Part 10

--Ei, en voi,--vastasi Nehljudof ja tunsi, että näin vastatessaan hän vastasi itselleen, tunnustaen, että hänelle todella oli tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä.

--No, lähdemme siis.

Missi pudisti päätänsä ikäänkuin häätääkseen tarpeettomia ajatuksia, ja meni tavallista nopeammin eteenpäin.

Nehljudofista näytti niinkuin Missi olisi luonnottomasti puristanut kokoon suutansa kyyneleitä estääksensä. Ja taas Nehljudofia hävetti ja hänestä tuntui pahalta, että hän oli loukannut Missiä, mutta hän tiesi, että vähinkin heikkous kukistaisi hänet s.o. sitoisi. Ja nyt hän pelkäsi tätä kaikkein enin, ja hän tuli Missin kanssa sanaakaan sanomatta ruhtinattaren huoneeseen asti.

XXVII.

Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli lopettanut päivällisensä, joka oli hyvin hieno ja ravitseva, ja jota hän aina nautti yksinänsä, ettei vaan kukaan olisi nähnyt häntä tässä epärunollisessa toimituksessa. Hänen sohvansa vieressä seisoi kahvipöytä, ja hän poltteli pitkää hienoa naispaperossia. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli laiha, pitkä, yhä vielä itseään nuoreksi lukeva, ruskeatukkainen nainen. Hänellä oli pitkät hampaat ja suuret mustat silmät.

Puhuttiin pahaa hänen suhteestansa lääkäriin. Nehljudof alussa usein sen unohti, mutta nyt hän muisti, ja nähdessään lääkärin ruhtinattaren lepotuolin vieressä, nähdessään hänen voidellun, kiiltävän kaksijakoisen partansa, Nehljudofia rupesi hirveästi inhoittumaan.

Sofia Vasiljevnan vieressä, matalassa, pehmeässä nojatuolissa istui Kolosof hämmentäen kahviansa. Kahvipöydällä seisoi liköörilasi.

Missi tuli äidin luokse yhdessä Nehljudofin kanssa, vaan ei jäänyt huoneeseen.

--Kun mamma väsyy ja ajaa teidät pois, tulkaa minun luokseni,--sanoi hän kääntyen Kolosofin ja Nehljudofin puoleen semmoisella äänellä ikäänkuin ei olisi mitään heidän välillänsä ollut, ja iloisesti hymähtäen, kuulumattomasti astuen paksua mattoa myöten, läksi huoneesta.

--No, terve tulemaanne, ystäväni, istukaa nyt ja kertokaa,--sanoi ruhtinatar Sofia Vasiljevna taiteellisella, teeskennellyllä ja aivan luonnollisen näköisellä hymyilyllä, joka paljasti hänen ihastuttavat pitkät hampaansa, jotka olivat erittäin taidokkaasti tehdyt ja aivan samallaiset kuin olivat olleet entiset oikeat.

--Minulle on kerrottu teidän tulleen oikeudesta hyvin synkässä mielentilassa. Minä arvaan, että tuo asia on yleensä sangen vaikeata ihmisille, joilla on sydän, sanoi hän ranskankielellä.

--Niin, se on totta,--vastasi Nehljudof:--usein tuntee olevansa ... tuntee, ettei ole oikeutta tuomitsemaan...

--_Comme c'est vrai_,--huudahti ruhtinatar aivan kuin olisi kummastunut hänen huomautuksensa totuutta, kuten ainakin taitavasti imarrellen seuramiestänsä.

--No, entä taulunne, siitä olen hyvin utelias tietämään,--lisäsi hän,--ellen olisi tässä kykenemättömyyden tilassa, olisin jo aikaa sitte käynyt luonanne.

--Olen sen kokonaan jättänyt,--vastasi Nehljudof kuivasti. Ruhtinattaren, imartelun epärehellisyys oli hänestä nyt yhtä ilmeinen kuin tämän salaama vanhuuskin. Ei hän mitenkään voinut saada itsensä olemaan ystävällisenä.

