# Ylösnousemus I

## Part 11

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/ylosnousemus-i-12379/index.md

Näin hän rukoili, pyysi Jumalan apua, pyysi asettumaan hänen luoksensa ja puhdistamaan häntä, mutta se mitä hän pyysi olikin jo tapahtunut. Jumala, joka asui hänessä, oli herännyt hänen tietoisuudessansa. Hän tunsi itsensä hänenä, ja sentähden, paitsi vapautta, reippautta ja elämän iloa tunsi myöskin hyvän kaikkivaltiuden. Kaiken, kaiken mikä oli parasta, mitä vaan ihminen saattoi tehdä, tunsi hän nyt olevansa valmis tekemään.

Hänen silmissänsä oli kyyneleitä, kun hän puhui tätä itselleen,--oli sekä hyviä että huonoja kyyneleitä: hyviä sentähden, että ne olivat ilon kyyneleitä sen henkiolemuksen heräämisen johdosta, joka kaikkina näinä vuosina oli hänessä nukkunut; ja huonoja sentähden, että ne syntyivät tyytyväisyydestä häneen itseensä, hänen hyvyyteensä.

Hänen tuli kuuma olla. Hän tuli ikkunan luo ja avasi sen. Ikkuna oli puutarhaan päin. Oli hiljainen, raikas kuutamoyö; kadulta kuului ajajan räminä, sitten kaikki hiljeni. Suoraan ikkunan edessä oli varjo alastomasta, korkeasta poppelista, jonka kaikki pienimmätkin haarat ja mutkat tarkalleen kuvautuivat puhdistetun tantereen hiekalle. Vasemmalla oli liiterin katto, joka kuun kirkkaassa valossa näytti valkealta, edessä mutkittelivat puiden oksat kietoutuneina toinen toisiinsa, ja niiden takana näkyi aidan musta varjo. Nehljudof katseli kuun valaisemaa puutarhaa, kattoa ja poppelin varjoa, kuunteli, ja hengitti sisäänsä elähyttävää, tuoretta ilmaa.

»Kuinka hyvä, kuinka hyvä on minun ollakseni, voi Jumalani, kuinka hyvä!» puhui hän siitä, mikä oli hänen sielussansa.

XXIX.

Maslova palasi takasin omaan koppiinsa vasta kello 6 illalla, väsyneenä, jalat kipeinä, kuljettuansa kävelyyn tottumattomana 15 virstaa kivikatuja myöten, ja sitä paitsi masentuneena odottamattoman ankarasta tuomiosta, ja nälkäisenä.

Jo silloin kun vielä jonkun keskeytyksen aikana vartijat olivat syöneet hänen vieressänsä välipalaksensa leipää ja kovia munia, oli sylki tullut hänen suuhunsa ja hän tuntenut olevansa nälkäinen, vaikka pitänyt alentavana pyytää heiltä. Mutta kun tämän jälkeen oli kulunut vielä kolme tuntia, ei häntä enää haluttanutkaan syödä, ja hän tunsi vaan heikkoutta. Tämmöisessä tilassa hän kuuli odottamattoman tuomionsa. Ensi hetkellä hän luuli kuulleensa väärin. Ei voinut heti uskoa mitä kuuli, ei voinut kuvailla itseään Siperiaan tuomitun nimellä. Mutta nähtyänsä tuomarien ja valamiesten rauhalliset, toimeensa kiintyneet kasvot, nähtyänsä, että he ottivat vastaan tämän tiedon ihan luonnollisena, hänen mielensä kuohahti ja hän huusi yli koko salin olevansa viaton. Nähtyään sitten, että hänen huutonsakin otettiin vastaan niinkuin jotakin aivan luonnollista, odotettua, mikä ei missään tapauksessa voinut muuttaa asiata, hän rupesi itkemään, tuntien että hänen täytyi nöyrtyä sen julman ja kummastuttavan vääryyden edessä, joka oli hänelle tapahtunut. Häntä kummastutti erittäinkin se, että hänet olivat näin julmasti tuominneet miespuoliset,--nuoret, ei vanhat miespuoliset, ne samat, jotka aina niin lempeästi katselivat häneen. Yhden heistä,--syyttäjän apulaisen,--oli hän nähnyt aivan toisessa mielentilassa. Istuessaan vankien odotushuoneessa odottamassa istunnon alkamista, ja myöskin keskeytyksien aikana, Maslova näki kuinka näillä miehillä oli olevinaan asiata kulkea oven ohitse tai tulla huoneeseen vaan katsellaksensa häntä. Ja nyt nämät samat miehet jostakin syystä tuomitsivat hänet Siperiaan, vaikkei hän ollut syyllinen siihen, mistä häntä syytettiin. Hän itki, vaan sitten hiljeni ja täydellisen tylstymisen tilassa istui vankien huoneessa odottaen lähtöä. Hän ei halunnut nyt muuta kuin polttaa tupakkia. Tässä tilassa hänet tapasivat Botshkova ja Kartinkin, jotka tuomion jälkeen tuotiin samaan huoneeseen. Botshkova alkoi heti haukkua Maslovaa ja nimittää häntä siperialaisen nimellä.

