# Ylösnousemus I ## Part 5 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/ylosnousemus-i-12379/index.md Hänen elämänsä oli tähän aikaan muodostunut tätien luona tämmöiseksi: hän nousi hyvin varhain, joskus 3 aikaan aamulla, ja meni ennen auringon nousua uimaan jokeen vuoren alla; toisinaan ei ollut vielä aamusumukaan häipynyt ja palatessa huuru vielä helkkyi ruohossa ja kukkasissa. Joskus aamusin, kahvin juotuansa, hän istahti kirjoittamaan väitöskirjaansa tai lukemaan tarpeellisia lähdeteoksia, mutta sattui myöskin usein, että hän lukemisen ja kirjoittamisen asemesta jälleen läksi kotoa ja harhaili pitkin metsiä ja ahoja. Ennen päivällistä hän nukahti johonkin puutarhan pimentoon, sitten päivällisillä hän huvitti ja nauratti iloisuudellaan tätejä, sitten teki ratsastus- tai veneretkiä ja illalla jälleen luki tai istui tätien kanssa pasianssia panemassa. Usein öisin, erittäinkin kuutamon aikana, hän ei voinut nukkua vaan siksi, että tunsi liian valtavasti uhkuvaa elämäniloa, ja unen asemesta, joskus aamun valkenemiseen saakka, käyskenteli puutarhassa mietiskellen ja haaveksien. Näin onnellisesti ja rauhallisesti hän eli ensimäisen kuukauden olostansa tätien luona, ollenkaan huomaamatta tummasilmäistä, vikkeläjalkaista Katjushaa, tuota tyttöä, josta ei voinut sanoa oliko hän piika vai ottotyttö. Nehljudof oli kasvatettu äitinsä siipien suojassa ja oli tähän aikaan, eli 19:n vuotiaana, aivan viaton nuorukainen. Hän ihanteli naista ainoastaan tulevana vaimonansa. Kaikki naiset, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät saattaneet tulla hänen vaimokseen, olivat hänelle ihmisiä eikä naisia. Mutta kävi niin, että tänä kesänä, helatorstaina, tuli tätien luo naapurin rouva lapsineen: kahden neitosen, lyseolaisen ja heidän luonaan asuvan nuoren, talonpoikaista syntyperää olevan taiteilijan kanssa. Teenjuonnin jälkeen ruvettiin vastaniitetyllä nurmikolla talon edustalla leskeä juoksemaan. Katjusha otettiin myöskin mukaan. Muutamien vaihtojen jälkeen joutui Nehljudof juoksemaan Katjushan kanssa. Katjusha oli aina häntä miellyttänyt, mutta hänen ei ollut päähänkään pälkähtänyt, että heidän välillään voisi syntyä mitään erikoisia suhteita. --No noitapa ei nyt mikään saa kiinni,--puhui leskeksi jäänyt iloinen taiteilija, joka osasi hyvin pian juosta lyhyillä ja paksuilla vänkyläsäärillään. --Ei, elleivät satu kaatua kumpsahtamaan. --Älkää luulkokaan saavanne kiinni. --Yks, kaks, kolme! Lyötiin kolmasti kämmeniä yhteen. Vaivoin hilliten nauruansa Katjusha vaihtoi nopeasti paikkaa Nehljudofin kanssa ja puristaen kovan karkealla, pienellä kädellään hänen suurta kättänsä, lähti juoksemaan vasemmalle, tärkättyjen alushameiden kahistessa. Nehljudof osasi juosta nopeasti eikä olisi millään muotoa tahtonut joutua tappiolle taiteilijan rinnalla. Katsottuaan taaksensa hän näki taiteilijan koettavan ottaa kiinni Katjushaa, mutta tämä, nopeasti vilistäen notkean nuorilla jaloillaan, ei antautunut hänelle, vaan loittoni vasemmalle. Edessä oli