Part 2

Ja yhtäkkiä Nehljudof muisti, että joskus, kauvan sitten, kun hän oli nuori ja viaton, hän aivan samalla tavalla täällä kuuli tuommoista märkäin vaatteiden poukuttamista joelta ja myllyn yksitoikkoisen pauhun keskeltä, aivan samalla tavalla keväinen tuuli liikutteli hiuksia hänen märällä otsallaan ja paperilehtiä leikellyn ikkunalaudan päällä, ja aivan samalla tavalla oli pelästynyt kärpänen lentänyt korvan ohitse; ja hän ei ainoastaan muistanut itseänsä 18-vuotiaana poikana, jommoisena oli silloin, vaan tunsi itsensä samaksi, yhtä raittiiksi, yhtä puhtaaksi ja yhtä suurten tulevaisuuden aatteiden innostamaksi, mutta samalla, kuten tapahtuu unessa, hän tiesi, että kaikki se oli mennyttä, ja hänen mielensä tuli kauhean alakuloiseksi.

--Milloin suvaitsette syödä aamiaista?--kysyi pehtori hymyillen.

--Milloin hyvänsä--en ole nälkäinen. Minä menen kylälle kävelemään.

--Ettekö suvaitsisi katsahtaa päärakennukseen, minulla on siellä sisällä kaikki järjestyksessä. Tehkää hyvin katsahtakaa, jos ulkopuolella onkin vähän...

--Ei, kylläpähän sitten. Sanokaa, tiedättekö täällä erästä vaimoa nimeltä Matriona Harina? (Se oli Katjushan täti).

--Kyllä kaikitenkin. Tuollahan se asuu kylässä,--enkä millään muotoa saa sitä tottelemaan. Se pitää kapakkata. Olen tavannut monta kertaa, olen torunut, mutta sääli on viedä käräjiinkin, mummolla on lapsenlapsia,-- sanoi pehtori yhä samalla tavalla hymyillen, jolla sekä tahtoi miellyttää isäntää että ilmaisi olevansa vakuutettu Nehljudofin ymmärtävän kaikenlaisia asioita yhtä hyvin kuin hänkin.

--Missä hän asuu? Tahtoisin mennä hänen luoksensa.

--Kylän päässä, kolmas mökki sieltäpäin. Vasemmalla puolella on savimökki ja kohta sen takana on hänen toliinsa. Ehkä tulen teitä saattamaan,--puhui pehtori iloisesti hymyillen.

--Ei, kiitoksia, kyllä minä löydän, mutta olkaa te hyvä, käskekää sillaikaa ilmoittaa talonpojille että he tulisivat kokoon, minun täytyy puhua heidän kanssaan maasta,--sanoi Nehljudof aikoen täällä tehdä talonpoikien kanssa samallaisen välipuheen kuin Kusminskissakin, ja jos mahdollista jo tänä iltana.

IV.

Tultuaan portista kohtasi Nehljudof kovalla kujapolulla nopeasti, lihavilla avojaloilla juoksevan talonpoikaistytön kirjavassa esiliinassa ja höyhenet korvissa. Palatessaan nyt takasin tämä heilutti vikkelästi vasenta kättänsä ja painoi oikealla punasta kukkoa lujasti mahaansa vasten. Kukko heiluvine, punaisine helttoinensa näytti aivan rauhalliselta, ainoastansa silmät tahtoivat toisinaan mennä nurin ja milloin se ojensi milloin se koukisti toisen mustan jalkansa, tartuttaen kyntensä tytön esiliinaan. Kun tyttö alkoi lähestyä herraa, hän ensin hiljensi vauhtinsa juoksusta käyntiin, mutta tultuansa kohdalle pysähtyi ja, ottaen päällänsä vauhtia, kumarsi, ja vasta Nehljudofin mentyä jatkoi matkaa kukkoinensa, Laskeutuessaan kaivolle Nehljudof tapasi vielä akan, jonka koukistunut selkä likaisine karkeine paitoineen painui alas raskaan vesikorennon alla. Akka asetti varovasti ämpärit viereensä ja sitten, samalla tavalla vauhtia ottaen, kumarsi hänelle.

