Part 8

-- Veljeni -- veljeni, sopersi Marcus kuiskaten ja painoi päänsä Antoniuksen olkapäätä vastaan.

Suuri hellyys täytti hänen sydämensä ja hänen oli vaikea pidättää äänetöntä, kurkkuun kohoavaa nyyhkytystä -- hän pidätti pienen aikaa hengitystäänkin; sitten hän kuuli Antoniuksen sanovan reippaasti:

-- Niin veli! Nyt meillä on _toivoa!_ Ja sinäkin kohoat taas yhden arvoasteen.

-- Ilmoitanko siis tämänkin keksinnön hallitukselle? kysyi Marcus neuvottomana.

-- Mitä pikemmin sitä parempi! Pääset eroon urkkijoista -- ja santarmikapteenin pudotettu nenä unohdetaan! Sillä katsos, veli: lukemattomat kerrat on yhden tuollaisen roiston nenän tähden pudotettu _monen_ rehellisen miehen _pää_.

Kun Julia palvelijattaren kutsusta tuli vastaanottohuoneeseen, leimahtivat hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän näytti muutenkin virkeämmältä kuin ennen. Hän miltei juoksi Marcusta vastaan ja tarttui tämän käsiin huudahtaen lapsellisen luonnollisesti:

-- Miten iloinen olen, että vihdoinkin tulitte! Pelkäsin, ettette enää koskaan tulisi. Hän loi katseensa lattiaan ja lisäsi kuiskaten:

-- Olen teitä niin _kovin_ odottanut.

-- On ollut erittäin tärkeitä toimia -- etten ehtinyt -- vaikka, koetti Marcus puolustautua.

-- Ymmärrän sen.

Sitten tyttö tarttui uudelleen Marcuksen käteen ja kysyi tuskallisen jännittyneenä:

-- No, sanokaa _te_ minulle totuus. Onko niissä huhuissa perää -- että hän olisi -- myrkkyä...

Marcus koetti vastata vältellen, lohduttaa ja hälventää tytön epäluuloja, mutta lopulta hänen täytyi ilmoittaa totuus.

Julian kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hän hapuili käsillään ja oli kaatumaisillaan, niin että Marcuksen piti tukea häntä ja taluttaa hänet nojatuoliin.

Hän toi nopeasti lasillisen vettä ja nosti sen tytön vapiseville huulille, sanoen hiljaa, hätääntyneenä:

-- Tointukaa! Ei sitä voi enää auttaa. Julia -- tointukaa! Voi miksi kerroin...

Tyttö tarttui äkkiä Marcuksen käteen ja katsoi häntä silmiin, kuiskaten katkonaisesti ja tukahtuneesti:

-- Älkää -- älkää -- te minusta mitään... Enhän minä enää --

Mutta samassa hän kääntyikin toisaalle ja alkoi epätoivoisesti itkeä.

Marcukseen vaikutti syvästi tytön voimakas suru.

Hetken kuluttua hän kosketti hentoa, vavahtelevaa olkapäätä ja sanoi lohduttaen:

-- Rakas ystävä! Koettakaa ajatella, ettei sitä voi enää auttaa.

-- Te olette oikeassa, sopersi Julia, puristi hiukan Marcuksen kättä ja poistui omaan kamariinsa.

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hän huuhtonut kasvonsa vedellä ja ulkonaisesti hän oli verraten tyyni. Mutta kasvot olivat yhä kalpeat ja silmissä kuvastui tuska.

-- Minkä tähden hän on sen tehnyt? kysyi tyttö hiljaa.

-- Sitä en tiedä, änkytti Marcus epäröiden. Julia katsoi häntä tutkivasti ja kysyi sitten aivan kuin toista asiaa:

-- Niin! Miksi olitte kaksintaistelussa kapteeni V:n kanssa?

-- Miksikö? Se -- se oli jostakin korttipelistä -- aivan pikku asia.

