# Ylösnousemus I ## Part 8 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/ylosnousemus-i-12379/index.md Lukuun ottamatta kaunopuheliaisuuden kukkia, oli hänen puheensa sisällys se, että Maslova oli hypnotiseerannut kauppiaan ja saavutettuaan mielistelemällä hänen suosionsa ja tultuaan avain mukanaan hänen huoneeseensa rahoja hakemaan, tahtoi itse ottaa kaikki, vaan kun Simon ja Jefimia hänet tavoittivat, oli pakoitettu tasaamaan heidän kanssansa. Ja sitten peittääksensä rikoksen jälkiä, tuli jälleen kauppiaan kanssa hotelliin ja myrkytti hänet siellä. Kun syyttäjän apulainen oli puheensa päättänyt, nousi asianajajain penkiltä keski-ikäinen hännystakkiin puettu mies, leveä, tärkätty, valkenen puoliympyrä rinnassa ja lausui reippaan puheen Kartinkinin ja Botshkovan puolustukseksi. Tämä oli heidän, kolmella sadalla ruplalla palkkaamansa vannotettu asianajaja. Tämä väitti heidän molempien syyttömyyttä ja sysäsi koko syyn Maslovan niskoille. Hän koetti näyttää perättömäksi Maslovan väitteen, että Botshkova ja Kurtinkin olisivat olleet tämän kanssa yhdessä, kun hän otti rahat, ja koetti todistaa; että Maslovan väitteellä, tämä kun oli rikoksen teossa tavattu myrkyttäjä, ei voinut olla merkitystä. Nuo rahat,--2,500 ruplaa,--puhui asianajaja,--saattoivat varsin hyvin olla kahden ahkeran ja rehellisen ihmisen ansaitsemia, he kun joskus saivat päivässä 3 jopa 5:skin ruplaa hotellivierailta. Kauppiaan rahat olivat Maslovan anastamat ja olivat ne sittemmin jollekin annetut taikka hukatut, koska Maslova ei ollut selväpäisenä. Myrkytyksen oli Maslova yksin saanut aikaan. Tämän perustuksella hän pyysi valamiehiä julistamaan Kartinkinin ja Botshkovan syyttömiksi rahojen anastamiseen, mutta jos heidät katsottaisiinkin syyllisiksi anastamiseen, niin ainakin ottamatta osaa myrkytykseen ja ilman edelläkäypää aikomusta. Lopuksi tämä asianajaja, pistellen syyttäjän apulaista, teki sen huomautuksen, että herra syyttäjän loistavat mietteet perinnöllisyydestä, joskin selvittävät tämän kysymyksen tieteellisiä näkökohtia, eivät olleet tässä tapauksessa paikallaan, koskapa Botshkova oli tuntemattomain vanhempain lapsi. Syyttäjän apulainen kirjoitti jotakin vihasesti paperiinsa ja osoittaen ylenkatseellista kummastusta kohautti olkapäitään. Sitten nousi Maslovan puolustaja istualtaan ja aristellen, kangertaen lausui puolustuspuheensa. Kieltämättä sitä, että Maslova oli ottanut osaa rahojen anastamiseen, hän väitti ainoastaan sitä, ettei Maslovalla ollut tarkoitusta myrkyttää Smelkofia, ja että hän oli antanut pulverin vaan siinä tarkoituksessa, että Smelkof nukkuisi. Oli hänelläkin aikomus vähän höystää esitystään kaunopuheliaisuudella, mainitsemalla kuinka Maslovan oli turmelukseen saattanut mies, joka oli jäänyt rankaisematta, silloin kuin Maslova yksin sai kantaa lankeemuksensa koko painon, mutta tämä asianajajan retki psykologiian alalle meni kokonansa vätykselleen, niin että kaikkia hävetti. Kun hän puhua vatkutteli miesten julmuudesta ja naisen aseman kurjuudesta, niin puheenjohtaja, haluten auttaa häntä, pyysi häntä pysymään paremmin asiassa. Tämän puolustajan jälkeen nousi jälleen syyttäjän apulainen ja puolustettuaan väitettänsä perinnöllisyydestä ensimäistä asianajajaa vastaan sillä, että vaikka Botshkova onkin tuntemattomain vanhempain tytär, niin ei perinnöllisyysopin todenperäisyys sillä suinkaan ole kumottu, koskapa