Kaivon takana alkoi kylä. Oli kuuma poutapäivä ja jo 10:n aikaan aamulla paahtoi aurinko, peittyen vaan silloin tällöin pilvien taakse. Koko kyläkujalla oli väkevä, ei varsin epämiellyttävä lannanhaju, joka tuli sekä mäenrinnettä nousevista sontakuormista että erittäinkin takapihojen avatuilta tunkioilta, joiden ohi Nehljudof kulki. Kuormien jälessä kulkivat alamäkeä talonpojat, avojaloin, sontaan rypeytyneissä alushousuissaan ja paidoissaan. He katselivat pitkäkasvuista, paksua herraa, joka harmaassa hatussa, auringossa kiiltävän silkkinauhan kanssa, kulki ylös kylään, koskettaen joka toisella askeleella maahan kiiltävällä, pallopäisellä mukurakepillään. Palaavat sonnanajajat täristen tyhjien rattaittensa kokassa seurasivat kummastunein katsein ja lakkiansa nostellen tuota tavatonta ilmiötä, joka nyt kulki heidän kujaansa myöten; vaimot tulivat kuisteille ja veräjien suulle ja näyttelivät häntä silmillänsä seuraten toinen toisilleen.

Neljännen takapiha-portin luona, jonka ohi Nehljudof kulki, oli hänen pysähtyminen juuri ulosajavan suuren sontakuorman vuoksi, jonka päälle oli viskattu niinimatto istumista varten. Kuusivuotias poika, kiihkeästi odottaen milloin pääsisi ajamaan, kulki kuorman takana. Nuori talonpoika niinitallukoissa tuli pitkin askelin, hevosta ajaen, portista. Pitkäjalkainen, sinertävä varsa hypähti porttien takaa esille, mutta säikähti Nehljudofia, painautui rattaita vastaan ja kolhien jalkojansa pyöriin juoksi emänsä edelle, joka levottomana hirnahtaen veti tarhasta raskasta kuormaa. Seuraavaa hevosta ohjasti ulos reipas ukko, paljain jaloin, viiruisissa alushousuissa ja pitkässä likasessa paidassa, selässä esiinpistivine heikkoine lapaluineen.

Kun hevoset pääsivät ajotielle, joka oli täynnänsä harmaita palaneita sontakokkareita, palasi ukko portin luo ja kumarsi Nehljudofille.

--Olet kai meidän neitien veljenpoika?

--Olen kyllä,

--Terve tulemaasi, meitäkö tulit katsomaan?--sanoi puheliaasti ukko.

--Niin, niin... No, mitäs teille kuuluu?--sanoi Nehljudof tietämättä mitä puhuisi.

--Mitäkö kuuluu! Mitäs muuta kuin huonoa meille kuuluu,--puhkesi ikäänkuin mielihyvällä virtensä puhelias äijä.

--Miksi niin, huonoa?--sanoi Nehljudof tullen portista sisälle.

--No, kuinkas muuten kuin huonoa? Ihan kaikkein huonointa,--sanoi ukko seuraten Nehljudofia katoksen alle, missä sonta oli luotu pois maahan asti.

Nehljudof tuli hänen kanssaan katoksen alle.

--Siinähän niitä minulla on--kaksitoista henkeä,--jatkoi ukko osottaen kahta vaimoihmistä, jotka, liinat päästä soluneina, hikisinä, hameet ylöskäärittyinä ja pohkeet puoleksi lantaliejuissa, seisoivat talikkoineen tunkion törmässä.--Joka kuukausi menee 6 puntaa ostoviljaa, mutta mistäpäs otit?

--Eikö riitä omasta?

--Omastako?!--sanoi pilkallisesti hymähtäen ukko.--Minulla on maata kolmen hengen elatukseksi, mutta eloa korjasimme vaan kahdeksan kuhilasta; ei piisannut jouluunkaan.

--Niin mitäs sitten teette?

--Teemme minkä teemme, yhden olen antanut työhön, ja teidän armoltanne sain lainaksi rahoja, jotka jo ennen pääsiäistä kaikki vaadittiin takasin; mutta verot eivät ole maksetut.

--Paljonko on veroja?

--Minun talostani menee 17 ruplaa joka vuosikolmanneksena. Jumala varjelkoon siitä elämästä, ei tiedä itsekään miten selviytyä.

