Part 7

Oli jo myöhäistä ja Nehljudof ajoi kotiin tätin luokse.

XVII.

Kreivitär Jekaterina Ivanovnan luona syötiin päivällistä klo 1/2 8, ja päivällinen tarjottiin uudella tavalla, jota Nehljudof ei ollut vielä ennen nähnyt. Ruuat asetettiin pöydälle, ja lakeijat läksivät heti tiehensä, niin että päivällisvieraiden oli omin käsin ottaminen eteensä. Herrat eivät sallineet naisten vaivata itseään liiallisilla liikkeillä ja vahvempana sukupuolena ottivat hartioillensa koko painon ruokain sälyttämisessä naisille ja itselleen. Heti kun yksi ruokalaji oli syöty, painoi kreivitär sähkönappulaa pöydässä, ja lakeijat ilmestyivät kuulumattomasti sisälle, korjasivat ja vaihtoivat nopeasti lautaset ja muut ruokakalut sekä toivat seuraavan ruokalajin. Päivällinen oli sangen hieno, samoin kuin kaikki viinitkin. Suuressa valoisassa kyökissä työskenteli ranskalainen kyökkipäällikkö kahden valkoisen apulaisen kanssa. Päivällisillä oli kuusi henkeä: kreivi ja kreivitär, heidän poikansa, synkkä kaartilaisupseeri, joka piti kyynäspäitä pöydällä, Nehljudof, ranskalainen guvernantti ja maalta tullut kreivin pääisännöitsijä.

Keskustelu koski täälläkin kaksintaistelua. Puhe oli siitä, miten keisari suhtautui tähän asiaan. Tiedettiin, että keisari oli sangen suruissaan äidin puolesta, ja niinpä kaikki olivat suruissaan äidin puolesta. Mutta koska myöskin tiedettiin, että keisari, vaikka otti osaa suruun, ei kuitenkaan tahtonut olla ankara tappajaa kohtaan, joka oli puolustanut univormun kunniaa, niin kaikki muutkin olivat suopeat tappajalle, joka oli puolustanut univormun kunniaa. Ainoastaan kreivitär Jekaterina Ivanovna kevyt- ja vapaamielisyydessään antoi tappajasta tuomitsevan lausunnon.

--Rupeavat vaan juomaan ja tappamaan kelpo nuorukaisia,--en mistään hinnasta antaisi anteeksi,--sanoi hän.

--Tuota minä en ymmärrä, sanoi kreivi.

--Tiedän ettet sinä milloinkaan ymmärrä mitä minä puhun,--sanoi kreivitär kääntyen Nehljudofin puoleen.--Kaikki ymmärtävät, paitsi oma mies. Sanon, että minun on sääli äitiä, enkä tahdo, että tappaja jäisi hyvilleen tekonsa jälkeen.

Silloin tähän asti mykkänä istunut poika otti puolustaakseen tappajaa ja hyökkäsi äitinsä kimppuun, todistellen tälle jotenkin raa'alla tavalla, ettei upseeri olisi voinut muuten menetellä, että muuten upseerien oikeus olisi ajanut hänet pois rykmentistä. Nehljudof kuunteli ottamatta osaa keskusteluun, ja entisenä upseerina hän kyllä ymmärsi, vaikkei hyväksynytkään nuoren Tsharskin perusteluja, mutta samalla hän ehdottomastikin asetti rinnakkain tuon upseerin, joka oli toisen tappanut, sen vangin, kauniin nuorukaisen kanssa, jonka oli nähnyt vankilassa ja joka oli tuomittu pakkotöihin tappelusta ja miestaposta. Tämä, talonpoika, oli tappanut kiihoittuneessa mielentilassa ja oli nyt erotettuna vaimostaan, perheestään, omaisistaan, pantu rautoihin ja pää ajeltuna teki matkaa Siperiaan, edellinen taas istui hyvässä huoneessa päävahdissa, aterioitsi oivallisesti, joi mainiota viiniä, luki kirjoja ja jonkun päivän kuluttua varmaan tulisi pääsemään vapaaksi ja jatkamaan entistä elämäänsä, ainoastaan entistään huomatumpana.

