Part 16

--Mitäs herra katsoo? Ettäkö me juomme? Kuinka työtä teemme, sitä ei kukaan näe, mutta kuinka juomme, sen kaikki näkevät. Omia ansioitanihan minä juon--ja tarjoon vaimolleni. En muille kellekään.

--Niin, niin,--sanoi Nehljudof tietämättä mitä vastata.

--Enkös puhu totta vai? Vaimo on minulla mainio! Olen hyvin tyytyväinen häneen, sillä hän osaa olla hellä minulle. Enkös puhu totta, Maura, hä?

--Siin'on, ota pullos, en huoli enempää,--sanoi vaimo antaen hänelle pullon takaisin.--Äläkä löpise roskaa,--lisäsi hän.

--Kas noin se voi käydä,--jatkoi tehtaalainen:--osaa se olla hyvä, mutta osaa kyllä naristakin kuin rasvaamaton pyörä. Maura, enkös puhu totta hä?

Maura humalassa huitasi nauraen kädellään.

--Joko tartuit suustasi...

--Kas vaan, kas vaan, kyllä hän hyvillään hyvä on, mutta annas kun sattuu ohjas hännän alle, silloin se tekasee semmoisen tempun, ettei sovi sanoakaan... Ettäkö en puhu totta, hä? Antakaa te, herra, minulle anteeksi. Nähkääs, minä olen juovuksissa; mitä sille nyt mahtaa ... sanoi tehtaalainen ja rupesi laittautumaan makuulle, asettaen päänsä hymyilevän vaimonsa polville.

Nehljudof istui jonkun aikaa vanhuksen seurassa, joka kertoi olevansa muurari, tehneensä sitä työtä jo 53 vuotta, muuranneensa lukemattomia uuneja, mutta nyt aikovansa levähtää, kun vaan tästä joutoaikaa saisi. Sanoi käyneensä kaupungissa toimittamassa pojille työtä ja nyt menevänsä maalle kotimökkiä katsomaan. Kuultuaan vanhuksen puheet päähän Nehljudof nousi ja meni paikalle, jota Taras oli hänelle säilyttänyt.

--No tehkää vaan hyvin, herra, ja istukaa. Säkin voimme siirtää tälle puolen,--sanoi Tarasia vastapäätä istuva puutarhuri ystävällisesti katsahtaen ylös Nehljudofiin.

--Kyllä sopu sijaa antaa,--sanoi Taras hymyillen laulavalla äänellään ja keikautti voimakkailla käsillään kahden puudan painoisen säkkinsä kevyesti kuin höyhenen ikkunan puolelle.--Tilaa on kyllältä, ja mikäs olis seistessäkin. Pelkkää rauhaa ja rakkautta eikä yhtään riitaa!--puhui hän hyvyydestä ja sydämmellisyyydestä loistaen.

Taras sanoi itsestään, että hänellä ei puhe suju ellei maista väkevää, mutta kun ottaa naukun, niin heti löytyvät sopivat sanat ja hän voi puhua mistä tahtoo. Ja Taras oli todellakin enimmäkseen vaiti selvänä ollessaan; mutta juotuansa, mikä tapahtui harvoin ja vaan erikoisissa tilaisuuksissa, tuli hän hyvin miellyttävällä tavalla puheliaaksi. Hän puhui silloin sekä paljon että hyvin, sangen yksinkertaisesti, totuudenmukaisesti ja erittäin ystävällisesti, mikä ystävyys paistoi hänen hyväntahtoisista, sinisistä silmistään ja suun alituisesta puoleen-vetävästä hymystä.

Semmoisella tuulella hän oli tänäänkin: Nehljudofin lähestyminen keskeytti hetkeksi hänen puheensa. Mutta saatuaan pussinsa paikoilleen hän istuutui entiseen tapaan, ja pannen väkevät työmiehen kätensä polville ja katsellen puutarhuria suoraan silmiin jatkoi kertomustansa. Hän kertoi uudelle tuttavalleen kaikissa erikoiskohdissaan vaimonsa juttua, selitti syytä, miksi tämä lähetettiin Siperiaan ja miksi hän itse nyt matkusti sinne vaimonsa mukana.