--Saapiko katsahtaa tupaanne?--sanoi Nehljudof mennen eteenpäin pitkin karjapihaa ja jälleen joutuen vasta talikolla käännettyjen ruskeankeltaisten ja kovasti haisevien sontakerrosten päälle,

--Miksei, käyhän vaan sisälle,--sanoi ukko, ja loan puristuessa varpaiden välistä harppasi nopein paljain jaloin Nehljudofin edelle aukaisten hänelle tuvan ovea.

Akat korjasivat liinansa ja laskivat liepeensä sekä katselivat uteliaisuudella heidän taloonsa tulevaa puhdasta herraa kultanappi-hihoilla.

Kaksi tyttöä hypähti paitasillaan esille tuvasta. Kyykistyen ja ottaen lakkinsa pois päästä Nehljudof tuli etehiseen ja siitä happamelta ruualta haisevaan ahtaaseen tupaan, jossa oli kaksi kangaspuuta. Tuvan uunin ääressä seisoi akka hihat käärittyinä ylös laihoilta suonikkailta ja ruskettuneilta käsivarsilta.

--Tässä on meidän herramme, hän tulisi meille vieraaksi,--sanoi ukko.

--Terve tuloa vaan,--sanoi akka leppeästi, kääntäen alas hihojansa.

--Halusin nähdä kuinka elelette,--sanoi Nehljudof.

--Elelemme niin kuin näet. Tupa on sortumaisillaan, ett'on henki vaarassa. Mutta äijä sanoo sen kyllä kelpaavan; ja niin me sitten elelemme--hallitsemme,--puhui virkeä akka hermollisesti nytkytellen päätänsä.--Pian tästä huudan kaikki päivällisille. Alan syöttää työväkeäni.

--Mitä teillä on päivälliseksi?

--Mitäkö on päivälliseksi? Hyvä on ruokamme. Ensi-ateriaksi leipää kaljan kanssa, sitten kaljaa leivän kanssa,--sanoi akka paljastaen puoleksi kuluneet hampaansa.

--Ei, ilman leikkiä, näyttäkää minulle mitä aijotte nyt syödä.

--Syödäkö?--sanoi nauraen ukko.--Kyllä ei ole ruokamme konstikas. Näytäs hänelle suotta.

Akka pudisteli päätänsä.

--Johan nyt pitäisi meidän talonpoikaista ruokaa ruveta näyttämään. Olet sinä kummallinen herra, kun sinua tässä oikein katselen. Kaikkea sinun pitäisikin tietää. No, niinpä siis ensiksikin leipää kaljan kanssa, ja kaalisoppaa,--katsos, tämmöisiä sinttiä, joita akat eilen toivat,--siinä on meidän kaalisoppamme, sitten vielä perunoita.

--Eikö mitään muuta?

--No vieläkös muuta, rahtunen maitoa kait sekaan,--sanoi akka naurahdellen ja oveen päin vilkaisten.

Ovi oli auki ja eteinen oli täynnä väkeä, lapsia, tyttöjä, vaimoja rintalasten kanssa, jotka kaikki puristautuivat pieliin nähdäkseen vierasta herraa, joka tahtoi nähdä talonpoikaista ruokaa. Akka nähtävästi ylpeili taidostaan käyttäytyä herrojen kanssa.

--Huono, huono on, herra, meidän olomme, mitä siitä puhuukaan,--sanoi ukko.--Minne tungette siinä!--kiljasi hän ovessa seisoville.

--No, hyvästi sitten,--sanoi Nehljudof tuntien tukaluutta ja häpeää, joiden syystä hän ei tehnyt itselleen selvää.

--Nöyrimmästi kiitän käynnistänne,--sanoi ukko.

Eteisessä toinen toisensa päälle tunkeutunut väkijoukko päästi hänet ohitsensa ja hän tuli kujalle ja meni sitä myöten ylöspäin. Hänen perässään tuli eteisestä kaksi paljasjalkaista poikaa: toinen vanhempi, likaisessa, ennen muinoin valkoisessa paidassa, ja toinen huonossa, haalistuneessa, ruusunpunaisessa. Nehljudof katsahti heihin.