--Sepä vahinko! Tiedättekö, minulle on itse Repin sanonut, että hänellä on ehdoton talangi,--sanoi ruhtinatar kääntyen Kolosofin puoleen.

»Että se kehtaakin noin valehdella», ajatteli Nehljudof nyrpeänä.

Päästyänsä selville siitä, että Nehljudof oli pahalla tuulella ja ettei sen kanssa siis voinut saada aikaan miellyttävää ja viisasta keskustelua, kääntyi Sofia Vasiljevna Kolosofin puoleen tahtoen tietää, mitä tämä ajatteli uudesta näytelmäkappaleesta. Hän kysyi semmoisella äänellä niinkuin nyt Kolosofin mielipide tulisi ratkaisemaan kaikki epäilykset, ja tämän mielipiteen jokainen sana olisi ollut ikuistettava. Kolosof antoi tuomitsevan arvostelun näytelmästä ja lausui tämän johdosta mielipiteitänsä taiteesta. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna kummasteli hänen mielipiteittensä oikeutta yritti puolustelemaan näytelmän tekijää, mutta samassa joko perääntyi tahi keksi jotakin keskiväliltä. Nehljudof katsoi ja kuunteli, mutta näki ja kuuli aivan toista kuin sitä, mikä oli hänen edessään.

Kuunnellen milloin Sofia Vasiljevnaa, milloin Kolosofia näki Nehljudof ensiksikin, ettei Sofia Vasiljevnalla eikä Kolosofilla ollut mitään tekemistä draaman eikä toinen toisensa kanssa, ja että he puhuivat vaan tyydyttääkseen ruumiillista tarvetta liikutella syönnin jälkeen kielen ja kurkun jänteitä; toiseksi, että Kolosof juotuansa paloviinaa, viiniä ja likööriä oli vähän humalassa, ei niinkuin ovat humalassa harvoin juovat talonpojat, vaan niinkuin ne ihmiset, jotka ovat ottaneet viininjuonnin tavaksensa. Ei hän horjunut eikä puhunut tyhmyyksiä, oli vaan luonnottomassa, kiihoittuneen itsetyytyväisessä mielentilassa. Kolmanneksi näki Nehljudof sen, että ruhtinatar Sofia Vasiljevna kesken puhettansa katsahteli levottomasti ikkunaan päin, jonka kautta alkoi häntä kohden lähestyä vino auringonsäde, ja uhkasi saattaa hänen vanhuutensa liian selvään valoon.

--Kuinka se on totta,--sanoi ruhtinatar johonkin Kolosofin huomautukseen, ja painoi soittonappulaa sohvan vieressä.

Tähän aikaan tohtori nousi, ja aivan kuin olisi ollut talon väkeen kuuluva, läksi mitään sanomatta huoneesta. Sofia Vasiljevna seurasi häntä silmillänsä, mutta jatkoi keskustelua.

--Olkaa hyvä, Filip, laskekaa tuo uudin alemmaksi,--sanoi hän osoittaen silmillään ikkunaverhoa sittenkuin huoneeseen oli hänen soitostansa astunut uljaan näköinen lakeija.

--Ei, sanokaa mitä sanottekin, siinä on mystilisyyttä, mutta ilman mystillisyyttä ei ole runoutta,--puhui ruhtinatar, vihasesti seuraten toisella mustalla silmällään lakeijan liikkeitä, joka laitteli uudinta.

--Mystisismi ilman runoutta on taikauskoa, mutta runous ilman mystisismiä on proosaa,--sanoi ruhtinatar surullisesti hymyillen ja herkeämättä katsoen lakeijaa, joka suoristeli uudinta.