Nehljudof ei ollut koskaan vielä kuullut tämän jutun yksityiskohtia ja kuunteli nyt sentähden hyvin tarkkaavasti. Kertomus oli ehtinyt sille kohdalle, jolloin myrkytys oli jo tapahtunut ja perhe oli saanut tietää, että sen oli tehnyt Fedosja.

--Juttelen omasta surustani,--sanoi Taras kääntyen sydämmellisellä ystävyydellä Nehljudofin puoleen.--Sattui tässä eteen lokosa ihminen--tulimme puheisiin ja minä aloin kertoa.

--Niin, niin,--sanoi Nehljudof.

--No niin, veikkoseni, näin siis tuli asia ilmi. Äiti otti sen samaisen kakkaran ja sanoi vievänsä vallesmanniin. Isäukko on minulla maltin mies. »Elähän», sanoi hän, »lapsekas on vielä miniämme, ei tiennyt itsekään niitä teki, annetaan tuon olla. Ehkä se siitä parantuu». Vielä mitä, äiti ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. »Sillaikaa se nutistaa meidät kaikki hengiltä kuin torakat», sanoi äiti, ja hynttyytti vallesmannin luokse. Tämä pölähti sillä kertaa meille. Heti vierasmiesten kanssa.

--Entäs sinä, mitä teit?--kysyi puutarhuri.

--Minä, veikkoseni, makasin mahankouristuksissa ja oksensin. Kaikki sisälmykset tahtoivat pursuta ulos, en saanut sanaakaan suustani. Isäukko valjasti kohta hevosen, pani Fedosjan rattaille ja ajoi vallesmanniin ja sieltä tutkintotuomarille. Mutta Fedosja, veikkoseni, niinkuin oli kohta alusta tunnustanut tekonsa, niin tutkintotuomarillekin kertoi kaikki järjestyksessä alusta pitäin:--mistä oli rotan myrkkyä saanut ja kuinka kakkarat paistanut. »Miksis tämän teit?» kysyi toinen.

--»Siksi», vastasi Fedosja, »että mies inhoittaa minua. Ja minulle on Siperia», sanoi hän, »parempi kuin elämä sen kanssa»,--minun kanssani, näet,--myhähti Taras.--Tunnusti Syynsä kaikissa kohdin. No, arvaahan, mikä siitä peräksi, linnaan viedä köryytettiin. Isäukko palasi yksin kotiin. Kiirein työaika oli käsissä, ja vaimoihmisiä meillä oli vaan äiti, hänkin jo heikko. Arvelimme että eiköhän sitä saisi sieltä takuuta vastaan takaisin. Isäukko läksi kun läksikin esimiehen luo, ei tullut mitään, läksi toisen luo, ja kävi viiden eri herran pakeilla, kunnes oli heittää koko puuhansa, mutta silloin sattui yhyttämään erään kirjurihtapaisen, sukkelan ja veikeän vekaleen. »Anna viitonen», sanoi tämä, »niin toimitan vapaaksi». Sopivat kolmesta ruplasta. Minä panttasin Fedosjan omat kankaat ja annoin rahat. Ja annas kun hän sitten kirjoittaa sutasi tuon paperin,--venytti Taras aivan kuin olisi laukauksen pitänyt seurata: paikalla tepsi. Minä olin jo itsekin silloin pystyssä ja kävin häntä kaupungista noutamassa.