sireenipehko, jota kauemmas ei kukaan ollut juossut, mutta Katjusha, katsahtaen Nehljudofiin, antoi tälle merkin päällään, että he yhtyisivät pehkon takana. Nehljudof ymmärsi hänet ja juoksi sireenipensaitten taa. Mutta täällä pensaiden takana oli hänelle tuntematon oja, täynnänsä nokkosia: hän kompastui siihen, putosi, poltti kätensä ja sai ne märiksi illan kasteesta; kohta hän kuitenkin kimposi nauraen ylös, korjasi pukunsa ja juoksi aukealle paikalle. Katjusha, ilosta loistaen, silmät mustina kuin kastunut viinamarja, lensi häntä vastaan. He juoksivat yhteen ja tarttuivat toistensa käsiin. --Poltitte kätenne, mitä?--sanoi hän korjaten vapaalla kädellään palmikkoa, hyvin hengästyneenä, ja katsoi hymyillen Nehljudofia alhaalta ylös, suoraan silmiin. --Enhän tiennytkään, että täällä oli oja,--sanoi Nehljudof myöskin hymyillen ja päästämättä Katjushan kättä. Katjusha siirtyi lähemmäksi häntä, ja hän, itsekään tietämättä kuinka se tapahtui, kallisti kasvonsa Katjushan puoleen; toinen ei väistynyt; silloin hän puristi lujemmin Katjushan kättä ja suuteli häntä huulille. --Hyvä ihme!--sanoi Katjusha ja nopeasti irrottaen kätensä juoksi hänen luotaan pois. Sireenipensaasta hän taittoi kaksi valkoista, jo osaksi karissutta sireeniterttua, ja viuhtoen niillä hehkuvia kasvojaan, katsahdellen Nehljudofiin ja rivakkaasti heilutellen käsiään edessänsä, meni takasin leikkivien luo. Tästä lähtien Nehljudofin ja Katjushan väliset suhteet muuttuivat entisestään ja sijaan tuli se erikoissuhde, joka on olemassa viattoman nuoren miehen ja samallaisen viattoman tytön välillä, jotka viehättävät toinen toistaan. Kun Katjusha vaan tuli huoneeseen, taikka vaan kaukaakin näkyi hänen valkonen esiliinansa, heti muuttui Nehljudofille kaikki päivänpaisteiseksi, kaikki tuli huvittavammaksi, hauskemmaksi, merkitsevämmäksi, koko elämä kävi iloisammaksi. Samaa tunsi Katjushakin. Mutta ei ainoastaan Katjushan läheisyys tehnyt Nehljudofiin tätä vaikutusta; saman vaikutuksen häneen teki pelkkä tieto, että tämä Katjusha oli olemassakin, ja Katjushaan taas, että Nehljudof oli olemassa. Jos Nehljudof oli saanut ikävän kirjeen äidiltänsä, tai hänen väitöskirjansa ei tahtonut luistaa, tai hän muuten tunsi nuoren ihmisen aiheetonta surua, silloin ei tarvinnut muuta kuin muistaa, että Katjusha on olemassa ja että hän saa kohta tämän nähdä, niin kaikki huoli oli kuin pois puhallettu. Katjushalla oli paljon talouspuuhia, mutta hän ennätti suorittaa kaikki ja vapaina hetkinään hän lueskeli. Ja Nehljudof antoi hänelle Dostojefskin ja Turgenjefin teoksia, joita oli itse juuri lukenut. Katjushaa miellytti enin kaikista Turgenjefin »Suvanto». Keskustelut heidän välillään olivat katkonaisia, ja tapahtuivat satunnaisesti tavatessa, milloin käytävässä, milloin balkongilla, milloin pihalla, mutta joskus tätien vanhan sisäpiian, Matrjona Pavlovnan huoneessa. Katjusha asui tämän kanssa, ja heidän pieneen huoneeseensa Nehljudof tuli joskus juomaan teetä. Nämät Matrjona Pavlovnan läsnäollessa tapahtuvat