--Ähä, kävikös hullusti? Selvisitkö? Etpähän päässyt erille, senkin vietävä! Minkä keitit sen söitkin. Etpähän enää Siperiassa keikaile.

Maslova istui kädet mekon hihoissa, ja tuijotti, pää alas painuneena, liikkumatta, kaksi askelta eteensä likaiseksi tallattuun lattiaan, ja puhui vaan:

--En ole kajonnut teihin, jättäkää tekin minut rauhaan. Enhän ole kajonnut teihin,--toisti hän useamman kerran, sitten vaikeni kokonaan. Hän elpyi vähäsen vasta sitten kuin Botshkova ja Kartinkin olivat viedyt pois ja hänen huoneeseensa oli tullut vartija tuoden hänelle kolme ruplaa rahaa.

--Sinäkö olet Maslova?--kysyi tämä.

--Tuoss' on, rouva lähetti sinulle,--sanoi hän antaen Maslovalle rahat.

--Mikä rouva?

--Ota, itse sen paremmin tiedät, tässä muka vielä puhumaan tuommoisten kanssa!

Rahat oli lähettänyt Kitajeva. Poistuessaan oikeussalista tämä oli kääntynyt oikeudenpalvelijan puoleen kysyen olisiko luvallista antaa vähä rahoja Maslovalle. Oikeudenpalvelija sanoi, että voi. Silloi hän, luvan saatuansa, otti turpeasta kädestään kolmella napilla varustetun säämiskähansikkaan, hapuili esille silkkisen hameen takimaisten poimujen keskeltä muodikkaan kukkaron, ja valittuaan jokseenkin suuresta kupongien joukosta, jotka olivat vasta leikatut irti hänen ansaitsemistaan arvopapereista, yhden 2 ruplan 50 kopekan arvoisen, ja pantuaan siihen lisäksi 50 kopekkaa hopearahoja, antoi ne oikeudenpalvelijalle. Tämä kutsui vartijan ja hyväntekijän läsnäollessa antoi rahat vartijalle.

--Muistakaa että viette oikein perille,--sanoi Kitajeva vartijalle.

Vartija loukkaantui tästä muistutuksesta, ja sentähden olikin kohdellut Maslovaa niin äkäisesti.

Maslova iloitsi rahoista, sillä nämä antoivat hänelle sen ainoan, mitä hän tällä hetkellä halusi.

»Kunpa saisi paperosseja ja saisi vetäistä savun», ajatteli hän, ja hänen kaikki ajatuksensa keskittyivät tähän polttamisen haluun. Hänellä oli niin kova halu, että hän ahnaasti siemaili ilmaa, kun siinä tuntui vähänkin tupakinhajua, jota tuli käytävään työhuoneen ovesta. Mutta hänen oli vielä kauvan odottaminen, koska sihteeri, jonka asiana oli päästää vangit, unohti syytetyt ja alkoi keskustelun jopa väittelynkin kielletyn artikkelin johdosta erään asianajajan kanssa.