perinnöllisyyden laki lepää niin vankalla tieteellisellä pohjalla, ettemme ainoastaan ole oikeutetut johtamaan rikosta perinnöllisyydestä vaan vieläpä perinnöllisyyttä rikoksesta. Mitä taas tuli puolustajan otaksumiseen, että Maslova muka olisi jonkun luullun viettelijän turmelema (hän lausui erittäin myrkyllisesti sanan luullun), niin tosiasiat pikemminkin puhuivat siihen suuntaan, että juuri Maslova oli monien monituisten uhriensa viettelijä, jotka olivat hänen käsiinsä joutuneet. Näin sanottuansa hän voittoriemuisena köksähti istumaan. Sitten annettiin syytetyille tilaisuus puolustaa itseänsä. Jefimia Botshkova uudisti sen, ettei hän mitään tiennyt eikä ollut mihinkään ottanut osaa ja väittämällä väitti Maslovaa syypääksi kaikkeen. Simon toisti vaan useamman kerran: --Teillä on valta, minä olen viaton, suotta syytätte. Mutta Maslova ei sanonut mitään. Puheenjohtajan kehoitettua häntä tuomaan esiin, mitä hänellä oli puolustukseksensa sanottavaa, Maslova vaan nosti häneen silmänsä, katsahti kaikkiin kuten kierretty metsäotus, ja heti taas laski alas silmänsä ja rupesi itkemään, äänekkäästi nyyhkyttäen. --Mikä teidän on?--kysyi kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä, kuultuansa äkkiä kummallisen äänen Nehljudofin suusta. Tämä ääni oli pidätettyä itkua. Nehljudof ei yhä vieläkään ymmärtänyt nykyisen tilansa koko merkitystä ja arveli hermojensa heikkouden syyksi, että hän tuskin sai hillityksi itkua ja kyyneleitä, jotka olivat nousseet hänen silmiinsä. Hän pani rillit silmillensä peittääkseen niitä, otti sitten esille nenäliinan ja alkoi turistaa. Häväistyksen pelko, joka olisi häntä kohdannut, kun kaikki oikeussalissa olisivat saaneet tietää hänen teostansa, tahtoi pysäyttää hänessä tapahtuvaa sisällistä työtä. Tämä pelko oli tähän ensimäiseen aikaan kaikkea muuta voimakkaampi. XXII. Syytettyjen sanottua viimeisen sanansa ja asianomaisten sovittua tehtävien kysymysten muodosta, joka kaikki kesti vielä jokseenkin kauan, pantiin kysymykset lopulliseen muotoonsa ja puheenjohtaja esitti yleissilmäyksen jutusta. Ennen antautumista itse juttuun hän hyvin kauvan selitteli valamiehille miellyttävällä kodikkaalla puhetavalla, että ryöstö on ryöstö, mutta varkaus on varkautta ja että anastaminen lukitusta paikasta on anastamista lukitusta paikasta, mutta anastaminen lukitsemattomasta paikasta on anastamista lukitsemattomasta paikasta. Ja selitellen tätä hän erittäinkin usein katsahteli Nehljudofiin ikäänkuin olisi juuri hänelle tahtonut saada selväksi tämän tärkeän seikan, toivoen, että hän ymmärrettyänsä hänet, selittää sen sitten tovereillensa. Sitten arvellen, että valamiehet olivat jo kylliksi päässeet näiden totuuksien perille, alkoi hän kehitellä toista totuutta, joka koski sitä, että tapoksi sanotaan semmoista tekoa, josta seuraa ihmisen kuolema ja tämän mukaan myrkytyskin on tappo. Kun tämäkin totuus oli hänen mielestänsä tullut valamiehille selväksi, hän selitti heille, että jos varkaus ja tappo ovat tehdyt yhdessä, niin rikoksen aines on kokoonpantu varkaudesta ja taposta. Huolimatta siitä, että häntä itseänsä halutti pian päästä erilleen jutusta ja että sveitsiläisnainen jo odotti häntä, oli hän niin tottunut toimeensa, että kerran puhumaan päästyänsä ei enää mitenkään voinut pysähtyä ja sen vuoksi selitteli tarkalleen valamiehille, että jos nämät huomaavat syytetyt syyllisiksi, niin heillä