keskustelut olivatkin kaikkein hauskimmat. Vaikeampi oli puhella silloin, kuin he olivat kahdenkesken. Heti alkoivat silloin silmät haastella jostakin ihan toisesta, jostakin paljon tärkeämmästä kuin se, mistä suu puhui; huulet tahtoivat rypistyä ja rupesi tuntumaan tukalalta, ja heidän oli kiireesti erkaneminen. Tämmöisinä jatkuivat suhteet Nehljudofin ja Katjushan välillä koko sinä aikana, jona hän ensi kertaa oleskeli tätien luona. Tädit huomasivat asian laidan, säikähtivät, ottivat ja kirjoittivat siitä ulkomaille ruhtinatar Helena Ivanovnalle, Nehljudofin äidille. Täti Maria Ivanovna pelkäsi, että Dmitrij alkaisi pitää yhteyttä Katjushan kanssa. Mutta hänen pelkonsa oli turha: Nehljudof, tietämättä itsekään siitä, rakasti Katjushaa, niinkuin rakastavat toisiansa viattomat ihmiset, ja hänen rakkautensa oli sekä häneen itseensä että Katjushaan nähden paraana takeena siitä, ettei mitään lankeemista tulisi tapahtumaan. Nehljudofilla ei ollut minkäänlaista halua ruumiillisesti omistaa Katjushaa; päinvastoin, häntä kauhistutti ajatella semmoista suhdetta mahdolliseksikaan Katjushaan. Paljoa perusteellisempi oli runollisen Sofia Ivanovnan pelko, että Dimitrij, kokonainen ja päättäväinen kuin olikin luonteeltaan, rakastuisi tyttöön ja välittämättä tämän syntyperästä ja asemasta päättäisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Jos Nehljudof olisi siihen aikaan selvästi tajunnut oman rakkautensa Katjushaan, ja erittäinkin, jos häntä olisi koetettu saada vakuutetuksi siitä, ettei hän mitenkään voi eikä saa yhdistää kohtaloansa tämän tytön kanssa, niin olisi helposti voinut tapahtua, että hän, kaikessa suorasuuntaisuudessaan, ei olisi nähnyt olevan mitään syytä olla menemättä naimisiin tytön kanssa, olipa tämä kuka tahansa, jos hän itse vaan rakasti tyttöä. Mutta tädit eivät puhuneet hänelle mitään pelostansa, ja niin hän lähti, tietämättä omasta rakkaudestaan Katjushaan. Hän oli siinä varmassa luulossa, ettei hänen tunteensa Katjushaa kohtaan ole muuta kuin vaan sitä samaa elämänilon tunnetta, joka silloin täytti koko hänen olentonsa. Mutta kun hän jo teki lähtöänsä, ja Katjusha, seisten tätien kanssa portailla, saattoi häntä mustine, vähän kieroine, kyyneleisine silminensä, tunsi hän kuitenkin luopuvansa jostakin ihanasta, kalliista, joka ei koskaan voisi enää uudistua. Ja hän tuli hyvin surulliseksi. --Hyvästi, Katjusha, kiitos kaikesta, sanoi hän Sofia Ivanovnan pitsimyssyn ylitse, istuutuen rattaille. --Hyvästi jääkää, Dmitrij Ivanovitsh,--sanoi Katjusha miellyttävällä, hyväilevällä äänellään, ja, pidätellen silmiin tulvaavia kyyneleitä, juoksi eteiseen, missä hän saattoi vapaasti itkeä. XIII. Siitä saakka ei Nehljudof kolmeen vuoteen nähnyt Katjushaa. Ja he tapasivat toisensa vasta silloin kuin hän, vastanimitettynä upseerina, matkalla armeijaan, poikkesi tätien luo jo ihan toisellaisena kuin kolme vuotta sitten viettäessään heillä kesää. Silloin hän oli ollut rehellinen, altis nuorukainen, joka oli valmis antautumaan kaikkiin hyviin