ihmisen kanssa »koko sielullaan,» kuten hän itsekseen määritteli tämän suhteen. Kuunneltuaan upseeria ja ymmärrettyään tämän henkisen tilan, hän sanoi totisesti:

--Minä luulen, että teidän virassanne voi löytää lohdutuksen ihmisten kärsimysten helpoittamisessa,--sanoi hän.

--Mitä kärsimyksiä niillä on? Ne ovat semmoisia ihmisiä.

--Missä suhteessa ne olisivat erilaiset kuin muut?--sanoi Nehljudof.--Ne ovat ihan samallaisia kuin kaikki. Ja onpa viattomiakin.

--Tietysti on monenlaisia. Tietysti niitä tuleekin sääli. Toiset ovat hyvin ankaria heille, mutta minä teen helpotuksia missä vaan voin. Ennen kärsin vaikka itse, kunhan eivät ne. Toiset ovat heti valmiit lakia käyttämään, kun vaan on vähänkään syytä, vieläpä ammuttavatkin, mutta minä säälin. Saako olla? Juokaa nyt pois vaan,--sanoi hän, kaataen vielä teetä.

--Kuka hän oikeastaan on, se, jota tahdotte tavata?--kysyi upseeri.

Se on eräs onneton nainen, joka oli joutunut haureuslaitokseen, ja siellä häntä vääryydellä syytettiin myrkyttämisestä, mutta hän on hyvin hyvä nainen,--sanoi Nehljudof.

Upseeri pudisteli päätään.

--Semmoista tapahtuu. Kasaanissa, kuulkaapas, oli yksi semmoinen--Emma nimeltään. Syntyjään hän oli unkarilainen, mutta silmät ehta persialaiset,--jatkoi hän voimatta salata hymyään tätä muistellessaan, --käytös oli semmoinen, että ei kreivittärellä parempaa...

Nehljudof keskeytti upseerin ja palasi entiseen puheaineeseen.--Minun ymmärtääkseni te voitte helpoittaa semmoisten ihmisten kohtaloa, niinkauan kuin ne ovat teidän vallassanne. Ja niin menetellen te ihan varmaan löytäisitte suuren ilon,--puhui Nehljudof, koettaen lausua ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista, niinkuin puhutaan ulkomaalaisten tai lapsien kanssa.

Upseeri katsoi Nehljudofiin kiiltävillä silmillä ja näytti maltittomuudella odottavan, milloin tämä lopettaa, voidakseen sitten jatkaa omaa kertomustaan unkarittaresta ja hänen persialaisista silmistään, joka oli nähtävästi elävänä hänen mielikuvituksessaan ja nieli koko hänen huomionsa.

--Se on niin, se on epäilemättä niin,--sanoi hän.--Minä säälinkin heitä; mutta minä tahdoin kertoa teille siitä Emmasta. Ajatelkaas mitä hän teki...

--Minua ei huvita tuo asia,--sanoi Nehljudof,--ja sanon teille suoraan, että vaikka olen itsekin ollut ennen toinen, niin nyt minä inhoan semmoista suhdetta naisiin.

Upseeri katsahti pelästyneenä Nehljudofiin.

--Ettekö suvaitsisi vielä teetä?--sanoi hän.

--Ei, kiitoksia.

--Bernof!--huusi upseeri.--Saata tämä herra Bakulofin luo, sano, että laskevat erityiseen huoneeseen valtiollisten luo; saa olla siellä iltahuutoon asti.

IX.

Sotamiehen saattamana Nehljudof tuli jälleen pimeälle pihalle, jota punertavasti palavat lyhdyt huonosti valaisivat.

--Minnekkä matka?--kysyi vastaantuleva vartiosotamies siltä, joka saattoi Nehljudofia.

--Erityiseen koppiin n:o 5.

--Ei tästä pääse, ovi on suljettu, täytyy mennä toista kautta.

--Miksi on suljettu?

--Aliupseeri sulki ja meni itse kylään.