on oikeus julistaa ne syyllisiksi, mutta jos he huomaavat ne syyttömiksi, niin heillä on oikeus julistaa ne syyttömiksi; jos taas he huomaavat ne syyllisiksi yhteen, mutta syyttömiksi toiseen, niin voivat julistaa ne syyllisiksi yhteen mutta syyttömiksi toiseen. Sitten seurasi vielä selitys heille, että vaikka heille onkin tämmöinen oikeus annettu, heidän on käyttäminen sitä järjellisesti. Hänen oli vielä aikomus selittää, että jos he antavat asetettuun kysymykseen myöntävän vastauksen, niin he tällä vastauksellansa myöntävät kaikkeen, mikä on kysymyksessä sanottu, mutta jolleivät he kaikkea myönnä, mikä on kysymyksessä sanottu, niin heidän on erikseen mainittava, mitä he eivät myönnä, mutta katsahdettuaan kelloonsa ja nähtyään että se oli jo 5 minuuttia vaille 3 hän päätti paikalla siirtyä itse jutun esittämiseen. --Tämän jutun erikoiskohdat ovat seuraavat,--alkoi hän ja uudisti kaiken sen, minkä jo olivat moneen kertaan ennen sanoneet sekä puolustajat että syyttäjän apulainen ja todistajat. Puheenjohtaja puhui, mutta jäsenet hänen ympärillänsä syvämietteisen näköisinä kuuntelivat ja tuon tuostakin katsahtelivat kelloihinsa pitäen hänen puhettansa tosin sangen hyvänä eli semmoisena kuin sen olla pitikin, mutta vaan vähän pitkänä. Samaa mieltä oli syyttäjän apulainenkin ja yleensäkin kaikki lakimiehet ja kaikki salissa olijat. Puheenjohtaja lopetti yleiskatsahduksensa. Olisi luullut, että nyt on kaikki sanottu. Mutta puheenjohtaja ei mitenkään voinut luopua oikeudestaan puhua,--niin mieluista oli hänen kuunnella omaa mieliinvaikuttavaa äänenpainoansa,--ja niinpä hän näki hyväksi sanoa vieläkin muutamia sanoja sen oikeuden tärkeydestä, joka oli valamiehille annettu, siitä, kuinka näiden oli huomaavaisuudella ja varovaisuudella käyttäminen eikä väärinkäyttäminen tätä oikeuttansa, siitä että he olivat tehneet valan, että he olivat yhteiskunnan omatunto ja että neuvoshuoneen salaisuus oli pyhänä pidettävä j.n.e., j.n.e. Siitä saakka kun puheenjohtaja alkoi puhua, oli Maslova herkeämättä katsonut häneen ikäänkuin olisi pelännyt jonkunkaan sanan menevän hukkaan, ja sentähden Nehljudof ei pelännyt kohdata hänen katsettansa, vaan lakkaamatta katseli häntä. Ja Nehljudofin mielikuvituksessa tapahtui se tavallinen ilmiö, että rakastetun ihmisen kasvot, joita ei ole kaukaan aikaan nähnyt, ensi näkemällä pitkän poissaolon aikana tapahtuneiden ulkonaisten muutosten tähden hämmästyttävät, mutta vähitellen muuttuvat ihan samallaisiksi kuin olivat monta vuotta sitten; kaikki tapahtuneet muutokset häviävät ja henkisten silmien eteen astuu vaan pääilme tuosta erikoisesta, toistamattomasta henki-ihmisestä. Tämäpä nyt tapahtui Nehljudofissa. Niin, huolimatta vankipuvusta, laajentuneista kasvoista, suureksi kasvaneesta povesta, huolimatta pullistuneesta kasvojen ala-osasta, rypyistä otsassa ja ohimoilla ja vähän turvonneista silmistä, oli se epäilemättä se sama Katjusha, joka Kristuksen ylösnousemussunnuntaina niin viattomasti katseli alhaalta ylös Nehljudofiin, rakastamaansa ihmiseen, rakastuneilla, elämän riemusta ja elämän yltäkylläisyydestä nauravilla silmillä. »Ja mikä kummallinen sattumus! Että tämän jutun pitikin sattua juuri silloin kun minä olin istumassa ja että minä tapaamatta häntä kymmeneen vuoteen, tapasin hänet täällä syytettyjen penkillä. Ja mihinkä ihmeeseen tämä loppuneekaan? Pikemmin, ah, kunhan vaan