toimiin; nyt hän oli siveellisesti turmeltunut, hienostunut egoisti, joka rakasti vaan omaa nautintoansa. Silloin oli Jumalan maailma näyttänyt salaperäiseltä arvoitukselta, jota hän ilolla ja innolla koetti selitellä;--nyt oli tässä elämässä kaikki yksinkertaista ja selvää ja sen koko määritelmänä olivat vaan ne olosuhteet, joissa hän itse eli. Silloin oli tarpeen yhteys luonnon kanssa ja seurustelu häntä ennen eläneiden, ajatelleiden ja tunteneiden ihmisten kanssa, (filosofia, runous);--nyt olivat tarpeellisia ja tärkeitä vaan inhimilliset laitokset ja seurustelu toverien kanssa. Silloin hän kuvaili naista salaperäiseksi ja ihanaksi olennoksi, ihanaksi juuri tämän salaperäisyyden vuoksi;--nyt merkitsi nainen, jokainen nainen paitsi omaisia ja ystäväin vaimoja, jotakin perin määrättyä: nainen oli yksi parhaimpia keinoja jo koetun nautinnon saamiseen. Silloin ei ollut tarvis rahoja ja olisi voinut olla ottamatta kolmattakaan osaa siitä, mitä äiti antoi, oli mahdollista luopua isänperinnöstä ja antaa se talonpojille;--nyt eivät tahtoneet riittää ne 1,500 ruplaa kuukaudessa, jotka äiti antoi, ja tämän kanssa alkoi jo syntyä ikäviä keskusteluja rahojen johdosta. Silloin hän piti oikeana minuutenansa henkistä olemustaan; nyt hän piti olemuksenaan omaa tervettä, reipasta eläimellistä minuuttansa. Ja koko tämä hirveä muutos oli hänessä tapahtunut ainoastaan sen tähden, että hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia. Ja hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia sentähden, että eläminen uskoen itseänsä oli liian vaikeata: uskoen itseänsä ei voinut mitään kysymystä ratkaista eläimellisen minuuden hyödyksi, joka haki keveitä iloja, vaan melkein aina sitä vastaan; mutta uskoen toisia ei tarvinnut ensinkään mitään ratkaista,--kaikki oli jo ratkaistu, ja ratkaistu aina vasten henkistä olemusta ja eläimellisen minuuden hyväksi. Eikä siinä kyllä: uskoen itseänsä hän oli aina ihmisten tuomion alaisena,--uskoen toisia häntä hyväksyivät kaikki ympärilläolijat. Niinpä Nehljudofin ajatellessa, lukiessa, puhuessa Jumalasta, totuudesta, rikkaudesta, köyhyydestä,--oli kaikkein mielestä aika ja paikka siihen huonosti valittu, jopa pitivät sitä vähän lystimäisenä, ja sekä äiti että täti sanoivat häntä hyväntahtoisella ivalla _notre cher philosophe'_ksi; mutta kun hän luki romaaneja, kertoi epäillyttäviä pilajuttuja, kävi ranskalaisessa varieteessä ja iloisena teki näistä näkemistään tiliä, silloin kaikki ylistelivät ja kannattivat häntä. Kun hän piti tarpeellisena rajoittaa tarpeitansa, käytti vanhaa sinelliä eikä juonut viiniä,--pitivät sitä kaikki kummallisuutena ja jonkinlaisena kerskaavana tavattomuuden hakemisena,--mutta kun hän kulutti suuria rahoja metsästykseen tai työhuoneensa harvinaisen ylelliseen sisustamiseen, niin kaikki kehuivat hänen makuansa ja lahjoittivat hänelle kalliita kapineita. Ollessaan viaton ja tahtoessaan semmoiseksi ennen avioliittoa jäädä, huolehtivat sukulaiset hänen terveydestänsä, eikä edes äitikään pahoitellut