--Tulin sitte, veikkoseni, kaupunkiin, sidoin tammani pihaan, otin paperin ja menin linnaan. »Mitä asiaa?»--»niin ja niin», sanoin, »emäntäni on täällä, teillä suljettuna».--»Onkos sinulla mitä paperia?» Tuppasin hänelle paperin. Hän katsahti siihen: »odotas», sanoi hän. Minä istahdin penkille. Aurinko meni jo yli puolen päivän. Esimies tuli ulos: »sinäkö», sanoo, »olet Vargushof?»--Minä olen.--»No ota vaimosi», sanoo. Paikalla avasivat portin. Hän tuotiin esille omissa vaatteissaan niinkuin pitikin.--No lähtään, nyt sitten.--»Oletkos tullut jalkasin?»--»Ei, kyllä minulla, on hevonen».--Tulimme pihalle, maksoin seisotushyyryä ja valjastin tamman, panin mitä oli heiniä istuimen alle. Fedosja istuutui, kietoi vaipan ympärillensä ja niin sitä lähdettiin. Hän, on vaiti ja minä olen vaiti. Vasta kun olemme tulemassa kotitaloon hän sanoo: »vieläkös äiti on elossa?» Minä vastaan: jo toki.--»Entä isäukko?»--Elää hänkin.--»Anna anteeksi minulle, Taras, tuhmuuteni».--Mutta minä sanoin: »mitäpä niistä entisistä,--jo kauvan sitten olen antanut». Enempää ei hän sitten puhunut. Tultiin kotiin, hän paikalla lankee äidin jalkain juureen. Äiti sanoo: »Jumala antaa anteeksi». Mutta isäukko tervehti ja sanoi: »ne on olleita ja menneitä. Elä rauhassa. Nyt on aika toinen,--vilja on pellolta korjattava. Ruis on noussut semmonen, ettei tahdo sirppi pystyä, sotkeutunut ja mennyt lakoon pitkin maata. Se on korjattava. Sinä joudat mennä Tarasin kanssa leikkaamaan».--Ja siitä pitäin alkoi Fedosja tehdä työtä. Ja työtä teki niin että ihmetellä piti. Meillä oli silloin kolme tesättinää arentimaata, ja Jumala antoi suuren sadon. Minä niitän, hän sitoo, ja sitten taas yhdessä sidomme. Minä olen hyvä työtä tekemään, ei minulta kesken jää, mutta hänpä vielä kahta sukkelampi, mihin vaan ryhtyy. Rivakka vaimo hän on, ja nuori, parhaissa voimissa. Ja entä kun nyt niin kiintyi työntekoon, että minun piti jo ihan asetella. Kotiin palattua sormet turpoovat, käsiä pakottaa ja lepo olisi tarpeen, mutta hänpä illallista syömättä juoksee liiteriin aamuksi lyhteen siteitä valmistamaan. Mikä muutos!

--Ja suostuiko se sinuunkin?--kysyi puutarhuri.

--Älä sanokkaan, niin pikiintyi minuun että olimme kuin yksi sydän. Mitä ikänä sanonkaan, hän heti ymmärtää. Äitikin vaikka on kyllä äkänen tuumaili: meidän Fedosjamme on kuin toiseen vaihdettu, ei tuntisi entiseksi. Kerran ajoimme molemmat lyhteitä hakemaan, molemmat istuimme vankkurien etupyörillä. Minä sanon: kuinkas sinä Fedosja tulit oikeastaan sen asian tehneeksi?--»Kuinkako tulin tehneeksi», sanoi hän, »en tahtonut elää sinun kanssasi, ennen vaikka kuolla».--Entäs nyt? sanoin minä.--»Nyt», sanoi hän, »sinä olet minun sydämmessäni».--Taras pysähtyi ja suu iloisessa hymyssä nyykähytti ihmetellen päätään,

--Juuri olimme päässeet pellolta, minä läksin viemään pellavia likoon, kun palaan sieltä kotiin,--tässä Taras vähän pysähtyi ja oli hetkisen vaiti,--mikäs on edessämme: käsky käräjille. Ja me kun jo olimme unohtaneet koko käräjät.

--Kyllä siinä on ollut varmaan paholainen mukana,--sanoi puutarhuri:--eihän ihminen omin päin rupeisi toisen sielua turmelemaan. Olihan siellä meidänkin puolella mies...--ja puutarhuri oli alkamassa jotain kertomusta, mutta juna hiljensi vauhtiansa.--Taitaa tulla asema,--sanoi hän,--pitääpä käydä juomassa.

Jutut keskeytyivät ja Nehljudof tuli puutarhurin perässä märälle asemasillalle.

XLII.