--Minnekäs menet nyt?--sanoi edellinen poika.

--Matrjona Harinan luokse,--sanoi hän.--Tunnetteko?

Pieni poika ruusunpunasessa paidassa rupesi jostain syystä nauramaan, mutta vanhempi kysyi totisena:

--Minkä Matrjonan? Onko se vanha?

--On, vanha.

--Ohoo,--sanoi poika.--Vai sekö se on, se asuu ihan kylän päässä. Kyllä me saatamme sinut. Kuules, Petjka, mennään saattamaan häntä!

--Entäs hevoset?

--No, ehkei niille mitään tule.

Petjka suostui ja he läksivät kolmisin ylös pitkin kylää.

V.

Nehljudofin oli poikien kanssa helpompi olla kuin aikaihmisten, ja hän joutui tiellä keskusteluun heidän kanssaan. Se pieni, ruusunpunasessa paidassa, lakkasi nauramasta ja puhui nyt yhtä viisaasti ja perusteellisesti kuin vanhempikin.

--Kukas on teillä kaikkein köyhin?--kysyi Nehljudof.

--Kukako on köyhä? Mihaila on köyhä, Semjon Makarof, ja vielä Martta ovat köyhiä.

--Entäs Anisja, se on vielä köyhempi. Anisjalla ei ole lehmääkään--he käyvät kerjuulla,--sanoi pieni Fedja.

--Hänellä ei ole lehmää, mutta heitä onkin kaikkiaan vaan kolme, mutta Martta on itse viides kotonaan,--sanoi vanhempi poika.

--Mutta Anisjapa on leski,--väitti ruusunpunanen poika, pitäen Anisjan puolta.

--Sinä sanoit että Anisja on leski, mutta onpa Marttakin yhtä hyvin kuin leski,--jatkoi vanhempi poika.--Eihän silläkään ole miestä.

--Missäs hänen miehensä on?--kysyi Nehljudof.

--Linnassa täitä ruokkimassa,--sanoi vanhempi poika käyttäen tavallista sananpartta.

--Viime suvena hän kartanon metsästä kaatoi kaksi koivua ja joutui siitä kiinni,--kiirehti pieni ruusunpunanen sanomaan.--Nyt istuu jo kuudetta kuukautta, mutta vaimo kerjää, kolme lasta ja vaivainen mummo,--luetteli hän perusteellisesti.

--Missä hän asuu?--kysyi Nehljudof.

--Juuri tässä,--sanoi poika osottaen huonetta, jonka vastapäätä seisoi pikkuruikkuinen liinatukkainen lapsi, tuskin pysyen pystyssä ulospäin käyristyneillä jaloillaan, seisoi ja huojui sillä polulla, jota myöten Nehljudof kulki.

--Vai sinä Vasjka, minne olet poikaräppänä taas noussut?--huusi vaimo, tullen täyttä vauhtia tuvasta likasessa, harmaassa, ikäänkuin saveen rypeytyneessä paidassa; hän noppasi lapsen syliinsä, syöksyi pelästynein katsein Nehljudofin edelle, ja vei lapsen tupaan.

Aivan kuin hän olisi pelännyt että Nehljudof tekee jotakin pahaa hänen lapselleen.

Se oli sama nainen, jonka mies istui vankilassa Nehljudofin metsästä kaadettujen koivujen vuoksi.

--Entäs Matrjona sitten, onko hän köyhä?--kysyi Nehljudof heidän lähestyessä Matrjonan mökkiä.

--Mikä köyhä se olisi: se myö viinaa,--sanoi päättävästi ruusunpunanen, laiha poika.

Tultuaan Matrjonan mökille Nehljudof päästi pojat menemään, meni itse etehiseen ja siitä tupaan. Eukko Matrjonan tölli oli noin neljän ja puolen metrin pituinen, niin että uunin takana olevalla vuoteella ei pitempi ihminen olisi voinut oikaista itseänsä: »tällä samalla vuoteella»--ajatteli Nehljudof,--»oli Katjusha sitten synnyttänyt ja sairastanut». Melkein kaiken tilan töllissä ottivat kangaspuut, joita Nehljudofin sisäänastuessa ja päätään satuttaessa matalaan oveen akka paraillaan pani kokoon vanhimman lapsenlapsensa kanssa. Kaksi muuta lapsenlasta tölmäsi paistikkaan tupaan herran perässä, pysähtyen hänen taaksensa ovelle ja käyden käsin sen kahvaan.