vaan pikemmin ilostui saatuansa tietää, että hän oli tullut todelliseksi mieheksi ja anastanut toveriltansa jonkun ranskalaisen naisen. Mutta tuota juttua Katjushan kanssa,--sitä, että Dmitrij oli saattanut ajatellakaan avioliittoa tämän kanssa, ei ruhtinaallinen äiti voinut kauhutta muistella. Niinpä myöskin, kun Nehljudof, päästyään täys-ikäiseksi, antoi isältä perimänsä maatilkun talonpojille, koska ei pitänyt maanomistusta oikeudenmukaisena,--saattoi tämä teko hänen äitinsä ja omaisensa kauhistukseen ja oli sitten kaikille sukulaisille alituisena moitteen ja pilkan esineenä. Hänelle lakkaamalta kerrottiin, kuinka ne talonpojat, jotka olivat saaneet maan, eivät olleet ainoastaan rikastumatta, vaan päinvastoin köyhtyivät, laitettuaan itsellensä kolme kapakkaa ja ruvettuaan aivan työttömiksi. Mutta kun Nehljudof, tultuansa kaartiin, tuhlasi ja hävitti kortinlyönnissä ylhäisten toveriensa seurassa niin paljon, että Helena Ivanovnan täytyi ottaa rahoja pääomasta, ei äiti juuri edes suuttunutkaan, vaan piti luonnollisena, jopa hyvänäkin, kun tämmöinen rokko tuli istutetuksi nuoruudessa ja hyvässä seurassa. Ensin alussa Nehljudof taisteli, mutta taistelu oli liian vaikea, sillä kaikkea sitä, mitä hän, itseänsä uskoen, piti hyvänä, pitivät muut pahana, ja, päinvastoin, mitä hän itseänsä uskoen piti pahana, sitä kaikki muut hänen ympärillänsä pitivät hyvänä. Ja asia päättyikin siihen, että Nehljudof antautui, ei uskonut enää itseänsä, vaan uskoi muita. Ja vaikka tämmöinen luopuminen omasta itsestä oli ensi alussa epämiellyttävää, niin ei se epämiellyttävä tunne kestänyt kauan, vaan herkesi Nehljudof, alettuaan samaan aikaan myöskin polttaa ja juoda viiniä, hyvin pian sitä tuntemasta, jopa päinvastoin tunsi suurta kevennystäkin. Ja Nehljudof, luonteensa intohimoisuudella, antautui kokonansa tähän uuteen, kaikkien hyväksymään elämään, täydellisesti tukehuttaen itsessään sen äänen, joka vaati jotakin muuta. Tämä alkoi Pietariin muuttamisen jälkeen ja nousi ylimmilleen sotapalvelukseen astuttua. Sotapalvelus yleensäkin turmelee ihmisiä, saattamalla heidät täydellisen työttömyyden tilaan, s.o. vieroittamalla heitä järjellisestä ja hyödyllisestä toimesta ja vapauttamalla yleisistä inhimillisistä velvollisuuksista, minkä kaiken sijaan astuu vaan sovinnainen rykmentin, sotilaspuvun ja lipun kunnia ja, toiselta puolen, rajaton valta muihin ihmisiin, toiselta, orjallinen nöyryys ylempiä päälliköitä kohtaan. Mutta kun tähän sotapalveluksen yleiseen turmelukseen, jossa sotilaspuku ja lippu ovat ylinnä ja jossa väkivalta ja tappaminen ovat oikeutettuja, liittyy vielä se turmelus, jonka tuottaa rikkaus ja läheinen yhteys keisarillisen perheen kanssa, niinkuin on asianlaita valittujen kaartin rykmenttien piireissä, joissa palvelee vaan rikkaita ja tunnetuita upseereja, silloin tämä turmelus kehittyy niissä ihmisissä, jotka se on saanut valtaansa vihdoin täydelliseksi itsekkyyden hulluudeksi. Ja tällaisen itsekkyys-hulluuden vallassa oli Nehljudofkin sotapalvelukseen