Vielä astumatta vaunusta Nehljudof huomasi asematalon pihalla muutamia komeita ajoneuvoja, joiden edessä hyvin syötetyt hevoset neli- ja kolmivaljakkoina helistelivät kulkusiaan; mutta tultuaan sateesta tummenneelle kostealle asemasillalle hän näki ensimäisen luokan edessä väkijoukon, jonka keskeltä eroittui muista pitkäkasvuinen lihava rouva, jolla oli kallisarvoisia sulkia hatussa ja sadepalttoo yllään, sekä pitkä hienosaärinen nuorukainen, polkupyöräpuvussa, taluttamassa tavattoman suurta ja lihavaa koiraa, jolla oli kallisarvoinen nahkarengas kaulassa. Heidän takanaan seisoi lakeija, pidellen käsissään vaippoja ja sateenvarjoja, ja kuski, jotka molemmat olivat tulleet vieraita vastaan. Koko tähän joukkoon, alkaen rouvasta tuohon kuskiin, joka kädellään kannatteli pitkän kauhtanansa liepeitä, oli painautunut rauhallisen itseluottamuksen ja hyvinvoinnin leima. Ryhmän ympärille muodostui heti piiri uteliaita ja rikkautta kumartelevia ihmisiä: asemapäällikkö punasessa lakissaan, santarmi, eräs kesäisin alituisesti asemasillalla näkyyä laihanpuolinen neiti kansallispuvussa, telegrafisti, ja muutamia mies- ja naismatkustajia.

Nuorukaisen tunsi Nehljudpf lyseolaiseksi, nuoreksi Kortshaginiksi. Lihava rouva taas oli ruhtinattaren sisar, jonka maatilalle Kortshaginit nyt olivat menossa. Ylikonduktööri, loistaen virkanauhoissaän ja kiiltosaappaissaan, avasi vaunun oven ja kunnioituksensa osoitukseksi piteli sen kahvasta niinkauan kuin Filip ja valkoesiliinainen junamies varovasti kantoivat nojatuolissa istuvan pitkäkasvoisen ruhtinattaren vaunuista; sisarukset tervehtivät toisiansa, sitten vaihdettiin muutamia ranskalaisia lauseita siitä, ajaisiko ruhtinatar suljetuissa vai avovaunuissa, ja kulkue, joka päättyi varjostimia ja nahkakoteloa kantavaan kiharapäiseen palvelijattareen suuntautui nyt asemahuoneen ovelle.

Nehljudof, päästäkseen jättämästä uudestaan hyvästiä, pysähtyi ja odotti siksi kuin koko kulkue oli mennyt ovesta. Ruhtinatar poikansa kanssa, Missi, lääkäri ja palvelijatar loittonivat, mutta vanha ruhtinas viivähti vaimonsa sisaren seurassa, ja Nehljudof kuuli heidän puheestaan vaan katkonaisia ranskalaisia lauseita. Muuan näistä lauseista, ruhtinaan suusta lähteneenä, tarttui jostakin syystä, kuten usein sattuu, Nehljudofin muistiin kaikkine käänteineen ja ääniväreineen.-- _Oh! il est du vrai grand monde, du vrai grand monde_,[8]--sanoi ruhtinas jostakin henkilöstä kovalla, varmalla äänellään ja he menivät kunnioitusta osoittavien konduktöörien ja kantajien saattamina asemahuoneen ovelle.

Juuri samaan aikaan ilmestyi, mistä lie tullutkin, asemasillalle työmiesroikka, virsut jaloissa ja säkit selässä. He lähestyivät varmoin pehmein askelin ensimäistä vaunua aikoen mennä sinne, mutta, konduktööri ajoi heidät heti pois. Työmiehet jatkoivat kiirehtien ja astuen toisiensa jaloille matkaansa edelleen, seuraavan vaunun luo ja olivat jo kolautellen säkkejänsä vaunun nurkkiin ja ovenpieliin menemässä siihen, kun toinen konduktööri huomasi asemahuoneen ovelta heidän aikeensa ja kiljasi heille vihasesti. Työmiehet tulivat heti ulos vaunusta ja läksivät niinkuin ennenkin vielä edemmäs seuraavaan vaunuun, samaan, jossa Nehljudof istui. Konduktööri pysähytti heidät. Ja he olivat jo kääntymaisillään pois, mennäkseen vielä kauvemmaksi, mutta Nehljudof sanoi heille vaunussa kyllä olevan paikkoja ja käski vaan menemään sinne. He tottelivat häntä ja Nehljudof tuli heidän perässään vaunuun. Työmiehet aikoivat jo asettua, mutta kokardipäinen herra ja molemmat naiset ottivat tämän yrityksen personalliseksi loukkauksekseen, ja panivat jyrkästi vastaan häätäen heitä pois. Työmiehet, joita oli noin kaksikymmentä henkeä sekä vanhuksia että ihan nuoria, kaikilla rasittuneet ja päivettyneet, kuivat, kasvot, alkoivat, taaskin kolautellen säkkejänsä penkkeihin, seiniin ja oviin ja nähtävästi tuntien itsensä täysin syyllisiksi, tehdä lähtöä vaunun läpi edemmäksi; he näyttivät olevan valmiit menemään, vaikka maailman loppuun ja istumaan käskyn mukaan vaikka naulojen päälle.