Tyttö näki sen vihan salaman, mikä singahti Marcuksen katseesta hänen lausuessaan ensimmäisen sanan, ja sanoi aivan kuin sääliä teeskennellen:

-- Miksi te siis pikkuasiasta silvoitte hänet niin hirveästi? Olen kuullut siitä.

Tätä ei Marcus ollut odottanut! Hänen kasvoillaan kuvastui hämmennys ja neuvottomuus.

-- Niin tuota -- asia oli nähkääs niin -- että tuota, sitten hän laukaisi äkkiä läpitunkevasti:

-- Niin, hän on muutenkin konna!

-- Miten muuten? ahdisti tyttö tarkastellen häntä terävästi.

-- Minä tarkoitan sitä, että, että, mutisi taas Marcus.

Mutta silloin tyttö tuli hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja kuiskasi tulisesti:

-- Tarvitseeko teidän _minulta_ salata totuus? Kyllä minä mieluummin kuolen kuin ilmaisisin _teistä_ jotakin.

Tytön sanat sattuivat kipeästi Marcukseen, ja hän mutisi lattiaan katsoen:

-- Mitä tarkoitatte?

-- Sitä, että tuo kapteeni on jotenkin syyllinen Aurelian kuolemaan -- ja te kostitte!

Kun Marcus ei vastannut, tyttö huudahti silmät säihkyen:

-- Nyt sain varmuuden, että teitte sen Aurelian tähden! Ja minä olen teille koko elämäni ajan kiitollinen!

Marcus oli tullut saadakseen tavata edes rakastettunsa näköisen naisen elävänä, ja nyt hän aivan hämmästyi: Julian kasvoilla kuvastui sama tulinen innostus ja hurmaus kuin _hänenkin_ -- silloin -- onnellisena iltana.

-- Te olette niinkuin Aurelia, kuiskasi Marcus hiljaa, liikuttuneena. -- Minä tulen tänne usein. Me puhumme hänestä -- kaikkea...

-- Mitä sanoittekaan! keskeytti Julia hänet vapisevalla äänellä, kuin huumaantuneena. _Minäkin_ ajattelin aivan samaa! Jospa tietäisitte, miten kauhistavan ikävää minulla on toisinaan iltaisin, kun en saa puhua kenenkään kanssa. Isän läsnäollessa ei saa lausua Aurelian nimeäkään. Ja äiti on taas maalla. Mutta kun te tulisitte, saisimme puhua hänestä -- silloin olisi ehkä hiukan helpompi olla.

Marcuksen kasvot tummenivat vihasta. Hän kysyi, oliko kenraali tehnyt mitään lapsensa pelastamiseksi, ja kun Julia vastasi kieltävästi, Marcus huudahti tulisesti, ettei sellainen ole mikään isä!

-- Kyllä hän on saanut kärsiä ylpeydestään, puhui Julia hiljaa. -- Sillä kun tuli tieto Aurelian kuolemasta, hän istui huoneessaan yhtä mittaa neljä vuorokautta syömättä ja nukkumatta -- ja sitten hänen tukkansa oli lumivalkea...

-- Entä äiti -- eikö hänkään? kysyi Marcus hetken kuluttua.

-- Tietysti äitiraukka teki kaiken voitavansa. Hän tuli heti maalta. Mutta kun isä ei tahtonut tietää mitään, niin hän ei voinut pelastaa...

Julia peitti käsillään kasvonsa ja alkoi tukahtuneesti itkeä: hän muisti taas jok'ainoan sanan isän ja äidin keskustelusta -- silloin kun äiti saapui maalta...

Salongin ovi oli jäänyt auki, ja hän kuuli isän kohteliaasti huudahtavan:

-- Ah! Te olette siis saapunut kaupunkiin, rakas ystäväni! Mikä tuottaa minulle tämän ilon?

-- Olen täällä katsomassa, voisinko pelastaa teidän tyttärenne vankilasta -- kuului äidin liikutuksesta värisevä ääni.