tultuansa, jolloin hän alkoi elää toveriensa tavalla. Työtä ei ollut paljon. Mainiosti ommellussa sotilaspuvussa, jota ei hän, vaan muut ihmiset olivat sekä ommelleet että puhdistaneet, kypärässä, aseissa, jotka myöskin olivat muiden sekä tekemät, puhdistamat että esille tarjoamat, oli hänen ratsastaminen mainiolla, niinikään muiden kasvattamalla, opettamalla ja syöttämällä hevosella harjoituksiin tai katselmukseen toisten samallaisten ihmisten kanssa, nelistäminen ja miekalla hosuminen, ampuminen ja opettaminen muille ihmisille tätä samaa. Muuta tointa ei ollut, ja kaikkein ylhäisimmät ihmiset: nuorukaiset, vanhukset, keisari ja hänen läheisensä eivät ainoastaan hyväksyneet tätä tointa, vaan kehuivat ja kiittivät sitä. Vielä pidettiin hyvänä ja tärkeänä, viskellen rahoja, joita oli jostakin näkymättömästi saatu, kokoontua upseeriklubeihin tai kaikkein kalliimpiin ravintoloihin syömään ja etupäässä juomaan. Sitten teaatterit, tanssikemut, naiset, ja sitten taas ratsastaminen, miekoilla hosuminen, nelistäminen ja jälleen rahojen viskeleminen ja viini, kortit, naiset. Erittäinkin turmelevasti vaikuttaa tämmöinen elämä sotilashenkilöihin sen vuoksi, että silloin kuin joku tavallinen ihminen, näin eläissään, ei voi olla sydämmensä syvimmässä häpeämättä tällaista elämää, pitävät sotilaat sitä aivan luonnollisena, kehuvat ja ylpeilevät siitä, varsinkin sota-aikana, kuten nyt Nehljudof, astuttuaan sotapalvelukseen turkkilaissodan julistuksen jälkeen. »Olemme valmiit uhraamaan henkemme sodassa, ja sentähden on tämmöinen huoleton, iloinen elämä sekä anteeksi annettava että välttämätön meille. Ja me vietämmekin sitä.» Näin oli Nehljudofilla tapana hämärästi ajatella tänä elämänsä kehityskautena; mutta samalla hän kaiken aikaa tunsi siveellisistä rajoituksista irtautumisen riemua, joita rajoituksia hän oli ennen itsellensä asetellut, ja alituisesti pysyi itsekkyys-hulluuden tilassa. Ja tämmöisessä tilassa hän nytkin oli, poiketessaan kolmen vuoden kuluttua tätien luo. XIV. Nehljudof tuli poikenneeksi tätien luo sentähden, että heidän maatilansa oli sen tien varrella, jota myöten hänen rykmenttinsä oli edennyt, ja myöskin sentähden, että he kovin vaativat häntä tulemaan, mutta ennen kaikkea nähdäksensä Katjushan. Kenties hänellä sydämmensä syvimmässä oli jo silloinkin Katjushaa vastaan pahoja aikeita, joita hänelle kuiskasi valloilleen päässyt eläimellinen ihminen, mutta hän ei ainakaan itse tajunnut tätä aijetta, vaan halusi ainoastaan jälleen oleskella niillä paikoilla, missä hänen oli ollut niin hyvä olla, ja tavata noita vähän lystimäisiä, mutta suloisia ja hyviä tätejä, jotka aina hänen huomaamattansa ympäröivät häntä rakkauden ja ihailun ilmakehällä, ja nähdä suloista Katjushaa, josta oli jäänyt niin miellyttävä muisto. Nehljudof saapui taloon maaliskuun lopulla, piinaviikolla, pahimman kelirikon aikana, rankkasateessa, läpimärkänä ja viluissaan, mutta hyvänsuopana ja kiihkeänä, jommoiseksi hän aina tähän aikaan tunsi itsensä. »Onkohan Katjusha enää heillä!