Vihdoin 5:n aikaan hän päästettiin, ja saattosotamiehet--nishninowgorodilainen ja tshuvassi--veivät hänet oikeudesta takapihan kautta. Vielä eteisessä hän antoi heille 20 kopekkaa pyytäen ostamaan kaksi korvapuustia ja paperosseja. Tshuvassi rupesi nauramaan, otti rahat ja sanoi: «Olkoon menneeksi, ostetaan»,--ja todellakin rehellisesti osti sekä paperossit että korvapuustit ja antoi vielä takasinkin. Tiellä ei saanut polttaa, niin että Maslova saapui vankilan eteen tyydyttämättä polttamisen haluansa. Silloin kun hän saatettiin vankilan ovien luo, tuotiin rautatieasemalta noin sata vankia. Portaissa hän sattui yhteen näiden kanssa.

Vangit--partasuita, parrattomia, vanhoja, nuoria, venäläisiä, muukalaisia,--muutamilla pää puoleksi raakattuna, kolistellen jalkarautojansa, täyttivät eteishuoneen tomulla, jalkojen kopinalla ja väkevällä hienhajulla. Kulkiessaan Maslovan ohitse vangit kaikki katselivat häntä ja muutamat tulivat hänen luoksensa nykimään häntä.

--Katos sitä tyttöä vaan, ai-ai kun olet pulska,--sanoi joku näistä.--Muistas minua, kun tavataan, pani toinen silmää iskien. Yksi, musta, niska siniseksi ajeltuna ja viikset ajelluilla kasvoilla, sotkeutuen jalkarautoihinsa ja rämistäen niitä, hypähti Maslovan luokse ja kapsahti kaulaan.

--Vai ei kelvannut? Jopa olisi aika heittää keikailemiset!--huudahti hän hampaat irvessä ja silmät kiiltävinä, kun Maslova tuuppasi hänet luotaan.

--Mitäs sinä perhanan poika siinä teet?--kiljasi tirehtöörin apulainen, tullen takaapäin.

Vanki kyyristyi kokoon ja livahti kiireesti pois. Mutta apulainen ärjäsi Maslovalle:

--Mitä sinä täällä?

Maslova tahtoi sanoa, että hänet oli tuotu oikeudesta, mutta oli niin väsyksissä, ettei viitsinyt puhua.

--Oikeudesta, herra päällysmies,--sanoi vanhempi saattosotamiehistä tullen esille ohikulkevien joukosta ja tehden kunniaa.

--Anna siis päivystäjän haltuun. Miltäs tämä tämmöinen näyttää!

--Ymmärrän, herra tirehtööri.

--Sokolof! Ottakaa vastaan,--huusi apulainen.

Päivystäjä tuli luo, töykkäsi vihasesti Maslovaa olkapäähän ja päällänsä käskien seuraamaan, vei hänet naisosaston käytävään. Siellä Maslova syynättiin kaikilta puolin, ja kun ei mitään löydetty (paperossirasia oli piilotettu korvapuustin sisään), laskettiin hän samaan koppiin, josta oli aamulla lähtenytkin.

XXX.

Se koppi, jossa Maslovaa säilytettiin, oli suuri, 9 arssinaa pitkä ja 7 leveä huone; siinä oli kaksi ikkunaa, suuri, rappeutunut uuni, ja lavitsoita ravistuneine lautoineen; nämät ottivat kaksikolmannesta huoneen alasta. Keskellä, vastapäätä ovea oli mustunut jumalankuva, vahakynttilä eteen kiinnitettynä, ja sen alle oli ripustettu pölyytynyt kimppu lakastumattomia kukkia. Oven vieressä vasemmalla oli lattialla mustunut paikka, missä seisoi haiseva astia. Iltahuuto oli jo ollut ja naiset olivat suljetut yöksi.