-- Erehdytte, hyvä rouva! lausui kenraali kylmästi. Tyttäreni oli aivan äsken tässä. Sitä paitsi: kenraali D:n tytär ei koskaan, ei koskaan ole vankilassa! Muistakaa se, hyvä rouva!

-- No niin -- Älkäämme siis puhuko tästä enempää -- näyttää olevan turhaa vedota teidän sydämeenne, puhui äiti vaivalloisesti, kuin tukehtumaisillaan. Sitten kuului hiljaa, katkonaisesti:

-- En olisi uskonut -- että voisitte -- loukata minua noin -- noin --

-- Raa'asti! keskeytti isän ääni teeskennellyn kohteliaasti. -- Se on totta, rakkaani! Voitteko antaa minulle anteeksi!

-- Tiedättehän sen -- eikä minulla ole väliä, nyyhkytti äiti sydäntäsärkevästi. -- Mutta rukoilen teitä: armahtakaa omaa lastanne -- pelastakaa hänet! Te voitte sen tehdä jos tahdotte...

Hän ojensi vapisevat kätensä miestään kohti kuin rukoillen; mutta silloin tämä katsahti kelloonsa, huudahtaen toimekkaasti:

-- Oi rakas ystävä! Olin vähällä unohtaa, että minun pitää olla pörssissä kymmenen minuutin kuluttua. Toivottavasti te ette tänään matkusta?

Kunniamerkit helähtivät kenraalin kumartaessa, ja sitten säesti kannusten kilinä reippaita, poistuvia askeleita.

Äiti nousi aivan kuin olisi aikonut lähteä poistuvan jälkeen. Mutta samassa hän vaipui hervottomana polvilleen, painoi kasvonsa pehmeään nojatuoliin ja itki katkerasti.

Julia tunsi jäntevän käden silittävän päätään, se vaikutti häneen kuin käsky, sähkövirta. Hän pyyhki silmänsä ja kuiskasi kuin itsekseen:

-- Miksi itken? Eihän se auta; nyt täytyy vain toimia -- se lohduttaa parhaiten. Niin _hänkin_ tahtoi.

Surullinen ääni, kyyneleiset silmät, soikeat kasvot, tytön koko olemus oli niin erehdyttävän samannäköinen, että Marcus joutui salaperäisen lumouksen valtaan: tyttö oli sittenkin Aurelia. Marcus puristi Julian rintaansa vastaan ja suuteli hänen otsaansa, kuiskaten hiljaa:

-- Sinä _olet_ Aurelia.

Mielenliikutuksesta ja ilosta itkien Julia sopersi katkonaisesti:

-- Tahdon kaikessa -- tulla hänen kaltaisekseen. Ja olisin niin onnellinen -- jos -- te kärsisitte vähemmän, kun...

Hän vaikeni, painaen vain kasvonsa Marcuksen rintaa vasten. Ja Marcus tunsi poskillaan mustan, silkinhienon tukan.

Mutta tultuaan ulos kadulle Marcus tajusi taas totuuden: Aurelia oli poissa, ikuisesti poissa.

Marcus alkoi kävellä nopeammin, hän koetti ajatella muuta, mutta tuo kamala totuus ei hellittänyt hetkeksikään tuskallista puristustaan; se tuntui kiduttavan häntä armottomasti, taukoamatta, niinkuin raskas jalkarauta kiduttaa elinkautista vankia; se on kalvanut nilkan nahattomaksi, veri tihkuu sen alta joka askelella -- mutta siitä ei pääse hetkeksikään.

Marcus muutti lentäjän virkapuvun päälleen ja lähti lentokentälle. Vain uhkarohkea taitolento ja kuumeinen työ tuntui hiukan lievittävän hänen tuskaansa.

Viikon päivät Marcus työskenteli aivan kuumeentapaisesti. Likaiset työvaatteet yllään hän teki kaikkein raskaimpia ruumiillisia töitä lentokonetehtaassa, jossa hänen johdollaan paraillaan valmistettiin hänen uudessa keksinnössään tarvittavia laitteita ja osia.