Nehljudof sanoi ajatuksensa. Kreivitär Jekaterina Ivanovna aluksi yhtyi sisarensa pojan mielipiteeseen, mutta sitten rupesi äänettömäksi.

Niinkuin kaikki muut niin Nehljudofkin tunsi, että hän tuolla kertomuksella oli tehnyt jotakin suoraan sopimatonta.

Illalla, kohta päivällisien jälkeen alkoi suureen saliin kokoontua väkeä kuuntelemaan vastasaapuneen Kiesewetterin saarnaa. Saliin oli aivan kuin luentoa varten asetettu tuoliriviä korkeine kaiverrettuine selustimineen, ja pöydän eteen nojatuoli sekä pikkupöydälle vesikarahvi saarnaajata varten.

Ulkoportaitten edessä odotteli vaunuja. Salissa istuivat komeapukuiset naiset silkissä, sametissa, pitseissä, irtotukkineen ja kiristettyine ja täytettyine vyötäryksineen. Naisten joukossa istui miespuolisia sekä sotilas- että siviilihenkilöitä ja viisi henkeä alemmasta kansasta: kaksi talonmiestä, puotilainen, lakeija ja kuski.

Kiesewetter, lujarakenteinen harmahtava mies, puhui englanninkielellä, ja nuori laiha neitonen, rillit nenällä, käänsi hyvin ja nopeasti venäjäksi.

Saarnaaja puhui siitä että meidän syntimme ovat niin suuret, rangaistus niistä niin ankara ja välttämätön, että eläminen tämän rangaistus-uhan tiedossa on mahdoton.

--Ajatelkaamme, rakkaat veljet ja sisaret, ajatelkaamme itseämme ja omaa elämäämme, ajatelkaamme mitä teemme, miten elämme, miten suututamme armorikasta Jumalaa, mihin kärsimyksiin saatamme Kristuksen, ja me ymmärrämme, että ei voi olla kysymystä anteeksiannosta, ettei ole mitään ulospääsyä, ei mitään pelastusta, että meitä kaikkia uhkaa kadotus. Hirmuinen kadotus, ikuiset kärsimykset odottavat meitä, puhui hän vapisevalla, itkevällä äänellä.--Veljet, kuinka on meidän pelastuminen tästä hirveästä tulipalosta, jonka liekit jo leimuavat talon ympärillä ja kaikki ovet ovat suljetut!

Hän oli hetken ääneti, ja oikeat kyyneleet vuotivat hänen poskiansa myöten. Jo kahdeksan vuoden kuluessa, joka kerta kun hän oli päässyt tähän kohti omasta mielestään hyvässä puheessaan, hän tunsi kutkutusta kurkussansa, nipistystä nenässään ja silmistä alkoi vuotaa kyyneleitä.

Ja nämä kyyneleet liikuttivat häntä vielä enemmän. Huoneessa alkoi kuulua nyyhkytyksiä. Kreivitär Jekaterina Ivanovna istui pienen mosaiikkipöydän ääressä, nojaten päätään molempiin käsiinsä, ja hänen paksut olkapäänsä vavahtelivat. Kuski tuijotteli kummastellen ja pelokkaasti saksalaiseen, aivan kuin olisi ajanut tämän päälle tämän kumminkaan väistymättä. Enimmät istuivat samallaisessa asennossa kuin kreivitär Jekaterina Ivanovna. Wolfin tytär, joka oli isänsä näköinen, oli muodikkaassa puvussa polvillaan, kasvot käsiin peitettyinä.