«--ajatteli hän ajaessaan tuttuun vanhanaikaiseen, tiilikivi-seinällä aidattuun pihaan, joka oli täynnänsä katoilta pudotettua lunta. Hän oli odottanut, että Katjusha olisi hänen soittaessaan juossut portaille, mutta kyökkiportaille tuli vaan kaksi avojalkaista akkaa, liepeet ylös käärittyinä, ämpärit kourassa, nähtävästi permannon pesun touhussa. Katjushaa ei näkynyt herrasväen portaillakaan; ainoastaan Tihon-lakeija tuli sinne esiliinassaan, hänkin luultavasti siivouksen toimissa. Eteiseen tuli Sofia Ivanovna, silkkihameessa pitsimyssy päässään. --Sepä hauskaa, että tulit!--puhui Sofia Ivanovna suudellen häntä.--Mashenka on hiukan pahoinvoipa, väsyi kirkossa. Me olemme olleet herran ehtoollisella. --Toivotan onnea, täti Sonja,--puhui Nehljudof suudellen Sofia Ivanovnan käsiä:--anteeksi, ihanhan kastelen teidät. --Menehän nyt huoneeseesi. Olet läpimärkä. Onpa sinulla jo viiksetkin... Katjusha! Katjusha! Pian kahvia hänelle. --Kohtsillään!--kuului tuttu, miellyttävä ääni käytävästä. Ja Nehljudofin sydän hytkähti ilosta. »Täällä!» Ja oli niinkuin aurinko olisi jostain esille pilkistänyt. Nehljudof meni iloisena Tihonin kanssa entiseen huoneeseensa vaatteita muuttamaan. Hyvin olisi Nehljudofin tehnyt mieli kysäistä Tihonilta Katjushasta,--mitä tälle kuului? kuinka hän eleli? aikoiko ehkä naimisiin? Mutta Tihon oli niin kunnioittava ja samalla niin ankara, niin tiukasti piti kiinni omasta tehtävästään kaataa pesuvettä käsille, ettei Nehljudof uskaltanut kysyä Katjushasta ja kysyi ainoastaan lapsenlapsista, vanhasta oriista, talon hallista Polkanista. Kaikki olivat elossa, terveinä, paitsi Polkania, joka oli mennyvuonna saanut vesikauhun. Heitettyään yltään kaikki märät vaatteet ja juuri alettuaan pukeutua Nehljudof kuuli kiireistä astuntaa ja ovea koputettiin. Nehljudof tunsi sekä askeleet että koputuksen. Näin astui ja koputti ainoastaan Katjusha. Hän pani märän sinellin hartioilleen ja tuli oven luo. --Astukaa sisään! Se oli Katjusha. Yhä hän samoin katseli alhaalta ylös hymyilevin, lapsekkain, hiukan kieroin, mustin silmin. Kuten ennen hän nytkin oli puhtaassa valkosessa esiliinassa. Hän toi tädeiltä vasta kääröstä auaistun hyvänhajuisen saippuapalasen ja kaksi pyyhinliinaa, joista toinen oli suuri, venäläinen, toinen nukkainen. Ja tämä vielä käyttämätön saippua, sisäänpainettuine kirjaimineen, nämät pyyhinliinat ja hän itse,--kaikki se oli yhtä puhdasta, tuoretta, koskematonta, miellyttävää. Suloiset, kovat, punaset huulet yhä samalla tavalla kuin ennenkin rypistyivät hillitsemättömästä ilosta hänen nähtyä Nehljudofin. --Tervetuloa, Dmitrij Ivanovitsh!--sai hän vaivoin sanotuksi ja punastui. --Hyvää päivää...--Nehljudof pysähtyi tietämättä pitäisikö sinutella vai teititellä häntä, ja punastui myöskin.