Eräänä päivänä, kun hän laskeutui kentälle, Antonius tuli hänen luokseen ja ilmoitti, että illalla oli sotilassalaliiton pääkomitean kokous, jonne Marcuksen pitäisi saapua.

NÄKYMÄTTÖMÄT VOIMAT.

MAANALAISESSA HUONEESSA.

Oli jo lähes puoliyö, kun Marcus ystävänsä seurassa varovaisesti laskeutui pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen. Antonius naputti sovitulla tavalla, ja ovi aukeni.

Suuressa maanalaisessa huoneessa ei ollut ainoatakaan ikkunaa. Salaliittolaiset, lähes kaksikymmentä miestä, olivat jo saapuneet ja istuivat äänettöminä pitkän pöydän ympärillä. Pöydällä paloi vain kaksi vahakynttilää, ja istuvien vartalot loivat jättiläismäisiä, värähteleviä varjoja alastomille seinille. Harmaat, kosteutta tihkuvat sementtiseinät kiilsivät niukassa, keltaisessa valossa kuin liikkumattoman jättiläismatelijan niljakas nahka.

Antonius esitti muutamin sanoin Marcuksen, joka nyt ensi kertaa oli salaliiton pääkomitean kokouksessa, ja sen jälkeen hän astui pöydän päähän puheenjohtajan paikalle. Hän naputti pitkällä, laihalla sormellaan pöytään ja alkoi puhua hillitysti matalalla, sointuvalla äänellään; hän ilmoitti saaneensa tärkeän tiedon: -- hallitus aikoo lähitulevaisuudessa julistaa yleisen liikekannalle-panon ja sen jälkeen sodan naapurivaltakuntaa vastaan. Hän ehdotti siis keskusteltavaksi, mitä on asian johdosta tehtävä, mihin ryhdyttävä, ja kehoitti jokaista lausumaan mielipiteensä.

Tuo hitaasti lausuttu tiedonanto iski miesjoukkoon kuin salama. Kaikkien kasvot näyttivät hämmästyneiltä, kiihtyneiltä, ja sitten kuului hiljaista, uhkaavaa mutinaa.

Eräs nuori luutnantti nousi seisomaan. Hänen kauniit, miltei naiselliset kasvonsa olivat kalvenneet, ja hän huudahti vihasta ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

-- Ei! Kyllä meidän nyt täytyy tehdä jotakin -- sota täytyy estää vaikka miten! Ja minä puolestani olen sitä mieltä, että nykyinen pääministeri on suurin sodanlietsoja. Hän on jo kauan saarnannut sotaa -- ja nyt hän on saanut sen aikaan! Jos hänet saataisiin nopeasti pois virastaan, niin ehkei sodastakaan tulisi mitään. Ehdotan siis, että hänet poistetaan -- ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen!

Tällöin nousi muuan välskäri, jolla oli miehekkäät, avoimet kasvot, ja alkoi puhua tyynesti ja vakuuttavasti:

-- Kuulkaapas nyt, toveri! Te olette hyvin nuori, muuten ymmärtäisitte, etteivät muutamat ministerit sotia aiheuta eikä niitä poistamalla siis voida estää sotaa. Huomenna olisi kaksi hänen tilallaan.

-- Oikein! Hyvä! keskeyttivät jotkut.

Nuori luutnantti puolusti ehdottamaansa tekoa edes vastalauseena, mutta hänelle selitettiin, että siitä seuraisi vain kuritustoimenpiteitä. Vihdoin hän kysyi tuskaantuneena:

-- Miten me sitten estämme sodan?