pikemmin!» Hän ei yhä vieläkään nöyrtynyt sen katumustunteen alaiseksi, joka alkoi hänessä liikkua. Hänestä näytti tämä sattumalta, joka oli menevä ohi eikä vahingoittava hänen elämäänsä. Hän tunsi olevansa samassa asemassa kuin pentu, joka on huonosti käyttäytynyt sisällä, ja jonka turpaa isäntä, pitäen kiini niskasta, painaa siihen likaan, minkä se on tehnyt. Pentu vinkuu, koettaa rimpuilla päästäksensä niin kauas kuin mahdollista tekonsa seurauksista, unohtaakseen ne. Vaan säälimätön isäntä ei päästä sitä käsistään. Niin Nehljudofkin jo tunsi kaiken sen likaisuuden, minkä oli saanut aikaan, tunsi myöskin isännän mahtavan käden, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, mikä merkitys hänen teollaan oli, eikä tunnustanut itse isäntää. Hän yhä halusi olla uskomatta siihen, että se, mikä oli hänen edessään, oli hänen tekoansa. Mutta armahtamaton, näkymätön käsi piteli häntä ja hän jo aavisti ettei voisi enää irtautua. Tosin hän vielä koetti pysyä urhoollisena ja vanhan tavan mukaan pantuaan jalat ristiin ja huolettomasti leikkien rilliensä kanssa itseensä luottavassa asennossa istui tuolillansa ensimäisessä rivissä toisena järjestyksessä. Mutta syvimmässä sielussaan hän kuitenkin jo tunsi koko sen julmuuden, halpamaisuuden, alhaisuuden, jota osoitti ei ainoastaan tämä hänen tekonsa, vaan koko hänen työtön, siveetön, julma ja omavaltainen elämänsä; ja niinpä tuo hirvittävä esirippu, joka jonkinlaisen ihmeen kautta oli koko tänä aikana, kaikkina näinä kahtenatoista vuotena salannut häneltä sekä tätä hänen rikostansa että koko hänen tulevaa elämäänsä, jo liikahteli ja hän jo vilahdukselta näki yhtä ja toista sen takaa. XXIII. Puheenjohtaja vihdoin päätti puheensa ja sulavalla liikkeellä nostaen kysymyslistaa antoi sen lähestyneelle esimiehelle. Valamiehet nousivat, iloisina siitä, että saivat lähteä ja tietämättä missä pitää käsiänsä, aivan kuin jotain häveten menivät toinen toisensa jälessä neuvoshuoneeseensa. Heti kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, tuli santarmi tämän oven luo, tempasi miekan tupesta ja pannen sen olalle, jäi seisomaan oven eteen. Tuomarit nousivat ja läksivät salista. Syytetyt niinikään vietiin pois. Tultuaan neuvoshuoneeseen, ottivat valamiehet kuten ennenkin ensi teokseen esille paperossit ja alkoivat polttaa. Heidän asemansa luonnottomuus, kierous ja valheellisuus, jonka he suuremmassa tai vähemmässä määrässä tunsivat istuessaan paikoillansa salissa, meni heti ohi kun he tulivat neuvoshuoneeseen ja olivat sytyttäneet paperossit, ja tuntien helpoitusta, he istuutuivat ja heti alkoi vilkas keskustelu. --Tyttö riepu on syytön, on muuten vaan juttuun kiertynyt,--sanoi hyvänluontoinen kauppias,--hän on armahdettava. --Siitäpä nyt saammekin puhella,--sanoi esimies.--Emme saa antautua persoonallisten vaikutusten alaiseksi. --Mainion yleiskatsahduksen antoi puheenjohtaja,--huomautti översti. --Jo kait! Olin vähällä nukkua. --Pääasiahan on se, ettei palvelusväki olisi voinut tietää rahoista, jollei Maslova olisi ollut heidän kanssaan samassa liitossa,--sanoi juutalainen puotipalvelija. --Oletteko siis sitä mieltä, että hän on varastanut, kysyi joku valamiehistä. --En usko tässä maailmassa, huusi hyvänluontoinen kauppias:--vaan tuo punasilmäinen retkale on opettanut. --Kaikki ne ovat yhtä hyviä,--sanoi översti. --Mutta kielsihän se käyneensä jalallaankaan huoneessa. --Uskokaa sitä. Minä en tuota runtaletta iässäni uskoisi. --Niin, kumpa se olisi sillä hyvä, että te ette usko,--sanoi puotipalvelija. --Eikös avain ollut hänellä? --Entäs sitte jos olikin?