# Ylösnousemus II

## Part 3

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/ylosnousemus-ii-12604/index.md

Kaikki oli hänellä nyt niin selvänä, ettei hän voinut kyllin ihmetellä kuinka ihmiset saattoivat olla näkemättä ja kuinka hän itsekin oli ollut kauvan aikaa näkemättä sitä, mikä oli päivänselvää. Kansa oli häviämäisillään, oli tottunut tähän omaan häviämistilaansa, sen keskuudessa oli päässyt valtaan häviämiselle ominaiset ilmiöt: lasten kuoleminen, naisten ylivoimainen työ, puuttuva ruoka kaikille, erittäinkin ukoille. Ja näin oli kansa vähitellen tullut siihen tilaan, ettei se itsekään nähnyt tilansa koko kauheutta eikä valittanut sitä. Ja sentähden mekin pidämme tätä tilaa luonnollisena, semmoisena kuin sen muka olla pitääkin. Nyt hänelle oli päivän selvänä, että kansallisen puutteen pääsyy, jota kansa itse hyvin tunsi ja aina toi esille, oli siinä, että tilanomistajat olivat ottaneet siltä sen maan, josta se yksistänsä saattoi elää. Oli tietysti aivan selvää, että lapset ja vanhukset kuolivat siksi, ettei heillä ollut maitoa, ja maitoa ei heillä ollut, koskei ollut maata missä syöttää karjaa ja korjata viljaa ja heinää; oli aivan selvää, että kansan koko kurjuus tai ainakin lähin, pääsyy tähän kurjuuteen oli siinä, että maa, josta kansa sai elatuksensa, ei ollut sen omissa käsissä, vaan niiden ihmisten käsissä, jotka käyttäen hyväksensä tätä oikeuttansa maahan elivät kansan työstä. Mutta sitä maata, joka oli niin välttämätön ihmisille, että nämät menivät sen puutteessa sukupuuttoon, muokkasivat juuri nämät ihmiset jotka olivat saatetut äärimmäiseen kurjuuteen, ja muokkasivat siinä tarkoituksessa, että vilja tulisi myydyksi ulkomaille ja maanomistajat voisivat ostaa itselleen hattuja, kävelykeppejä, vaunuja, pronssiesineitä j.n.e. Se oli hänelle nyt yhtä selvää, kuin oli selvää, että aitaukseen suljetut hevoset, syötyään aitansa kaiken ruohon, vähitellen laihtuvat ja kuolevat nälkään, kunnes ne päästetään semmoiselle maalle, mistä voivat löytää ruokansa... Ja se on hirmuista, eikä semmoista mitenkään voi eikä saa olla. Täytyy keksiä joku keino siihen, ettei semmoista olisi, tai ainakin olla itse ottamatta siihen osaa. »Ja minä ihan varmaan löydän nuo keinot», ajatteli hän kävellen lähimmässä koivikkokäytävässä. »Oppineissa seuroissa, valtiollisissa laitoksissa ja sanomalehdissä me keskustelemme kansan köyhyyden syistä ja keinoista kansan kohottamiseksi, mutta emme keskustele siitä ainoasta mahdollisesta keinosta, joka todella kohottaisi kansan, ja joka on siinä, että sille annetaan siltä otettu ja sille välttämätön maa.» Ja hän muisti elävästi Henry Georgen aatteen pääperusteet ja oman innostuksensa tähän kirjailijaan, ja ihmetteli kuinka hän oli saattanut unohtaa sen kaiken. »Maa ei voi olla omistuksen esineenä, se ei voi olla oston ja myynnin esineenä, yhtä vähän kuin vesi, kuin ilma, kuin auringonsäteet. Kaikilla on yhtäläinen oikeus maahan ja kaikkiin sen ihmisille tarjoomiin etuihin». Ja nyt hän ymmärsi minkätähden häntä oli hävettänyt se tapa, millä hän oli järjestänyt asiat Kusminskissa. Hän oli pettänyt itsensä. Tietäessään, ettei ihmisellä voinut olla oikeutta maahan, hän oli kuitenkin pidättänyt tämän oikeuden itsellensä ja lahjoittanut talonpojille osan siitä, mihin hänellä sydämmensä syvimmässä ei tuntunut olevan oikeutta. Nyt hän ei enää näin menettelisi, vaan muuttaisi senkin minkä oli järjestänyt Kusminskissa. Ja hän pani päässänsä kokoon semmoisen suunnitelman, että maa olisi annettava talonpojille arennille, mutta vuokrahinta katsottava samojen talonpoikain omaisuudeksi, siinä mielessä, että he maksaisivat nämät vuokrarahat ja käyttäisivät niitä veroihin ja kunnallisiin tarpeisinsa. Tämä ei ollut _single-tax_, Henry Georgen mukaan, vaan oli nykyisissä olosuhteissa käytännöllisin keino sinne päin. Pääasia oli, että hän luopui maaomistuksen käyttämisestä omaksi hyväkseen.