-- Koska toiset eivät puhu, niin minä sanon lyhyesti oman mielipiteeni, puhui välskäri selvästi ja vakuuttavasti. -- Ensiksikin meidän on heti ilmoitettava tästä kansainvälisen Sosialistien ja Sotilasliiton pääkomitealle ja naapurimaan liitolle, jotta he itse voivat ryhtyä vastatoimenpiteisiin, toiseksi oman maamme sosiaalidemokraattiselle puolueelle, sillä siitä riippuu onnistuminen. Jos he voivat julistaa ratkaisevalla hetkellä _suurlakon_, pysähdyttää liikenteen ja sotatarviketeollisuuden -- niin sota on estetty!

-- Oikein! Oikein!

-- Se on totta!

-- Kolmanneksi olisi mielestäni viime hetkeen asti kartutettava _omaa voimaamme_, siten että harjoitetaan entistä innokkaammin kaikenlaista herätystyötä sotilaitten keskuudessa -- se on paras keino. Suullisen agitaatiotyön harjoittajille olisi ehkä lähetettävä tästä uutisesta salainen lentolehtinen, ja tämän ohessa yhtenäiset toimintaohjeet koko maan paikalliskomiteoille.

Hän istuutui; pöydän ympäriltä kuului muutamia hyväksymishuutoja.

Kun kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa, alkoi Antonius:

-- Minunkin mielestäni toveri B:n esittämät toimenpiteet ovat välttämättömiä. Sodanjulistusta varten pitäisi sen ohessa lähettää salaiset toimintaohjeet, joissa ensiksi kehoitetaan sotilaita salaisesti päättämään, etteivät lähde sotaan; toiseksi valmistautumaan taisteluun, valtaamalla kaikkialla asevarastot ja lentokoneet. Siihen sopisi lisätä muitakin tarpeellisia ohjeita.

Silloin kuului muutamia epäileviä, matalia ääniä:

-- Mutta jospa emme voitakaan noilla keinoilla...?

-- Entä _palkkajoukot?_

-- Niillä on hyvä tykistö.

Nyt nousi Marcuksen sekundantti Augustus ja lisäsi liikuttuneella äänellä.

-- Minun mielestäni pitäisi sentään ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin siltä varalta, ettemme muuten voita -- ja minä olen ajatellut erästä keinoa --

-- Selitä, selitä! pyysivät muutamat nuoret upseerit kiihkeästi.

Luutnantti katsahti ympärilleen ja puhui salaperäisesti, ääntään hiljentäen:

-- Kuten tiedätte, on meillä varoja pari miljoonaa toveri K:n testamentin johdosta. Olen ajatellut, että ostaisimme talon ministeri M:n talon vierestä, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla tunnelin hänen talonsa alle ja putkea myöten juoksuttaisimme sinne esimerkiksi viisisataa kiloa pyroniittia. Kun siellä sitten on paraillaan jokin loistava juhla, kun taantumukselliset vallanpitäjät viettävät juominkejaan, silloin me sähkönappulan avulla sytytämme --, ja kaikki muuttuu atomeiksi...

-- Mutta sitä ennen siepataan sinut kolostasi kuin myyrä -- ja viedään kidutuspenkille! huomautti joku ivallisesti.

-- Ei tuollaisilla keinoilla ainakaan saada mitään aikaan! sanoi toveri B. lujasti. -- Pian ne uuden hallituksen osaavat valita. Militarismia pitäisi satuttaa suoraan sydämeen, jos kerran väkivaltaisia keinoja käytetään!

Taas kuului kiihtyneitä ääniä:

-- Mutta miten?

-- Ei mitenkään!

Eräs sotaministeriön virkamies huudahti väräjävällä äänellä:

-- Toverit! Olemmeko petoja, kun ajattelemmekaan sellaista, että sadat viattomat naiset joutuisivat noin kauhean kuoleman uhriksi. _Oikeuden_ aseilla me voitamme -- se on minun mielipiteeni!

-- Niin minäkin ajattelen!

-- Oikeus voittaa lopulta!

