# Ylösnousemus II

## Part 15

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/ylosnousemus-ii-12604/index.md

Hänet herätti hännystakkiin puettu lakeija, numeromerkki rinnassa ja pyyhinliina kainalossa.

--Herra, herra, tekö olette Nehljudof, ruhtinas? Rouva hakee teitä.

Nehljudof kavahti ylös hieroen silmiänsä ja muisti missä hän oli ja mitä oli aamulla tapahtunut.

Hänen muistossaan oli: vankien kulkue, vainajat, ristikkovaunut ja niiden taakse suljetut naiset, joista tönien kituu avuttomana synnytystuskissa ja toinen hymyilee rautaisen ristikon takana.

Mutta todellisuudessa oli hänen edessään ihan toista: pulloilla, vaaseilla, monihaaraisilla kynttiläjaloilla ynnä muilla bufetti-esineillä täytetty pöytä ja sen ympärillä liehuvia, vikkeläjalkaisia lakeijoja. Salin perällä, kaapin edessä hedelmävaasien ja putelien takana näkyi bufetinpitäjä ja matkustajien selät tiskin ääressä.

Unenpöppörässä noustessaan makuulta istualleen Nehljudof jo huomasi, että kaikki huoneessa olijat uteliaasti katselivat jotain, mikä tapahtui ovissa. Hänkin katsahti sinne ja näki ihmisjonon kantamassa nojatuolissa naista, jonka pään ympärille oli höllästi kiedottu hienon hienokainen huntu-harso. Etumainen kantaja oli lakeija ja tuntui Nehljudofista tutulta. Takimmainen oli myöskin tuttu ovenvartija, kultanauha lakissa. Nojatuolin takana kulki komeapukuinen sisäpiika esiliinassa ja kiharoissa ja kantoi myttyä, jotakin pyöreätä esinettä nahkakotelossa ja päivänvarjostimia. Vielä taaempana tuli turpeine huulineen ja lyhyine kauloineen, rinta pullistuneena, ruhtinas Kortshagin matkalakissa, ja hänen jäljessään Missi, Misha, hänen serkkunsa, ja Nehljudofille tuttu valtiomies Osten pitkine kauloineen, kaularusto kököttävänä ja kasvot ja mieliala kuten aina iloisina. Hän todisteli jotain innokkaasti, mutta nähtävästi pilalla, hymyilevälle Missille. Heidän takanaan tuli lääkäri kiukkuisesti polttaen paperossia.

Kortshaginit tekivät muuttoa kaupungin läheistöllä olevalta maatilaltaan ruhtinaan sisaren luo, tämän maatilalle, joka sijaitsi Nishegorodskin rautatien varrella.

Tämä kantajain, palvelustytön ja lääkärin kulkue suuntautui naishuoneeseen herättäen kaikissa läsnäolijoissa uteliaisuutta ja kunnioitusta. Mutta vanha ruhtinas istuutui pöydän ääreen ja käski heti luoksensa lakeijan, jolta alkoi tilata jotain syötävää ja juotavaa. Missi ja Osten pysähtyivät myöskin ruokasaliin ja olivat juuri istumaisillaan, kun näkivät ovessa tutun naisen ja menivät tätä vastaan. Se oli Natalia Ivanovna.

Natalia Ivanovna tuli Agrafena Petrovnan seurassa ympärilleen tarkastellen ruokasaliin. Hän huomasi melkein yhteen aikaan sekä Missin että veljensä. Hän tuli ensin Missin luo nyykäyttäen vaan päätään Nehljudofille. Mutta kun hän ja Missi olivat suudelleet toisiansa, kääntyi hän heti veljensä puoleen.

--Vihdoinkin löysin sinut,--sanoi hän.--Nehljudof nousi, tervehti Missiä, Mishaa ja Ostenia ja jäi puhumaan heidän kanssaan. Missi kertoi hänelle tulipalosta heidän maatilallaan, mikä oli pakoittanut heitä muuttamaan tatin luokse. Osten tämän johdosta alkoi kertoa jotain pilajuttua tulipalosta.