--Niin tulkaa sitten täältä.

Sotamies vei Nehljudofin lautoja pitkin toiselle ovelle. Jo pihalle kuului sisältä ääniä ja liikkeitä, niinkuin hyvästäkin mehiläispesästä, mutta kun Nehljudof tuli lähemmäs ja ovi aukeni, yltyi pauhu ja muuttui huutavien, kiroilevien, nauravien äänten sekamelskaksi. Kuului kahleiden kalinaa ja nenään tuoksahti tuttu, raskas haju.

Molemmat nämä vaikutukset: kiljunta ynnä kahleiden kalina ja tuo kauhea haju yhtyivät aina Nehljudofilla yhdeksi tuskalliseksi tunteeksi: siinä oli jokin henkinen kuvotus, joka tahtoi muuttua oikeaksi kuvotukseksi. Ja molemmat vaikutukset sekaantuivat ja kovensivat toisiaan.

Tultuaan nyt majoitusvankilan eteiseen, missä seisoi tavattoman suuri haiseva korvo, näki Nehljudof ensimäiseksi vaimoihmisen, joka istui korvon reunalla. Häntä vastapäätä oli mies, litteä lakki kallistettuna ajellulle puolelle päätä. He juttelivat jotain keskenään. Miesvanki, nähtyään Nehljudofin, iski silmää ja, mutisi:

--Ei keisarikaan saa vettä pysähtymään. Mutta nainen laski helmansa ja perääntyi.

Eteisestä mentiin käytävään, jonne koppien ovet avautuivat. Ensimäinen oli perheellisten koppi, sitten suuri naimattomien miesten koppi ja käytävän päässä kaksi pientä, valtiollisille eroitettua koppia. Majoitustalossa, joka oli aijottu 150 hengelle, oli 450 henkeä; se oli niin täynnä, etteivät kaikki mahtuneet koppeihin vaan täyttivät käytävän. Muutamat istuivat tai loikoivat lattialla, toiset liikkuivat edestakasin tyhjien ja kiehuvalla vedellä täytettyjen teekannujen kanssa. Näiden joukossa oli Taras. Hän saavutti Nehljudofin ja tervehti ystävällisesti. Tarasin hyväntahtoiset kasvot olivat täynnänsä sinelmiä, nenällä ja silmien alla.

--Mikäs sinulle on tullut?--kysyi Nehljudof.

--Tuli vaan semmoinen riita,--sanoi Taras hymyillen.

--Tappelevat alituistaan,--sanoi vartiosotamies ylenkatseellisesti.

--Naisen päällisiä,--lisäsi heidän takanaan tuleva vanki.--Fetjkan kanssa painivat.

--Entä Fedosja?--kysyi Nehljudof.

--Tervennä hän on, vien tässä hänelle teevettä,--sanoi Taras ja meni perheellisten koppiin.

Nehljudof katsahti ovesta. Koko huone oli täynnänsä naisia ja miehiä sekä lavitsoilla että niiden alla. Kopissa oli höyryä kuivuvista kosteista vaatteista ja kuului yhtämittainen naisäänten huuto. Seuraava ovi vei naimattomien koppiin. Tämä oli vieläkin täydempi ja ovensuussakin tunkeili meluava joukko, kosteissa vaatteissa; siinä pelattiin tai ratkaistiin jotain. Vartiosotamies selitti Nehljudofille, että siinä vankien vanhin antoi pelaajalle niitä ruokarahoja, joita vangit olivat pelissä kadottaneet, korteista tehtyjen pilettien mukaan. Nähtyään aliupseerin ja herrasmiehen vaikenivat lähempänä seisojat vihasesti silmäten ohimeneviä. Pelaavien joukossa huomasi Nehljudof tutun pakkotyöläisen, Fjodorofin, seurassaan ainainen surkeannäköinen nuorukainen, jolla oli kulmakarvat nostettuina, kasvot vaaleat, ikäänkuin turvonneet; ja sitten erään inhoittavan, rokonarpisen, nenättömän kulkurin, josta kulki semmonen huhu, että hän karkuretkellään muka oli tappanut toverinsa ja ravinnut itseään tämän lihalla. Kulkuri seisoi käytävässä, märkä mekko heitettynä toisen olan yli, ja pilkallisesti ja häpeemättömästi katseli Nehljudofia, väistymättä hänen tieltään. Nehljudof kiersi hänet.