--Filip, en tarkoittanut tuota uudinta,--tuota tuolla suuren ikkunan luona,--sanoi tuskaillen Sofia Vasiljevna nähtävästi säälien itseänsä niiden ponnistusten tähden, joita hänen oli tekeminen saadakseen nuo sanat suustansa, ja rauhoittuakseen nosti heti suullensa hyvänhajuisen, savuavan paperossin, kädellä, joka oli täynnä sormuksia.

Leveärintainen, jäntevä Filip kumarsi hiukan, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja keveästi astuen mattoa myöten väkevine, suuripohkeisine jalkoinensa, nöyrästi ja sanaakaan vastaamatta meni toisen ikkunan luo, ja tarkkaavaisesti katsellen ruhtinatarta silmiin koetti järjestää uudinta siten, ettei yksikään säde olisi uskaltanut kohdata häntä. Mutta nytkin menetteli lakeija väärin, ja tuskastunut Sofia Vasiljevna oli taaskin pakotettu keskeyttämään puheensa mystisismistä ja oikaisemaan ymmärtämätöntä, säälimättä häntä vaivaavaa Filipiä. Hetkeksi Filipin silmissä leimahti liekkinen.

»Piru sinun tietää, mitä sinä tarvitset,--taisi tämä sisässään sanoa», ajatteli Nehljudof nähdessään koko tämän pelin. Mutta uljas ja väkevä Filip peitti heti kärsimättömyytensä ja alkoi rauhallisesti tehdä sitä mitä lamaantunut, uupunut, läpitsensä epärehellinen ruhtinatar Sofia Vasiljevna hänelle käski.

--Tietysti Darwinin opissa on suuri määrä totuuttakin,--puhui Kolosof viruen matalassa nojatuolissa ja katsellen unisin silmin ruhtinatar Sofia Vasiljevnaan,--vaan hän menee sittenkin äärimmäisyyksiin. Niin.

--Uskotteko te perinnöllisyyteen?--kysyi ruhtinatar Sofia Vasiljevna Nehljudofilta, kun tämän sanattomuus alkoi häntä vaivata.

--Perinnöllisyyteenkö?--kysyi puolestansa Nehljudof.--En, en usko,--sanoi hän. Hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä kokonaan vajoutuneet niihin kummallisiin kuviin, jotka arvaamattomista syistä heräsivät hänen mielikuvituksessaan. Väkevän, uljaan Filipin rinnalla, jota hän ajatteli sopivana modellina taiteilijoille, kuvaili hän Kolosofia paljaana, arbuusia muistuttavan mahansa kanssa, kaljuine päineen ja jänteittömine, piiskana roikkuvine käsineen. Samalla lailla kuvaili hän hämärästi mieleensä noita nyt silkillä ja sametilla peitettyjä Sofia Vasiljevnan olkapäitä, mimmoisina nämä olisivat todellisuudessa, mutta tämä mielle oli liian hirvittävä ja hän koetti päästä siitä.

Sofia Vasiljevna mittasi häntä silmillään.

--Mutta se on totta, Missihän odottaa teitä,--sanoi hän,--menkäähän nyt hänen luoksensa, hän aikoi soittaa teille uuden kappaleen Griegiltä,--se on sangen huvittava.

»Ei mistään soittamisesta ole kysymystäkään ollut. Valehtelet siinä vaan suotta», ajatteli Nehljudof nousten ylös ja puristaen Sofia Vasiljevnan läpikuultavaa, luista, sormuksilla täytettyä kättä.

Vierashuoneessa tapasi hänet Katariina Aleksejevna ja alkoi heti keskustelun:

--Luulenpa että valamiehen tehtävät ovat teihin vaikuttaneet masentavasti,--sanoi hän, kuten ainakin ranskaksi.

--Niin, suokaa anteeksi, olen nyt huonolla tuulella eikä minulla ole oikeutta ikävystyttää toisia,--sanoi Nehljudof.

--Miksi olette huonolla tuulella?

--Suokaa minun olla siitä puhumatta,--sanoi hän hattuansa hakien.