Nehljudof kuuntelematta Ostenin juttuja kääntyi sisarensa puoleen:--Kuinka iloinen olen että sinä tulit,--sanoi hän.

--Tulin jo aikoja sitten,--sanoi Natalia.--Me olemme täällä Agrafena Petrovnan kanssa.--Hän osoitti Agrafena Petrovnaa, joka oli hatussa ja sadenutussa ja ystävällisen arvokkaasti, hiukan hämillään kumarsi kaukaa Nehljudofille, tahtomatta tätä häiritä.--Haimme sinua joka paikasta.

--Tähänhän minä nukahdin. Kuinka iloinen olen että sinä tulit,--toisti Nehljudof.--Aloin kirjoittaa sinulle kirjettäkin,--sanoi hän.

--Todellakin?--sanoi Natalia säikähtäen.--Mitä sitte?

Missi kavaljeerinensa, huomattuaan että veljen ja sisaren välillä alkoi erikoinen keskustelu, meni tuonnemmas. Mutta Nehljudof istui sisarensa kanssa ikkunan viereen samettiselle sohvalle, minkä toiseen päähän joku matkustaja oli asettanut vaippakäärönsä ja kartonkirasiansa.

--Aijoin jo eilen teiltä lähdettyäni palata takasin ja pyytää anteeksi, vaan en tiennyt mitä hän siihen sanoisi,--sanoi Nehljudof.--Puhuin sopimattomasti sinun miehesi kanssa ja minua se vaivasi,--sanoi hän.

--Minä ihan arvasin, olin ihan varma, siitä,--sanoi sisar,--ettei se ollut sinun tarkoituksesi. Tiedäthän sinä.--Ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän kosketti Nehljudofin kättä. Tämä lause oli epäselvä, mutta Nehljudof ymmärsi sen täydellisesti ja oli liikutettu siitä, mitä se tarkoitti. Nuo sanat tarkoittivat sitä, että paitsi sitä rakkautta hänen mieheensä, joka piti häntä vallassaan, hänelle oli tärkeä ja kallis myöskin rakkautensa veljeen, ja että vähinkin riitautuminen tämän kanssa tuotti hänelle raskasta kärsimystä.

--Kiitos, kiitos sinulle. Voi mitä minä äsken näin,--sanoi Nehljudof kun muisti äkkiä, tuon toisen kuolleista vangeista.--Kaksi vankia on tapettu.

--Kuinka niin tapettu?

--Niin vaan tapettu. Heitä kuljetettiin tässä kuumuudessa. Ja kaksi heistä kuoli auringonpistoon.

--Mahdotonta! Kuinka? Nytkö? Ihanko äsken?

--Niin ihan äsken, minä näin heidän ruumiinsa.

--Mutta miksi ne tapettiin? Kuka tappoi?--sanoi Natalia Ivanovna.

--Tappoivat ne, jotka väkisin heitä kuljettivat,--sanoi Nehljudof hermostuneesti, tuntien että sisar katsoo tätäkin asiaa miehensä silmillä.

--Herranenaika!--sanoi Agrafena Petrovna, joka oli lähestynyt heitä.

--Niin, meillä ei ote vähintäkään aavistusta siitä, miten noita onnettomia kohdellaan, mutta täytyy tietää se,--lisäsi Nehljudof katsahtaen vanhaan ruhtinaaseen, joka, ruokaliina leuvan alla, istui pöydän ääressä, seideli edessään, ja samaan aikaan katsahti Nehljudofiin.

--Nehljudof!--huudahti hän.--Ettekö haluaisi virvoketta? Se on matkalle erinomaista!

--No ja mitä aijot tehdä?--jatkoi Natalia Ivanovna.

--Koetan parastani. En tiedä vielä mitä, tunnen vaan että jotain tässä on tehtävä. Ja mitä voin sen teenkin.

--Niin, niin, sen kyllä ymmärrän.--No entä se asia noiden kanssa,--sanoi Natalia hymyillen ja näyttäen silmillään Kortshagineihin,--onko todellakin kaikki loppunut?