--Terveenäkö ollaan, vai kuinka? --Jumalan kiitos, kyllä... Tässä on tädiltä teidän mielikki saippuanne, ruusunpunanen,--sanoi Katjusha pannen saippuan pöydälle ja pyyhinliinat nojatuolien kaiteille. --Herralla on omansa,--sanoi Tihon, vieraan itsenäisyyttä kehuvalla äänellä ja ylpeästi osoittaen Nehljudofin avattuun suureen hopeakantiseen matkatarvelippaaseen, joka oli ihan täynnänsä pullosia, harjasia, voiteita, hajuvesiä ja kaikellaisia toalettikapineita. --Kiittäkää tätiä. Kuinka olenkaan ilonen, että tulin,--sanoi Nehljudof, tuntien että hänen sydämmessään alkaa olla yhtä valoista ja armasta kuin oli ollut ennen. Katjusha vaan hymähti vastaukseksi näihin sanoihin ja läksi huoneesta. Tädit, jotka aina ennenkin olivat pitäneet Nehljudofista, ottivat häntä tällä kertaa vielä tavallistakin herttaisemmin vastaan. Olihan Dmitrij matkalla sotaan, missä saattoi tulla haavoitetuksi, tapetuksi. Tämä liikutti tätejä. Nehljudof oli suunnitellut matkansa niin, että viipyisi tätien luona vaan vuorokauden, mutta nähtyään Katjushan hän suostui viettämään siellä pääsiäisenkin, joka oli alkava kahden päivän kuluttua, ja sähköitti ystävälleen ja toverilleen, Shenbokille, jonka kanssa heidän oli yhtyminen Odessassa, että tämäkin poikkeisi tätien luo. Kohta ensi päivästä, nähtyään Katjushan, Nehljudof tunsi vanhat tunteensa häntä kohtaan. Niinkuin ennenkin hän ei voinut ilman mielenkiihkoa nähdä Katjushan valkoista esiliinaa; ei voinut iloitsematta kuulla hänen astuntaansa, hänen ääntänsä, hänen nauruansa, ei voinut liikutuksetta katsella hänen silmiänsä, mustia kuin kastunut viinamarja, erittäinkin silloin kuin hän hymyili, ja kaiken lisäksi, ei voinut olla itse hämmentymättä nähdessään hänen aina punastuvan kun he tapasivat toisiansa. Nehljudof tunsi olevansa rakastunut, vaan ei niinkuin ennen, jolloin tämä rakkaus oli hänelle salaisuus, jolloin hän ei uskaltanut tunnustaa itsellensä olevansa rakastunut ja jolloin hän oli vakuutettu siitä, ettei rakastaa voi kuin kerran. Nyt hän oli rakastunut niin, että itse tiesi ja iloitsi siitä, jopa hämärästi aavisti, vaikka vielä peittikin itseltään, mitä tämä rakkaus oikeastaan oli ja mihin se saattoi viedä. Nehljudofissa, niinkuin kaikissa muissakin, oli kaksi ihmistä: toinen henkinen, ainoastaan semmoista onnea tavoittava, joka olisi myös muiden onni,--ja toinen eläimellinen ihminen, joka haki onnea vaan itsellensä, valmiina tämän hyväksi uhraamaan vaikka koko maailman onnen. Tänä hänen itsekkyyshulluutensa kehityskautena, jonka oli herättänyt pietarilainen sotilas-elämä, oli eläimellinen ihminen hänessä valloilla ja se oli kokonaan tukehuttanut henkisen. Mutta nähtyänsä Katjushan, ja tuntiessaan tätä kohtaan jälleen sitä, mitä oli tuntenut silloin, nosti henkinen ihminen uudestaan päätänsä ja alkoi vaatia oikeuksiensa tunnustamista. Nehljudofissa riehui herkeämättä näiden kahden päivän kuluessa ennen pääsiäistä sisällinen, hänen tietämättänsä tapahtuva taistelu. Sydämmensä syvimmässä hän tiesi, että hänen olisi ollut lähteminen ja ettei ollut mitään syytä nyt viipyä tätien luona, tiesi, ettei tästä voisi mitään hyvää seurata, mutta hänen oli niin iloista ja suloista olla, ettei hän tahtonut noista asioista tietää, vaan yhä viipyi tätien luona.