Kun hän tuli taloon, pyysi pehtori päivällisille, erittäin iloisesti hymyillen ja ilmaisten pelkäävänsä, ettei hänen vaimonsa yhdessä tuon höyhenkorva tytön kanssa valmistamat ruokalaitokset vaan olisi liiaksi kiehuneet tai paistuneet.

Pöydälle oli katettu karkea pöytäliina, servietin asemasta oli pesuliina koruompeluksilla, ja pöydällä oli sangattomassa soppavadissa potaattisoppaa sen saman kukon kanssa, joka oli oikonut milloin toista milloin toista mustista jaloistaan ja nyt oli leikeltynä, palasiksi hakattuna, monin paikoin vielä karvaisena. Sopan perästä tuli samaa kukkoa paistetuilla karvoilla ja piimäpiiraisia paljolla voilla ja sokerilla. Niin vähän maukasta kuin kaikki tämä olikin, söi Nehljudof kuitenkin huomaamatta mitä söi, niin kiintynyt hän oli omaan suunnitelmaansa, joka yhdellä kertaa oli vapauttanut hänet siitä alakuloisuudesta, minkä hän oli kylästä mukanaan tuonut.

Pehtorin vaimo katsahteli ovesta sillä aikaa kuin se tyttö korvahöyheninensä tarjosi pelokkaana ruokaa, ja itse pehtori tyytyväisenä vaimonsa taidosta yhä iloisemmin hymyili.

Päivällisen jälkeen sai Nehljudof suurella vaivalla pehtorin istutetuksi viereensä, ja tutkiakseen itseänsä ja samalla keskustellakseen jonkun kanssa siitä mikä oli niin hänen sydämmellään, esitti tälle suunnitelmansa maan luovuttamisesta talonpojille ja kysyi hänen mieltänsä asiasta. Pehtori hymyili ja tahtoi osoittaa jo kauvan sitten miettineensä juuri tätä samaa ja olevansa nyt hyvillään siitä mitä kuuli, mutta oikeastaan hän ei ymmärtänyt mitään, eikä nähtävästi ollut ymmärtämättä senvuoksi, että Nehljudof olisi puhunut epäselvästi, vaan senvuoksi, että tämän suunnitelman mukaan Nehljudof tuli luopuneeksi omasta edustaan toisten edun vuoksi; mutta se totuus, että jokainen ihminen huolehtii vaan omasta edustaan vastoin toisten ihmisten etua, oli niin juurtunut pehtorin tietoisuuteen, ettei hän otaksunut täydellisesti ymmärtävänsä, kun Nehljudof rupesi puhumaan siitä, että koko tulo maasta pitäisi liittyä talonpoikien omaan kunnalliseen rahastoon.

--Kyllä ymmärrän. Te tulisitte ottamaan koron tästä rahastosta?--sanoi hän mennen yhtäkkiä tyytyväisyydestä loistavaksi.

--En suinkaan. Ymmärtäkäähän toki, minä tahdon luopua kokonaan maasta.

--Mutta menettäisittehän siten tulonne?--sanoi pehtori hereten nyt hymyilemästä.

--Niin, minä aijonkin luopua siitä.

Pehtori huokasi raskaasti ja alkoi sitten jälleen hymyillä. Hän oli ymmärtänyt. Hän ymmärsi, ettei Nehljudof ollut aivan tervejärkinen ihminen, ja alkoi heti maasta luopuvan Nehljudofin suunnitelmasta hakea oman hyödyn mahdollisuutta; olisi välttämättä tahtonut ymmärtää suunnitelman niin, että hän saisi käyttää hyväkseen pois annettua maata.