--Ihan kokonaan, ja luullakseni ilman kaipausta kummaltakaan puolelta.

--Sääli. Minun on sääli. Minä pidän hänestä. Olkoon sitten sillä lailla. Mutta miksi sinä tahdot sitoa, sitoa itsesi,--lisäsi hän arasti.--Mistä syystä sinä matkustat?

--Matkustan siksi että minun täytyy,--vastasi Nehljudof totisesti ja kuivasti, ikäänkuin tahtoen siihen lopettaa keskustelun, mutta samassa häntä rupesi hävettämään tämä hänen kylmyytensä sisarta kohtaan. »Miksi en sanoisi hänelle kaikkea mikä on mielessäni?» ajatteli hän. »Ja kuulkoon sen mielellään Agrafena Petrovnakin,»--sanoi hän itsekseen, katsahtaen vanhaan palvelijaan. Agrafena Petrovnan läsnäolo vielä enemmän kehoitti häntä toistamaan päätöksensä sisarelle.

--Sinä puhut aikeistani mennä naimisiin Katjushan kanssa? Minä olin näetkös kyllä päättänyt sen tehdä, mutta hän itse on varmasti ja ehdottomasti hylännyt minun tarjoomukseni,--sanoi Nehljudof ja hänen äänensä vavahti niinkuin se vavahti aina hänen siitä asiasta puhuessa.--Katjusha hylkää minun uhrini, ja uhrautuu itse, omaan asemaansa nähden hyvinkin monessa kohden, enkä minä voi ottaa vastaan tätä uhria, jos se on hetkellistä. Ja nyt minä matkustan hänen mukanaan ollakseni siellä, missä hän on, ja aijon niin paljon kuin mahdollista auttaa ja keventää hänen kohtaloansa.

Natalia Ivanovna ei sanonut mitään. Agrafena Petrovna katseli kysyvästi Natalia Ivanovnaan ja nyökytteli päätään. Samassa tuli naishuoneesta taas äskönen kulkue. Sama kaunis lakeija, Filip, ja ovenvartija kantoivat ruhtinatarta. Tämä pysäytti kantajat, viittasi luokseen Nehljudofin ja surkeasti voihkaen tarjosi valkoisen sormuksilla täytetyn kätensä, kauhulla odottaen lujaa puristusta.

--_Epouvautable!_--sanoi hän kuumuudesta,--tätä en voi kestää. _Ce climat me tue_. Tämä ilmanala tappaa minut.--Ja puhuttuaan jotain venäläisen ilmanalan kauhuista ja pyydettyään Nehljudofia käymään heidän luonansa hän antoi merkin kantajille,

--Tulkaa siis välttämättä,--lisäsi hän jo liikkeellä ollessaan, kääntäen pitkulaiset kasvonsa Nehljudofiin päin.

Nehljudof tuli asemasillalle. Ruhtinattaren kulkue suuntasi oikealle I:een luokkaan päin. Mutta Nehljudof meni tavaroita kantavan työmiehen ja Tarasin kanssa, jolla oli säkki selässä, asemasillalle.

--Tuo on minun toverini,--sanoi Nehljudof sisarelleen osottaen Tarasia, jonka historian hän oli sisarelle jo ennen kertonut.

--Aijotko nyt todellakin kolmannessa luokassa,--sanoi Natalia Ivanovna, kun Nehljudof pysähtyi III:nen luokan vaunujen eteen ja työmies ja Taras menivät sinne.

--Niin, minun on mukavampi, kun olen Tarasin kanssa yhdessä,--sanoi hän.--Niin, ja kuuleppas sitten,--lisäsi hän,--Kusminskissa en vielä ole antanut maata talonpoikien haltuun; jos kuolen, niin sinun lapsesi perivät.

--Dmitrij, lakkaa,--sanoi Natalia Ivanovna.

--Mutta jos luovutan maan, niin ainakin kaikki muu jääpi heille, sillä tuskinpa menen naimisiin, ja jos menenkin niin ei tule lapsia ... niin että...