Niin tuttua kuin tämä näky Nehljudofille olikin, ja vaikka hän näinä kolmena kuukautena oli kylläkin usein nähnyt nuo samat 400 vankia mitä erilaisimmissa oloissa: kuumassa, tomupilvissä, jotka nousivat heidän jalkakahleistaan, matkan pysähdyspaikoissa, majoitusvankilain pihalla lämpimän aikaan, missä tapahtui kauhistuttavia avonaisen irstaisuuden kohtauksia,--hän kuitenkin, joka kerta kuin tuli heidän keskuuteensa ja huomasi, kuten nyt, että heidän huomionsa on häneen kääntynyt, tunsi tuskallista häpeää ja omaa syyllisyyttänsä heidän edessään. Mutta raskainta oli hänestä se, että tähän häpeän ja syyllisyyden tuntoon sekaantui lisäksi voittamaton inhon ja kauhun tunne. Hän tiesi, että siinä asemassa, mihin he olivat asetetut, ei voinut olla muuna kuin minä he olivat, eikä hän sittenkään voinut tukahuttaa itsessään inhoa heihin.

--Kyllä noiden tuommoisten--kelpaa niiden keiletellä,--kuuli Nehljudof lähestyessään valtiollisten ovea jonkun käheän äänen sanovan ja lisäävän siihen vielä sopimattoman haukkumasanan.

Ja sitten kuului pahansuopa, pilkallinen nauru.

X.

Naimattomain osaston ohi päästyä aliupseeri sanoi Nehljudofille tulevansa häntä hakemaan ennen iltahuutoa ja palasi takasin. Tuskin oli aliupseeri poistunut, kun Nehljudofin luo tuli kiirein askelin paljain jaloin, jalkarautojansa kannatellen ja tuoden muassaan väkevää, hapanta hien hajua, vanki, ja salaperäisellä kuiskauksella sanoi:

--Puhukaa hänen puolestansa, herra. Ovat ihan nutistaneet miehen. Olivat juovuksissa. Ja hän äskeisessä vastaanotossa jo on sanonut itsensä Karmanofiksi. Puhukaa hänen puolestansa, meidän ei käy laatuun, tappavat,--sanoi vanki, levottomasti katsellen ympärilleen ja poistui heti Nehljudofin luota.

Asia oli se, että pakkotyöläinen Karmanof oli vietellyt erään hänen näköisensä miehen, joka oli siirtokuntaan tuomittu, asettumaan hänen sijallensa, niin että pakkotyöläinen tuli siirtokuntaan, mutta toinen pakkotyöhön hänen sijalleen.

Nehljudof jo tiesi tästä asiasta, sillä sama vanki oli viikko sitten ilmoittanut hänelle tästä vaihdosta. Nehljudof nyykäytti päätä osoittaakseen ymmärtäneensä ja tekevänsä minkä voi, ja katsahtamatta taakseen meni edemmäs.