--intti kauppias. --Entä sormus? --Eikös hän siitäkin selittänyt,--huusi taas kauppias.--Roteva kauppias, ja vielä sitte juovuksissa, pieksi häntä. No sitten arvatenkin jälleen leppyi. Tuossa nyt on, ota, elä itke. Olihan se ihminen kuulema jättiläisen kokoinen, 12 tuumaa päälle 2 arsinan, painoihan se 8 puntaa. --Ei siitä ole kysymys,--keskeytti Pietari Gerasimovitsh,--kysymys on siitä, hänkö yllytti ja pani alkuun koko asian vai palvelusväki? --Mahdotonta oli hänen sitä yksin tehdä. Hänellä oli avain. Tämä hajanainen keskustelu kesti jotenkin kauvan, --Mutta suokaahan anteeksi, hyvät herrat,--sanoi esimies.--Istukaamme nyt pöydän ääreen keskustelemaan. Tehkää hyvin,--sanoi hän istuen esimiehen paikalle. --Ne ovat senkin vietäviä, nuo tytöt, sanoi puotipalvelija ja kannattaen sitä mieltä, että päärikoksellinen oli Maslova, kertoi kuinka joku tämmöinen otus oli varastanut bulevaardilla kellon hänen toveriltansa. Tämän johdosta alkoi översti kertoa vielä ihmeellisempää juttua hopeisen teekyökin varastamisesta. --Hyvät herrat, minä pyytäisin pysymään kysymyksessä,--sanoi esimies naputellen kynällänsä pöytään. Kaikki vaikenivat. Kysymykset olivat asetetut näin: 1) Onko Borkin kylästä Krapivenskin piirikunnasta oleva 33 vuotias talonpoika Simon Kartinkin syyllinen siihen, että hän tammikuun 17 p:nä 188' N:kaupungissa, päätettyänsä ottaa kauppias Smelkofin hengiltä, ryöstämisen aikomuksessa, yksin tuumin muiden henkilöiden kanssa, antoi tälle konjakkiin sekotettuna myrkkyä, josta sitten seurasi Smelkofin kuolema, ja anasti häneltä 2,500 ruplaa rahaa sekä briljanttisormuksen? 2) Onko kaupunkilaisnainen, 43 vuotias Jefimia Ivanovna Botshkova syyllinen edellisessä kohdassa mainittuun rikokseen. 3) Onko 27 vuotias kaupunkilaisnainen Katariina Mihailova Maslova syyllinen yllämainitussa kohdassa sanottuun rikokseen. 4) Jos syytetty Jefimia Botshkova ei ole syyllinen yllämainittuun kysymykseen nähden, niin onko hän syyllinen siihen, että hän tammik. 17 päivänä 188' N:kaupungissa, ollen »Mauritanian» hotellin palveluksessa, salaisesti anasti lukitusta kapsäkistä, joka kuului samassa hotellissa vierailevalle kauppias Smelkofille ja oli tämän huoneessa, 2,500 ruplaa rahaa, jossa tarkoituksessa hän aukaisi kapsäkin paikalle tuodulla ja hänen ottamallaan avaimella? Esimies luki ensimäisen kysymyksen. --No mitä arvelette, hyvät herrat? Tähän kysymykseen vastattiin hyvin pian. Kaikki yhtyivät vastaukseen: »On syyllinen», tunnustaen hänet osalliseksi sekä myrkytykseen, että anastukseen. Häntä syylliseksi julistamasta kieltäytyi ainoastaan joku vanha varusmestari, joka kaikkiin kysymyksiin vastasi vapauttavassa hengessä. Esimies arveli, ettei tämä ymmärrä mistä on kysymys ja selitteli sentähden, että kaikesta päättäen ei ollut epäilemistäkään että Kartinkin ja Botshkova olivat syylliset, mutta varusmestari vastasi kyllä ymmärtävänsä vaan pitävänsä parempana sääliä. »Emmehän ole itsekään pyhimyksiä»,--sanoi hän ja jäi kun jäikin omaan mielipiteeseensä. Toiseen kysymykseen, joka koski Botshkovaa, vastattiin pitkien keskustelujen ja selitysten jälkeen: »on syytön»,--koskei ollut selviä todistuksia siihen, että hän olisi ottanut osaa myrkytykseen, johon