--Dmitrij, jätä tuommoiset puheet,--sanoi Natalia Ivanovna, mutta Nehljudof näki kuitenkin, että Natalia oli iloissaan siitä mitä hän oli sanonut.

Edempänä I:sen luokan vaunun edessä oli vaan enää vähän väkeä, jotka yhä vielä katselivat siihen vaunuun, johon ruhtinatar Kortshagina oli viety. Muuten olivat kaikki matkustajat paikoillansa. Myöhästyneet matkustajat juosta höntyilivät pitkin asemasillan lankkuja, konduktöörit sulkivat vaunujen ovia kehoittaen lähteviä menemään paikoillensa ja saattajia tulemaan ulos.

Nehljudof astui sisälle auringon kuumentamaan, haisevaan vaunuun, mutta tuli heti jälleen ulos eteiselle.

Natalia Ivanovna seisoi vastapäätä vaunua muodikkaassa hatussa ja peleriinissä, rinnakkain Agrafena Petrovnan kanssa, eikä nähtävästi voinut löytää keskustelun ainetta. Ei saattanut edes sanoa: »écrivez», muista kirjoittaa, sillä he olivat jo kauvan sitten nauraneet veljen kanssa tätä eroavien suussa ainaista lausetta. Lyhyt keskustelu raha-asioista ja perinnöstä oli kerrassaan hävittänyt heidän välillään syntyneet hellemmät sisarussuhteet,--he tunsivat olevansa ikäänkuin vieroitetut toisistaan; niin että Natalia Ivanovna oli mielissään kun juna liikahti ja hänen ei tarvinnut muuta kuin nyykyttää päätänsä ja surullisen ja hellän näköisenä sanoa: »no hyvästi nyt Dmitrij, hyvästi vaan!»

Mutta heti kun juna oli lähtenyt, mietti Natalia jo kuinka hän ilmoittaa miehelleen keskustelunsa veljen kanssa, ja hänen kasvoihinsa tuli totinen ja huolestunut ilme.

Ja samaten oli Nehljudofinkin, vaikka hän sisarta kohtaan tunsi kaikkein parhaimpia tunteita eikä mitään häneltä salannut, nyt vaikeata ja kankeata olla hänen seurassaan ja teki mieli pian päästä hänestä. Hän tunsi ettei enää ole sitä Nataliaa, joka oli joskus ollut niin lähellä häntä, vaan on olemassa ainoastaan hänelle vieraan ja epämiellyttävän, mustaverisen miehen orja. Hän oli selvästi nähnyt, että Natalian silmät olivat erityisesti kirkastuneet vasta sitten kuin hän oli ruvennut puhumaan asioista, jotka olivat tärkeät Natalian miehelle,-- maanluovuttamisesta talonpojille, perinnöstä,--ja tämä seikka suretti häntä.

XL.