--Muistatteko kun vielä sanoitte, että aina täytyy puhua totta ja kun meille kaikille sanoitte semmoisia ankaria totuuksia. Miksi siis ette nyt tahdo sanoa?--Muistatko Missi?--kääntyi Katariina Aleksejevna Missin puoleen, joka juuri tuli huoneeseen heidän luoksensa.

--Sentähden, että se oli leikkiä--vastasi Nehljudof totisesti.--Leikillä saa puhua. Mutta todellisuudessa me olemme niin huonoja, s.o. minä olen niin huono, että minä ainakaan en saa puhua totta.

--Älkää oikaisko, sanokaa pois, missä suhteessa me olemme niin huonoja,--sanoi Katariina Aleksejevna leikkien sanoilla ja ikäänkuin huomaamatta Nehljudofin totisuutta.

--Ei ole mitään pahempaa kuin tunnustaa olevansa pahalla tuulella,--sanoi Missi.--Minä on koskaan tunnusta sitä itselleni, ja olenkin sentähden aina hyvällä tuulella. No, tulkaahan nyt luokseni. Koetetaan emmekö saa karkoitetuksi tuota teidän _mauvaise humeur_'iänne.

Nehljudof tunsi samaa mitä arvattavasti tuntee hevonen, jota silitellään että se antaisi panna suitset suuhunsa ja viedä valjastettavaksi. Mutta hänen oli nyt jos milloinkaan vastenmielistä ruveta vetämään. Hän pyysi anteeksi, että hänen oli lähteminen kotiin ja alkoi jättää hyvästi. Missi pidätti tavallista kauvemmin hänen kättään omassansa.

--Muistakaa, että se mikä on tärkeätä teille on tärkeätä myös teidän ystävillenne,--sanoi hän.--Tulettahan huomenna?

--Tuskinpa,--sanoi Nehljudof ja tuntien häpeätä (hän ei itse tiennyt omastako vai toisen puolesta), hän punastui ja läksi kiireesti ulos.

--Mitä tämä merkitsee? _Comme cela m'intrigue,_ puhui Katariina Aleksejevna, kun Nehljudof oli lähtenyt.--Minäpä otan kun otankin asiasta selvän. Se on varmaankin jokin _affaire d'amour propre, il est très susceptible, notre cher Mitja_.

--_Plutôt une affaire d'amour sale,_--oli Missi sanoa, muttei sanonut ja hän katseli eteensä aivan toisenlaisella, sammuneella katseella, kuin oli ollut se jolla hän oli katsellut Nehljudofia. Mutta hän ei sanonut Katariina Aleksejevnalle edes tätä vähemmän hienoa leikkiä ja sanoi ainoastaan:--Kaikillahan meillä on sekä hyviä että huonoja päiviä.

»Jokohan nyt tämäkin pettäisi,--ajatteli hän.--Kaiken sen perästä mikä on ollut, se olisi hyvin huonosti tehty häneltä.»

Jos Missin olisi ollut tekeminen selvää siitä, mitä hän tarkoitti sanoilla: »kaiken sen perästä mikä on ollut», ei hän olisi voinut sanoa mitään määrättyä, ja kuitenkin hän ilman vähintäkään epäilemistä tiesi, että Nehljudof ei ollut antanut hänelle ainoastaan toivoa, vaan melkein lupauksensakin. Kaikki tämä ei tosin ollut mitään määrättyjä sanoja, vaan katsahduksia, hymyilyjä, viittauksia, vaikenemisia. Mutta Missi kuitenkin piti häntä omanansa, ja jääminen häntä vaille olisi ollut hänelle hyvin vaikeata.

XXVIII.

»Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää»,--ajatteli Nehljudof palatessaan jalkasin kotiin tuttuja katuja myöten. Mielen-apeus, jota hän tunsi keskustelun tähden Missin kanssa, yhä vielä painoi häntä. Hän tunsi olevansa muodollisesti, jos niin voi sanoa, oikeassa Missin suhteen. Ei hän ollut mitään semmoista sanonut Missille, joka sitoisi häntä, ei ollut kosinut häntä. Mutta asiallisesti hän kyllä tunsi sitoneensa itsensä Missin kanssa, antaneensa hänelle lupauksen. Ja nyt hän kuitenkin koko olennollansa tunsi, ettei voisi mennä naimisiin hänen kanssansa. »Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää», kertoi hän kertomistaan itselleen, eikä tarkoittanut sillä ainoastansa suhteitansa Missiin, vaan yleensä kaikkea. Kaikki inhoittaa ja hävettää», toisti hän vielä tullessaan oman talonsa portaille.

--Illallista en syö,--sanoi hän Korneijille, joka tuli hänen jäljessään ruokasaliin, missä häntä odotti katettu illallispöytä teen kanssa.--Saatte mennä.

--Ymmärrän,--sanoi Kornei, vaan ei mennyt, ja alkoi korjata pöydältä. Nehljudof tarkasteli Korneijia ja tunsi mielikarvautta häntä vastaan. Nehljudof olisi tahtonut että kaikki olisivat jättäneet hänet rauhaan, mutta hänestä näytti, että kaikki tahallaan, ikäänkuin kiusalla takertuivat häneen. Kun Kornei läksi veitsien ja lautasten kanssa, aikoi Nehljudof tulla panemaan teetä teekannuun, mutta kuultuansa Agrafena Petrovnan askeleita, pujahti kiireesti vieraskamariin päästäkseen häntä näkemästä ja sulki jäljessään oven. Tämä vierashuone oli sama, jossa kolme kuukautta sitten oli hänen äitinsä kuollut. Nyt tullessaan tähän huoneeseen, joka oli valaistu kahdella heijastuslampulla,--toinen hänen isänsä kuvan luona ja toinen äidin kuvan luona,--hän muisti viimeiset suhteensa äitiin, ja nämät suhteet näyttivät hänestä luonnottomilta ja vastenmielisiltä, ja sekin hävetti ja inhoitti. Hän muisteli kuinka hän äidin sairauden viimeisenä aikana oli suorastaan toivonut tämän kuolevan. Hän oli vakuuttanut itsellensä toivovansa vaan äidin pääsevän kärsimyksistä, mutta oikeastaan hän oli toivonut sitä päästäksensä vaan itse hänen kärsimyksiänsä näkemästä.

Haluten herättää itsessänsä hyvän muiston äidistä hän katsahti tämän muotokuvaan, jonka oli 5000 ruplasta maalannut kuuluisa taiteilija. Äiti oli kuvattu mustaan samettipukuun rinta paljaana. Taiteilija oli nähtävästi pannut erityistä huolta esittääksensä rinnan, kahden rinnan välyksen ja nuo sokaisevan kauniit olkapäät ja kaulan. Tämä oli nyt jo aivan hävettävää ja inhoittavaa. Kuvassa oli jotakin ilettävää ja herjaavaa, siinä, että äiti oli kuvattu puolialastomana kaunottarena, ja sitäkin enemmän ilettävää, kun juuri tässä samassa huoneessa kolme kuukautta sitten oli sama nainen maannut kokoonkutistuneena kuin muumio, ja täyttänyt kuitenkin ei ainoastaan koko huoneen vaan koko talonkin tuskallisen raskaalla hajulla, jota ei voinut mitenkään saada poistetuksi. Nehljudof luuli nytkin vielä tuntevansa samaa hajua. Ja hän muisti kuinka äiti päivää ennen kuolemaansa oli tarttunut hänen vahvaan, valkoiseen käteensä omalla luisella, mustenevalla kädellään, katsahtanut häntä silmiin ja sanonut: »Älä tuomitse minua, Mitja, jos olen väärin menetellyt», ja kärsimyksestä sammuneihin silmiin oli noussut kyyneleitä. »Kuinka ilettävää!» sanoi Nehljudof itsekseen vielä kerran katsahdettuaan puolalastomaan naiseen komeine marmorisine olkapäineen ja käsineen, ja voitollisine hymyineen huulilla. Rinnan alastomuus kuvassa muistutti hänen mieleensä toista nuorta naista, jonka hän oli äskettäin nähnyt samalla tavalla alastomana. Se oli Missi, joka oli keksinyt tekosyyn kutsuakseen Nehljudofin illalla luokseen, tarkoituksella näyttäytyä hänelle baalipuvussa, jossa hän aikoi esiintyä tanssiaisissa. Nehljudof muisti inholla tämän ihastuttavia olkapäitä ja käsiä.--Ja sitten tuo raaka eläimellinen isä menneisyyksinensä, julmuuksillensa ja äiti epäilyttävine intelligentin maineinensa, kaikki tämä oli ilettävää, ja samalla hävettävää. Hävetti ja inhoitti, inhoitti ja hävetti.