Heidän joukossaan oli pieni ryhmä anarkisteja, sekä jyrkkiä että passiivisia. Viimeksimainittujen huudot saattoivat jyrkät ihan suunniltaan, kun he muutenkin luulivat enemmistön lievän menettelytavan johtavan suoraan perikatoon. Kun kaikkien täytyi hillitä ääntään, kuulosti keskustelu raivokkaalta sähinältä:

-- Pyövelien "viattomia" rouvia te puolustatte!

-- Mutta ette kai välitä siitä, vaikka työläisnaisia ja lapsia ammutaan kadulla kuin koiria!

-- Mitäpä niistä!

-- Missä te oikeutta olette nähneet?

-- Emme mitään sotaa voi estää! Ja siihen olette _te_ syypäät, kun ette _uskalla_ hyökätä hirmuvallan kimppuun!

Nyt nousi meteli yhä hurjemmaksi. Tolstoilaiset anarkistit syyttivät jyrkkiä sydämettömiksi julmureiksi, jälkimmäiset nimittivät syyttäjiään ajattelemattomiksi narreiksi, pyövelien puolustusasianajajiksi.

Marcus oli siirtänyt tuolinsa seinän viereen ja tarkasteli sieltä riiteleviä. Toveri B., jonka Antonius oli sanonut olevan sosialisti, istui aivan tyynenä tuolillaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Antonius nousi seisomaan, ja Marcus näki, miten hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui ensin pettymys, sitten ylenkatse. Kun meteli ei tauonnut, hän purskahti äkkiä ivanauruun -- ja väittely taukosi äkkiä kuin puukolla katkaisten. Hetken kuluttua kuului suuttuneina, kysyviä ääniä:

-- Mitä sinä naurat?

-- Mitä tämä merkitsee?

-- Pilkkaatko sinä meitä?

-- Voiko kukaan pilkata teitä enempää kuin itse pilkkaatte itseänne? kysyi Antonius katkerasti.

Eräs luutnantti Brutus syöksähti kalpeana häntä kohden kädet nyrkissä ja sähähti uhkaavasti:

-- Tämä on liikaa -- minä en salli.

-- Paikallesi!

Antonius sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samassa käänsi luutnanttiin pistävän katseensa, seisahtui tämä aivan kuin hypnotisoituna.

-- Minä puhun totta, toverit! Ajatelkaa vain, että samaan aikaan, kun hallitus valmistautuu viemään teidät teurastettaviksi, kun heidän urkkijansa nuuskivat teitä kaikkialta kuin verikoirat -- te vain sätitte toisianne.

-- Ei teidän tehoton menettelytapanne nuhdesaarnoista parane! huudahti Brutus purevasti; hän oli jyrkkä anarkisti ja oli raivoissaan siitä vaikutuksesta, minkä Antonius oli häneen tehnyt. -- Te olette aina vedonneet "rauhalliseen valistustyöhönne", mutta ettepä ole voineet lopettaa sotaa!

Nyt tarttui puheeseen B. ja selitti, miten sosialistien rauhallinen toiminta on ollut yhtämittaista taistelua militarismia vastaan, miten se innokkaan nuorisoagitaation avulla on kasvattanut lukemattomia sodan vastustajia; nämä taas puolestaan sadoissa kasarmeissa jatkavat tärkeätä työtään, joka yhä enemmän ja enemmän kasvattaa --

-- Pelkureita! iski Brutus kuin piiskalla, ja lisäsi pilkaten:

-- Ne jatkavat sitä hamaan siihen hetkeen asti, kunnes julistetaan sota ja heidät viedään vastuksetta kuin lampaat teurastuspenkkiin! Niin kävi viime maailmansodan edellä -- ja niin tulee tietysti käymään nytkin! Mutta jos muutamilla rohkeilla teoilla lamautettaisiin vallassaolijat, saatettaisiin heidät kauhun valtaan -- niin siinä tapauksessa nuokin saattaisivat ryhtyä vastarintaan. Mutta te ette uskalla ryhtyä todelliseen taisteluun -- ja sen tähden jatkatte "tärkeätä" työtänne tuomiopäivään asti!