Koko päivän auringonpaahteessa seisoneessa ja nyt ihmisillä täyttyneessä tilavassa III:nen luokan vaunussa oli kuumuus niin suuri, ettei Nehljudof voinut siellä olla, vaan jäi vaunun etusillalle, mutta hengittäminen oli täälläkin vaikeata. Nehljudof hengähti täydestä rinnastaan vasta silloin kun vaunut jättivät taaksensa asematalot, ja vetotuuli alkoi puhaltaa. »Tappoivat kuin tappoivatkin», toisti hän sisarelleen sanomansa sanat. Ja hänen mielikuvituksessaan kaikkien tämän päivän muistojen keskeltä nousi tavattoman elävinä tuon toisen vankivainajan komeat kasvot, kun tämä siinä makasi huulet hymyssä, otsassa ankara ilme, pieni lujarakenteinen korva ajellun, sinertävän pääkallon alla. Ja kauheinta kaikesta on, että hän on tapettu kenenkään tietämättä kuka hänen on tappanut. Mutta tapettu hän on kuin onkin. Häntä oli lähdetty viemään kuten kaikkia muitakin vankeja Maslennikofin määräyksestä. Maslennikof oli arvatenkin tehnyt vaan tavallisen temppunsa, allekirjoittanut ja pöllömäisellä kiemurallaan varustanut virkapaperin, eikä tietysti suinkaan pidä itseänsä syyllisenä. Vielä vähemmän voi itseänsä syyttää vankilan lääkäri, joka oli vangit tarkastanut. Hän oli huolellisesti täyttänyt velvollisuutensa, eroittanut erikseen heikot, eikä mitenkään voinut aavistaa, että olisi näin, kuuma, yhtä vähän kuin sitäkään, että he tulisivat lähtemään näin myöhään päivällä ja niin suuressa joukossa. Tirehtörikö? Mutta tirehtöri oli vaan toimeenpannut määräyksen, jonka mukaan, sinä ja sinä päivänä oli lähetettävä niin ja niin monta pakkotyöläistä, siirtolavankia, miehiä, naisia. Ei myöskään voi olla, syypäänä vartioupseeri, jonka velvollisuutena oli ottaa vastaan, määrätty luku vankeja ja jättää, käsistään sitten, toisessa paikassa sama määrä. Joukkokuntaa hän oli kuljettanut tavallisella tavalla, eikä saattanut mitenkään aavistaa, että niin voimakkaat ihmiset kuin ne, joita Nehljudof oli nähnyt, eivät kestä kuumuutta, vaan kuolevat, Ei kukaan, siis ole syyllinen--mutta nuo ihmiset ovat tapetut, ja heidät, ovat tappaneet nuo samat heidän kuolemaansa syyttömät ihmiset».

»Tämä on seuraus vaan siitä», ajatteli Nehljudof, »että kaikki nuo ihmiset--kuvernöörit, tirehtörit, komisarjukset, polisimiehet,--luulevat maailmassa olevan semmoisia asemia, joissa inhimillinen suhde toiseen ihmiseen ei ole välttämätön. Kaikki nämät ihmiset--sekä Maslennikof, tirehtöri, että vartioupseeri,--kaikki he, elleivät olisi kuvernöörejä, tirehtörejä, upseereja, ajattelisivat sataan kertaan ennenkuin ottaisivat kuljettaakseen ihmisiä tämmöisessä kuumuudessa ja niin suuressa, joukossa, pysähtyisivät kymmeniä kertoja tiellä ja nähtyään että ihminen nääntyy, hengästyy, eroittaisivat hänet muusta joukosta, saattaisivat varjoon, antaisivat juoda, antaisivat levähtää ja onnettomuuden jälkeen ilmaisisivat surkuttelunsa. Mutta nyt he eivät tehneet tätä, päinvastoin estivät vielä muitakin sitä tekemästä; sillä he eivät nähneet edessään ihmisiä ja omia velvollisuuksiaan näitä kohtaan, vaan näkivät ainoastaan virkansa ja sen vaatimukset, jotka he asettivat ylemmäksi inhimillisiä suhteita. Siitä se kaikki riippuu», ajatteli Nehljudof. »Jos pitäisi myöntää, että jokin asia olisi ihmisrakkauden tunnetta tärkeämpi, vaikkapa vaan jonkun tunnin aikana tai jossakin ainoassa erikoistapauksessa, niin on heti mikä rikos tahansa mahdollinen ihmisiä vastaan, ilman syyllisyyden tuntoa».

Nehljudof vaipui niin ajatuksiinsa, ettei huomannutkaan tapahtunutta linjanmuutosta: päivä oli mennyt repaleiseen alhaalla kulkevaan pilveen ja läntiseltä taivaanrannalta läheni yhtäjaksoinen vaaleanharmaa pilvi, purkautuen jossain siellä kaukana niittyjen ja metsien päällä vinona sateena alas. Pilvestä hajusi kosteata sadeilmaa. Silloin tällöin salamat halkasivat pilven ja vaunujen jyskeeseen yhä useammin sekaantui ukkosen jyrinä. Pilvi tuli yhä lähemmäksi, vinot pisarat tuulen ajamina pilkuttivat vaunueteisen permannon ja Nehljudofin palttoon. Hän siirtyi toiselle puolelle ja hengittäen rintaansa kosteaa tuoreutta ja kauvan sadetta janonneen maan tuoksua katseli ohikiitäviä puutarhoja, metsiä, kellastuvia ruispeltoja, vihertäviä kaurasarkoja ja tummanviheriäin perunamaitten mustia vakoja. Kaikki tuli kuin lakalla kiilloitetuksi, viheriä tuli viheriämmäksi, keltanen keltasemmaksi, musta mustemmaksi.