Yhtäkkiä puhuja avasi kasvonsa ja ilmaisi niissä sangen luonnolliselta näyttävän hymyn, jommoisella näyttelijät ilmaisevat iloa, ja makealla, vienolla äänellä alkoi puhua:

--Mutta pelastus on olemassa. Siinä se on edessämme, helppona, iloisena. Tämä pelastus on se veri, jonka Jumalan ainoa poika meidän tähtemme on vuodattanut mennessään meidän tähtemme ristin-kärsimyksiin. Hänen kärsimyksensä, hänen verensä pelastaa meidät. Veljet ja sisaret,--alkoi hän taas kyyneleisellä äänellä,--kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut ainoan poikansa ihmiskunnan lunastukseksi. Hänen pyhä verensä...

Nehljudofin tuli niin tuskallisen paha olla, että hän, kaikessa hiljaisuudessa, nousi ja rypistäen kasvojansa ja pidätellen häpeän ilmaisua pujahti varpaillaan pois ja meni omaan huoneeseensa.

XVIII.

Juuri oli Nehljudof seuraavana päivänä saanut vaatteet yllensä ja aikoi laskeutua alakertaan, kun lakeija toi hänelle moskovalaisen asianajajan käyntikortin. Asianajaja oli tullut omissa asioissaan ja myöskin ollakseen läsnä Maslovan anomusta esiteltäessä senaatissa, jos se nimittäin pian tulisi esille. Nehljudofin lähettämä sähkösanoma oli palautunut takaisin Pietariin. Saatuaan Nehljudof ilta tietää milloin Maslovan asia tulisi esille ja mitkä olivat senaattorit, hän hymähti.

--Ihan kuin tahallaan ovat kaikki ehta senaattorin-tyyppejä,--sanoi hän:--Wolf on pietarilainen virkamies; Skovorodnikof on tieteellinen lakimies, ja Be käytännöllinen lakimies, ja sen tähden kaikkein elävin,--sanoi asianajaja.--Häneen voi kaikista enimmin luottaa. Entäs valitusasiain komiteassa?

--Olen juuri matkalla Vorobjofin luo, eilen en päässyt tapaamaan,--sanoi Nehljudof.

--Se on mainiota, lähtekäämme yhdessä. Minä saatan teidät omalla ajurillani.

Juuri ennen heidän lähtöänsä, jo eteisessä, tuli Nehljudofia vastaan lakeija kantaen kirjettä Mariettelta:

_»Pour vous faire plaisir, j'ai agi tout à fait contre mes principes, et j'ai intercédé auprés de mon mari pour votre protegée. Il se trouve que cette personne peut être ralachée immédiatement. Mon mari a eçrit au commandant. Venez donc_ ilman itsekkäisiä tarkoituksia. _Je vous attends_.[5] M».

--Sepä kaunista,--sanoi Nehljudof asianajajalle.--Nainen, jota he pitävät seitsemän kuukautta yksinäiskopissa, näyttäytyy kokonaan syyttömäksi, ja hänen vapauttamisekseen ei ole tarvinnut kuin sanoa yksi ainoa sana.

--Ainahan se on niin. No olettehan kaikessa tapauksessa saavuttanut tarkoituksenne.

--Niin, mutta tämä menestys katkeroittaa minua. Mitä siellä siis voikaan tapahtua? Mitä varten he ovat pitäneet häntä vangittuna?

--Semmoisiin asioihin on paras olla syventymättä. Niinpä minä siis saatan teitä,--sanoi asianajaja, kun he olivat tulleet ulos ja asianajajan tilaamat mainiot vaunut ajoivat eteen.

--Teidänhän piti parooni Vorobjofin luo? Asianajaja sanoi kuskille minne oli ajettava ja nöyrät hevoset toivat Nehljudofin pian sen talon eteen missä parooni asui. Parooni oli kotona. Ensimäisessä huoneessa oli paitsi kahta naista, nuori virkamies sijaisen univormussa, hänellä oli erinomaisen pitkä kaula, suuri aataminomena ja nokkela käyntitapa.