Kaikkiaan oli tämän kopin asukkaita viisitoista: kaksitoista naista ja kolme lasta.

Oli vielä aivan valoisa ja ainoastaan kaksi naisista makasi lavitsoilla: toisella oli pää piilotettuna mekon sisään, hän oli hupakko, joka oli vangittu passittomana,--hän nukkui melkein aina; ja toinen, keuhkotautinen, kärsimässä rangaistusta varkaudesta. Tämä loikoi valveillansa, mekko pään alle pistettynä, silmät selko selällään ja vaivoin pidätellen, rykimistä välttääksensä, kutkuttavaa ja ylöspyrkivää näljää kurkussansa. Muut naiset, kaikki paljain päin ja pelkissä karkeissa paidoissansa,--joko istuivat lavitsoilla ompelemassa taikka seisoivat ikkunalla katselemassa ohikulkevia miesvankeja. Niiden kolmen naisen joukossa, jotka ompelivat, oli myöskin se sama eukko, joka oli saattanut Maslovaa, Korabljova, jolla oli synkän näköiset, rypistyneet, kurttuiset kasvot sekä säkkinä riippuvaa nahkaa leuvan alla. Hän oli muuten korkea, voimakas nainen, lyhyt letti niskassa, ohimoissa harmahtavia hiuksia ja karvoja kasvava syntymämerkki poskella. Tämä vanha vaimo oli tuomittu Siperiaan miehensä tappamisesta kirveellä. Tappanut hän oli miehensä siitä syystä, että tämä oli ahdistellut hänen tytärtänsä. Korabljova oli määrätty vanhimmaksi kopin asukkaiden joukossa; hän kauppasi viinaa. Hän ompeli, lasit silmillä, ja piteli suurissa, työstä kangistuneissa käsissään neulaa talonpoikaisella tavalla, kolmella sormella, terä itseensä päin. Hänen vieressään istui niinikään ommellen purjevaatteesta säkkejä, vähänläntä, koukkunokkainen, mustahko nainen, päässä pienet mustat silmät, hyväluontoinen ja puhelias. Tämä oli toimittanut ratamiehen tehtäviä rautatie-putkalla, ja oli tuomittu kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen siitä, ettei ollut tullut näyttämään lippua junan tullessa, josta olikin syntynyt junaonnettomuus. Kolmas ompelevista naisista oli Fedosja,--Fenitshka, kuten häntä kumppanit sanoivat,--vaaleaverinen, punaposkinen, kirkkaat siniset lapsen silmät päässä, kaksi pitkää, tummaa lettiä niskassa käärittyinä pienen pään ympäri. Hän oli aivan nuori, erittäin hyvän näköinen nainen, joka oli vankeudessa miehensä myrkyttämisen yrityksestä. Tämän myrkytysyrityksensä oli hän tehnyt heti miehelään mentyänsä, johon oli annettu 16 vuotiaana tyttönä. Niinä kahdeksana kuukautena, joina hän, otettuna holhouksen alaiseksi, odotteli tuomiotansa, ei hän ainoastaan ollut sopinut miehensä kanssa, vaan vieläpä niin tähän kiintynyt, että oikeusjutun alkaessa he olivat eläneet keskenään niinkuin kaksi parhainta ystävää. Huolimatta siitä että mies ja appi-isä, ja erittäinkin häneen kiintynyt anoppi koettivat oikeudessa kaikin voimin häntä puolustaa, tuomittiin hän lähetettäväksi pakkotöihin Siperiaan. Hyväluontoinen, iloinen, usein hymyilevä Fedosja oli Maslovan lavitsanaapuri ja kiintyi Maslovaan, vieläpä piti velvollisuutenaan pitää huolta tästä ja palvella häntä. Toimetonna istui lavitsalla vielä kaksi naista: toinen oli noin neljänkymmenen vuotias kalpeilla, laihoilla kasvoilla; hän oli varmaankin ennen ollut hyvin kaunis, vaikka nyt oli laihtunut ja kalvistunut; hän piteli käsissään lasta ja imetti sitä pitkästä, valkoisesta rinnastaan. Hänen rikoksensa oli se, että kun heidän kylästään haettiin rekryyttisotamiestä, joka talonpoikain mielestä oli laittomasti otettu, väki pysähytti poliisin ja otti häneltä rekryytin pois. Tämä nainen oli laittomasti otetun nuorukaisen täti ja hän oli ensimäisenä käynyt hevosen suitsiin, jolla rekryyttiä kuljetettiin. Vielä istui lavitsalla toimettomana pieni, kokonaan ryppyinen, hyväluontoinen eukko harmaine hiuksinensa, selkä kyttyrässä. Tämä eukko istui lavitsalla uunin luona ja oli ottavinaan kiinni nelivuotista, lyhyeksi kerittyä, edestakasin juoksentelevaa, isomahaista ja nauruun menehtyvää poikaa. Poikanen juoksenteli paitasillaan hänen ohitsensa toistaen yhtä ja samaa: ähä etpä saanutkaan kiinni!