--Vielä, vielä,--puhui Nehljudof iloiten siunatun sateen vaikutuksesta, virkistyneistä pelloista ja puutarhoista. Pilvi oli osaksi tullut sateena alas, osaksi mennyt kauvemmaksi, ja märän maan päälle putosi suoraan alas enää vaan viimeisiä tiheitä, pieniä pisaroita. Aurinko tuli jälleen esille, kaikki rupesi loistamaan, ja idässä kaareutui taivaanrannan ylitse matala, mutta heleä ja vaan toisessa päässä keskeytyvä vesikaari kirkasvärisine violettineen.

--Mitä minä taas ajattelinkaan,--kysyi Nehljudof itseltään, sittenkuin kaikki nämät luonnonvaihtelut olivat ohitse ja juna oli laskeutunut solaan korkeitten töyräitten vähin.

--Niin, minähän ajattelin sitä, että kaikki nuo ihmiset, tirehtöri, vartioupseeri,--kaikki nuo palvelusmiehet--enimmäkseen hyväluontoiset ihmiset--ovat tulleet pahoiksi ainoastaan siksi, että he palvelevat.

Hän muisti Maslennikofin välinpitämättömyyden, silloin kun oli puhe vankilassa tapahtuvista julmuuksista, muisti tirehtörin ankaruuden, vartioupseerin sydämmettömyyden, joka ei laskenut vankkuriin--eikä välittänyt siitä että junassa oli synnytystuskia kärsivä vaimo.

Kaikki nämät ihmiset näyttivät olevan ikäänkuin, niin panssaroidut, etteivät yksinkertaisimmatkaan säälintunteet päässeet heihin tunkeutumaan, ja tätä vaan siksi, että he olivat virkamiehiä. Virkamiehinä he olivat läpäisemättömät ihmisrakkauden tunteille.-- »niinkuin tuo kivilaskos sateelle», ajatteli Nehljudof katsellen solan töyrästä, joka oli laskettu erivärisillä kivillä ja johon sadevesi ei imeytynyt, vaan virtasi alas. »Saattaa olla tarpeellista laskea töyräät kivillä, mutta ikävä on nähdä tuota kasvullisuudelle kuollutta maata, joka voisi kasvattaa viljaa, ruohoa, pensaita ja puita, niinkuin tuollakin töyräiden päällä. Sama on asianlaita ihmisten keskuudessa», ajatteli Nehljudof; »voi olla että nuo kuvernöörit, tirehtörit, polisit ovat tarpeellisia, mutta hirmuista on nähdä ihmisiä, joilta puuttuu ihmisten pääominaisuus--rakkaus ja sääli toisiinsa».