Ei, ei,--ajatteli Nehljudof,--täytyy vapautua; vapautua kaikista näistä valheellisista suhteista sekä Kortshagineihin, Maria Vasiljevnaan, perintöön, että kaikkeen muuhun... Niin, hengähtää jälleen vapaasti. Lähteä ulkomaille, Roomaan, ryhtyä jälleen taulua maalaamaan».--Hän muisti epäilleensä omia taipumuksiansa ... no, olkoon kuinka tahansa, kunhan vaan hengähdänkin. Ensin Konstantinopoliin, sitten Roomaan, ja valamiestoimesta on minun pääseminen mitä pikemmin. Ja sitten sopiminen tuosta seikasta asianajajan kanssa.

Ja yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan tavattoman elävästi heräsi vangitun naisen kuva mustine, hiukan kieroine silmillensä. Kuinka hillitsemättömään itkuun tämä olikin purskahtanut, kun syytetyille oli annettu viimeinen sananvuoro. Nopeasti rutisti Nehljudof poltetun paperossin sammuksiin tuhka-astiaan, sytytti toisen ja alkoi kävellä edestakasin. Ja tämän naisen kanssa eletyt hetket alkoivat toinen toisensa perästä herätä hänen mielikuvituksessaan. Hän muisti viimeisen tapaamisensa, sen eläimellisen intohimon, joka silloin oli valloittanut hänet ja sen pettymyksen, jonka hän oli tuntenut kun intohimo oli tyydytetty. Muisti valkean puvun sinisen nauhan kanssa, muisti aamukirkon. »Minähän rakastin häntä sinä yönä, rakastin totisesti ja hyvällä, puhtaalla rakkaudella, olin rakastanut vielä ennenkin, ja kovasti rakastin jo silloinkin, kun ensi kertaa asuin tätien luona kirjoitellen väitöskirjaani!» Ja hän muisti itseänsä semmoisena kuin oli ollut silloin. Taas tuoksahti hänelle tuo tuoreus, nuoruus, elämän yltäkylläisyys ja hänen tuli tuskallisen surullinen olla.

Eroitus sen välillä, mimmoisena hän oli silloin ja mimmoisena nyt, oli tavattoman suuri, se oli samallainen jollei suurempikin, kuin eroitus Katjushan välillä kirkossa ja sen Katjushan välillä, joka oli juopotellut kauppiaan kanssa ja jonka he olivat tuominneet aamulla. Silloin hän oli ollut reipas, vapaa ihminen, jonka edessä avautuivat loppumattomat mahdollisuudet, nyt hän tunsi olevansa kaikilta tahoilta saarrettuna tyhmän, tyhjän, tarkoituksettoman, mitättömän elämän ajoverkkoon, josta hän ei nähnyt mitään ulospääsyä, eikäpä suurimmaksi osaksi edes halunnutkaan päästä. Hän muisti joskus ylpeilleensä suoruudestansa, joskus pitäneensä periaatteenaan aina puhua totta ja olleensakin todella rehellinen, ja huomasi kuinka hän nyt oli päihensä valheessa, kaikkein kauheimmassa valheessa, semmoisessa, jota kaikki ihmiset hänen ympärillänsä pitivät totuutena. Ja tästä valheesta ei ollut,--ei ainakaan hän nähnyt--mitään pääsyä. Ja hän oli tahraantunut siihen, tottunut siihen, hemmoitellut itseään siinä.

