# Ylösnousemus II

## Part 10

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/ylosnousemus-ii-12604/index.md

--No, mitenkä pikku Veran laita on? Tapasitteko häntä? Kuinka hän kantaa kohtaloansa?

--Ei hän valita,--sanoi Nehljudof,--sanoo että hänellä on olymppolainen itsetunto.

--Voi sitä pikku Veraa, tunnen häntä noista sanoista,--puhui täti hymyillen ja pudistaen päätänsä.--Häntä täytyy tuntea. Se on erinomainen olento. Kaikki toisille, ei mitään itselle.

--Niin, ei hän itseänsä varten mitään halunnut, oli vaan huolissaan teidän sisarenne tyttärestä. Häntä vaivasi erittäinkin se, että neiti oli vangittu ilman mitään syytä.

--Niin se olikin.--sanoi täti,--se on kauhea juttu! Hän joutui kiinni oikeastaan minun tähteni.

--Eipä ollenkaan täti,--sanoi Lyydia. Olisinhan minä ilman teitäkin ottanut vastaan paperit.

--No, kyllä minä tunnen asian paremmin kuin sinä,--jatkoi täti:--nähkääs--jatkoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,--kaikki sai alkunsa siitä, että eräs henkilö oli pyytänyt minua joksikin aikaa ottamaan haltuuni hänen paperinsa--mutta minulla kun ei ollut kortteeria vein ne Lyydian luo. Samana yönä tehtiin hänen luonaan tarkastus ja otettiin sekä paperit että hänet, ja nyt ovat tähän asti pitäneet, olivat vaatineet häntä sanomaan keitä oli paperit saanut.

--Enhän minä sanonutkaan,--lausui Lyydia nopeasti, hermostuneesti repien suortuvaa, joka ei edes häirinnyt häntä.

--En minä väitäkkään että sinä olisit sanonut, vastasi täti.

--Jos he vangitsivat Mitinin, niin ei se suinkaan tapahtunut minun syystäni,--sanoi Lyydia punastuen ja levottomasti katsellen ympärilleen.

--Älä nyt puhu siitä, Lyydia kulta,--sanoi äiti.

--Miksen, minä tahdon kertoa,--sanoi Lyydia hymyilemisen sijaan yhä enemmän punastuen, kietoen suortuvaa sormensa ympäri ja yhä katsellen ympärilleen.

--Muistatko miten eilen kävi kun alotit siitä kertoa.

--Ei ollenkaan ... antakaa minun olla, mamma. Minä en sanonut, vaan olin ainoastaan ääneti. Kun hän tutki minua kaksi kertaa ja kyseli tätistä ja Mitinistä, en minä mitään sanonut, vaan ilmoitin etten rupea mitään vastaamaan. Silloin tämä ... Petrof...

--Petrof on etsivä poliisi, santarmi ja suuri ilkiö,--lisäsi täti selittäen Nehljudofille Lyydian sanoja.

--Silloin tämä,--jatkoi Lyydia kiihkeänä ja kiiruhtaen,--alkoi houkutella minua. »Kaikki mitä minulle sanotte ei voi tulla ketään vahingoittamaan vaan päinvastoin. Jos te sanotte, niin vapautatte viattomia, joita me ehkä syyttä kiusaamme.» Mutta minä sanoin sittenkin etten sano. Silloin hän sanoi: »No olkoon. Älkää puhuko mitään, mutta älkää myöskään kieltäkö sitä, mitä minä sanon.» Ja hän alkoi nimitellä ja nimitti Mitinin.

--Lakkaa jo puhumasta,--sanoi täti.

--Ah täti, älkää häiritkö...--ja hän nyki itseään herkeämättä suortuvasta ja katseli ympärilleen,--ja yhtäkkiä, ajatelkaas, seuraavana päivänä saan tietää--minulle ilmoitettiin koputtamisella, että Mitin oli vangittu. »Minä olen hänet ilmiantanut»,--ajattelin itsekseni. Ja se alkoi minua niin vaivata, niin alkoi vaivata, että olin kadottaa järkeni.

--Ja sitten tuli ilmi ettei hän ollutkaan vangittu sinun syystäsi,--sanoi täti.