»Kaikki tyyni on siinä», ajatteli hän edelleen, »että nuo ihmiset pitävät lakina sitä mikä ei ole laki, ja ovat tunnustamatta laiksi sitä, mikä on iankaikkinen, muuttumaton, kaikkialla paikkansa pitävä ja Jumalan itsensä ihmissydämmiin kirjoittama laki. Siitäpä syystä minusta tuntuukin niin tukalalta olla noiden ihmisten seurassa», ajatteli Nehljudof. »Minä suorastaan pelkään heitä. Ja he todella ovatkin pelättäviä. Ryöväreitä pelottavampia. Ryöväri kuitenkin edes voi sääliä--mutta nämät eivät voi sitä tehdä, he ovat henkivakuutetut sääliä vastaan, niinkuin nuo kivet kasvullisuutta vastaan. Se se juuri tekee heidät kauheiksi. Sanotaan Pugatshjofeja ja Rasineja julmiksi, mutta nämät ovat sata kertaa julmemmat!» jatkoi hän ajatuksissaan; »jos olisi ratkaistavana tällainen sielutieteellinen arvoitus: miten meidän aikamme kristilliset, humaaniset, hyväsydämmiset ihmiset saisi tekemään kaikkein kauheimpia ilkitöitä, heidän tuntematta itseänsä syyllisiksi,--niin olisi siihen vaan yksi ratkaisu: olojen pitäisi olla semmoisina kuin ne nyt ovat, näiden ihmisten pitäisi olla kuvernööreinä, tirehtöreinä, upseereina, poliseina, s.o. heidän pitäisi olla vakuutettuina ensiksikin siitä, että on olemassa toimi, jota sanotaan valtioviraksi ja jossa saa kohdella ihmisiä niinkuin esineitä, ilman inhimillistä veljellistä suhdetta näihin, ja toiseksi siitä, että nämät samat valtiovirat nivoisivat ihmiset niin toisiinsa, ettei vastuunalaisuus heidän teoistansa toisia kohtaan kohtaisi ketään erityisesti. Näiden ehtojen ulkopuolella ei meidän aikanamme ole mahdollisia semmoiset kauheat teot kuin ne, mitkä minä äsken näin. Koko asia on siinä, että ihmiset luulevat olevan olemassa semmoisia asemia, joissa saa kohdella toista ihmistä rakkaudettomasti, silloinkin semmoisia asemia ei ole. Rakkaudettomasti voi kohdella vaan esineitä: voi hakata puita, lyödä tiiliä, takoa rautaa; mutta ihmisiä ei voi näin kohdella, ei voi kohdella rakkaudettomasti, yhtä vähän kuin mehiläisiä voi kohdella varomattomasti. Semmoinen on kerran mehiläisten ominaisuus. Jos niitä kohtelee varomattomasti, niin vahingoittaa paitsi heitä myös itseänsä. Sama on ihmistenkin laita. Eikä asia voi olla toisin, sillä keskinäinen rakkaus ihmisten välillä on ihmiselämän peruslaki. Totta on, että ihminen ei voi itseänsä pakoittaa rakastamaan, niinkuin hän voi pakoittaa itsensä työhön; mutta siitä ei seuraa, että saa kohdella ihmisiä rakkaudettomasti, erittäinkin jos heiltä jotakin vaatii. Jos ei tunne rakkautta ihmisiin, niin pysyttäköön erillänsä», ajatteli Nehljudof kääntyen jo itseensä: »puuhaelkoon personallisia asioitaan, mitä tahansa, kunhan vaan pysytteleksen tulemasta tekemisiin ihmisten kanssa. Niinkuin syöminen on vahingotonta ja eduksi ainoastaan silloin kuin haluttaa syödä, niin voi ihmisten kanssa olla tekemisissä hyödyksi ja ilman vahinkoa vaan silloin kuin heitä rakastaa. Jos vaan sallii itsellensä kohdella ihmisiä rakkaudettomasti niinkuin sinä eilen kohtelit lankoa, niin ei enää ole rajoja olemassa julmuudella ja eläimellisyydelle toisia ihmisiä vastaan, kuten näin tänäpäivänä, eikä ole myöskään rajoja omille kärsimyksille, kuten olen havainnut koko omasta elämästäni. Niin, niin se on», ajatteli Nehljudof. »Se on hyvä, hyvä!» toisti hän itsekseen, nauttien yhtaikaa tuskallisen kuuman jälkeen raitistuneesta ilmasta ja saavuttamastaan suuremmasta selvyydestä jo kauvan sitten hänen sydämmellään olleessa kysymyksessä.

XLI.