--Ketä haette?--kysyi akka vihasesti, äkeissään siitä ettei saanut kuntoon kangaspuita. Paitsi sitä hän, kun kaupitteli viinaa, pelkäsi kaikkia tuntemattomia.

--Minä olen tilanomistaja. Haluaisin vähän puhua kanssanne.

Akka ensin äänettömänä tarkasteli Nehljudofia,--sitten hänen katsantonsa rupesi äkkiä paistamaan.

--Vai sinäkö se olitkin, minä hölmö kun en tuntenut, luulin ohikulkijaksi,--alkoi hän puhua teeskennellyn ystävällisellä äänellä.--Vai sinäkö se, herrasen poika.

--Saisinkohan puhua ilman kuulijoita,--sanoi Nehljudof vilkaisten avattuun oveen, jossa seisoi lapsia ja niiden takana laiha nainen, sylissä, taudista riutunut, kalpea, mutta kuitenkin hymyilevä lapsi, ryysyistä tehty myssy päässä,

--Pääsettekö siitä! Näitäkö kummia nyt katsomaan! Malttakaahan, minne se saikaan minun keppini,--huusi akka ovessa olijoille.--Sulje ovi.

Lapset poistuivat, vaimo sylilapsen kanssa sulki oven.

--Minä luulin että kuka se on? Ja se olikin herra itse, sinä kultainen, sinä kaunokainen,--puhui akka.--Ettäs pistitkin jalkasi tämmöiseen tölliin. Voi sinua, hopean hohtava! Istuhan tänne, teidän ylhäisyytenne, tänne tuolille,--puhui hän pyyhkien esiliinalla kangastuolia.--Ajattelin, mikä piru sieltä taas tulee, ja se on sitten itse teidän ylhäisyytenne, herra hyvä, hyväntekijämme, ruokkijamme. Annahan anteeksi vanhan hölmön,--sokeaksi olen jo käynyt.

Nehljudof istui, akka tuli hänen eteensä, nojasi poskensa oikeaan käteensä ja tuki vasemmalla oikean terävätä kyynäspäätä, ja rupesi puhumaan laulavalla äänellä:

--Kuinka oletkin vanhentunut, teidän ylhäisyytenne; kuin nauris olit ennen pyöreä, ja minkäs näköinen oletkaan nyt! Niin ain-ain, huolet kaikitenkin.

--Minä tulin kysymään, että muistatkohan sinä Katjusha Maslovaa?

--Katariinaako? Kuinka en muistaisi, olihan hän minun sisareni tytär. Johan nyt olisin unohtanut; paljon, paljon olen hänen tähtensä kyyneleitä vuodattanut. Tiedänhän minä kaikki. Kukapa olisi Jumalan edessä synnitön ja keisarin edessä syytön. Nuoruus ja hulluus,--teetä, kahvia juodaan, ja niin pääsee paha riivaamaan, se on voimakas, synti tulee helposti. Minkä sille taitaa! Ethän sinä häntä jättänyt, vaan annoit suuren summan, 100 ruplaa hellitit. Katariina itse pilasi kaikki, ei voinut tulla järkiinsä. Jos hän olisikin minua kuullut, kyllä olisi voinut elää. Ja vaikka hän on sisarentytär minulle, sanon suoraan: tyttö ei ole toimellinen. Hankin hänelle mainion paikan, mutta hän ei tahtonut nöyrtyä, haukkui herransa. Eihän meidän sovi herrasväkeä haukkua,--silläpä hän kadottikin paikkansa; sitten olisi vielä voinut elää metsävahdin luona, mutta eipä sekään kelvannut.

--Minä halusin kysyä lapsesta. Eikö hän synnyttänyt teidän luonanne? Missä on lapsi?