--Enhän minä sitä tiennyt. Ajattelin vaan että minä olin antanut ilmi. Kävelen, kävelen kahden seinän väliä, enkä voi olla ajattelematta: ilmiantaja! Panen maata, peitän kasvoni ja kuulen--joku kuiskuttaa minun korvaani: olet ilmiantanut Mitinin, Mitinin olet ilmiantanut. Tiedän hyvin että se on harhakuulo enkä sittenkään voi olla kuuntelematta. Tahdon nukkua--en voi, tahdon olla ajattelematta--en sitäkään voi. Se se vasta oli kauheata!--puhui Lyydia yhä enemmän ja enemmän kiihoittuen ja yhä kietoen ja taas päästäen suortuvaa sormestansa ja taakseen katsahtaen.

Lyydia kulta, rauhoituhan.--toisti äiti koskettaen häntä olkapäähän, mutta Lyydia ei voinut enää pysähtyä:--se on siksi niin kauheata, alotti hän vielä jotakin, mutta purskahti kesken kaikkea itkuun, hypähti seisaalleen sohvasta ja tartuttaen hameensa nojatuoliin juoksi ulos huoneesta. Äiti meni hänen jälkeensä.

--Hirttää ne roistot pitäisi,--murahti lyseolainen ikkunalta.

--Mitä sinä sanoit,--kysyi täti.

--Ei se ollut mitään ... muuten minä vaan,--vastasi lyseolainen, otti pöydältä paperossin ja alkoi sitä sytytellä.

XXVI.

--Niin, nuorille tuo yksinäisyyskoppi on hirveä asia,--sanoi täti pudistaen päätänsä ja myöskin sytyttäen paperossiaan.

--Eiköhän se lie kaikillekin,--sanoi Nehljudof.------

--Oletteko siis kokeneet?

--Minäkö? Olen kaksi kertaa istunut,--sanoi täti surullisesti ja miellyttävästi hymyillen.--Kun minut otettiin ensi kerran--ja otettiin ilman syytä,--jatkoi hän,--olin minä 22 vuoden vanha, minulla oli lapsi ja minä olin raskauden tilassa. Niin vaikea kuin minulle olikin silloin vapauden kadottaminen, eroominen lapsesta, eroominen miehestä, ei se kaikki ollut mitään verrattuna siihen, mitä minä tunsin huomattuani, etten ollut enää ihminen, vaan olin muuttunut esineeksi. Tahdon sanoa hyvästi tyttärelleni--minulle sanotaan että menisin ja istuisin issikkaan. Minä kysyn minne minua viedään,--minulle vastataan että saan tietää kunhan tullaan perille. Minä kysyn: mistä minua syytetään,-- minulle ei vastata mitään. Kun minua tutkinnon perästä riisuttiin ja puettiin numerolla varustettuihin vangin vaatteisiin, vietiin holvikäytävään, avattiin ovi, lykättiin sinne, lukittiin ja mentiin pois, ja kun jäi vaan vahti pyssynsä kanssa, joka kulki äänetönnä edestakaisin ja silloin tällöin katsahti sisään ovireijästä, --silloin tuli minun kauhean raskas olla. Muistan että minun mieltäni lannisti erittäinkin se, että santarmiupseeri, tutkiessaan minua, tarjosi minulle tilaisuuden polttaa. Siis hän tiesi, kuinka ihmiset pitävät tupakasta, tiesi kuinka ihmiset rakastavat vapauttaan, valoa, tiesi kuinka äidit rakastavat lapsiansa ja lapset äitiänsä; niin kuinka he sitten saattoivat säälimättä repäistä minut irti kaikesta, mikä on kallista, ja teljetä minut kuin villin eläimen? Sitä ei voi kantaa kärsimättä rangaistusta. Jos joku on uskonut Jumalaan ja ihmisiin, siihen että ihmiset rakastavat toisiansa, hän sen jälkeen lakkaa uskomasta tähän. Minä sen jälkeen lakkasin uskomasta ihmisiin ja aloin vihata,--lopetti hän ja hymähti.

Ovesta, jonne Lyydia oli mennyt, tuli hänen äitinsä ja ilmoitti että tyttö oli kovasti menehtynyt eikä voinut enää tulla esille.

--Ja missä tarkoituksessa on noin nuori elämä kukistettu? Erittäinkin pahottaa minua,--sanoi täti, että minä olin tahtomattani syypää.

--Ehkä hän Jumalan avulla paranee maaseudun ilmassa,--sanoi äiti.--Lähetämme hänet isän luokse.