Tämä eukko, joka oli yhdessä täysikäisen poikansa kanssa syytetty murhapoltosta, kärsi vankeusrangaistustansa pysyen mitä hyvänluontoisimpana. Hän suri vaan poikaansa, joka yhteen aikaan istui vankeudessa, ja ennen kaikkea omaa ukkoansa, jonka hän pelkäsi joutuvan kokonansa täitten valtaan, sillä kun miniä oli lähtenyt pois, ei ollut ketään, joka olisi ukkoa pessyt.

Paitsi näitä seitsemää seisoskeli vielä neljä naista avatun ikkunan luona, ja pidellen kiinni rautaisesta ristikosta koetti merkeillä ja huudoilla pitää puhetta pihalla ohikulkevien vankien kanssa, samojen, jotka olivat Maslovankin kohdanneet. Yksi näistä naisista, varkaudesta rangaistu, oli suuri, punaverinen nainen, velton ja lerpallaan olevan ruumiin kanssa. Hänen kasvonsa, kätensä ja avatusta kauluksesta esiintyvä kaulansa olivat kellertävän valkoset, teerenpilkkujen peittämät. Käheällä äänellä hän kiljui ikkunasta hävyttömiä sanoja pihalle. Hänen vieressänsä seisoi kasvultaan kymmenvuotiaan tytön kokoinen mustahko, kömpelö vanki. Hänen selkänsä oli pitkä ja jalat aivan lyhyet, kasvot olivat punaset, täpläiset, silmät hyvin hajallaan, huulet paksut ja lyhyet, niin etteivät peittäneet valkoisia, ulospistäviä hampaita. Vikistää hihittäen hän nauroi sille, mikä tapahtui ulkona. Tämä vanki, jota hänen keikailemisensa tähden sanottiin Horoshafkaksi, kaunikiksi, oli syytetty varkaudesta ja murhapoltosta. Heidän takanansa seisoi hyvin likaisessa harmaassa paidassa surkean näköinen, laiha, suonikas, suurimahainen, raskaudentilassa oleva nainen, joka oli syytetty varastetun tavaran kätkemisestä. Tämä nainen oli vaiti, mutta kaiken aikaa hyväksyvästi ja lempeästi hymyili sille, mikä tapahtui pihalla. Neljäs ikkunan ääressä seisovista oli salakapakoitsemisesta rangaistu lyhyenläntä, juureva maalaisvaimo hyvin ulospistävine silmineen ja hyväntahtoisine kasvoineen. Tämä nainen oli vanhan eukon kanssa leikkivän pojan ja niinikään hänen kanssansa vankeudessa olevan seitsenvuotisen tytön äiti, joita lapsia ei oltu voitu jättää yksikseen kotiin. Lasten äiti katseli kuten muutkin ikkunasta, mutta kutoi herkeämättä sukkaa ja rypisti paheksivasti otsaansa sekä ummisti silmänsä siihen mitä ohikulkevat vangit pihalta huusivat. Hänen seitsenvuotias tyttärensä valkosine irrallaan olevine hiuksinensa seisoi paitasillaan punatukkaisen naisen vieressä pidellen pienellä, heikolla kätösellään tämän hameesta ja pysähtynein silmin kuunteli tarkasti niitä rivoja sanoja, joita mies- ja naisvangit viskelivät toinen toisilleen, sekä kuiskaili niitä itsekseen ikäänkuin muistiin pannakseen. Kahdestoista naisvanki oli lukkarin tytär, joka oli upottanut kaivoon oman lapsensa. Tämä tyttö oli pitkä ja solakka, hänen hiuksensa olivat pörröksissä lyhyen, paksun, ruskean letin ympärillä, silmät olivat liikkumattomat ja esillepistävät. Hän ei pannut mitään huomiota siihen mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaan kulki avojaloin likaisessa, harmaassa paidassansa edestakasin kopin vapaalla alalla, jyrkästi ja äkkiä kääntyen seinän kohdalla.