Kuinka oli pääseminen suhteista Maria Vasiljevnaan, tämän mieheen, niin ettei hävettäisi katsoa miestä ja hänen lapsiansa silmiin? Kuinka oli valehtelematta irtautuminen suhteista Missiin? Kuinka selviytyminen ristiriidasta sen välillä että hänen mielestään maanomistus oli laiton, ja sen, että hän itse käytti äidiltä perittyä maanomistusta toimeentullaksensa? Kuinka oli sovittaminen syntinsä Katjushan edessä? Eihän voinut sitä jättää. »En saa jättää naista, jota olen rakastanut, ja tyytyä siihen että maksan asianajajalle ja vapautan hänet pakkotöistä, joita hän ei ansaitse;--sovittaisin syyni rahoilla samalla tavalla kuin silloinkin kun luulin tehneeni mitä pitää annettuani Katjushalle rahaa!»

Ja hän muisti elävästi sen hetken, kun hän käytävässä saavutti Katjushan ja pistettyään tämän käteen rahaa juoksi pois.--»Voi sentään noita rahoja!»--muisteli hän kauhulla ja inholla, samoin kuin silloinkin, tätä hetkeä.--»Voi, voi! kuinka ilettävää!--puhui hän niinkuin silloinkin ääneen.--Ainoastaan kurja konna saattoi noin menetellä! Ja minä, minä juuri olenkin tuo kurja konna!»--puhui hän ääneensä. --»Mutta onko todellakin mahdollista,--hän pysähtyi kesken käyntiänsä:--että minä, juuri minä olen se konna?--Kukas sitten? --vastasi hän itselleen.--Mutta onko se todellakin yhtä?--jatkoi hän tilintekoansa:--Eikö muka ole ilettävää ja alhaista sinun suhteesi Maria Vasiljevnaan ja hänen mieheensä? Ja sinun suhteesi omaisuuteen? Sillä tekosyyllä että rahat ovat äidiltä, käytät sinä hyväksesi rikkautta, jota pidät laittomana? Ja koko sinun toimeton, huono elämäsi Hilton? Ja kaiken kukkana--sinun menettelysi Katjushan kanssa! Kurja konna! Ne ihmiset siellä arvostelkoot minua kuinka tahtovat, heitä minä voin pettää, mutta itseäni en voi pettää.»

Ja hän yhtäkkiä ymmärsi, että se inho, jota hän viime aikoina oli tuntenut ihmisiin, ja erittäinkin äskettäin ruhtinaaseen, Sofia Vasiljevnaan, ja Missiin, ja Kornejiin,--oli inho häneen itseensä. Ja, mikä merkillisintä kaikista, tuossa oman halpamaisuuden tunnustamisessa tuntui yhtaikaa jotakin kipua tuottavaa ja kuitenkin iloista ja rauhoittavaa.

Nehljudofille ei tapahtunut ensi kertaa elämässä se mitä hän nimitti »sielun pesoksi». Sielunpesoksi hän sanoi semmoista sielun tilaa, jolloin hän äkkiä, joskus pitkänkin väliajan perästä, tunnettuansa sisällisen elämän hidastuvan ja toisinaan pysähtyvänkin, ryhtyi puhdistamaan kaikkea sitä soraa, joka oli hänen sydämmeensä keräytynyt ja oli syynä tähän seisahdukseen.