--Ilman teitä hän olisi kokonaan kukistunut,--sanoi täti.--Kiitos teille. Tavata teitä halusin pyytääkseni teitä toimittamaan kirjeen Vera Jefremovnalle,--sanoi hän ottaen kirjeen taskustaan.--Kirje ei ole suljettu, saatte sen lukea ja joko repiä rikki tai viedä perille, mikä vaan paraiten vastaa teidän vakaumuksianne,--sanoi hän. Kirjeessä ei ole mitään vaarallista.

Nehljudof otti kirjeen ja luvattuaan viedä sen perille, nousi, jätti hyvästi ja tuli kadulle.

Kirjeen hän sulki lukematta sitä ja päätti toimittaa perille.

XXVII.

Viimeinen asia, joka vielä pidätti Nehljudofia Pietarissa, oli lahkolaisten juttu, joiden keisarille asetetun anomuksen hän toivoi saavansa annetuksi entisen rykmenttitoverinsa, sivusajutantti Bogatirjofin kautta. Hän saapui tämän luokse aamulla ja tapasi hänet vielä kotona, vaikka jo lähdössä, aamiaista syömässä. Bogatirjof ei ollut aivan pitkä, mutta vankkarakenteinen ja harvinaisen väkevä mies--hän väänteli hevosenkenkiä--hyväluontoinen, rehellinen, suora, jopa vapaamielinenkin. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hän oli läheinen hoviin, rakasti keisaria ja hänen perhettään ja osasi jollakin kummallisella tavalla, eläessään tässä ylimmässä piirissä, nähdä siinä yksistään hyvää ja olla ottamatta osaa mihinkään huonoon ja epärehelliseen. Hän ei arvostellut milloinkaan ihmisiä eikä toimenpiteitä, vaan oli joko vaiti taikka sanoi rohkealla, kovalla, melkein huutavalla äänellä sanottavansa ja tällöin usein yhtä kovalla äänellä myöskin nauroi. Eikä hän tätä tehnyt mistään valtioviisaudesta, vaan ainoastaan siksi, että semmoinen oli hänen luonteensa.

--Mainiota että tulit. Etkö haluaisi syödä aamiaista? No, istuhan sitten. Oivallinen biffi! Minä aina alotan pääasiasta ja lopetan samalla. Ha, ha, ha. No juo edes viiniä,--huusi hän osottaen punasta viiniä sisältävää karahvia.--Juuri ajattelin sinua. Anomuksesi toimitan perille. Annan omiin käsiin--sen teen; mutta minun mieleeni tässä juolahti, eiköhän sinun olisi paras ensin käydä Toporofin luona.

Nehljudof rypisti otsaansa Toporofia mainittaessa.

--Kaikki riippuu hänestä. Häneltähän kuitenkin tullaan kysymään. Mutta voi olla että hän itsekin täyttää pyyntösi.

--Jos se on neuvosi, niin menen sinne.

--Mainiota. No, entä Pietari, minkä vaikutuksen se sinuun tekee,--kiljui Bogatirjof,--sanoppas, häh?

--Tunnen, että alan hypnotiseerautua,--sanoi Nehljudof.

--Vai hypnotiseerautua?--toisti Bogatirjof ja rupesi äänekkäästi nauramaan.--No kun et tahdo, niin ole ilman.--Hän pyyhki viiksensä ruokaliinalla.--Siis käyt siellä? Häh? Jos hän ei suostu, niin anna minulle, minä toimitan jo huomenna, huusi hän ja noustuaan pöydästä teki leveällä liikkeellä ristinmerkin, nähtävästi yhtä tiedottomasti kuin oli pyyhkinyt suutansa, ja alkoi kiinnitellä sapeliansa.--Ja nyt hyvästi, minun on lähteminen.

--Lähdemme yhdessä,--sanoi Nehljudof mielihyvällä puristaen Bogatirjofin voimakasta, leveää kättä ja, kuten aina, tuntien jonkinlaista terveen tiedottoman, tuoreen vaikutusta, erosi hänestä hänen talonsa portailla.

Vaikkei Nehljudof odottanutkaan mitään hyvää käynnistänsä hän kuitenkin Bogatirjofin neuvon mukaan ajoi Toporofin luo, josta henkilöstä lahkolaisten asian piti riippuman.