Mutta kun hän ymmärsi tämänkin mahdottomaksi, meni hänen mielensä apeaksi eikä hän välittänyt enää koko suunnitelmasta, vaan jatkoi hymyilemistänsä ainoastaan isännän mieliksi. Huomattuaan ettei pehtori ymmärtänyt häntä, antoi Nehljudof hänen mennä ja istui itse veistellyn ja lakilla tahratun pöydän ääreen panemaan paperille suunnitelmaansa.

Päivä oli jo laskenut vastapuhjenneiden lehmuksien taa ja hyttyset lentelivät parvittain huoneeseen ahdistaen Nehljudofia. Hän sai kyhäelmänsä valmiiksi juuri siihen aikaan kuin kylästä alkoi kuulua karjan ammuntaa, avautuvien veräjien kitisemistä ja kyläkokoukseen tulleiden talonpoikain puhetta. Nehljudof kielsi pehtoria kutsumasta heitä konttoriin, vaan sanoi itse menevänsä kylälle siihen taloon mihin he kokoontuivat. Häthätää juotuaan pehtorin tarjooman lasillisen teetä, läksi Nehljudof kylälle.

VII.

Kylänvanhimman talon pihalla kokoontuneesta väkijoukosta kuului yhtenäinen keskustelun porina,--mutta Nehljudofin lähestyttyä puhe taukosi ja talonpojat aivan niinkuin Kusminskissakin ottivat toinen toisensa jälkeen lakit päästänsä. Täkäläiset talonpojat olivat paljon harmaammat kuin kusminskilaiset; niinkuin tytöt ja vaimot kaikki pitivät höyheniä korvissa, niin pitivät miehet melkein kaikki niinivirsuja ja kauhtanoita. Jotkut olivat avojaloin, paljaissa paidoissa, suoraan työstä kun olivat tulleet.

Nehljudof pakotti itsensä alkamaan puheensa ja ilmoitti talonpojille aikovansa antaa heille maan kokonaan. Miehet olivat ääneti eikä heidän kasvojensa ilmeessä tapahtunut mitään muutosta.

--Sillä minä katson,--jatkoi Nehljudof punastuen: että jokaisella on oikeus käyttää hyväksensä maata.

--Se on selvä. Se on ihan niin,--kuuluivat jotkut talonpojat sanovan.

Nehljudof jatkoi puhettaan siitä, kuinka tulo maasta pitää olla jaettu kaikkein kesken ja sen vuoksi ehdotti, että he ottaisivat maan haltuunsa ja maksaisivat siitä sen hinnan, minkä itse määräävät, kunnalliseen pääomaan, jota he itse tulisivat käyttämään hyväksensä. Yhä kuului hyväksyviä suostumuksen ääniä, mutta talonpoikien totiset kasvot menivät yhä totisemmiksi, ja heidän silmänsä, jotka olivat äsken katsoneet herraan, laskeutuivat alas, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet saattaa häntä häpeämään, kun muka hänen viekkautensa nyt oli tullut ilmi eikä hän voinut ketään pettää.

Nehljudof puhui jotenkin selvästi ja talonpojat olivat järkeviä ihmisiä, mutta he olivat ymmärtämättä häntä siitä samasta syystä, josta pehtorikaan ei ollut pitkään aikaan voinut ymmärtää. He olivat varmasti vakuutetut siitä, että jokaisen ihmisen piti jo luonnostaan katsoa omaa etuansa. Mutta erittäinkin tilanomistajista olivat he kauvan sitten, useampien sukupolvien yhteisen kokemuksen mukaan, tietäneet, että tilanomistaja aina valvoo omaa etuansa talonpoikien edun kustannuksella. Ja sentähden, jos tilanomistaja näin käski heidät eteensä ja ehdotti heille jotain uutta, tapahtui se arvatenkin tarkoituksella pettää heitä entistäkin viekkaammin.

--No, sanokaapas nyt minkä veron panette maalle?--kysyi Nehljudof.

--Mitäpä me rupeaisimme verottamaan? Emme me sitä voi. Teidän on maa ja teidän valta,--vastattiin väkijoukosta.

--No eihän, saatte itse käyttää hyväksenne nämät rahat kunnallisiin tarpeisin.

--Sitä emme voi. Kunta on erikseen ja tämä asia erikseen.

--Ettekö ymmärrä,--sanoi hymyillen pehtori, joka oli tullut Nehljudofia hakemaan, tahtoen selittää asiata:--ruhtinas tahtoo antaa teille maan rahan edestä, mutta nämät rahat annetaan takaisin teidän pääomaanne, kunnan käytettäväksi.