XXXI.

Kun lukkoa kolisteltiin ja Maslova laskettiin koppiin, kaikki kääntyivät häneen. Lukkarin tytärkin pysähtyi hetkeksi, katsahti kulmakarvojansa nostaen sisääntulleeseen, vaikka tosin alkoikin heti taas mitään sanomatta astua suurilla, päättävillä askeleillaan edestakasin; Korabljova pisti neulan karkeaan kankaaseen ja katsoi kysyvästi lasisilmiensä yli Maslovaan.

--Ähäpäs! Tulit sittenkin takasin. Ja minä kun tässä juuri päättelin, että kyllä he sinut vapauttavat,--sanoi hän käheällä, matalalla, melkein miehisellä äänellään.--Eikös mitä, kiinni panivat.

Hän otti lasit silmiltään ja asetti ompeluksen viereensä lavitsalle.

--Me mummon kanssa ajattelimme, että ehkä päästävät heti menemään. Sellaistakin tapahtuu, sanoimme. Sattuu joskus että pistävät rahojakin käteen,--alkoi heti laulavalla äänellään kopin vanhimmaksi määrätty nainen.--Vai niin, vai niinkö se nyt kävikin. Emmepä siis arvanneetkaan. Jumala näkyy tahtovan toisin,--puhui hän herkeämättä, hellällä ja sointuisalla äänellänsä.

--Jokohan tuomitsivat?--kysyi Fedosja osaa ottavalla hellyydellä katsoen Maslovaan lapsekkailla, kirkkaan sinisillä silmillään, ja koko hänen iloinen, nuori näkönsä muuttui aivan kuin itkua valmistaakseen. Maslova ei vastannut mitään, vaan meni sanaakaan sanomatta paikallensa, joka oli toinen päästä lukien, Korabljovan vieressä, ja istui lavitsan laudoille.

--Et näemmä ole vielä syönytkään,--sanoi Fedosja nousten ja tullen Maslovan luo.

Maslova vastaamatta mitään asetti korvapuustit päänalukselle ja alkoi riisuutua. Hän otti tomuisen mekon yltään ja huivin kiharaisilta, mustilta hiuksiltaan, ja istui.

Pojan kanssa lavitsain toisessa päässä leikkivä kyttyräselkäinen eukko tuli myöskin siihen ja pysähtyi Maslovan eteen.

--Ts, ts, ts!--imasi hän kielellänsä suulakea vastaan säälivästi heilutellen päätänsä.

Poikanen tuli myöskin eukon perästä ja silmät selällään, ylähuuli eteenpäin töröttävänä tuijotti korvapuusteihin, jotka Maslova oli tuonut. Nähtyään kaikki nuo osaaottavat kasvot kaiken sen perästä mitä hänelle oli tapahtunut, Maslovaa rupesi itkettämään ja hänen huulensa värähtelivät. Vaan hän koetti pidättää ja onnistuikin pidättää niin kauvan kuin ei eukko ja poika vielä olleet tulleet. Nyt, kuultuansa tuon hyväntahtoisen, säälivän äänen eukon suusta ja erittäin kohdattuaan poikasen silmät, kun tämä siirsi katseensa korvapuusteista häneen, ei hän enää voinut hillitä itseänsä. Koko hänen kasvonsa alkoivat vavahdella ja hän purskahti itkuun.