Se virka, jossa Toporof oli, sisälsi itsessään ristiriitaisuuden, jota ainoastaan tylsä ja siveellisesti tunnoton mies saattoi olla näkemättä. Toporofissa olivat nämä molemmat kieltoperäiset ominaisuudet.

* * * * *

Vastaanottohuoneessa oleva erityisiä toimia varten määrätty virkamies tiedusteli Nehljudofilta missä asiassa tämä oli tullut ja saatuaan tietää Nehljudofin ottaneen toimittaakseen lahkolaisten anomuksen keisarille, kysyi, eikö hän tahtoisi antaa anomusta nähtäväksi. Nehljudof antoi anomuksen ja virkamies meni sen kanssa työhuoneeseen. Nunna korkeassa päähineessä, kiemurtelevassa suruharsossaan ja pitkässä, mustassa laahustimessa tuli ulos työhuoneesta valkoiset sormet ristissä ja kynnet puhdistettuina. Hän piteli käsissään kallisarvoista rukousnauhaa. Nehljudofia ei pyydetty vieläkään astumaan sisälle. Toporof luki anomusta pudistellen päätänsä. Häneen oli tehnyt epämiellyttävän vaikutuksen tuo selvästi ja voimakkaasti kirjoitettu anomus.

»Jos tuo joutuu keisarin käsiin, niin se voi herättää ikäviä kysymyksiä ja väärinkäsityksiä,» ajatteli hän luettuaan loppuun. Ja pantuaan anomuksen pöydälle hän soitti ja käski pyytää Nehljudofia sisälle.

Hänellä oli tämä lahkolaisjuttu tuoreessa muistissa ja yksi heidän anomuksistaan oli jo saapunut hänen käsiinsä.------Nämät isät ja vaimot nyt anoivat, ettei heitä näin eroitettaisi. Toporof muisti jo silloin kuin tämä juttu jo ensi kerran oli ollut hänen käsiteltävänään epäilleensä eikö olisi sittenkin ollut parasta jättää se sikseen. Mutta mitään vahinkoa ei voinut olla siitä, että noiden talonpoikaisperheiden jäsenet olisivat hajoitetut eri suunnille; jota vastoin niiden jättäminen paikoillensa saattoi vaikuttaa haitallisesti muuhun väestöön, niin että nämätkin olisivat luopuneet oikeauskoisuudesta, ja sitäpaitsi: todistihan tämä piispan innokkuutta, jonka kaiken vuoksi hän oli antanut asialle sen ratkaisun, mihin se oli silloin suunnattu.

--Hyvää päivää,--sanoi hän hartaassa työssä keskeytetyn ihmisen ilmeellä, ottaen seisten vastaan Nehljudofia, sekä ryhtyi oijeti asiaan.

--Tunnen tämän tapauksen. Heti kun näin nimet, muistin tämän onnettoman jutun,--sanoi hän ottaen anomuksen ja näyttäen sitä Nehljudofille.--Ja olen hyvin kiitollinen teille, että muistutitte minua jälleen siitä. Se on nyt ollut vaan lääninhallituksen liikaa virkaintoisuutta...

Nehljudof oli vaiti ja katseli vihamielisellä tunteella noiden liikkumattomien kasvojen naamiota.

--Ja minä annan käskyn tämän toimenpiteen peruuttamisesta ja noiden ihmisten tuomisesta takaisin asuinpaikkoihinsa.

--Niin että voin siis olla viemättä anomusta perille?--sanoi Nehljudof.

--Ihan hyvästi. Minä lupaan sen,--sanoi hän pannen erityistä painoa sanaan »minä», siinä uskossa kun nähtävästi oli että hänen rehellisyytensä, hänen sanansa oli kaikkein parhain tae.--Parasta on että heti kirjoitan. Tehkää hyvin, istukaa.

Hän tuli pöydän luo ja alkoi kirjoittaa. Nehljudof ei istunut, vaan katseli ylhäältä tuohon kapeaan, kaljuun pääkalloon, tuohon paksu- ja sinisuoniseen käteen, joka nopeasti liikutteli kynää, ja ihmetteli mitä varten tuo ihminen, joka näyttää niin väliäpitämättömältä kaikesta, nyt tekee semmoisella hartaudella sitä mitä tekee? Mitä varten?...