--Nimenne?--kysyi nuori virkamies, tullen tavattoman keveästi ja sulavasti naisten luota Nehljudofin luo.

Nehljudof sanoi nimensä.

--Parooni on puhunut teistä. Paikalla!

Ajutantti meni sisälle suljetusta ovesta ja saattoi sieltä itkettyneen naisen surupuvussa. Nainen laski luisilla sormillaan sekaantunutta suruharsoaan peittääkseen itkuansa.

--Olkaa niin hyvä,--kääntyi nuori virkamies Nehljudofin puoleen, kevyesti lähestyen työhuoneen ovea, avaten sen ja pysähtyen sen ääreen.

Tultuaan työhuoneeseen Nehljudof näki edessään keskikokoisen tanakan lyhyttukkaisen miehen pitkässä verkatakissa, joka istui nojatuolissa suuren kirjoituspöydän ääressä ja katseli iloisesti eteensä. Valkoisien viiksien ja parran keskellä punaisuutensa tähden sangen huomattavat hyväntahtoiset kasvot sulivat hänellä leppeään hymyyn Nehljudofin nähtyänsä.

--Hyvin hauska nähdä teitä, olimme äitinne kanssa vanhoja tuttuja ja ystäviä. Olen nähnyt teitä pikku poikana ja sitten upseerina. No, istukaahan nyt ja sanokaa millä voin teitä palvella. Niin, niin,--puhui hän pudistellen lyhyttukkaista harmaata päätänsä Nehljudofin kertoessa Feodosjan historiata.--Puhukaa, puhukaa, kyllä minä ymmärrän kaikki, niin, niin, se on todellakin liikuttavaa. Tottahan olette jättänyt anomuksen?

--Olen sen valmistanut,--sanoi Nehljudof, ottaen sen esille taskustansa:--Mutta olisin toivonut, että tähän asiaan pantaisiin erityistä huomiota.

--Olette tehneet erinomaisesti. Esitän asian välttämättä itse,--sanoi parooni, aivan luonnottomasti ilmaisten iloisissa kasvoissaan osanottavaisuutta.--Sangen liikuttavaa. Nähtävästi oli tyttö täydellinen lapsi, mies käyttäytyi raa'asti häntä kohtaan, se oli hänelle vastenmielistä, mutta sitten ajan tultua he rakastuivat toisiinsa... Kyllä, minä esittelen.

--Kreivi Ivan Mihailovitsh sanoi tahtovansa pyytää...

Tuskin oli Nehljudof maininnut nämä sanat kuin paroonin kasvojen ilme muuttui.

--Ehkä on sentään parasta että jätätte anomuksenne kansliaan, ja minä teen minkä voin,--sanoi hän Nehljudofille.

Samassa tuli huoneeseen nuori virkamies; hän näytti keikailevan käyntitavallaan.

--Tämä nainen pyytää saada sanoa vielä pari sanaa.

--Käskekää sitten. Ah, _mon cher_, kuinka paljon kyyneleitä täällä saa nähdä, ja kunpa pystyisi ne kaikki kuivaamaan. Mutta pitää koettaa parastansa.

Nainen tuli sisälle.

--Unohdin pyytää teiltä sitä, ettei hänen sallittaisi antaa pois tytärtä, sillä hän on kaikkeen...

--Johan sanoin toimittavani.

--Jumalan tähden, parooni, te pelastatte äidin.

Nainen tarttui hänen käteensä ja alkoi suudella sitä.

--Kaikki tyyni toimitan.

Naisen lähdettyä alkoi Nehljudofkin tehdä lähtöä.

--Teemme mikä on mahdollista. Kirjoitamme oikeusministeristöön, saamme sieltä vastauksen, ja teemme sitten tehtävämme.

Nehljudof meni täältä kansliaan. Niinkuin senaatissa oli nytkin vastassa mainiossa huoneustossa mainioita virkamiehiä, puhtaita, kohteliaita, hienon hienoja puvusta aina puhetapaan asti, tarkkoja ja ankaroita.