-- Niin pelkureita te olette! huudahti se nuori aliluutnantti, joka oli tarjoutunut murhaamaan pääministerin.

Jossakin välähtivät silmät uhkaavasti, kuului hillittyä murinaa, mutta kukaan ei sanonut mitään, kaikki katsoivat levottomina puheenjohtajaan.

Tämän mustat, syvällä olevat silmät näyttivät niin uhkaavilta, että Marcus nousi levottomana seisoalleen -- hän pelkäsi ystävänsä silmänräpäyksessä tekevän jotakin... Kaikki odottivat henkeä pidättäen, ja hetken kuluttua Antonius kääntyi Brutukseen, puhuen hiukan käheästi, jäätävän tyynesti:

-- Ensi kerran meidän keskuudessamme on tällaista katkeruutta -- ja ensi kerran minua näin solvataan. Mutta minä tiedän, että sinä et ajattele sanojasi ja että sinä vielä itse huomaat olleesi väärässä. Ja minä uskon kaikesta huolimatta, että sinäkin olet oman käsityksesi mukaan tahtonut tehdä työtä suuren asiamme eteen.

Silloin kuului keskeyttäviä, syyttäviä ääniä:

-- Sitä ei voi enää uskoa!

-- Hän voi olla provokaattori!

-- Ei, toverit! sanoi Antonius lujasti. -- Älkää sanoko niin! Ei hän petturi ole.

-- Mistä sinä sen tiedät? kuului taas erään miltei jättiläiskokoisen sotilaan järeä ääni. Ja häneen yhtyi muutamia kiihkeitä ääniä:

-- Selitä ainakin, millä perusteilla voit olla noin varma hänestä!

-- Minä voin todistaa sen! sanoi Antonius.

Äskeisen syyttäjän kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi, kun hän kuuli tuon hirveän syytöksen; mutta kuullessaan syyttämänsä miehen puolustavan itseään, hän muuttui aivan avuttoman näköiseksi ja punastui hiusrajaa myöten. Kuin unessa hän taas kuuli Antoniuksen hitaasti ja läpitunkevasti puhuvan:

-- Toverit, tällaisella hetkellä ei olisi kenenkään pitänyt esiintyä syytöksin, sillä pian meille tulee kysymys elämästä ja kuolemasta. Mutta siksi täytyy meidän myöskin harkita jokaisen ehdotukset ja suunnitelmat. Ja sen tähden kysyn: mitä sinä Brutus tahdot meidän tekevän, kun sota julistetaan?

Tämä joutui kokonaan hämilleen noin suorasta kysymyksestä ja änkytti tolkuttomana:

-- Esimerkiksi sen -- sen, mitä Augustus ehdotti...

-- Sinä siis ehdotat, että räjäyttäisimme pääministerin talon ilmaan?

-- Tuota -- niin ... hän mutisi avuttomana.

Antonius kääntyi Brutuksen ja muiden anarkistien puoleen ja sanoi painokkaasti:

-- Te tiedätte, etten ole paljon puhunut; en myöskään ole teitä erikoisesti moittinut. Olen vaieten kuunnellut Brutuksen pieniä, typeriä murhayrityssuunnitelmia, ja miten toiset säälin, rakkauden ja oikeuden nimessä ovat rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista! Tuo taistelu on ehkä huvittanut joitakin -- mutta tämä aika on _liian vakava_ huvitteluun.

Sitten Antonius lyhyesti todisti, miten tuollainen homma johtaisi heti ensi päivinä vankilaan ja teloituksiin, ja kysyi lopuksi, miksi Brutus todellakin oli sellaisen ehdotuksen tehnyt?

-- Saattaakseen meidät poliisin kynsiin! ärjäisi äkkiä äskeinen nuori jättiläinen.

Brutus hypähti ylös kuin käärmeen puremana ja huudahti vapisevalla äänellä:

-- Älkää nyt _enää_ sanoko tuota! Se on -- se on... Minä olen ajatellut, että siten voittaisimme...