hänen puolustajansa olikin pannut erityistä painoa. Kauppias, haluten vapauttaa Maslovan, väitti että Botshkova oli kaiken alkuunpanija. Monet valamiehistä olivat samaa mieltä hänen kanssaan, mutta esimies, tahtoen ankarasti pysyä laillisuuden rajoissa, arveli, ettei ollut syytä pitää häntä osallisena myrkytykseen. Pitkien kiistojen perästä pääsi esimiehen mielipide voitolle. Neljänteen, niinikään Botshkovaa koskevaan kysymykseen vastattiin: »on syyllinen», ja varusmestarin vaatimuksesta lisättiin: »vaan ansaitsee armahdusta.» Maslovaa koskeva kysymys herätti kiivaan ottelun. Esimies väitti häntä syylliseksi sekä myrkytykseen että ryöstöön, kauppias samoin kuin översti, puotipalvelija ja varusmestari olivat toista mieltä,--muut olivat ikäänkuin kahdenvaiheilla, mutta esimiehen mielipide alkoi yhä enemmän päästä valtaan, erittäinkin siksi, että kaikki valamiehet olivat väsyksissä ja mieluimmin kallistuivat siihen suuntaan, joka lupasi kaikkein pikemmin saada heidät yksimielisiksi ja siis vapauttaa. Päättäen kaikesta siitä, mikä oli oikeudellisesta tutkinnosta esille käynyt, ja siitä, mitä Nehljudof Maslovasta tiesi, oli hän vakuutettu siitä, että Maslova oli syytön sekä anastukseen että myrkytykseen. Hän oli alussa vakuutettu siitä, että kaikki ovat samaa mieltä. Mutta sitten hän huomasi, että kauppiaan kömpelön puolustuksen tähden, joka nähtävästi perustui siihen, että Maslovan ulkomuoto oli tämän mieleen, jota seikkaa hän ei peittänytkään, ja kun esimies juuri tämän tähden pani vastaan ja, kaikkien ollessa väsyksissä, ratkaisu alkoi kallistua Maslovaa vastaan, oli hänen aikomuksensa tehdä vastaväitteitä, mutta häntä pelotti puhua Maslovan puolesta,--hänestä tuntui, että kaikki heti saavat tietää hänen suhteestansa tähän. Ja kuitenkin hän tunsi, ettei voisi jättää asiata näin, vaan että hänen täytyi vastustaa. Hän punehtui ja vuoroon vaaleni ja oli juuri alkamassa puhetta, kun Pietari Gerasimovitsh, tähän asti vaiettuansa, nähtävästi suuttuneena esimiehen opettavaan ääneen, yhtäkkiä alkoi tätä vastustaa ja puhua juuri sitä samaa, mitä Nehljudofkin oli tahtonut sanoa. --Mutta malttakaahan,--sanoi hän,--te sanotte häntä syylliseksi varkauteen sen perustuksella, että hänellä oli avain, mutta eivätkö käytäväpalvelijat hänen jälkeensä olisi voineet ottaa haltuunsa avainta ja avata kapsäkkiä. --Niinpä kyllä, niinpä kyllä,--ehätti kauppias sanomaan. --Eihän Maslova voinut ottaa rahoja, sillä mihin hän olisi niitä voinut omassa asemassaan piiloittaa. --Sitä minäkin,--lisäsi kauppias. --Mutta pikemminkin on asianlaita semmoinen, että hänen tulonsa johdosta heräsi palvelijoissa rikoksen tuuma ja he käyttivät tilaisuutta hyväksensä, ja sitten sysäsivät syyn hänen niskoillensa. Pietari Gerasimovitsh puhui ärtyisesti. Ja hänen ärtyisyytensä tarttui esimieheen, joka tämän johdosta alkoi erittäin itsepintaisesti puolustamaan omaa vastakkaista kantaansa; mutta Pietari Gerasimovitsh puhui niin vakuuttavasti, että enemmistö yhtyi häneen, päättäen, ettei Maslova ollut ottanut osaa rahojen ja sormuksen anastamiseen ja että sormus oli hänelle lahjoitettu. Mutta puheen tullessa hänen osanotostaan myrkytykseen, sanoi hänen kiivas puolustajansa, kauppias, että Maslova oli tunnustettava syyttömäksi, koska ei hänellä ollut mitään aijetta myrkyttää kauppiasta. Esimies taas sanoi, ettei häntä voitu tunnustaa syyttömäksi, koska hän