--Hyvin hyvästi ymmärrämme,--sanoi hampaaton vihainen äijä.--Se on sitten ikäänkuin pankki, meidän pitää maksaa sisään määräaikoina. Emme halua semmoista, muutenkin on vaikeata, mutta silloin menisimme ihan häviölle.

--Turhaa on koko juttu. Pysytään vaan entisessä,--kuului tyytymättömiä jopa raakojakin ääniä.

Erittäin kiivaaksi tuli vastarinta, kun Nehljudof mainitsi, että hän panisi kokoon sopimuksen, jonka sekä hän että he allekirjoittaisivat.

--Mitä niistä allekirjoituksista? Niinkuin olemme ennen työtä tehneet niin tulemme vastakin tekemään, mihin niitä allekirjoituksia tarvittaisiin? Me olemme vaan tyhmiä talonpoikia.

--Emme suostu, ylen on outo asia. Mikä oli ennen siksi jääköönkin. Kunhan vaan siemenjyvistä pääsisimme,--sanoivat jotkut.

Siemenistä pääsemisellä tarkoitettiin sitä, että kylvö oli heillä suoritettava nykyisen järjestyksen mukaan puoleksi talonpoikain omista siemenistä, mutta lie pyysivät että kylvö vasta suoritettaisiin kartanon siemenillä.

--Te siis hylkäätte, ette ota vastaan maata?--kysyi Nehljudof kääntyen keski-ikäisen, hymyilevän, avojalkaisen ja ryysyisen talonpojan puoleen, joka piteli erittäin jäykästi vasemmassa taivutetussa kädessään lakkirähjäänsä, aivan niinkuin sotamiehet pitelevät lakkiansa kun lakki komennetaan päästä pois.

--Aivan niin,--sanoi tämä talonpoika, joka nähtävästi ei ollut vielä vapautunut sotamiestapojen hypnoosista.

--Teillä on siis maata kylläksi?--sanoi Nehljudof.

--Ei suinkaan--vastasi teeskennellyn iloisella katseella tämä entinen sotamies hartaasti pidellen edessänsä ryysyistä lakkiansa, ikäänkuin olisi sitä tarjonnut kelle halukkaalle hyvänsä.

--No, miettikäähän nyt kuitenkin mitä olen teille sanonut,--puhui Nehljudof kummeksien ja toisti ehdotuksensa.

--Ei ole mitään miettimistä, minkä sanoimme sen sanoimme,--murahti vihasesti synkkä, hampaaton äijä.

--Jään vielä huomiseksi tänne,--jos muutatte mielenne, niin lähettäkää sana minulle.

Talonpojat eivät vastanneet mitään.

Näin ei Nehljudof saanutkaan mitään aikaan, ja hän meni takasin konttoriin.

--Sallikaahan huomauttaa, ruhtinas,--sanoi pehtori, kun he palasivat kotia,--että te ette milloinkaan pääse tolkulle tuon itsepäisen väen kanssa. Kun he kyläkokouksessaan kerran tekevät tenän, niin ette niitä siitä liikuta. Ne pelkäävät kaikkea. Nuo samat talonpojat, vaikkapa esimerkiksi tuo harmaapäinen, taikka se mustahko, joka pani vastaan,--ovat ylen viisaita miehiä. Kun täällä konttorissa joskus istutan sellaisen miekkosen teepöydän ääreen,--puhui pehtori,--ja haastelu pääsee vauhtiin, niin on hänellä järkeä loppumattomiin, ihan kuin milläkin ministerillä,--kaikki asiat hän arvostelee säntilleen. Mutta kyläkokouksessa hän on ihan toinen ihminen, kun pääsee kerran vänkkäämään yhtä ja samaansa...

--No, ehkä voisikin kutsua tänne kaikkien ymmärtäväisimpiä heistä,--sanoi Nehljudof:--kyllä minä heille tekisin tarkan selon.

--Miksei se kävisi päinsä,--sanoi hymyilevä pehtori.

--Vai niin, no käskekäähän sitten huomiseksi.

--Se käy hyvin päinsä,--sanoi pehtori ja hymähti vielä tyytyväisemmin,--käsken huomiseksi.