--Lapsesta minä pidin hyvää huolta. Katariina oli sairaana, eikä voinut nousta. Minä toimitin tytölle kristillisen kasteen ja hommasin sen kasvatuslaitokseen. Eihän tuommoista enkelin sielua saata kiduttaa, kun äiti on kuolemaisillaan. Muut tekevät niin, että jättävät pienokaisen, eivät ruoki sitä, johon se sitten kuihtuu, mutta minä ajattelin että parempi on kun vähän puuhaan ja lähetän sen kasvatuslaitokseen. Kun rahojakin oli, niin toimitimme sen sinne.

--Olikos numeroa?

--Oli numerokin, mutta lapsi kuoli samassa. Hän sanoi: sen kun pääsin perille, siihen kuoli.

--Kuka hän?

--No, se vaimo, se joka asui Skorobnossa. Sillä oli semmoinen virka. Malanjaksi sanottiin, nyt se on jo kuollut. Ylen viisas oli tämä vaimo, ja osasi järjestää asiat. Kun hänelle tuotiin lapsi, otti hän sen luokseen ja elätteli kotonansa. Ja elätteli, tietäkääs, siksi kun kertyi enemmän. Kun sitten oli kolme taikka neljä koossa, vei hän kaikki yhtaikaa. Oli vielä niin mukavasti kätkytkin laitettu, suureksi, vallan kuin kahden maattavaksi, että sopi panna kummallekin puolelle. Siinä oli sankakin. Siihen hän ne asetti kaikki neljä jalat yhteen ja päät poispäin, etteivät päässeet toisiansa kolhimaan, ja niin läksi viemään neljää yhdellä kertaa. Tutit pisteli suihin, että olivat ääneti, kullanmuruset.

--Entä sitten?

--No, samalla tavalla se Katariinankin lapsi vietiin, parisen viikkoa piti ensin luonansa. Hänenpä luona lapsi ensin alkoikin huonontua.

--Oliko se kauniskin?--kysyi Nehljudof.

--No, oli semmoinen, ettei siitään enää somene. Ihan sinun näkösesi,--lisäsi akka iskien vanhaa silmäänsä.

--Mutta miksi lapsi kuihtui, luultavasti huonosti ruokittiin.

--Mitäs siitä puhuukaan? Sen että nimeksi vaan. Arvaahan sen kun ei lapsi ole oma. Kunhan sai elävänä perillekin. Sanoi sen heti Moskovaan tultua heittäneen henkensä. Toihan se todistuksenkin, niinkuin ainakin. Ylen viisas oli akka.

Siinä se, minkä Nehljudof sai lapsestaan tietää.

VI.

Vielä kerran satutettuaan päänsä tuvan ja eteisen ovenkamanaan tuli Nehljudof ulos kujalle. Lapset: valkonen miettiväinen, ja ruusunpunanen odottelivat häntä. Heihin oli yhtynyt vielä joitakuita muita. Odottavien joukossa oli lisäksi muutamia naisia sylilapsien kanssa ja myöskin se laiha nainen, jonka sylissä oli tuo veretön lapsukainen ryysyistä sommiteltu myssy päässä. Tämä lapsukainen hymyili kummallisesti vanhuksen kasvoillansa ja yhä liikutteli jännittyneesti vääristyneitä, suuria sormiansa.

Nehljudof tiesi, että tämä oli kärsimyksen hymyilyä. Hän kysyi kuka nainen oli.

--Se on sama Anisja, josta sinulle haastoin,--sanoi vanhempi poika.

Nehljudof kääntyi Anisjan puoleen.

--Kuinka sinä elelet?--kysyi hän.--Millä elätät itseäsi?

--Milläkö elän? Kerjuulla--, sanoi Anisja ja rupesi itkemään.

Mutta vanhuksen näköinen lapsi suli kokonaan hymyilyyn vääristellen pikku jalkojansa, hienoja kuin onkimadot.

Nehljudof otti esille lompakkonsa ja antoi vaimolle kymmenen ruplaa. Tuskin oli hän päässyt pari askelta eteenpäin, kun hänet saavutti toinen nainen lapsen kanssa, sitten joku akka, sitten taas vaimo. Kaikki puhuivat köyhyydestänsä ja pyysivät apua. Nehljudof jakoi pois ne 60 ruplaa pieniä paperirahoja, jotka olivat hänen lompakossaan, ja palasi masentuneena ja alakuloisena kotiin, s.o. pehtorin sivurakennukseen.