Nehljudof tunsi tämän vangin Jekaterinburgista asti, missä hän oli pyytänyt Nehljudofia anomaan, että hänen vaimonsa sallittaisiin seurata häntä, ja ihmetteli tämän tekoa. Mies oli keski kokoa ja ihan tavallista talonpojan muotoa, noin 30 ikäinen, pakkotyöhön tuomittu ryöstön ja murhan yrityksestä. Hänen nimensä oli Makar Djefkin. Hänen rikoksensa oli hyvin kummallinen. Tämä rikos, kuten hän itse Nehljudofille kertoi, ei ollut hänen, Makarin, vaan _sen_, paholaisen tekoa. »Makarin isän luo,» kertoi hän, »oli poikennut eräs matkustavainen ja kahdesta ruplasta tingannut kyydin 40 virstan päässä olevaan kylään. Isä oli käskenyt Makarin mennä matkustavaista kyytiin. Makar valjasti hevosen, pukeutui ja alkoi yhdessä matkustavaisen kanssa juoda teetä. Matkustavainen siinä juodessa kertoi olevansa naimisretkellä ja vievänsä mukanaan Moskovassa ansaitsemansa 500 ruplaa. Tämän kuultuansa Makar meni pihalle ja pani reen pohjalle olkien alle kirveen. »En itsekään ymmärrä, miksi minä kirveen otin,» kertoi hän. »Otahan kirves,» sanoi _se_: minä otin. Istuimme rekeen ja läksimme ajamaan. Ajamme, ajamme, minä unohdin koko kirveen. Jo rupesimme lähenemään kylää, noin kuusi virstaa oli enää jäljellä. Kylätie nousi ylämäkeen. Minä nousin ja kulin reen perässä, mutta _se_ kuiskuttaa: »Mitäs mietit? Kun pääset mäelle, on siinä asuntoja ja kohta sitten alkaa kyläkin. Kyllä ne rahat menee menojaan, mutta jos aijot jotain tehdä, niin tee nyt.» Minä kuukistuin rekeen, muka olkia korjatakseni, mutta kirves tuli kuin itsestään käsiini. Hän katsahti minuun. »Mitäs nyt meinaat?» sanoi hän. Minä ojensin kirveen, aijoin iskeä, mutta hän oli sukkela ihminen, hypähti reestä ja tarttui käsiini. »Mitäs sinä, poika kujeilet?...» Hän kaatoi minut lumeen, minä en vastaan pannutkaan, vaan antauduin. Hän sitoi vyöllä käteni ja runttasi minut rekeen. Vei suoraan, vallesmannille. Minut pantiin linnaan. Käytiin käräjiä. Kunta antoi todistuksen, että mies olin hyvä, eikä mitään pahaa oltu koskaan huomattu. Isäntäväki, missä asuin, myöskin kehuivat. Mutta asianajajaa en saanut toimitetuksi,» puhui Makar, »ja sentähden pääsivät tuomitsemaan neljäksi vuodeksi pakkotöihin.»

Ja tämä ihminen nyt, aikoen pelastaa maamiehensä, tietäen panevansa noilla sanoilla henkensä alttiiksi, kuitenkin ilmaisi Nehljudofille vankilasalaisuuden, josta hän, jos vaan olisi saatu tietää hänen sen tehneen, olisi varmaan toimitettu hengiltä.

XI.

Valtiollisten hallussa oli kaksi pientä koppia, joiden ovet antautuivat käytävän erotettuun osaan. Tänne erotettuun osaan tultuaan Nehljudof näki ensimäiseksi Simonsonin. Hänellä oli mäntyhalko kädessä ja hän istui kyykkysillään, lyhyessä nutussaan, hyvin syttyneen uunin edessä, jonka alapeltiä veto vapisutti ja imi kiinni.

Nähtyään Nehljudofin hän nousematta asennostaan, katsellen alhaalta ylös tuuheitten kulmakarvojensa takaa, ojensi kätensä.

--Olen iloinen että tulitte, minun täytyy puhua kanssanne,--sanoi hän merkitsevän näköisenä ja katsoen Nehljudofia suoraan silmiin.

--Mitä niin?--kysyi Nehljudof.

--Sitten. Nyt ei minulla ole aikaa.

Ja Simonson ryhtyi jälleen uuniinsa, jota hän lämmitti oman teoriansa mukaan: kadottamalla mahdollisimman vähä lämpöä.