Vaunu, mihin Nehljudof oli saanut paikkansa, oli puolillaan väkeä. Täällä oli palvelijoita, käsityöläisiä, tehtaalaisia, lihakauppiaita, juutalaisia, kauppapalvelijoita, työmiesten vaimoja, oli yksi sotamies ja kaksi rouvasihmistä--toinen nuori, toinen vanhahko, rannerenkaita päivettyneessä kädessä,--sitten vihasen näköinen herrasmies kokardi mustassa lakissa. Kaikki nämä matkustajat olivat jo rauhoittuneet paikkojen valitsemisen jälkeen ja istuivat hiljaa, mikä siemeniä pureskellen, mikä tupakoiden, mikä jutellen naapuriensa kanssa.

Taras istui onnellisen näköisenä käytävän oikealla puolen säilytellen paikkaa Nehljudofille, ja oli vilkkaassa keskustelussa häntä vastapäätä istuvan jäntevän miehen kanssa, joka oli työpaikalleen matkustava puutarhuri, kuten Nehljudof sitten sai tietää. Tulematta Tarasin luo Nehljudof pysähtyi käytävälle erään arvokkaan näköisen valkopartaisen vanhuksen kohdalle, joka jutteli nuoren talonpoikaisissa vaatteissa olevan vaimon kanssa. Vaimon vieressä istui sääret riipuksissa seitsenvuotias tyttönen, uutukainen, sarafaanihuivi päässä ja melkein valkoinen letti niskassa, herkeämättä naksutellen hampaissaan siemeniä.

Huomattuaan Nehljudofin vanhus korjasi takkinsa liepeen pois kiiltävältä penkiltä, jolla hän istui yksin ja sanoi lempeästi:

--Tehkää hyvin, istukaa.

Nehljudof kiitti, ja istui osoitetulle paikalle. Heti kun Nehljudof oli istunut, jatkoi vaimo keskeytynyttä kertomustaan.

Hän kertoi kuinka hänen miehensä, jonka luota hän nyt palasi, oli hänet vastaanottanut: kaupungissa.

Laskiaisen aikaan kävin tapaamassa ja nyt taas Jumalan avulla pääsin käymään kaupungissa,--puhui hän.--Ja jos Jumala suo, ehkä pääsen jälleen jouluna.

--Paras onkin kun käytte,--sanoi vanhus vilkaisten Nehljudofiin:--täytyy pitää silmällä, muutoin--kuka sen nuoren miehen tietää, kun se elää yksin kaupungissa.

--Eikös mitä, vaarikulta, minun ei ole niitä miehiä. Kuin nuori tyttö hän on puhdas ja viaton. Lähettää rahat kaikki viimeiseen ropoon kotiin. Ja kuinka ilonen hän oli tästä tytöstä sitten,--sanoi vaimo, suu hymyssä.

Siemenkuoria typeksivä ja äitinsä puhetta kuunteleva tyttö, ikäänkuin vahvistaakseen tämän sanoja, katsahti levollisilla viisailla silmillään vanhukseen ja Nehljudofiin.

--Jos mies on järkevä, niin sitä parempi,--sanoi vanhus,--eikö hän tuommoistakaan harjoita?--lisäsi hän osoittaen silmillään pariskuntaan, jotka olivat nähtävästi tehtaalaisia ja istuivat toisella puolella käytävää.

Tehtaalainen aviomies kulautteli pullonsa suusta viinaa, pää taakse taivutettuna, ja vaimo piteli sylissään pussia, josta pullo oli saatu, ja katseli ahnaasti mieheensä.

--Ei, minun ei polta eikä juo,--sanoi vanhuksen naapuri, käyttäen tilaisuutta kehuakseen vielä kerta omaa miestään.--Semmoisia ihmisiä ei maa monta nostata,--sanoi hän kääntyen myöskin Nehljudofin puoleen.

--No jos parempi niin pilalla,--sanoi vanhus katsellessaan äskeistä pariskuntaa. Juotuaan tarjosi tehtaalainen pullon vaimolleen, joka otti pullon ja nauru suussa päätään nyykyttäen rupesi hänkin juomaan. Kun tehtaalainen huomasi Nehljudofin ja vanhuksen tarkastelevan häntä, kääntyi hän heihin;.