* * * * *

--Katos sitä vaan, kun oli keimee!--puhui musta talonpoika heiluen lihavan tamman selässä, pörhöisine, koskaan harjaamattomine partoineen. Hänen vieressään ajoi rautaisia liekoja helistellen toinen vanha, laiha, ryysyinen talonpoika. He veivät hevosia yösyötölle valtatien vierustoilla ja salaa kartanon metsässä.--Antaisi muka maan ilmaiseksi, kunhan kirjoittaisit alle; vähänkö ne ovat meitä vielä nylkeneet. Äläs poika, ei sitä niin vaan! Nyt me jo itse ymmärrämme,--lisäsi hän ja alkoi kutsua luoksensa yksikesäistä erille juossutta varsaa.

--He, heponi he,--huusi hän pysäyttäen hevosensa ja taakseen katsoen, mutta pystyharja varsa ei ollut takana, vaan oli syrjältä poikennut niitylle.

--Katos sinua hirtehistä, vai kartanon niityllekö menisit,--puhui musta, pörhöpartainen talonpoika kuunnellen suolakeheinän kahinaa, jonka läpi jälkeenjäänyt varsa juoksi pois kasteisilta, hyvänhajuisilta suoniityiltä.

--Kuuletko, jo tulee heinäaika, täytyy pyhäksi lähettää akat kitkemään,--sanoi laiha mies ryysyisessä kauhtanassa.--Muutoin menevät viikatteet pilalle.

--Kirjoita vaan alle muka,--jatkoi pörhöpartainen, arvostellen yhä herran puhetta,--mene sinne kirjoittamaan, kyllä se elävältä sinut nielee.

--Se on selvä,--vastasi äijä.--Eivätkä he enää mitään puhuneet. Kuului vaan hevosenjalkain töminää soraiselta tieltä.

VIII.

Palattuaan kotiin löysi Nehljudof hänen yösijakseen valmistetussa konttorihuoneessa korkean vuoteen, jossa oli höyhenpolstarit, kaksi tyynyä ja bordoonpunanen, kahdenmaattavaan sänkyyn aijottu, silkkinen, tiheillä korutikkauksilla varustettu, taipumaton peite,--nähtävästi pehtorin vaimon myötäjäisiä. Pehtori tarjosi Nehljudofille päivällisen jäännökset, mutta saatuaan kieltävän vastauksen ja pyydettyään anteeksi huonot varustukset, poistui ja jätti Nehljudofin yksikseen.

Talonpoikain kieltäytyminen ei lainkaan masentanut Nehljudofia. Päinvastoin, vaikka siellä Kusminskissa hänen ehdotuksensa oli hyväksytty ja koko ajan kuulunut kiitoslauseita, jota vastoin täällä oli osoitettu epäluottamusta jopa vihamielisyyttäkin, hän kuitenkin tunsi itsensä rauhalliseksi ja iloiseksi. Konttorissa oli tukahduttavaa ja likaista. Nehljudof meni pihalle ja aikoi lähteä puutarhaan, mutta muisti tuon yön, piikakamarin ikkunan, takimmaisen verannan,--ja hänestä oli epämiellyttävää kävellä paikoilla, joita rikokselliset muistot tahrasivat. Hän istui etehisen portaille hengittäen sisäänsä nuoren koivunlehden voimakasta tuoksua, josta täyttyi lämmin ilma. Hän katseli pimenevää puutarhaa ja kuunteli pauhua myllyltä, satakieliä ja jotain muuta lintua, joka yksitoikkoisesti piiperteli aivan verannan vieressä. Pehtorin ikkunassa sammutettiin valkea; idässä, liiterin takaa, alkoi taivas helakoitua nousevan kuun edellä; elovalkeat alkoivat leimahdella ja valaista umpeenkasvanutta, kukoistavaa puutarhaa ja hajoavaa taloa; kaukana jyrähti ukkonen ja kolmannes taivasta peittyi mustaan pilveen. Satakielet ja lintunen vaikenivat. Veden pauhun keskeltä kuului hanhien kaakatus, ja sitten kuului kylästä ja pehtorin pihalta varhaisten kukkojen laulu, kuten ne tavallisesti ennen aikaansa kiekuvat kuumina ukkosöinä... On sananlasku, että kun kukko varhain kiekuu, niin tulee hauska yö. Tämä yö oli Nehljudofille enemmän kuin hauska. Se oli hänelle iloinen, onnellinen yö. Mielikuvitus loi hänen eteensä uudestaan sen onnellisen kesän muistot, jonka hän oli viattomana nuorukaisena täällä viettänyt, ja hän muisti nyt itsensä semmoisena kuin hän oli sekä silloin että yleensä kaikkina elämänsä parhaimpina hetkinä. Hän muisti, vieläpä tunsi itsensä siksi samaksi, jona hän oli ollut, kun hän 14-vuotiaana poikana oli rukoillut, että Jumala ilmoittaisi hänelle totuuden, kun hän oli itkenyt äitinsä polvella erotessaan hänestä ja luvannut hänelle pysyä aina hyvänä eikä koskaan katkeroittaa hänen mieltänsä, tunsi itsensä siksi, mikä oli ollut silloin, kuin he Nikolenka Irtenjefin kanssa tekivät päätöksen, että tulisivat aina tukemaan toisiansa hyvässä ja koettamaan saattaa kaikkia ihmisiä onnellisiksi.