Nehljudof oli jo menemäisillään ensimäisestä ovesta, kun toisesta ovesta tuli kumarassa asennossa, luuta kädessä ja edellään lykkien uunia kohden suurta roska- ja tomuläjää, Maslova. Hän oli valkoisessa röijyssä, hame ylös käärittynä, sukkasillaan. Pää oli pölyn tähden silmäkulmiin asti huiviin käärittynä. Nähtyään Nehljudofin hän oikasihe ja punakkana ja virkeänä asetti luudan pois, pyyhki kätensä hameeseen ja pysähtyi suoraan Nehljudofin eteen.

--Siivootte huoneita?--sanoi Nehljudof tarjoten kättä.

--Niin, sehän on minun vanha toimeni,--sanoi hän ja hymyili.--Mutta likaa onkin täällä niin hirveästi--niin hirveästi.

--No, onko vaippa kuivunut?--kääntyi hän Simonsonin puoleen,

--Melkein,--sanoi Simonson katsoen Maslovaan jonkinlaisella erinomaisella katseella, joka kummastutti Nehljudofia.

--No sitten minä haen sen, ja tuon turkit kuivumaan. Meikäläiset ovat kaikki täällä,--sanoi hän Nehljudofille, mennen peremmäs ja osoittaen läheisempään oveen.

Nehljudof avasi oven ja tuli pienenlaiseen koppiin, jota vähäinen matalalla lavitsalla seisova metallilamppu heikosti valaisi. Kopissa oli kylmä ja haisi tomulta, kosteudelta ja tupakalta. Läkkilamppu valaisi kirkkaasti sen vieressä olijoita, mutta lavitsat olivat pimennossa ja seinillä liikkui heiluvia varjoja.

Tässä vähäisessä kopissa olivat kaikki, paitsi kaksi miespuolista, joiden asia oli taloudenhoito ja jotka olivat lähteneet kiehuvaa vettä ja eväitä hakemaan. Täällä oli Nehljudofin vanha tuttu, Vera Jefremovna, tavattoman suurine, säikähtyneine silmineen, harmaassa nutussa, paisunut suoni otsalla ja tukka lyhyeksi leikattuna. Hän istui sanomalehtipaperin edessä, minkä päällä oli hajoitettua tupakkaa, ja täytteli paperossihylssejä äkillisillä liikkeillään.

Täällä oli myöskin yksi Nehljudofin mielestä parhaimmista valtiollisista naisista, Emilia Rantseva, jonka toimena oli ulkonainen talous ja joka osasi vaikeimmissakin tilaisuuksissa antaa sille naisellisen kodikkuuden ja viehättävyyden leiman. Hän istui lampun vieressä ja hihat käärittyinä päivettyneiden, kauniiden ja vikkeläin käsien tieltä kuivasi ja asetteli ruukkuja ja kuppeja lavitsalle katetun käsiliinan päälle. Rantseva oli rumanlainen, nuori nainen, viisas ja lempeä ilme kasvoissa, joilla oli se ominaisuus, että ne hänen hymyillessään yhtäkkiä muuttuivat iloisiksi, reippaiksi ja lumoaviksi; tämmöisellä hymyllä hän nyt vastaanotti Nehljudofin.

--Ja me kun luulimme, että olette jo perin palanneet takasin Venäjälle,--sanoi hän.

Täällä oli myöskin, varjossa, sinnemmäisessä nurkassa, Maria Pavlovna. Hän toimitteli jotain pienen, valkotukkaisen tytön kanssa, joka herkeämättä jotain loruili somalla lapsen-äänellään.

--Sepä mainiota, että tulitte. Oletteko nähneet Katjaa?--kysyi hän Nehljudofilta.--Katsokaas, tämmöinen vieras meillä on.--Hän osoitti tyttöä.