Aina tällaisten heräämysten jälkeen asetti Nehljudof itselleen periaatteita, joita päätti sitten ainaisesti seurata: kirjoitti päiväkirjaa ja alkoi uuden elämän, josta ei aikonut koskaan luopua, --turning a new leaf,--kuten hän sanoi itselleen, mutta joka kerta maailman viettelykset saivat hänet jälleen pauloihinsa ja hän huomaamattansa taas lankesi, joskus vielä alemmaksikin kun oli ollut ennen.

Näin hän oli puhdistunut ja kohonnut jo useamman kerran: näin oli tapahtunut ensi kerran silloin kuin hän tuli kesäksi tätiensä luokse. Silloin oli ollut kaikkein elävin, innokkain heräämys. Ja sen seuraukset jatkuivat jotenkin kauvan. Sitten oli samallainen heräämys silloin kuin hän oli jättänyt virkansa, tahtoen uhrata elämänsä, ja astunut sodan aikana sotapalvelukseen. Tällöin oli kuitenkin jälleen-tahraantuminen tapahtunut hyvin pian. Vielä oli yksi heräämys silloin, kuin hän jätti sotapalveluksen ja matkustettuaan ulkomaille alkoi harjoittaa taidemaalausta.

Siitä saakka nykyiseen päivään asti oli kulunut pitkä ajanjakso ilman mitään puhdistusta, ja sentähden ei hän ollut vielä milloinkaan päässyt niin tahraantumaan, tullut semmoiseen ristiriitaan omantuntonsa vaatimusten ja sen elämän välillä, jota hän vietti. Ja hän kauhistui nähdessään välimatkan pituuden.

Välimatka oli niin suuri, tahrautuminen niin täydellinen, että ensi hetkenä hänestä tuntui puhdistuminen mahdottomalta. »Olenhan jo koettanut tulla täydellisemmäksi ja paremmaksi, eikä siitä ole mitään tullut», puhui hänen sielussaan kiusaajan ääni,--»pitäisikö nyt uudestaan koettaa? Et sinä yksin, vaan kaikkihan ovat sellaisia,--elämä on kerran sellainen», puhui tämä ääni. Mutta se vapaa, henkinen olemus, joka yksin on totinen, yksin mahtava, yksin ijankaikkinen, oli jo herännyt Nehljudofissa. Eikä hän voinut olla siihen uskomatta. Niin tavattoman suuri kuin erotus olikin entisen hänen ja sen hänen välillä, jommoisena hän tahtoi olla, tuntui heränneelle henkiselle olemukselle kaikki mahdolliselta.

»Revin rikki tämän valheen, joka sitoo minua, vaikka se minulle mitä maksaisi, ja tunnustan totuuden, sanon kaikille kaiken totuuden ja teen totuuden»,--sanoi hän päättävästi ääneen itselleen.--«Sanon totuuden Missille, sanon, että olen elänyt siveettömästi enkä voi mennä naimisiin hänen kanssansa,--että olen pitänyt turhaa peliä hänen kanssansa, --sanon myöskin Maria Vasiljevnalle (aateliston johtajan vaimolle). Taikka, tälle ei ole mitään sanomista, sanon hänen miehellensä, että olen heittiö, olen petkuttanut häntä. Perinnön kanssa menettelen niin, että totuus tulee tunnustetuksi. Sanon hänelle, Katjushalle, että olen heittiö, että olen syyllinen hänen edessään ja teen kaikki mitä voin helpoittaakseni hänen kohtaloansa.--Niin, tahdon tavata häntä ja pyytää, että hän antaisi minulle anteeksi.»

--Niin, pyydän anteeksi, niinkuin lapset pyytävät.

Hän pysähtyi.--Menen naimisiin hänen kanssaan, jos se on tarpeellista.

Hän pysähtyi, pani kätensä ristiin rinnan yli niinkuin hän sitä teki pienenä ollessaan, nosti silmänsä ylös ja sanoi kääntyen jonkun puoleen:

--Herra, auta minua, opeta minua, tule ja asetu minuun, ja puhdista minut kaikesta pahasta.