--Sanoinhan minä sinulle: sinun on hankittava itsellesi oikea puolustaja,--sanoi Korabljova.--No? Siperiaanko siis?--kysyi hän.

--Maslova aikoi vastata, vaan ei voinut, ja nyyhkyttäen kaivoi esiin korvapuusteista paperossilaatikon, jonka kannella oli punaposkisen naisen kuva, hiukset hyvin korkealle kammattuina, kolmikulman muotoinen avaus rinnassa, sekä antoi sen Korabljovalle. Korabljova tarkasteli kuvaa, pudisti paheksivasti päätänsä erittäin sen johdosta, että Maslova näin hukkasi rahoja, otti yhden paperossin, sytytti sen lampusta, veti itse ensin savun ja antoi sitten Maslovalle. Maslova, yhä vaan itkien, alkoi ahnaasti kerta toisensa perästä vetää sisäänsä ja puhaltaa ulos tupakinsavua.

--Siperiaan,--sai hän nyyhkytyksiltä vihdoin sanotuksi.

--Eivätpä pelkää Jumalata, ihmissyöjät, kirotut verenjuojat, sanoi Korabljova.--Syyttömästi ovat tytön tuominneet.

Samassa räjähti ikkunalta sinne jääneiden naisten nauru. Pikku tyttö nauroi myöskin ja hänen hieno lapsenäänensä sekaantui aikaisten käheään naurun vikinään.--Joku vanki oli pihalla tekaissut semmoista, mikä näin vaikutti uloskatsojiin.

--Ah sinä, raakattu koiras! Ettes häpee,--puhui punatukkainen ja koko lihava ruumiinsa lerpallaan, painautuen kasvoillansa ristikkoon, huusi ulos järjettömän siivottomia sanoja.

--Mitäs siellä kaakatat senkin retkale!--sanoi Korabljova puistaen päätänsä punatukkaiselle, ja kääntyen sitten jälleen Maslovaan päin.--Kuinka moneksi vuotta?

--Neljäksi,--sanoi Maslova, ja kyyneleitä tulvasi niin runsaasti hänen silmistään, että yksi sattui paperossiin.

Maslova rutisti sen vihasesti kokoon, viskasi pois ja otti toisen.

Vanhemmaksi määrätty nainen, vaikka ei itse polttanut, nosti pätkän heti ylös ja alkoi sitä suoritella, jatkaen yhä puhettansa.

--Eivätpä näy siellä paljon totuudesta piittaavan,--sanoi hän.--Tekevät niinkuin tahtovat. Tässä koko ajan luulimme, että vapauttavat. Matvejevna sanoi, vapauttavat, mutta minä sanoin: ei, sydämmessäni on aavistus, että hänen käy huonosti; niinpä kävikin,--puhui hän, nähtävästi mielihyvällä kuunnellen omaa ääntänsä.

Nyt olivat miesvangit jo kaikki kulkeneet pihan yli, ja naiset, jotka olivat heidän kanssansa puhelleet, tulivat pois ikkunalta ja kokoontuivat hekin Maslovan ympärille. Ensin tuli muljosilmäinen salakapakoitsija tyttärensä kanssa.

--No, liikaako määräsivät?--kysyi hän istuutuen Maslovan viereen ja jatkaen nopeaan kutomistansa.

--Tietenkin liikaa, kun ei ollut rahoja. Jos olisi rahoja ollut ja olisi liukassuisen asianajajan kustantanut, kyllä olisivat vapauttaneet,-- sanoi Korabljova.

--Vaikkapa sen, miksi sitä taas sanotaan,--sen pörhötukkaisen, suurinokkaisen,--se poika se tuopi kuivana vaikka vedestä. Sen kun olisi ottanut!