Täällä oli myöskin Kryiltsof. Kuihtuneena ja kalpeana, jalat allensa taivutettuina, kyyristyneenä ja tutisten hän istui lavitsain etäisimmässä kulmassa. Hänellä olivat kädet pistettyinä puoliturkin hihoihin ja kuumetautisilla silmillä hän katseli Nehljudofia. Nehljudof tahtoi mennä harien luokseen, mutta oven oikealla puolella, hakien jotain säkistä ja puhellen sievän, hymyilevän neiti Grabetsin kanssa, istui kihara- ja punertavatukkainen mies, silmälasit päässä, guttaperkkanutussa. Se oli kuuluisa vallankumouksellinen Novodvorof, ja Nehljudof kiiruhti häntä tervehtimään. Erittäin hän kiirehti tätä tekemään senvuoksi, että kaikista tämän puolueen valtiollisista vangeista oli vaan tämä ainoa hänelle vastenmielinen. Novodvorofin siniset silmät välkähtivät silmälasien yli Nehljudofia kohden ja otsaansa rypistäen hän antoi hänelle kaidan kätensä.

--No, hyvinkö matkustus on mieleenne?--sanoi hän nähtävästi ivalla.

--Kyllä, paljon on opittavaa,--vastasi Nehljudof ollen muka huomaamatta ivaa ja pitävinään sitä vaan ystävällisyytenä, ja tuli Kryiltsofin luo.

Ulkonaisesti Nehljudof oli osoittanut välinpitämättömyyttä, mutta sydämmessään hän ei ollut läheskään valiäpitämätön Novodvorofia kohtaan. Nämä Novodvorofin sanat, hänen selvästi näkyvä halunsa sanoa ja tehdä jotain mieltäpahoittavaa pilasivat Nehljudofilta sen hyväntahtoisuuden mielialan, jossa hän oli. Hänen tuli paha ja surullinen olla.

--Kuinka nyt jaksatte?--hän sanoi puristaen Kryiltsofin kylmää ja vapisevaa kättä.

--Tuossahan menee, en vaan tahdo päästä lämpimäksi, olen kastunut,--sanoi Kryiltsof, kiireisesti piiloittaen kätensä puoliturkkinsa hihaan.--Täälläkin on kylmä kuin koirilla. Tuolla ovat ikkunat särjetyt.--Hän osoitti kahdessa kohden rikkilyötyjä ruutuja rautaristikon takana.

--Entä te? miksi ette ole ennen käynyt?

--Eivät päästä, päällystö on ankara. Vasta nyt sattui vähän inhimillisempi upseeri.

--No, vai inhimillinen,--sanoi Kryiltsof.--Kysykääpäs Mashalta, miten hän aamulla käyttäytyi.

Maria Pavlovna, nousematta paikaltaan, kertoi miten tuon tytön oli käynyt aamulla, majoituspaikasta lähdettäissä.

--Minun mielestäni on välttämätöntä ilmaista kollektiivinen vastalause,--sanoi Vera Jefremovna päättävällä äänellä, yhtaikaa kuitenkin epävarmasti ja arasti katsahdellen milloin yhtä milloin toista silmiin.

--Vladimir ilmaisi paheksumisensa, mutta siinä ei ole kyllin.

--Mimmoinen vastalause?--murahti Kryiltsof kärsimättömästi rypistäen otsansa. Vera Jefremovnan teeskennelty puhetapa ja hermollisuus oli nähtävästi jo kauan sitten suututtanut häntä.--Te haette kai Katjaa?--sanoi hän sitten Nehljudofille.--Hän vaan tekee työtä ja siivoaa. Tämän huoneen hän on siivonnut ja meidän--miesten huoneen; nyt siivoaa naisten huonetta. Mutta kirppuja ei hän vaan saa häviämään, tahtovat ihan elävältä syödä. Mitäs Masha siellä tekee?--kysyi hän osoittaen päällään siihen nurkkaan päin, jossa Maria Pavlovna oli.

--Kampaa ottotyttöänsä,--sanoi Rantseva.

--Kunhan ei vaan syöpäläisiä meidän päällemme päästäisi?--sanoi Kryiltsof.

--Ei, ei, kyllä minä tarkasti.--Nyt hän on puhdas,--sanoi Maria Pavlovna.--Ottakaa hänet nyt,--sanoi hän Rantsevalle.--Minä menen Katjaa auttamaan. Ja tuon Kryiltsofille vaipan.