»Kuinka paljon, kuinka hirmuisen paljon heitä on, ja kuinka kylläisiä he ovat, kuinka puhtaat ovat heidän kauluksensa, kätensä, kuinka hyvin kiilloitetut ovat kaikilla saappaat, ja kuka sen kaiken saa tehdä? ja kuinka hyvä on heidän kaikkien olla verrattuina talonpoikaisiin, puhumattakaan vankilan asukkaista»,--ajatteli ehdottomasti taas Nehljudof.

XIX.

Se mies Pietarissa, josta riippui vangittujen kohtalon lieventäminen, oli saanut lukemattomia kunniamerkkejä, joista hän kantoi ainoastaan valkoista ristiä napinlävessä. Hän oli vanha kenraali saksalaisista parooneista, ansiokas, mutta järkensä puolesta jo hölttääntynyt, kuten hänestä sanottiin. Hän oli palvellut Kaukaasiassa, missä oli ansainnut tuon kovin halutun ristinsä sen johdosta, että hänen johdollansa venäläiset talonpojat, jotka olivat kerityt, puetut univormuihin ja varustetut kiväreillä painettien kanssa, olivat tappaneet yli tuhat vapauttaan ja perheitään puolustavaa ihmistä. Sitten hän oli palvellut Puolassa, missä hän niinikään oli venäläisiä talonpoikia pakottanut suorittamaan erinäisiä rikoksia, ja siitäkin saanut kunniamerkkejä ja prenikoita rintaansa; oli hän vielä ollut jossain muuallakin, jonka jälkeen, jo heikontuneena vanhuksena, oli saanut tämän nykyisen paikan hyvine asuntoineen, palkkoineen ja kunnioineen. Hän täytti ankarasti kaikki yläilmoista tulevat määräykset ja piti tätä täyttämistänsä erityisessä arvossa; pannen näihin ylhäältä tuleviin käskyihin erityisen merkityksen, hän oli sitä mieltä, että kaikkea saattoi maailmassa muuttaa, vaan ei näitä yläilmaisia määräyksiä. Hänen velvollisuutensa oli siinä, että hänen oli säilyttäminen kopeissa, yksinäis-selleissä valtiollisia rikoksentekijöitä molemmasta sukupuolesta, ja säilyttäminen näitä ihmisiä niin, että puolet heistä 10 vuoden kuluessa hukkui, osaksi kadottaen järkensä, osaksi kuollen keuhkotautiin, osaksi tehden itsemurhia: mikä nälällä, mikä lasisirpaleilla leikellen suolensa, mikä hirttäytyen, mikä polttaen itsensä.

Vanhalle kenraalille oli kaikki tämä tunnettu, se tapahtui kaikki hänen nähtensä, mutta tämänlaatuiset tapaukset eivät liikuttaneet hänen omaatuntoansa niinkuin hänen omaatuntoansa eivät liikuttaneet tapaturmaiset kuolemat ukkosesta, vedenpaisumuksesta j.n.e.

Nämät asiat seurasivat korkeimmasta paikasta, keisarillisen majesteetin korkeassa nimessä tulevien määräysten täyttämisestä. Mutta nämä määräykset olivat välttämättä täytettävät, ja sentähden oli aivan hyödytöntä ajatella niiden seurauksia. Vanha kenraali ei olisi sallinut ajatustakaan sinnepäin, ja piti isänmaallisena sotilasvelvollisuutenaan olla ajattelematta semmoisia asioita, ettei olisi suinkaan tullut hölläksi näiden hänen mielestään sangen tärkeiden velvollisuuksiensa täyttämisessä. Kerran viikossa vanha kenraali kävi kaikissa kopeissa ja kyseli niihin suljetetuilta oliko heillä mitään pyytämistä. Hän kuunteli heitä rauhallisena, salaperäisen äänettömänä, eikä milloinkaan täyttänyt mitään, koska kaikki pyynnöt olivat vastoin asetuksia.