oli itse tunnustanut antaneensa pulverin. --Antoi, mutta luuli antavansa oopiumia,--sanoi kauppias. --Kyllähän oopiumillakin saattoi ottaa hengen,--sanoi översti, joka rakasti tehdä poikkeuksia asiasta ja alkoi tässä tilaisuudessa kertoa siitä, että hänen lankonsa vaimo oli myrkyttänyt itsensä oopiumilla ja olisi kuollut, ellei lääkäriä olisi ollut saatavissa ja ellei ajoissa olisi tarpeellisiin toimiin ryhdytty. Översti kertoi semmoisella painavuudella, semmoisella arvolla ja luottamuksella itseensä, ettei kukaan rohjennut häntä keskeyttää. Ainoastaan puotipalvelija, esimerkin vaikutuksesta, päätti keskeyttää hänet, kertoaksensa oman juttunsa. --Tähän voivat jotkut niin tottua,--alkoi hän,--että saattavat ottaa 40 tippaa. Minulla oli sukulainen... Mutta översti ei antanut keskeyttää itseänsä ja jatkoi kertomustansa siitä mitenkä oopiumi oli vaikuttanut hänen lankonsa vaimoon. --Mutta hyvät herrat, kellohan käy jo viidettä,--sanoi joku valamiehistä. --Kuinkas siis, hyvät herrat,--kääntyi esimies:--tunnustamme siis syylliseksi ilman ryöstämisen aikomusta, eikä ole omaisuutta anastanut. --Niinkö siis? Pietari Gerasimovitsh tyytyväisenä voittoonsa, suostui. --Mutta ansaitsee armahdusta,--lisäsi kauppias. Kaikki suostuivat, ainoastaan varusmestari vaati sanottavaksi: ei ole syyllinen. --No niinhän tämä nyt onkin,--selitti esimies,--syyttömäksihän hän jääkin. --Anna mennä näin: ja ansaitsee armahdusta; eli siis, mikä hänen syyksensä jääpi, sekin on vielä lievennettävä,--sanoi iloisesti kauppias. Kaikki olivat niin väsyksissä, niin sekaantuneet riitoihin, ettei kukaan arvannut lisätä vastaukseen sanoja:--syyllinen, _vaan ilman tappamisen aikomusta_. Nehljudof oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei hänkään huomannut tätä. Ja tässä muodossa tulivat vastaukset kirjoitetuiksi ja oikeussaliin annetuiksi. Rablais sanoo, että eräs lakimies, jolta oli tultu oikeutta hakemaan, viitattuansa kaikkiin mahdollisiin lakeihin ja luettuaan 20 sivua järjetöntä lakitieteellistä latinaa, ehdotti että oikeuden hakijat heittäisivät arpaa: kruunu vai risti. Jos kruunu, niin hakija on oikeassa, jos risti, niin vastaaja on oikeassa. Niin kävi täälläkin. Se mitä päätettiin, ei päätetty siksi, että kaikki olivat niin suostuneet, vaan ensiksikin siksi, että puheenjohtaja, vaikka olikin puhunut niin kauan tällä kertaa, jätti sanomatta sen minkä hän aina tavallisesti muulloin sanoi, nimittäin, että vastatessaan kysymykseen he voivat sanoa: on syyllinen, mutta ilman tappamisen aikomusta; toiseksi siksi, että översti liian pilkallisesti ja ikävästi kertoi jutun lankonsa vaimosta; kolmanneksi siksi, että Nehljudof oli semmosessa mielenkiihkossa, ettei huomannut tuota poisjäänyttä lisäystä tappamisen aikomuksesta ja ajatteli että lisälause: ilman edeltäpäin harkittua aikomusta, tekee syytöksen tyhjäksi; neljänneksi siksi, että Pietari Gerasimovitshiä ei ollut huoneessa, hän oli käymässä ulkona siihen aikaan kun esimies luki läpi kysymykset ja vastaukset; ja erittäinkin siksi, että kaikki olivat väsyksissä ja kaikkien teki mieli päästä mitä pikemmin pois ja siis tahtoivat suostua siihen päätökseen, joka kaikkein pikemmin lopettaisi jutun. Valamiehet soittivat kelloa. Santarmi, joka seisoi miekka paljastettuna ovella, pisti miekan tuppeen ja syrjäytyi. Tuomarit istuivat paikoillensa ja valamiehet tulivat yksitellen huoneestansa.