--Tässä siis olisi,--sanoi Toporof, sulkien kirjekuorta:--ilmoittakaa päätökseni anomuksen tekijöille,--lisäsi hän nostaen huuliaan muka hymyilläkseen.

--Mistä syystä nämät ihmiset ovat saaneet kärsiä?--sanoi Nehljudof ottaessaan vastaan kirjekuorta.

Toporof nosti päänsä ja naurahti aivan kuin Nehljudofin kysymys olisi häntä huvittanut.

--Sitä en saata teille sanoa. Voin vaan sanoa, että kansan edut, joita meidän on suojeleminen, ovat niin tärkeät, että liikaintoisuus uskonnollisissa kysymyksissä on vähemmin pelottava ja haitallinen kuin nykyään leviävä liiallinen väliäpitämättömyys niissä.

* * * * *

Toporof näytti hymyilevän vieläkin yhtä alentuvasti ja pitävän herttaisena sitä, mitä Nehljudof puhui. Ja vaikka Nehljudof olisi mitä sanonut, olisi Toporof pitänyt kaikkea yhtä herttaisena ja yksipuolisena katsoen sen mahtavan valtiomuodon korkeudesta, missä hän seisoi.

--Yksityisen ihmisen silmissä saattaa asia todella semmoiselta näyttää,--sanoi hän,--vaan valtiolliselta näkökannalta katsoen on asian laita hiukan toinen.--Vaan, suokaa anteeksi, minun täytyy jättää hyvästi,--sanoi Toporof kumartaen päätänsä ja tarjoten kättään.

Nehljudof puristi sitä, tuli kiireisesti pois ja katui puristaneensa tuota kättä.

»Kansan edut»,--toisti hän Toporofin sanoja. »Omat ne ovat etusi»,--ajatteli hän tullessaan pois Toporofin luota.

Ja muistiinsa johtaen kaikkia niitä henkilöitä, joita noiden oikeutta, uskontoa ja kansan kasvatusta tarkoittavien laitosten toiminnan piti koskea,--alkaen siitä akasta, joita oli rangaistu patentittomasta viinakaupasta, poikasesta, joka oli tavattu varkaudesta, irtolaisesta, murhapolttajasta ja pankinjohtajasta, ja asettaen näiden rinnalle tuon onnettoman Lyydian, joka oli kiinni vaan sen perustuksella, että häneltä toivottiin saada tarpeellisia tietoja, lahkolaiset, jotka olivat loukanneet oikeauskoisuutta, ja Gurkevitshin, joka oli halunnut perustuslakia,--selvisi Nehljudofille tavattomalla voimalla, ettei näitä ihmisiä oltu kiinni otettu, teljetty vankilaan tai lähetetty maanpakoon ollenkaan siitä syystä, että he olisivat loukanneet oikeutta tai harjoittaneet laittomuuksia, vaan ainoastaan siitä syystä, että he häiritsivät virkamiehiä, estivät rikkaita pitämästä hallussaan sitä rikkautta, jota ne kansalta kokosivat.

Ja tämmöistä estettä teki sekä tuo luvatonta viinakauppaa harjoitteleva akka, että tuo pitkin kaupunkia kuljeskeleva varas, samoin kuin Lyydia julistuksinensa, Gurkevitsh perustuslakineen ja lahkolaiset,------. Ja sentähden näytti Nehljudofista ihan ymmärrettävältä, että nämä virkamiehet,--alkaen hänen tätinsä miehestä, senaattoreista ja Toporofista kaikkiin noihin pieniin, puhtaisiin ja siivoihin herroihin asti, jotka ministeristöissä istuivat pöytien ääressä,--eivät ollenkaan pitäneet väliä siitä, että asiain näin ollen viattomat tulisivat kärsimään, vaan pitivät ainoastaan huolta siitä, että olisivat saaneet kaikki vaaralliset poistetuksi.

Niin että tuo sääntö kymmenen syyllisen vapauttamisesta ennen yhden syyttömän tuomitsemista ei lainkaan tullut noudatetuksi, vaan päinvastoin, niinkuin mädänneen paikan poisleikkaamiseksi on tuoreeseenkin koskeminen,--niin tässäkin rangaistiin kymmenen vaaratonta, jotta yksi todellisesti vaarallinen saataisiin pois.