--Minnekkä pakkaudutte pakanat! istukaa tähän,--kiljui heitä vastaan tullut toinen konduktööri.

--_Voilà encore des nouvelles_,--sanoi nuorempi kahdesta naisesta siinä varmassa luulossa että hän hyvällä ranskallaan kääntää Nehljudofin huomion puoleensa.

Mutta se nainen, jolla oli rannerenkaat kädessä, nyrpisteli vaan nenäänsä ja haisteli, ja mainitsi jotain hauskuudesta istua haisevien moukkien kanssa.

Mutta työmiehet tunsivat iloa ja levollisuutta, niinkuin ihmiset, jotka ovat päässeet suuresta vaarasta, pysähtyivät ja alkoivat sijoittua, olkaliikkeillä heittäen raskaat säkit selästään ja sulloen niitä penkkien alle.

Puutarhuri, joka oli pakinoinut Tarasin kanssa, ei istunut enää siinä, vaan oli mennyt omalle paikalleen, niin että Tarasin vieressä ja vastapäätä oli kolme sijaa tyhjänä. Kolme työmiestä istui näille paikoille, mutta kun Nehljudof lähestyi heitä, niin hänen herraspukunsa niin säikähytti heitä, että he nousivat poistaakseen. Nehljudof kuitenkin pyysi heitä jäämään ja istahti itse penkin käsinojalle käytävään päin.

Yksi työmiehistä, noin viidenkymmenen ikäinen mies, katsahti kummissaan ja pelokkaasti nuorempaan. Se seikka, että Nehljudof haukkumatta ja ajamatta heitä, kuten herralta olisi odottanut, oli jättänyt heille paikkansa, hämmästytti heitä ja oli heille suurena arvoituksena. He melkein pelkäsivät, että kunhan tästä vaan ei vielä jotain pahaa koituisi. Mutta huomattuaan ettei kysymys ollut mistään salajuonesta ja että Nehljudof vaan jutteli Tarasin kanssa, he rauhoittuivat, käskivät pojan istua säkin päälle ja vaativat Nehljudofia istumaan tyhjälle paikalle. Aluksi se vanha työmies, joka istui vastapäätä Nehljudofia, ei tiennyt kuinka kytristyä, niin etteivät hänen virsuiset jalkansa koskettaisi herraa, mutta sitten hän joutui Nehljudofin ja Tarasin kanssa ystävälliseen keskusteluun, ja lopulta löi usean kerran Nehljudofia polvelle kätensä selkäpuolella niissä kohdin puhettansa, joihin hän tahtoi suurinta huomiota pantavaksi. Hän kertoi kaikki asiansa ja töistään turvemultakaivoksissa, mistä he nyt palasivat kotiin, oltuaan siellä puolitoista kuukautta ja tuoden kotiin ansaitsemansa kymmenen ruplaa mieheen, koska osa oli etukäteen maksettu työurakasta sovittaessa.

Tätä työtä kertoi hän tehtävän jalat polviin asti vedessä ja sitä kesti aamunkoitosta päivänlaskuun, kaksi tuntia päivällislomaa.

--Tottumaton siinä tietysti vaivaantuu,--puhui hän,--mutta kun on ensi kovan kestänyt, niin kyllä se sitten menee. Kunpa muona vaan olisi ollut oikeaa. Ensin se olikin ihan kelvotonta. Mutta sitten väki kyllääntyi ja alkoi mukista, ja saatiin kun saatiinkin parempaa muonaa, ja työ alkoi sujua.