-- Odottakaa nyt siksi, kunnes minun todistukseni tulee esiin! huudahti Antonius ja katsoen toista silmiin lisäsi harvakseen, karmivan ivallisesti:

-- On väitetty, ettei oikeita uskovaisia enää olisi, mutta on maailmassa vielä ainakin yksi: eräs salaliittolainen luutnantti! Sillä anarkisti, joka vielä nykyaikanakin uskoo yksityisten murhilla ja pikku räjähdyksillä voivansa lamauttaa diktaattorit, on uskovaisempi kuin yksikään uskovainen -- marttyyrinkin usko on hänen uskonsa rinnalla kuin hyttysen surina leijonan karjunnan rinnalla!

Kuului katkeraa, hillittyä naurua, Brutus oli kuin ruoskittu. Mutta pilkkanauru herätti hänessä uudelleen vihan ja uhman; hän kohotti katseensa ja kysyi katkerasti:

-- Oletko jo kaiken sanonut?

-- Sen vielä sanon, lausui Antonius raskaasti, että tällaisella hetkellä on rikollista leikkiä varomattomuuksilla.

-- Ja vaikk'en olekaan sosiaalidemokraatti, ehdotan, että toimimme nopeasti sen suunnitelman mukaan, jonka toveri B. esitti -- se on järkevin.

-- Mutta ellemme onnistu? Mitä sitten on tehtävä? kysyi tiukasti Brutuksen kannattaja, luutnantti Augustus.

Antonius oli jo muuttunut aivan kylmäksi ja sanoi tyynesti ja painokkaasti:

-- Kuule siis, ja kuulkaa kaikki: jos jollakin on keino, millä voisimme nöyryyttää tai kukistaa hirmuvallan siltä varalta, ettemme muuten voita, niin luulisin sen hyväksyttävän yksimielisesti; minä hyväksyisin julmankin keinon, jos sen avulla vain voidaan _varmasti_ estää miljoonien kuolema...

-- Minä hyväksyn myös! Oikein! keskeyttivät useat salaliittolaiset. Antonius jatkoi armottomasti:

-- Kun sinä, Brutus, olet aina _puhunut_ rohkeista teoista, niin tällaisella hetkellä sinun pitäisi vihdoinkin tuoda ne esiin. Mutta niiden pitäisi olla _ratkaisevia_ ja sellaisia, että ne voidaan toteuttaa -- äskeinen ei ollut kuparikolikonkaan arvoinen.

Salaperäinen lumous valtasi läsnäolijat heidän kuullessaan tuon miltei säälivän ylimielisyyden, ja taas kuului kiihkeitä ääniä:

-- Oikein! Oikein puhut!

Heidän katseensa kiduttivat tuskallisesti Brutusta; lopulta hän änkytti tolkuttomasti:

-- Eipä ole tuota -- sinullakaan sellaista keinoa...

-- Ei Antonius ole koskaan kerskannutkaan mistään "rohkeista teoista", sanoi sosialisti ja häneen yhtyi muutamia muita:

-- Ei koskaan!

-- Minä olen jo esittänyt keinoni, sanoi Antonius kylmästi.

Brutuksen korvissa soi vieläkin äskeinen pilkkanauru, hän näki nytkin ympärillään ivallisia katseita -- ja hän tahtoi maksaa takaisin:

-- Anteeksi, että minun täytyy vieläkin kysyä: entä jos sittenkin joudumme tappiolle -- ellemme sinun keinoillasi voikaan estää sotaa?

-- Siinä tapauksessa minulla on toinen keino, jolla me voitamme.

Antonius sanoi sen ulkonaisesti yhtä tyynenä kuin olisi Brutus kysynyt tulitikkuja ja hän vastannut _siihen_ myöntävästi; se petti monen läsnäolijoista niin, etteivät he ymmärtäneet heti, mitä kaikkea tuo lyhyt lause sisälsi.