Nehljudofin ajaessa vanhan kenraalin asunnon eteen, kuului tornista tavanmukainen hymni, soitettuna hienoäänisillä tornikelloilla, jonka jälkeen kellot löivät kaksi. Kuullessaan tätä hymniä Nehljudof ehdottomastikin muisti mitä oli lukenut dekabristien muistiinpanoissa siitä, minkä vaikutuksen tuo joka tunti uudistuva imelä soitto tekee elinkautisten vankien sieluihin[6].

Vanha kenraali istui paraikaa, Nehljudofin ajaessa hänen kortteerinsa eteen, pimeässä vierashuoneessa pienen pöytäsen ääressä ja pyöritteli yhdessä nuoren miehen, taiteilijan kanssa, joka oli erään hänen alaisensa virkamiehen veli, teelautaista paperiarkin päällä. Taiteilijan hienot, kosteat, heikot sormet olivat vanhan kenraalin karkeitten, ryppyisten ja nivelistään luutuneiden sormien lomassa, ja nämä näin yhtyneet kädet liikahtelivat teelautasen mukana paperiarkin päällä, jolle oli kirjoitettu kehään kaikki aakkosen kirjaimet. Lautasen oli vastaaminen kenraalin asettamaan kysymykseen, kuinka sielut kuoleman jälkeen tulevat tuntemaan toisiansa.

Sillä hetkellä kuin kamaripalvelijan virkaa toimittava renki toi Nehljudofin käyntikortin, puhui paraillaan Jeanne d'Arcin sielu. Jeanne d'Arcin sielu oli kirjaimien avulla jo sanotut sanat: »tulevat tuntemaan toisensa», ja tämä oli kirjoitettu muistiin. Rengin tullessa oli lautanen käväissyt _v_-kirjaimessa, sitten _a_-kirjaimessa ja pysähtynyt _l_-kirjaimen kohdalla, josta se teki nytkytteleviä liikkeitä sinne tänne. Nytkyttäminen syntyi siitä, että kenraalin mielestä olisi seuraava kirjain pitänyt olla _h_, sillä Jeanne d'Arcin piti hänen mielestään sanoa: tulevat tuntemaan toisensa tämän maailman _valheesta_ vapautumisensa jälkeen, tai jotain semmoista, ja seuraavan kirjaimen olisi siis pitänyt olla _h_; mutta taiteilija luuli seuraavaa kirjainta _o_:ksi, eli sielun tahtovan sanoa, että ne tulevat tuntemaan toisensa _valosta_, joka on lähtevä sielujen eteerillisestä ruumiista. Kenraali, rypistäen synkästi tuuheat harmaat kulmakarvansa tuijotti käsiin, ja kuvaillen, että lautanen liikkuu itsestään, veti sitä _h_:ta kohden. Nuori veretön taiteilija puolestaan, harva tukka korvain taakse kammattuna, katseli elottomilla sinisillä silmillään vierashuoneen pimeään nurkkaan, ja hermollisesti liikutellen huuliansa veti _o_:ta kohden. Kenraali tuli tyytymättömäksi, kun häntä vaadittiin tästä toimestansa, ja hetken vaiti oltuaan otti kortin, pani rillit nenälleen ja ähkien kivusta vyötäryksissä nousi koko pituuteensa, hieroskellen kangistuneita sormiansa.

--Käske työhuoneeseen.

--Sallittehan, herra kenraali, että lopetan yksin,--sanoi taiteilija nousten seisaalleen,--minä tunnen hengen läsnäoloa.

--Hyvä on, lopettakaa vaan,--sanoi kenraali päättävästi ja ankarasti ja läksi pitkine askelineen, jalat sisäänpäin, varmalla ja tasaisella käynnillään työhuoneeseen.