Hän muisti nyt, kuinka hän Kusminskissa oli joutunut kiusaukseen ja ruvennut säälimään rakennusta, metsää, taloutta ja maata, ja kysyi itseltään: sääliikö hän nytkin? Ja häntä kummastutti että hän oli edes voinut sääliä. Hän muisti kaikki mitä oli nähnyt: sen vaimon lapsinensa, jonka mies istuu vankilassa hänen, Nehljudofin, metsän haaskauksesta, muisti kauhistuttavan Martjonan, joka oli arvellut tai ainakin sanonut että heikäläisten naisten täytyy suostua herrojen rakastetuiksi; muisti tämän suhteet lapsiin, tavan millä lapsia kuljetettiin kasvatuslaitokseen, ja tuon onnettoman, hymyilevän, puuttuvasta ruuasta nääntyvän lapsen vanhuksen-kasvoineen ja ryysymyssyineen; muisti tuon raskauden tilassa olevan heikon naisen, jota olisi pakotettu työhön hänen, Nehljudofin hyväksi, siitä syystä että tämä työstä rasittunut nainen ei katsonut lehmäänsä, jolla ei ollut mitä syödä; ja siinä samassa muisti myös vankilan, paljaiksi ajetut päät, kopit, innoittavan hajun, kalisevat raudat, ja kaiken tämän rinnalla oman ja yleensä pääkaupunkilaisen herraselämän järjettömän ylellisyyden. Kaikki oli nyt ihan selvää ja epäilemätöntä.

Valoisa, melkein täysinäinen kuu nousi liiterin takaa ja pihan yli paneutuivat mustat varjot, ja rauta helkkyi hajoavan talon katolla.

Ja tahtomatta ikäänkuin päästää ohitsensa tätä valoa vaiennut satakieli alkoi puutarhassa jälleen viserryksensä.

Nehljudof muisti kuinka hän Kusminskissa oli alkanut miettiä elämäänsä, ratkaista kysymyksiä siitä, mitä ja kuinka hän tulisi tekemään, ja muisti kuinka hän oli sekaantunut näissä kysymyksissä voimatta niitä ratkaista, kun jokaisessa kysymyksessä oli ollut niin monta eri näkökantaa. Nyt hän teki itselleen samat kysymykset uudestaan, ja kummasteli kuinka yksinkertaista kaikki oli. Ja yksinkertaista se oli sentähden, ettei hän ajatellut miten hänen tulisi käymään, tämä kysymys ei edes kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan nyt hän ajatteli ainoastaan sitä, mitä hänen nyt oli tekeminen. Ja ihmeeksensä hän huomasi, ettei hän mitenkään voinut ratkaista kysymystä, mitä oli tehtävä hänen itsensä hyväksi, jota vastoin hän epäilemättömästi tiesi, mitä oli tehtävä muita varten. Hän tiesi nyt varmaan, että maa oli luovutettava talonpojille, sentähden että oli paha sitä pidättää. Tiesi epäilemättömästi, että piti oppia tuntemaan, päästä perille, selvittää itselleen, ymmärtää kaikki nuo tuomioistuimia ja rangaistuksia koskevat asiat, joissa hän tunsi näkevänsä jotain semmoista mitä muut eivät nähneet. Mitä tästä kaikesta seuraisi, sitä hän ei tiennyt, hän tiesi ainoastaan epäilemättömästi, että sekä edellistä, jälkimäistä että viimeistä hänen oli välttämättä tekeminen. Ja tämä luja vakaumus tuotti hänelle iloa.