Rantseva otti tytön ja äidin hellyydellä puristaen itseänsä vasten lapsukaisen paljaita, pulleita käsiä, asetti sen polvelleen ja antoi sille sokeripalan.

Maria Pavlovna poistui huoneesta, ja hänen jälkeensä tuli koppiin kaksi miespuolista, toisella kiehuvaa vettä, toisella eväitä.

XII.

Toinen heistä oli lyhyenläntä, kuivahtanut nuori mies, veralla peitetty puoliturkki yllä ja pitkävartiset saappaat jalassa. Hän tulla keppelehti kevyein ja nopein askelin, tuoden kaksi höyryävää suurta teekannua ja puristaen kainaloonsa liinaan käärittyä leipää.

--Siinäpä on vihdoin ruhtinaammekin,--sanoi hän asettaessaan teekannua kuppien keskelle ja antaen leivän Maslovalle.--Mainioita ostoksia olemme tehneet,--sanoi hän heittäen turkkia päältään ja lähättäen sen toisten päiden yli lavitsain nurkkaukseen. Markel osti maitoa ja munia; tästä tulee kerrassa kalaassit. Ja Kirillovna se vaan yhä noudattaa esteettistä puhtauttaan,--sanoi hän, hymyillen katsoen Rantsevaan.--No ei muuta kuin ala keittää teetä,--sanoi hän hänelle.

Koko tämän ihmisen ulkomuodosta: hänen liikkeistään, äänestään, katseestaan henki reippautta ja iloisuutta. Toinen tulijoista oli myöskin lyhyenläntä, luiseva ihminen. Hänen harmaiden kasvojensa poskiluut olivat hyvin ulkonevat, silmät olivat kaukana toisistaan ja niissä oli mainion kaunis, vihertävä väri, huulet olivat hienot, ilme kasvoissa päinvastoin synkkä ja haluton. Hänellä oli vanha pumpuli vuorinen palttoo ja kalossit saappaiden päällä. Asetettuaan Rantsevan eteen kantamuksensa, hän tervehti Nehljudofia taivuttamalla kaulaansa, niin että kumartaessaan koko ajan katsoi häneen. Sitten, annettuaan hänelle haluttomasti hikisen kätensä, hän alkoi vitkallisesti asetella eväitä korista.

Nämä molemmat valtiolliset vangit olivat kansan lapsia: edellinen oli Nabatof niminen talonpoika, jälkimäinen oli tehtaan työmies Markel Kondratjef. Markel oli joutunut vallankumoukselliseen liikkeeseen iältään jo 35 vuoden vanhana; mutta Nabatof jo 18 vuotiaana. Päästyään kyläkoulusta suurien taipumustensa vuoksi kymnaasiin, Nabatof elätti itseään kaiken aikaa yksityistunneilla, mutta sai kuitenkin koulusta päästyään kultamitalin. Yliopistoon hän ei kuitenkaan mennyt, sillä jo VII:nellä luokalla ollessaan hän oli päättänyt mennä kansan joukkoon, josta oli tullutkin, levittääkseen sivistystä unhotettujen veljiensä keskuudessa. Niin hän sitten tekikin: aluksi rupesi kirjuriksi suureen kylään, mutta vangittiin pian sen johdosta, että oli lueskellut talonpojille kirjasia ja perustanut heidän keskuudessaan kulutus- ja tuotantoyhtiön. Ensi kerralla häntä pidettiin vankilassa kahdeksan kuukautta ja päästettiin sitten ehdonalaiseen vapauteen. Irtipäästyään hän heti matkusti toiseen lääniin, toiseen kylään, ja ruvettuaan siellä opettajaksi, toimi samoin kuin ennenkin. Hän joutui taas kiinni ja sai tällä kertaa viettää vankilassa vuoden ja kaksi kuukautta, mutta siellä hän vaan yhä varmistui vakaumuksissaan.