--Hauska nähdä,--lausui hän Nehljudofille epäystävällisellä äänellä nuo ystävälliset sanat, ja osoitti hänelle nojatuolin kirjoituspöydän ääressä.--Oletteko jo kauan sitte tulleet Pietariin?

Nehljudof vastasi tulleensa äskettäin.

--Kuinka jaksaa ruhtinatar, äitinne?

--Äiti on jo vainaja.

--Anteeksi, otan osaa suruunne. Poikani sanoi tavanneensa teitä.

Kenraalin poika oli alkamassa yhtä loistavaa uraa kuin isänsäkin, ja käytyään sota-akatemian läpi palveli vakooja-osastolla, kovasti ylpeillen niistä toimista, jotka siellä olivat uskotut hänelle. Hänen toimenansa oli spioonien johtaminen.

--Olenhan palvellut yhdessä isänne kanssa, olimme ystävyksiä, toveruksia. Entäs te, oletteko palveluksessa?

--En, en ole.

Kenraali pudisti paheksuvasti päätänsä.

--Minulla olisi teille pyyntö, herra kenraali,--sanoi Nehljudof.

--Sa-sa-sangen hupaista. Millä voin olla avuksenne?

--Jos pyyntöni on sopimaton, niin suonette minulle anteeksi. Mutta minun täytyy saattaa se perille.

--Mitä niin?

--Teillä säilytetään erästä Gurkevitshiä, niin tämän äiti nyt pyytäisi tavata häntä, tai ainakin, että pojalle annettaisiin kirjoja.

Kenraalissa ei voinut huomata tyytyväisyyttä eikä tyytymättömyyttä tehtyyn pyyntöön. Kallistaen päänsä syrjään hän pani silmänsä ryppyyn ikäänkuin ajatellakseen. Oikeastaan hän ei ajatellut niin mitään eikä pitänyt edes mitään väliä Nehljudofin kysymyksestä, hyvin tietäen vastaavansa asetusten hengessä. Hän yksinkertaisesti vaan lepuutti järkeänsä ja oli mitään ajattelematta.

--Tämä asia, nähkääs, ei riipu minusta,--sanoi hän hiukan levättyään.--Tapaamisoikeuksista on olemassa keisarillinen asetus, ja mitä siinä sallitaan, se on sallittua. Mitä taas kirjoihin tulee, niin meillä on kyllä kirjasto, ja heille annetaan ne, joita on lupa antaa.

--Mutta hän tarvitsisi tieteellisiä kirjoja, hänen täytyy harjoittaa opintoja.

--Älkää uskoko semmoista.--Kenraali oli taas hetken ääneti.--Sitä hän ei pyydä opintoja varten, vaan se on muuten vaan levottomuutta.

--Mutta pitäähän heidän saada vaikeassa asemassaan aikansa kulumaan,--sanoi Nehljudof.

--Aina heillä on valittamista,--sanoi kenraali.--Kyllähän me heidät tunnemme.

Hän puhui heistä aivan kuin jostain erityisestä, huonosta ihmisrodusta.

--He nauttivat täällä mukavuuksia, jommoisia aniharvoin tavataan vankiloissa,--jatkoi kenraali.

Ja aivan kuin puolustaakseen itseänsä hän alkoi tarkkaan kertoa kaikista mukavuuksista, joista vangitut olivat osalliset, aivankuin tuon laitoksen päätarkoitus olisi ollutkin vaan toimittaa vangituille mieluista olopaikkaa.

--Ennen muinoin taisi todellakin olla vähän ankaranpuoleista, mutta nyt heistä pidetään täällä mainiota huolta. He saavat kolme ruokalajia, joista yksi on aina liharuoka: kalopsia taikka kotlettia. Sunnuntaisin he saavat vielä neljännenkin--makean jälkiruuan. Niin että kunpa jokainen venäläinen vaan saisi niinkin hyvää ruokaa.