--Mene sitä ottamaan,--sanoi hampaat irvessä heidän luoksensa istahtunut Horoshafka:--se poika ei tuhatta vähemmästä ottaisi edes sylkäistäkseen.

--Näkyy olevan sinun kohtalosi kerran sellainen.--puuttui puheeseen se akka, joka oli syytetty murhapoltosta.--Onkos tämä sitten helppoa kantaa: ensin viepi pojalta vaimon, sitten toimittaa hänet täiden ruuaksi linnaan ja vielä minutkin samaan paikkaan vanhoina päivinä,-- alkoi hän taas jo sataan kertaan toistamansa historian;--linna tai mierontie, jompikumpi on aina edessä. Jollei mierontielle niin linnaan.

--Ainahan ne samalla tavalla,--sanoi salakapakoitsija, ja tarkastettuaan tytön päätä, pisti sukankutimen viereensä, veti tytön jalkojensa väliin ja alkoi vikkelin sormin hakea hänen päästänsä. »Mitäs menit viinaa kauppaamaan». Vaan milläpäs lapset olivat ruokittavat?--puhui hän, jatkaen tuttua työtänsä.

Nämät salakapakoitsijan sanat muistuttivat Maslovaa viinasta.

--Ottaisko lasin,--sanoi hän Korabljovalle pyyhkien paidan hihalla kyyneleitänsä ja vaan silloin tällöin enää nyyhkyttäen.

--Mitäs, olkoon menneeksi,--sanoi Korabljova.

XXXII.

Maslova kaivoi rahat esille, niinikään korvapuustin sisästä, ja antoi Korabljovalle kupongin. Korabljova otti kupongin, katsahti siihen ja, vaikkei osannutkaan lukea, uskoi mitä kaikkitietävä Horoshafka sanoi, että paperi oli arvoltaan 2 ruplaa 50 kopekkaa, ja kiipesi venttiilin lokerosta ottamaan sinne piilotettua viinapulloa. Tämän nähtyänsä menivät kaikki ne naiset, jotka eivät olleet heidän lavitsanaapureitansa, paikoilleen. Maslova sillä välin puisti tomun huivistansa ja mekostaan, nousi lavitsalle istumaan ja alkoi syödä korvapuustia.

--Minä koetin pitää sinulle teetä, mutta se on sittenkin jäähtynyt,--sanoi Fedosja noutaen hyllyltä jalkariepuun käärityn läkkisen teekannun ja ruukun.

Juoma oli ihan kylmää ja maistui enemmän läkiltä kuin teeltä, mutta Maslova täytti ruukun ja alkoi särpiä korvapuustin palojen väliin.

--Siinä on sinullekin,--huusi hän lohkaisten palan korvapuustista ja antaen sen pojalle, joka katseli hänen suuhunsa.

Korabljova tuli nyt esiin viinapullon ja ruukun kanssa. Maslova tarjosi Korabljovalle ja Horoshafkalle. Nämät kolme vankia muodostivat kopin ylimystön, koska heillä oli rahoja ja he tasasivat kaikki keskenänsä.

Jonkun hetken kuluttua Maslova elpyi ja alkoi sukkelasti kertoa oikeudesta, matkien syyttäjää ja kaikkea sitä, mikä häntä oli siellä erittäin kummastuttanut. Kummastuttanut oli häntä erittäinkin se huomio, että miehet kaikkialla missä hän vaan liikkui, juoksivat hänen perässänsä. Oikeudessa kaikki olivat häntä katsoneet,--kertoi hän,--ja kävivät tahallaan yhtämittaa vankien huoneessa.

--Saattomies itsekin sanoi: »sinua ne vaan käyvät katsomassa.« On tulevinaan muka jotain tärkeätä paperia hakemaan, missä,--missä, ja minä näen ihan selvästi, ettei hän hae mitään paperia, vaan ahmii silmillänsä minua,--puhui Maslova hymyillen ja ikäänkuin kummissaan heilutellen päätänsä.--On ne nekin taiteilijoita.