Tämmöinen olevien olojen selitys näytti Nehljudofista hyvin yksinkertaiselta ja ilmeiseltä, mutta juuri se yksinkertaisuus ja selvyys saikin Nehljudofin horjumaan ennenkuin tämän selityksen hyväksyi. Olihan muka mahdotonta että noin monipuolinen ilmiö olisi näin yksinkertaisella ja kauhealla tavalla selitettävissä, olihan mahdotonta että kaikki nuo puheet oikeudesta, hyvästä, laista, uskonnosta, jumalasta j.n.e. olisivat olleet vaan pelkkiä puheita ja peittäneet allensa mitä raainta voitonpyyntöä ja julmuutta.

XXVIII.

Nehljudofin olisi ollut jo saman päivän illalla lähteminen, vaan hän oli luvannut Mariettelle tulla tämän luokse teaatteriin, ja vaikka hän tiesi, ettei sitä olisi pitänyt tehdä, hän kuitenkin vääristelihe itsensä edessä ja läksi, kun muka oli velvollinen sanassansa pysymään.

»Voinkohan vastustaa noita kiusauksia?--ajatteli hän ei aivan vilpittömästi: katsommahan viimeisen kerran».

Pukeuduttuaan hännystakkiin hän saapui teaatteriin tuon iänikuisen »Kamelinaisen» toisen näytöksen aikana. Pietarissa vieraileva näyttelijätär esitti vielä, ihan uudella tavalla, kuinka keuhkotautiset naiset kuolevat.

Teaatteri oli yleisöä täpötäynnä ja Marietten loosi osotettiin heti Nehljudofille, kunnioituksella sitä henkilöä kohtaan, joka siitä kysyi.

Käytävässä seisoi lakeija livreessä ja kumarsi Nehljudofille niinkuin tutulle sekä avasi loosin oven.

Kaikki vastapäisten loosien rivit istuvine ja niiden takana seisovine olentoineen samoin kuin edessä olevat selät ja parterilla istuvien harmaat, puoliharmaat, harvatukkaiset, kaljut ja kiharoiksi voidellut päät--kaikki katsojat olivat kiintyneet näyttämölle, jossa laiha, luiseva näyttelijätär komeassa silkkipuvussa ja pitseissä väänteli itseänsä ja luonnottomalla äänellä lausui monoloogia. Joku vaati sihistäen hiljaisuutta kun ovea avattiin ja kaksi kylmän ja lämpimän ilman virtaa tuhahti Nehljudofin kasvoja vasten.

Loosissa oli Mariette ja joku tuntematon nainen punasessa peleriinissä, pää suurena suunnattomana hörrykkänä sekä kaksi mieshenkilöä: Marietten mies, kaunis, pitkäkasvuinen kenraali, jolla oli ankarat, liikkumattoman jäykät kasvot kyömynenineen ja sotilaallinen, pumpulista ja punasesta verasta rakennettu pomorinta sekä valkoverinen kaljupäinen herra leuka paljaaksi ajeltuna juhlallisten poskipartain välille. Mariette, sieväliikkeinen, hieno, elegantti, dekolté, lujine jäntehikkäine olkapäineen, jotka laskeutuivat kaltevasti kaulasta, ja syntymämerkkineen kaulan ja olkapäiden yhtymäpaikassa, katsahti heti Nehljudofiin ja osoittaen hänelle viuhkallaan tuolia takanansa hymähti hänelle kohteliaasti, kiitollisesti ja kuten Nehljudofista näytti, sangen merkitsevästi. Marietten mies katsahti Nehljudofiin rauhallisesti niinkuin ei mitään ja kumarsi päällänsä. Katseesta, jonka hän vaihtoi vaimonsa kanssa, näkyi selvästi että hän oli kauniin vaimon herra ja valtias.

Kun monoloogi oli loppunut tärähteli teaatteri kätten taputuksista.

Mariette nousi ja pidellen kahisevaa silkkihamettansa meni loosin takaosaan ja esitteli Nehljudofin miehellensä.

Kenraali hymyili herkeämättä silmillään ja sanottuaan olevansa hyvin, iloinen rauhallisesti ja itsepintaisesti vaikeni.

--Minun olisi jo pitänyt matkustaa, mutta kun tulin teille luvanneeksi,--sanoi Nehljudof kääntyen Marietten puoleen.