Kenraalilla kuten kaikilla vanhoilla ihmisillä oli se ominaisuus, että kun hän kerran pääsi vanhaan latuunsa, niin hänen piti sanoa kaikki puhtaaksi mitä hän oli moneen kertaan toistanut todistaakseen heidän vaativaisuuttaan ja kiittämättömyyttään.

--Kirjoja he saavat sekä hengellisiä että aikakauskirjain vanhoja vuosikertoja. Meillä on kirjasto. Mutta he lukevat aniharvoin. Aluksi se kyllä näyttää heitä huvittavan, mutta sitten uudet kirjat jäävät puoleksi aukileikkaamatta, ja vanhoissa sivut kääntämättä; koetimmehan kerran,--sanoi parooni kaukaisella yrityksellä hymyillä,--tahallamme panimme sivujen väliin paperirahan. Niin se jäikin paikoilleen ottamatta. Niin ikään ei ole kirjoittaminen heiltä kielletty,--jatkoi kenraali.--Saavat taulun ja krihvelin, niin että voivat huviksensa kirjoitella. Voivat pyhkiä pois ja jälleen kirjoittaa. Eivätkä sittenkään kirjoita. Ei, kyllä he hyvin pian muuttuvat aivan rauhallisiksi. Ainoastaan alussa he ovat levottomia, mutta sittemmin jo lihovatkin ja tulevat sangen hiljaisiksi,--puhui kenraali, aavistamatta sitä hirmua, mitä hänen sanansa merkitsivät.

Nehljudof kuunteli hänen käheätä vanhaa ääntänsä, katseli noita kangistuneita jäseniä, sammuneita silmiä harmaantuneiden kulmakarvain alla, noita vanhoja, ajeltuja, kuihtuneita poskia, joita sotilaskaulus tuki, tuota valkoista ristiä, joka oli tälle ihmiselle ylpeyden aiheena erittäinkin siitä syystä että hän oli sen saanut erikoisen julmista ja monilukuisista tapoista,--ja hän ymmärsi että sanoa vastaan, selittää tälle ihmiselle hänen sanojensa merkitystä olisi ollut aivan turhaa. Mutta hän pakoitti kuitenkin itsensä vielä kysymään tuosta toisestakin asiasta, vangitusta Shustovasta, josta äsken oli saanut tietää, että oli annettu käsky hänen vapauttamisestaan.

--Shustova? Shustova... En muista kaikkia nimeltä. Niitähän on niin paljon,--sanoi hän nähtävästi moittien heitä siitä, että he näin ylen määrin olivat täyttäneet vankilan. Hän soitti ja käski kutsua kirjanpitäjän. Tätä haettaessa kehoitteli hän Nehljudofia jatkamaan palvelusta, sanoen että rehellisiä, hyviä miehiä, joiden joukkoon hän tietysti luki myöskin itsensä, oli erityisesti tarpeen keisarille ... ja isänmaalle,--lisäsi hän nähtävästi vaan koristaakseen lausettansa.

--Minäkin olen vanha, mutta palvelenpa kuitenkin mikäli voimia riittää.

Kirjanpitäjä--kuiva, laiha mies levottomilla, viisailla silmillä,--tuli ja ilmoitti, että Shustovaa säilytetään jonkinlaisessa merkillisessä linnoituspaikassa ja että mitään papereita hänestä ei oltu saatu.

--Kun saamme, niin samana päivänä lähetämme. Emme heitä huviksemme pidä, emmekä välitä heidän vierailustansa,--sanoi kenraali jälleen yrittäen leikillisesti hymyillä, mutta saaden vanhat kasvonsa vaan pieneen irvistykseen.

Nehljudof nousi koettaen olla ilmaisematta inhon ja säälin sekaista tunnetta, jota hän tunsi tätä hirmuista vanhusta kohtaan. Mutta vanhus arveli puolestaan, ettei hänen pitäisi sentään olla liian sydämmetön toverinsa kevytmielistä ja nähtävästi eksynyttä poikaa kohtaan ja jättää antamatta tälle ohjetta.