Pehtori vastaanotti Nehljudofin hymyillen, ja ilmoitti että talonpojat kokoontuvat illalla. Nehljudof kiitti häntä, ja menemättä huoneisiin läksi puutarhaan kävelemään pitkin ruohoa kasvavia teitä, jotka olivat täynnänsä omenakukkien valkoisia lehtiä. Ja hänen ajatuksensa pyörivät yhä siinä, mitä hän oli nähnyt.

Ensin oli sivurakennuksen luona hiljaista, mutta sitten sieltä alkoi kuulua kaksi toinen toistaan kovemmin puhuvaa vihaista naisääntä, joiden väliin vaan silloin tällöin sekaantui hymyilevän pehtorin levollinen ääni. Nehljudof kuulosteli.

--Voimia ei riitä, ja sinä veisit ristinkin rinnalta!--puhui kiukustunut akan ääni.

--Vastahan se juuri oli sinne päässyt,--puhui toinen samallainen ääni.--Anna vaan takasin. Kiusaat lehmiä ja lapset jäävät ilman maitoa.

--Maksa rahalla tai työllä, vastasi levollinen pehtorin ääni.

Nehljudof tuli ulos puutarhasta ja lähestyi kuistia, jossa seisoi kaksi ryysyistä ämmää, toinen nähtävästi viimeisillään raskauden tilassa. Kuistin astuimilla seisoi kädet purjevaatepalttoon taskuissa pehtori. Nähtyään herran vaikenivat akat ja alkoivat oikaista huivejansa, mutta pehtori veti kädet pois taskuista ja alkoi hymyillä.

Asia oli semmoinen, että talonpojat, kuten pehtori kertoi, olivat tahallaan laskeneet vasikoitaan ja jopa lehmiäänkin kartanon niitylle. Ja nyt oli kaksi lehmää näiden akkain karjasta saatu niityltä kiinni ja otettu takavarikkoon. Pehtori vaati akoilta 30 kopekkaa lehmää kohti, tai kaksi työpäivää. Mutta vaimot väittivät ensiksikin, että heidän lehmänsä olivat vasta juuri tulleet niitylle, toiseksi, ettei heillä ollut rahoja, ja kolmanneksi he vaativat, että päivätyön luvasta lehmät olisivat heti päästettävät takasin, koska ne olivat aamusta alkain seisoneet tarhassa syöttämättä ja surkeasti ammuivat.

--Olen pyytämällä pyytänyt,--puhui hymyilevä pehtori, katsahtaen Nehljudofiin ikäänkuin olisi vaatinut häntä todistajaksi,--että jos päästätte ulos suurukselle, niin paimentakoon jokainen omia elukoitansa.

--Hyppäsin vaan lapsukaista katsomaan, silloin ne jo olivat ojan yli.

--Älä siis hyppele, kun kerran olet ottanut paimentaaksesi.

--Kukas pienokaisen ruokkisi? Et suinkaan sinä sille maitosarvea suuhun pistä?

--Kunpa olisi edes niityn haaskannut, ei olisi nyt maha tyhjänä, mutta se ei kuin käväisi,--puhui toinen.

--Ovat syöttäneet puhtaaksi kaikki niityt,--puhui pehtori Nehljudofin puoleen kääntyen.--Jollei heitä kiristä, ei saa mitään heinää.

--Äläpäs puhu perättömiä,--huusi raskauden tilassa oleva.--Minun lehmäni eivät ole koskaan ennen joutuneet kiinni.

--Mutta tulitpa sittenkin kiinni,--anna raha tai mene työhön.

--Kyllä tulen työhön, kunhan ensin päästät lehmän, nälkäänhän se kuolee,--huusi akka kiukkuisesti.--Muutenhan ei ole päivin eikä öin lepoa. Anoppi on sairaana. Mies juovuksissa. Yksin pitäisi ennättää joka paikkaan, mutta voimat puuttuu. Hiisi vieköön sinun päivätyösi.

Nehljudof pyysi pehtoria laskemaan lehmät, ja meni itse puutarhaan miettiäkseen mietittävänsä päähän asti, mutta mietittävää ei nyt enää ollut mitään.