--Ellette minua halua nähdä, niin saatte ainakin nähdä merkillistä näyttelijätärtä,--sanoi Mariette vastaten hänen sanojensa ajatukseen.--Eikö totta hän oli erinomainen viime kohtauksessa?--sanoi hän miehellensä.

Mies nyykäytti päätänsä.

--Minua ei tuo voi lainkaan liikuttaa,--sanoi Nehljudof.--Olen nykyään nähnyt niin paljon todellisia onnettomuuksia, että...

--Niin istukaahan ja kertokaa.

Mies kuunteli ja hänen silmänsä hymyilivät ivallisesti yhä enemmän.

--Kävin sen naisen luona, joka nyt päästettiin vapaaksi, ja joka oli saanut niin kauvan istua: se näkyy olevan aivan murtunut olento.

--Se on se sama nainen, josta sinulle puhuin,--sanoi Mariette miehelleen.

--Niin, olen hyvin iloinen että hänet saattoi vapauttaa,--sanoi tämä rauhallisesti nyykäytellen päätänsä, ja Nehljudofista näytti että hänen hymynsä viiksien alla oli jo ihan täynnänsä ivaa:--minä lähden tupakalle.

Nehljudof istui ja odotti että Mariette sanoisi hänelle sitä jotakin, mitä hänellä piti olla sanottavana, mutta Mariette ei puhunut mitään eikä edes koettanut päästä alkuunkaan, vaan laski leikkiä ja puhui näytelmästä, jonka olisi hänen mielestään pitänyt niin liikuttaa Nehljudofia.

Nehljudof huomasi, ettei Mariettellä ollutkaan mitään sanomista hänelle, vaan että tarkoitus oli ollut ainoastaan näyttäytyä iltatoaletin koko loistossa olkapäineen ja syntymämerkkineen, ja Nehljudofia tämä yhtaikaa sekä miellytti että inhoitti.

Se ihanuuden verho, joka oli kaikkea tätä loistoa ennen peittänyt, ei tosin ollut Nehljudofin silmistä kokonaan poistemmattu, mutta hän ainakin nyt näki mitä sen alla oli. Katsoen Mariettea hän kyllä ihaili tätä, mutta hän samalla tiesi, että Mariette oli valehtelija ja eli täydessä ymmärryksessä miehensä kanssa, jonka loistava virkaura perustui satojen tuhanten ihmisten kyyneleihin ja häviöön, ja että Mariettelle oli tämä kaikki yhdentekevää, ja että mitä tämä oli eilen puhunut, oli kaikki valhetta, ja että Marietten ainoa mieliteko,--jonka syytä ei Nehljudof yhtä vähän kuin Mariette itsekään tietänyt,--oli saada hänet rakastumaan itseensä, ja se se juuri olikin Nehljudofille yhtaikaa sekä mieluista että vastenmielistä: Hän oli jo useamman kerran tehnyt lähtöä, tarttunut hattuunsa, mutta sittenkin jäänyt.

Mutta vihdoin, kun mies, tuoden tupakinsavua tuuheissa viiksissään, palaisi takaisin loosiin ja ylenkatseellisen alentuvasti katsahti Nehljudofiin ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, ei Nehljudof antanut enää oven sulkeutua, vaan tuli käytävään ja löydettyään palttoonsa läksi teaatterista.

Kun hän kotiin palatessaan kulki pitkin Nevskiä huomasi hän tahtomattaan edellänsä pitkäkasvuisen, hyvin kaunisrakenteisen ja silmiinpistävän komeasti puetun naisen, joka hiljaverkkaan kulki pitkin leveätä asfalttikäytävää; ja tämän kasvoissa ja koko olennossa näkyi huonon vallan tietoisuus. Kaikki vastaantulijat ja ohitsemenijät katsahtelivat häneen. Nehljudof kulki häntä nopeammin ja myöskin ehdottomasti katsahti hänen kasvoihinsa. Nuo arvattavasti maalatut kasvot olivat kauniit ja nainen, silmien välkähtäessä hymyili Nehljudofille. Ja kummallista, Nehljudof heti paikalla muisti Marietten, sillä hän koki samaa inhon ja viehätyksen tunnetta mitä oli kokenut teaatterissakin.

Mennen nopeasti naisen sivuitse Nehljudof kääntyi Morskajan kadulle ja päästyään sitten rantakadulle alkoi siellä poliisin ihmeeksi kuljeskella edes takaisin.