Sitten hän kertoi käyvänsä jo kahdeksankolmatta vuotta työansiolla ja antaneensa aina kaikki rahat kotiin, ensin isälle, sitten vanhemmalle veljelle ja nyt veljenpojalle, joka hoiti taloutta, mutta itse hän sanoi tuhlanneensa noista 50-60 ruplan vuotuisista ansioista kaksi kolme ruplaa turhuuksiin: tupakkaan ja tulitikkuihin.

--Ja sattuuhan sitä joskus väsymyksestä ryyppäsemäänkin,--lisäsi hän syyllisyyden hymy huulilla.

Vielä hän kertoi kuinka naiset kotosalla hoitavat talon asioita, ja kuinka urakoitsija oli heille ennen lähtöä juottanut lekkerillisen viinaa, kuinka yksi heistä oli kuollut ja toinen tuotiin sairaana. Sairas, josta oli puhe, istui myöskin tässä vaunussa, nurkassa. Se oli nuori poika, kasvot tuhkan harmaat ja huulet siniset. Hänessä oli nähtävästi raivonnut ja vieläkin raivosi vilutauti.

Nehljudof tuli hänen luoksensa, mutta poika katsahti ylös niin ankarasti ja kärsivästi, ettei Nehljudof tahtonut häiritä häntä kysymyksillään, vaan neuvoi vanhempaa työmiestä ostamaan kiinan kuorta ja kirjoitti lääkkeen nimen paperille. Hän olisi antanut rahojakin, mutta vanha työmies ei sanonut niitä tarvittavan--koska oli itselläänkin.

--Paljon olen minä matkustellut, mutta en ole vielä missään semmoisia herroja nähnyt. Ei hosu eikä aja ulos, vaan antaa oman paikkansa. On niitä herjojakin monenlaisia,--päätti hän kääntyen Tarasin puoleen.

»Niin, aivan toinen, ihan uusi maailma»,--ajatteli Nehljudof katsellessaan noita kuivia, jänteviä jäseniä, karkeita kotitekoisia pukuja ja päivettyneitä, ystävällisiä ja rasittuneita kasvoja, ja hänestä tuntui niinkuin ihan uudet ihmiset olisivat häntä joka taholta ympäröineet, ihmiset, joilla oli oikean työteliään ihmiselämän totiset harrastukset, ilot ja kärsimykset.

»Siinä se on _le vrai grand monde_», ajatteli Nehljudof muistaen Kortshaginin sanomia sanoja ja koko tuota heidän ylellistä tyhjäntoimittaja-maailmaansa mitättömine, surkeine harrastuksineen. Ja hän tunsi matkustajan iloa, jolle avautuu uusi, ennen tuntematon, ihana maailma.

Toisen osan loppu.

ALAVIITTEET:

[1] Muutamin paikoin Venäjällä kiinnitetään pieni ankan höyhen koristukseksi korvalehteen. Suomentaja.

[2] 1,09 hehtaaria. Suom.

[3] Aleksanteri II:n kuolinpäivä.

[4] Veikkoseni, sinun käy lopulta huonosti.

[5] Tehdäkseni teille mieliksi olen menetellyt kokonaan vastoin periaatteitani ja pyytänyt miestäni teidän holhokkinne puolesta. Hän arvelee että tuo henkilö voi tulla heti vapautetuksi. Mieheni on kirjoittanut linnanpäällikölle. Tulkaa siis ilman itsekkäisiä tarkoituksia. Minä odotan teitä.

[6] Dekabristeiksi sanotaan Venäjällä osanottajia valtiolliseen salaliittoon Nikolai I:n aikana, jotka vangittiin 14 p:nä joulukuuta 1825 vallankumouksellisesta yrityksestä Nikolain vapaamielisen veljen, Konstantinin hyväksi. He suljettiin Petropavlofskin linnaan, missä vieläkin säilytetään valtiollisia vankeja ja minkä tornissa löytyvä kellokoneisto joka kellonlyömällä soittaa erään meilläkin n:olla 399 tunnetun virsisäveleen. Suom.

[7] Alkupuolella 80-lukua kuoli Moskovassa viisi vankia samana päivänä auringonpistosta kun heitä kuljetettiin Butyrskin linnasta Nishegorodskin rautatieasemalle.

[8] Oh! hän on todellinen suuren maailman mies.