Musta pilvi peitti nyt koko taivaan, ja elovalkeain sijaan näkyi jo salamoita, jotka valaisivat koko pihan ja kokoonlyhmistyvää taloa hajoavine verantoineen, ja jyrähdykset kuuluivat jo pään päältä. Kaikki linnut olivat vaienneet, mutta sen sijaan liikahtivat lehdet ja tuuli lehahti verannalle asti, missä Nehljudof istui, ja liehutteli hänen tukkaansa. Ripahti pisara, ripahti toinen, ja jo rämisi rumpuna peltikatto, kirkkaasti leimahteli koko ilma; samassa kaikki hiljeni, eikä ehtinyt Nehljudof lukea kolmeen, kuin ihan pään päällä jyskähti kauhea jymähdys, ja lähti kiiriskelemään pitkin taivasta.

Nehljudof meni sisälle taloon.

»Niin, niin»,--ajatteli hän,--»työ, joka meidän elämällämme tulee suoritetuksi, koko työ, sen koko ajatus on minulle käsittämätön, enkä minä sitä voi tajuta: mitä varten olivat tädit, mitä varten Nikolenka Intenjef kuoli, mutta minä jäin elämään? Mitä varten oli Katjusha? Ja mitä varten minun hulluuteni? Mitä varten tuo sota? Ja mitä varten sitä seuraava järjetön elämäni? Kaiken tämän ymmärtäminen, Isännän kaikkien aiheitten tietäminen ei ole minun vallassani. Mutta tehdä Hänen tahtoansa, joka on kirjoitettu minun omaantuntooni--se on minun vallassani, ja sen minä tiedän epäilemättömästi. Ja kun niin teen, olen ehdottomasti rauhallinen.»

Sade tuli alas virtana ja vuoti loristen katoilta ammeeseen, salamat valaisivat pihaa ja taloa nyt harvemmin. Nehljudof palasi takasin makuuhuoneeseen, riisuutui ja laskeutui vuoteelle, ei aivan pelkäämättä lutikoita, joiden olemassa oloa saattoi päättää rikkirevityistä, likasista seinäpapereista.

»Niin, tuntea itseänsä ei isännäksi, vaan palvelijaksi», ajatteli hän, ja iloitsi tästä ajatuksesta.

Hänen aavistuksensa menivät toteen. Tuskin oli hän sammuttanut kynttilän kuin elävät alkoivat häntä joka taholta syödä.

»Jos luopuu maasta, lähtee Siperiaan,--niin kirput, lutikat, siivottomuus.--Entäs sitten; jos se on kannettava, niin sen kannan.»--Mutta huolimatta tästä aikeesta hän ei voinut kantaa, vaan istui avatun ikkunan ääreen ihailemaan häipyvää pilveä ja jälleen esiintynyttä kuuta.

IX.

Vasta aamupuoleen sai Nehljudof unta ja heräsi senvuoksi seuraavana päivänä myöhään.

Puolipäivän aikaan tuli seitsemän pehtorin kutsumaa valittua talonpoikaa hedelmäpuutarhaan omenapuiden alle, minne pehtori oli laitattanut maahan pistettyjen tolppien varaan pöydän ja penkkejä. Jotenkin kauvan kesti ennenkuin talonpojat saatiin panemaan lakit päähänsä ja istumaan penkeille.

Erittäinkin itsepintaisesti piteli entinen sotamies edessään lakkirähjäänsä niinkuin niitä pidetään »hautajaisasentoon» komennettaissa. Hänellä oli tällä kertaa puhtaat sukkarievut ja virsut jalassa.

Vihdoin yksi heistä, leveäharteinen, arvokkaan näköinen talonpoika, jolla oli puoliharmaa parta, samallaisissa suortuvissa kuin Mikael Angelon Moseksella, ja tuuheita, harmaita kiharoita päivettyneen ja paljastuneen ruskean otsan ympärillä, pani päähänsä suuren lakkinsa ja kääräisten ympärilleen uuden, kotokutoisen kauhtanansa, pujottautui penkille istumaan. Silloin muut heti seurasivat esimerkkiä. Kun kaikki olivat sijoittuneet, istui Nehljudof heitä vastapäätä ja nojautuen pöytään paperin yli, jossa hänellä oli kirjoitettuna suunnitelmansa konsepti, alkoi sitä lukea ja selitellä.